26. AINA PITÄÄ KARTTAMAN PAHOJA JA ROSWO IHMISIÄ.

Yksinään on hywemp' olla, Kun olla pahojen kanssa; Nepä wäleen wiettelööpi, Pian soattaa pahuutehen.

Santeri ja Liena oli kaksi hywässä kurissa kaswatettua sisarusta. Harwon tarwihtiwat wanhemmat niiltä kielteä mitä hyö pyysiwät, sillä mitä anowat oli heille tawallisesti hyöwyllinen eli niin wiatonta, että sitä mielellään niille suottiin. Jos jonkun kerran sattu ettei käynyt heijän mieltä myöten, eiwät kuitenkaan suuttuneet, eiwätkä olleet paholla mielin, pait arweliwat ihtekseen: "Hywät wanhempamme, jotka meitä niin suhattomasti rakastawat, ymmärtäwät paremmin kun myö ihte mikä meillen on hyöwyllinen ja tarpeellinen; muuten kyllä nouwattasiwat meijän mieltä."

Kauniina kesä päiwänä oli wanhemmat kuhtutut muuwan ystäwänsä tykö moalle. Mielusesti olisiwat ottaneet hywät lapsensa mukaan, mutta kun ei waunuissa ollut tiloa, piti heijän nyt jeämän kotiin seuraksi wanhalle tätillensä, joka rakasti näitä hywiä lapsia kaikesta sywämmestään.

Ennenkun wanhemmat läksiwät kotoa kysy Liena äijiltään matalalla ja lauhkealla eänellä: "Soammeko tänään kuhtua serkkujamme, Pekkoa ja Timoa huwiksemme?"

"Siihen en anna lupoa," sano äiti; "leikihtelköä kahen kesken niinkun paraiten taijatte. Huomenna minä toas tulen kotiin teille huwiksi."

"Etkö muista, Liena," sano Santeri, "että isältä olemme soaneet luwan sill'aikoa iloilla puutarhassa?"

Liena. Niin wainen; sill'aikana tehään pienen puutarhamme walmiiksi, ja kun isä ja äiti huomenna tulewat kotiin — — —

Santeri. Niin pyywämme heitä kahtomaan puutarhoamme; woi, kuinkas isä ihastunoo työstämme!

Isä. Mielusesti tulen kahtomaan työtänne, jos myös soan kuulla että poisollessani oletten olleet siweät ja käyttäneet ihteänne hywästi.

Nyt lähtiwät wanhemmat pois, ja Santerille ja Lienallen oli aika heijän työtä tehessä niin hupanen, etteiwät ollenkaan muistaneet Pekkoa ja Timoa.

Kun wanhemmat seuroawana päiwänä tuliwat kotiin, juoksiwat lapset ilosesti heitä terwehtimään, sanowat woineensa hywin, ja kuhtuwat iseään ja äitiään tahtomaan Heljän pientä puutarhoa, joka nyt oli walmis. Tässä asiassa hyö myös nouwattiwat lapsiensa mieltä, kehuwat heijän ahkeruutta ja pienen laitoksensa järjestystä ja kauneutta.

"Minkätähen," sano äiti Lienalle, "sinä öylön tahot Pekkoa ja Timoa huwiksenne?"

Liena. Sentähen kun jeätiin yksinämme ja entinen rattomme Akseli on poikessa. [Poikessa, yksi kun pois.]

Äiti. Akseli on hywänsuntanen ja siweä poika, jonka mielusesti sallin olewan kanssanne. Mutta tunnetko sinä Tiinoa ja hänen weljeänsä?

Liena. Nä'in minä ne menneellä wiikolla, kun äiti oli heijän wanhempien luona kyläilemässä.

Äiti. Kyllä minäkin tiijän että olet niitä nähnyt; mutta minä kysyn jos tunnet niijen tapoja, ja jos ne owat niin siweät kun Akseli.

Liena. Sitä en epäile. Tiina kuhtu meitä useen käymään heillä, elikkä äijiltä pyyteä lupoa, että saisimme lähetteä heitä hakemaan meille.

Santeri. Ja Pekka oli yhtä hywä minua kohtaan. Se näytteli minulle kaikki leikkikalunsa.

Liena. Kumpa olisimme soanut olla enemmän aikoa heijän seurassa!

"Soisittenko siis kerran soawanne niitä wieraiksenne?" kysäsi äiti. Lapset eiwät wirkkaneet sanoakaan, sillä eiwät tietäneet jos se oli äijin mieleen että olisiwat Pekan ja Tiinan seurassa. "Jos se on teijän iloksi," sano äiti toas, "niin minä huomenna jälkeen puolenpäiwän, koska olen yksinäni kotona, lähetän hakemaan heitä ratoksenne?"

