23. TURHA ON PELÄTÄ PIMEÄSSÄ.

Pienen Kustaan wanhemmat oliwat hywin rikkaat, ja auttowat köyhiä warojaan myöten. 'Hyö asuwat likellä kaupuntia isossa talossa, jossa elättiwät wanhoja uskollisia palkollistaan.'

Riitta oli yksi niistä. Se oli wanha hywänsuntanen akka; sentähenpä lapset hänestä piti paljon, mutta se oli myös warsin herkkä-uskonen, ja tiesi kaikellaisia satuja mörkölöistä ja kummitoksista. Näitä se taitamattomasti ja arwelemata puhu pienen Kustaan huwiksi, joka kätki näitä mieleensä totena ja kalliina tawaroina. Koska ei kukaan tietänyt kielteä poikoa uskomasta semmosia joutawanpäiwäsiä ja turhia satuja, ja hän ihte wielä oli kowin nuori niitä ymmärtämään perättömiksi, niin se luuli moalimassa olewan semmosia olentoita, jotka pimeässä ja warsinkin yön aikana tekewät ihmisille pahoa. Sentähen hän ei tohtinut olla yksinään huoneessa kun rupesi hämärtämään; ilman kynttilätä ja johattajata ei hän uskaltanut mennä pihalle.

Wiimen wanhemmat hawahtiwat poikansa näin turhaksi pelkuriksi; mutta hyö luuliwat tämän pahan tawan katoawan kun poika tulisi wanhemmaksi ja ajattelewammaksi, eiwätkä ensimmältä tästä paljon huolineet; kuitenkaan eiwät eneä peästäneet Kustaata Riitan luokse. Mutta kun ei siitä ollut apua, ja poika woan päiwä päiwältä tuli pelkeäwämmäksi, rupesiwat hyö wiimen, waikka aiwan myöhään, to'en perästä wartuttamaan lastaan hänen lapsellisista uskoista; mutta heijän waiwa oli turha. Isä koki kowuuwellakin oijasta Kustaan ymmärtämättömyyttä. Toisinaan se salpasi hänen pimeäseen huoneeseen, mutta se itki ja parku täyttä kulkkua niin kauwan, että sitä wiimen piti peästämän pois.

Monasti sitä häwästiin, että esimerkkien kautta soaha häntä luopumaan tästä moitittawasta tawasta. Kerran pantiin muka paljon pienempiä ja nuorempia lapsia kun Kustaa pilkkosten pimeäseen huoneeseen. Siellä oliwat iloset ja tyytywäiset nauraen Kustaalle; wäliste oliwat sokkosilla ja nukkuwat wiimen wäsyttyään kukin soppeensa. Tätä näki ja kuuli Kustaa, mutta ei tohtinut eikä tahtonut seurata heijän esimerkkiä.

Se oli kaheksannella wuo'ella kun hänen isänsä wanha ystäwä kuoli, ja jätti peräänsä yheksän wuotiaan, Penjam nimisen pojan, jollenka ei jeänyt muuta perintötä, kun hywä yleskaswatus. Kustaan isä otti hänen siis luoksensa, pojallensa ratoksi, jolta hän myös oppi monta hyweä tapoa; sillä Penjamin mielestä oli ilosa että awuijen ja hywien tapoijen kautta ansaihtoa hywäntekiänsä suosiota ja hywyyttä.

Penjam koetteli monella lailla soaha Kustaata luopumaan turhasta pelostaan, ja kerto hänelle kuinka monta ihmistä owat joutuneet onnettomiksi ja suuriin wahinkoihin, sentähen, että hyö oliwat ylöllisesti pelänneet mörköjä, kummitoksia ja muita semmosia, järettömiltä imeisiltä walehteltuja wahingoittawia henkiä, joita ei ollenkaan ole moalimassa. Totistoakseen tätä hoastetta tarinoi hän seuroawan jutun.

