16. SISARUSTEN KESKINÄINEN RAKKAUS.

Selkeänä kewätpäiwänä saiwat Kallu ja Hetu luwan seurata iseään johonkuhon kaupunnin ympäristöllä olewaan puutarhaan. Isän puetessa iloiliwat lapset eteestuwassa, jossa Kallu, ilossaan keikkuen ympäri, tapaturmasesti kepillään taitto kalliin ja ihanan kukan, jonka isä kauwan omassa huoneessaan suurella huolella oli hoijellut ja säilyttänyt, kerran siitä soahakseen joutuneita siemeniä.

"Woi, mitä nyt teit?" sano huoletettu Hetu, nostaen lattialta kukan, jonka se wielä piti käessään isän samassa tullessa tupaan. Mielipahoissaan se kahto häneen, sanoen: "Mitä, kauniin kukkaseni olet katkassut? tiesithän mitenkä sitä hoitelin?"

"Hywä isäni," sano Hetu wähän hämmästyneellä eänellä, tarttuen isänsä käteen, "elä ole pahoilla mielin; pelkeän isän meihin suuttuwan."

Laupiaalla eänellä wastaeli isä: "En ole suutuksissa; mutta pelkeän kun tulemme wieraaseen puutarhaan, sinun sielläkin rupeawan taittamaan kukkia, joita neät. Nyt en sinua tohi ottoa mukaani."

Hetun silmät aleniwat ja se lensi punaseksi, mutta ei sanallakaan pitänyt puoltaan kowoa peätöstä wastaan. Nyt ei Kallu kauwemmin taitanut salata totuutta. Itkien se tuli isänsä luokse, suuteli sen kättä ja sano: "Hetu on wiaton, mutta minä, katkasin kepilläni tapaturmasesti isän sorean kukan. Minun siis rangastukseksi pitää jeämän kotiin, ja Hetu soa mennä kerallasi."

Isä, joka sywämmellisesti tuli liikutetuksi näijen hywien lapsien helleywestä toinen toistansa kohtaan, syleili kumpasta, anto suuta ja lausu: "Molemmat oletten minun hywät lapseni, ja molemmat soatte minua seurata. Oli kyllä pahasti tehty Kallulta niin huolimattomasti särkeä kukkastani, josta olen nähnyt niin paljon waiwoa; mutta mielelläni unoutan tämän wahingon, koska neän teijän niin hywästä ja totisesta sywämmestä rakastawan toisianne."

Kallu ja Hetu ihastuwat, eikä hywä isä tarwinnut katua ottaneensa heitä mukaansa wieraaseen puutarhaan.