Santeri ja Liena. Kyllä se olisi lysti! Woi, kuinkas ilosen päiwän huomenna soahaan! Kost'Jumala, äiti kulta, sen hywän lupauksen e'estä!

Äiti. Soapa nähä jos se on niin lysti kun toiwotte.

Santeri ja Liena. Ompa kyllä! Siitä ei ole pelkoa; kyllä meille tuloo ilonen!

Seuroawana oamuna kuhtutti äiti Pekan ja Tiinan luoksensa lapsiensa huwiksi. Hyö lupasiwat tulla. Mutta jo oli kello yli kolme, eikä wielä näkynyt wieraita, joita lapset riemuten outtiwat. Toisinaan hyppäsi Santeri, toisinaan Liena ikkunaan, kysyen: "Eiwätkö jo tule? — Eiwätkö jo näy raitilla? — Woi kuinka wiipywät! — Nyt tuloo jo niin myöhä! — Ehk'eiwät tulekkaan?" — Wiimen sano äiti: "Nyt tulewat!"

Santeri ja Liena juoksiwat ilosesti niijen wastaan, terwehtiwät heitä ystäwällisesti ja weiwät heti wieraansa puutarhaan, johon hywä äiti oli wiettänyt pöywän, ja panettanut sinne kaikellaisia makeita. Liena talutti Tiinoa käestä, ja Santeri Pekkoa. Wähän aikoa istuwat lapset hiljakseen, kauniisti puhuen keskenään, mutta nyt sanowat wieraat: "Käwelläänpä ensin tässä kauniissa puutarhassa; kyllä wielä ennätämme syywä makeita." Siis lähtiwät käwelemään.

"Woi kuinka teällä on koreita kukkia!" sano Tiina, joka käwi Lienan keralla.

"Elä juokse tuollalailla kukkalawoijen peälle, talloat soreat kukat," sano samassa Liena; mutta kukat oliwat jo tallatut ennenkun hän ehti kielteä.

Tiina. Woi kuinka ne lemuawat hywälle!

Liena. Tiina kulta, elä koske niihin! Isä ei salli että kosketaan eli taitetaan hänen kauniimmia kukkasia.

Mutta Tiina oli jo rewässyt niitä kourallisen, ja sano nyt tyytymattömästi: "Mikä sitte! Jospa näitä taitto!"

Liena rupesi nyt tasottelemaan kukkalatvoa ja kohottelemaan poletuita kukkia, mutta Tiina keskeytti häntä, sanoen: "Se on puutarhanhoitelian työ; hänellä ei ole muuta tekemistä."

Liena. Mutta sillä ei isä ole tyytywäinen.

Tiina. Kas kuinka sinä olet olewanasi siweä ja taitawa! Eihän teällä osoa liikkuakkaan niinkun sinä tahtosit. Tule meille niin soat nähä kuinka myö elämme ja olemme wapaat. Tosin ei ole meijänkään isän mieliin että tallataan hänen kukkalawoja, mutta mitäpä siitä huolimme? Ja tokko se tietänöönkään kuka sitä teköö?

Liena. Mutta eikö hän soattasi luulta teijän pahantekoja wiattoman syyksi?

Tiina. Sen parempi meille! Useen olemme kuulleet ja nauraneet kun isä on torunut puutarhanhoiteliata, ettei se paremmin wartioi hänen kukkalatvoja.

Liena. Sitä miesi polosta! Ja sille taijatte työ nauroa? Mutta jos isänne saisi tieteä teijän tallanneen hänen kukkansa ja teijän siis ansaihteneen torat, mitenkä siitte käwisi?

Tiina. Sitä emme tarwihte pelätä; sillä puutarhanhoitelia tietää aiwan hywin, että myö tunnemme hänen warkauksensa, ja kuinka hän joka päiwä isän tietämätä myö omenoita, marjoja ja kaikellaista muuta, eikä tie wanhemmilleni rahoista tiliä.

Liena. Ja semmosta konnuutta etten ilmota wanhemmillenne?

Tiina. Siitä kyllä ihtemme warotetaan; silla nyt soamme puutarhassa tehä mitä mielimme, ja kun marjat ja omenat kypsywät, soamme niitä syywä eholta, ilman sen hiiskumata isälle.