"Minä olin nuin seihtemän wuo'en paikolla," se lausu "kun kauniina syksy-iltana sain luwan mennä käwelemään isäni ja muutaman hänen ystäwän kanssa, joilla myös oli poikansa keralla. Myö lapset juoksimme aina isäimme e'ellä, ja tulimme heistä wiimen niin kauwas ettemme eneä kuulleet heijän puhetta. Yhtäkkiä rupesi yksi pojista huutamaan täyttä kulkkua; tämän pojan nimi oli Niko. Säikähtyneinä kysymme mikä hänessä oli? "Ettenkö mä tuolla tuota hirweätä mörköä?" se sano, käellään osottaen sinne päin, johon meijän piti menemän. Myö lähtömme sinne, mutta ei nähty mitään. — "Woi! tuolla se tuloo!" parkasi Niko toas; "nyt se tuloo peälleni!" Nyt se rupesi juoksemaan niin paljon kun pitkisikään jakso, ikäänkun sitä olisi joku ajellut. Myö pyysimme häntä taukoamaan eli tulemaan takasin luoksemme; mutta hän ei innossaan joutanut meitä kuulemaan. Samassa kuulimme polskeen ja Niko huusi apua niin paljon kun jakso. Siis juoksimme täyttä karkua häntä auttamaan; mutta kun tulimme hänen tykö oliwat wanhemmat jo siellä, roahaten Nikoa sywästä hauwasta, joka oli täynä sawista ja likasta wettä, ja johon Niko kiireessään päin oli langennut. Nyt kysywät minkätähen myö olimme eronneet yhestä seurasta, siis toimitimme kuinka Niko äkkiä meistä erosi, eikä huolinut waikka sitä pyysimme ja huusimme taukoamaan."

Kun Niko wähän tointu hämmästyksestään, kysyttiin häneltä minkätähen hän niin äkkiä meistä juoksi? Niko sano tiellä nähneensä kauhistawan kummitoksen, nimittäen suuren mustan ukon, lewitetyillä koprasewilla käsillä, pitkällä parralla ja sarwilla, ja Jumala tiesi kuinka hirweä se wielä muutenkin oli pojan mielestä. Tätä se niin kauheasti säikähti ja juoksi pakoon, mutta lankesi tuskassaan ja kiireessään sywään wesihautaan. Jos ei meijän olisi tullut surko Nikoa, niin olisimme hänelle nauraneet, sillä se oli yleensä rapakossa ja oli langetessaan wahingoittanut polwensa, että hän meijän awulla työn tuskin peäsi liikkeelle.

Siitte rupesimme tarkempaan kahtelemaan mikä niin suhottomasti mahto Nikoa säikäytteä, ja hawahtimme wiimen tien meressä olewan mustan kannon kahella kuiwanneella oksalla, jotka pelästetty poika luuli ukon pitkiksi sarwiksi. Monta kuukautta sai nyt Niko, kostoksi turhan pelkonsa, sairastoa polweansa. Mutta minä, sillon ja wastakin, muistelin mitä isä wainoani minullen oli sanonut: "Jos ei eläwät tie meille pahoa, niin emme sunkaan kuolleita tarwihte pelätä; sillä kun imeinen kuoloo ja hauwataan, niin hänen ruumis mätänöö mullaksi, eikä nouse hauwasta ennenkun Jumala moaliman wiimesellä hetkellä, toas herättää hänen uuteen elämään. Kuinka siis kuolleet taitasiwat eläwille kummitella? Ja toiseksi, olemmehan myö aina, niin päiwällä kun pimeälläkin, kaikkiwaltiaan ja tietäwän wanhurskaan Jumalan huostassa; ketä siis tarwihtesimme pelätä?"

Mutta waikka Penjam näin wiisailla neuwoilla koki opettoa Kustaata, oli hän kuitenkin aina pimeässä yhtä pelkeäwä, jota seuroawa tapaus totistaa. — Penjam oli muka yhtenä päiwänä kun ilma oli kaunis, suurella waiwalla soanut sitä houkutetuksi kerallaan kuuwalolla käwelemään puutarhassa. Samana päiwänä oli puutarhanhoitelia leikannut puutarhassa olewien isoijen kuusien oksia. Nämä kuuset luuli nyt Kustaa olewan joukko kummitoksia ja mörköjä. Se wärisi kun hoawan lehti, tarttu Penjamin käteen ja rukoili häntä tulemaan kotiin. Penjam sano että ne, joita hän piti kummitoksina, ainuastaan oliwat kuusia, ja hänen pelko siis aiwan turha; mutta tätä puhetta ei Kustaa joutanut kuuntelemaan. Se hyppäsi wapisten pois eikä moneen wiikkoon pimeällä tohtinut liikkua pihalle suojastansa.

Luultawasti olisi hän kaiken ikänsä ollut näin joutawa pelkuri, jos ei seuroawa tapaus olisi hänessä wahwistanut peätöksen että luopua tästä häpeällisestä ja wahingollisesta tawasta.

Yhtenä iltana kun kaikki talonwäki oliwat kotoa pois, tuli äkistään Kustaan isä kipeäksi. Weri nousi hänen muotoon, silmät painuwat umpeen, kylmä tuskahiki puhkesi ruumiista ja hän olisi herwotonna koatunut istumeltaan lattialle, jos ei Kustaan hämmästynyt äiti olisi soanut sitä syliinsä. Korkealla eänellä huusi nyt äiti apua. Kustaa ja Penjam, ainuat kun talossa oli kotona, tuliwat säikähtyneinä juoksien huoneeseen. — "Jumala meitä auttakoon!" sano huoletettu äiti. "Isänne on kauheasti kipeä, eikä yhtään Tohtoria ole soapuilla! Mitä nyt pitäsimme tekemän?"

Heti tarjousi Penjam juoksemaan kaupuntiin Tohtoria hakemaan. — "Mutta et tiijä missä hän asuu; juokse sinä, Kustaa, Penjamin kanssa, sinä tiijät Tohtorin talon… Juoskoa, hywät lapseni, niin siewään kun ikään woitten! Pelkeän isänne muuten kuolewan."

Murheinen Kustaa otti kauhistuksessaan takkinsa, tarttu Penjamin käteen alkaen juosta kaupuntiin. Mutta tuskin peäsiwät owesta pihalle niin Kustaa rupesi huutamaan niin paljon kun pitkisikään jakso: "Woi, woi, niinhän teällä on pimeä kun säkissä! Ja peälliseksi tulemme menemään kirkon moan siwute. En minä tohi tulla mukaan," samassa se toas hyppäsi äitinsä huoneeseen. Penjam juoksi hänen perässä, itki ja pyysi sitä hellimmällä tawalla tulemaan kanssansa. Äitikin rukoili poikoansa sanoen: "Taijatko kylmällä sywämmellä nähä isäsi kuolewan, ilman ettet hänellen apua hakisi? Se olisi sinulle murhe ja häpeä, jota elinaikasi saisit kärsiä!" — Mutta turhat oliwat äijin rukoukset; Kustaa tutisi woan eikä taitanut sortoa pelkoansa.

"Niin minä menen yksinäni Tohtoria hakemaan," sano hywä Penjam. "Paras onkin että Kustaa jeä kotiin äitinsä ratoksi. Minä en tiijä kussa teijän Tohtorinne asuu; mutta sen luokse hywin osoan, joka hoiteli isä wainoatani." — "Kuhtu tänne jonka woan ensin tapoat," sano Kustaan äiti; "ja ole niin siewä kun suinkin taijat."

Penjam lenti kun lintu, ja wähän ajan perästä tuli hän rattailla Tohtorin kanssa takasin, joka sano tautia aiwan woaralliseksi, iski heti suonta ja hoiteli sairasta taitawasti, antaen sille kaikellaisia hänen tautiin soweliaita rohtoja. Wasta oamupuoleen rupesi sairas wirkoamaan, ja tuli wähitellen paremmaksi, että Tohtori jo moniaan päiwän perästä sano hengen woaran olewan ohite. Mutta jos ei apua olisi soatu näin wäleen, niin Jumala tiesi mitenkä olisi käynyt.

Jokainen kiitteli ja kehu nyt Penjamia, että hän näin wäleen nouti Tohtorin kaupunnista. Hauwan partaalta pelastettu wanha mies halasi poikoa, sanoen: "Sinua, hywä Penjam, tuloo minun jälkeen Jumalata kiitteä että wielä elän! Jumala sinua siunatkoon!" Kustaan äiti oli yhtä ilonen ja kiitollinen, suuteli Penjamia äijillisellä helleywellä, ja sano: "Ilman sinuta olisi rakas puolisoni ja Kustaan hellä isä kuollut. Hywyytesi tähen sinä aina pysyt mielessäni, ja siunaten muistan hetken, jona ensimmäisen kerran tulit luoksemme!" Kaikki palkolliset ja aluswäki kiitteliwät häntä myös itkussa silmin, että heijän hywä isäntänsä, jota hyö suhattomasti rakastiwat, oli hänen kautta tullut pelastetuksi kuoleman kowista kourista.

Yhteiset ylistykset ja kiitokset ilahuttiwat tosin Penjamia, mutta ilahuttawampi oli hänestä, että hän taito näytteä kiitollisuutensa hywäntekiälleen. Hän olikin Penjammille ihankun oma isä ja rakasti sitä kun omoa lastaan, anto hänen oppia mitä hän halusi, ja suojeli sitä puutteista.

Pelkeäwä Kustaa tuli tästä onnettomasta tapauksesta niin liikutetuksi että hän wähitellen rupesi luopumaan turhasta pelkeämisestä; sillä se hawahti nyt että tämä moitittawa tapa useen matkaan soattaa suuria wahinkoita ja häpeitä; ja että sen kautta useen tuloo estetyksi koska aikoo tehä hyweä ja olla lähimmäiselleen auttawainen.