Liena hämmästy kuultua ilkipilasen Tiinan näin hoastawan, ja kahto huolellisesti ympärilleen, jos joku ehkä olisi kuullut hänen taitamatonta puhetta. Lienan piti juur ruweta nuhtelemaan Tiinoa tämän koiruuwen tähen, kun Pekka samassa tuli kiljuen ja juosten.

Heti kysy Liena: "Missä Santeri on? Mihinkä se jäi?"

Pekka. Ei hänestä ole mihinkään! Tuonne nurkkaan oli hän tehnyt puutarhan näkösen laitoksen, ja siihen istuttanut kaikellaisia kukan taimia ja puun wesoja. Minä en taitanut muuta kun nauroa semmoselle kelwottomalle työlle, ja repäsin siis moasta koko joukon hänen istuttamia taimia ja muutaman wesankin. Tästä rupesi hän itkemään ja tuli niin pahoille mielin, ikäänkun olisi suuri wahinko tapahtunut.

Liena lensi punaseksi ja toas walwastu Pekan puhuissa, ja kysäsi wielä kerran: "Missä Santeri on?"

Pekka. Se jäi istuttamaan niitä taimia jotka minä wiskasin pois. Mitäpä semmosesta nenikkäästä huolii. Ei ies yhtä marjoa hän olisi antanut minun syywä. Eihän se olisi ollut woarallinen, eikä mikään wahinko ?

"En minäkään tule toimeen tämän siweän mamselin kanssa," sano Tiina. "Ei ies näitä kukkia se olisi mielusesti antanut minun taittoa." — Samassa wiskasi se kukat kourastaan, ja puhu niin ruokottomasti, ettei sen puhetta roahi kirjottoa. "Eikös ole tosi, Pekka, toisellalailla myö eletään?" isoili Tiina.

Pekan piti juur wastoaman kun Liena samassa lausu: "Ei minun syyni ole että minun pietää kielteä teiltä semmoisia huwituksia. Hywän isämme mieli on aina paha, kun hänen kukkalawoja tallataan eli he'elmiä warastetaan, eikä myö mielusesti tehä hänen tahtoa wasten. Mennään nyt lehtimajaan, niin mietimme, miten meijän paraiten pitäsi iloileman."

Pekka. Tehään niin koska ei ilo tässä puutarhassa ole mieltämme myöten. Mutta mitä nyt ruwettasiin leikihtelemään?

Liena. Weljeni Santeri puhu sinun osoawan niin monta lystiä leikkiä; sano siis ihte.

Pekka. Se on tosi! Onko teillä kiikkua?

"Kas sepä olisi ilonen!" sano wallaton Tiina. "Mutta Santerin pitää olla kerallamme; minä juoksen häntä hakemaan," — ja samassa se laski täyttä jalkoa toiselle puolelle puutarhoa.

Sill'aikana sano Liena heillä ei olewan kiikkua.

Pekka. Se ei tie mitään; kyllä myö wäleen tehään kiikun. Tuolla näkyy olewan kaksi hirttä, jotka kelpoawat pylwäiksi, ja tuolla hilan ulkopuolella näkyy olewan lautoja. Muita aineita ei siihen tarwita.

Liena. Mutta ei ole kukaan, joka meitä auttasi.

Pekka. Se on puutarhanhoitelialle paras työ. Minä menen heti käskemään häntä tänne.

Liena. Hänellä on muuta työtä; sitä emme sunkaan soa waiwata.

Pekka. Niin tehään ihte.

Liena. Etkö neä että nuo lauwat owat likaset, myö tuhrattasiin woatteemme jos niitä ruwettasiin käsittelemään. Leikihtellään ennen muulla tawalla.

"Woi kun olet tuhma!" sano suuttunut wallaton Pekka. "Teällä aika tuloo warsin pitkäksi! — — — Mutta ompa tuolla tyhjiä kukka-astioita. Pannaan niitä rahille ja wiskataan täyteen kiwiä, joita on kyllä tässä raitilla. Lysti on kuulla kun kiwet helähtäwät niihin tyhjiin astioihin."

Liena. Elä usko, Pekka, että puutarhanhoitelia antaa meijän sitä tehä! Astiat owat räpeät ja soattasiwat siis haleta; ja toiseksi…

Samassa kuulu Santeri etäällä walittawan: "Woi mun peäni, woi mun peäni!"

Liena, joka tunsi weljensa eänen, juoksi heti kuulustamaan mikä hänessä oli. Kun hän tuli Santerin luokse näki se hänen itkien seisowan pienen puutarhansa wieressä, pitäen peätään kumpasilla käsillään. Hänen wieressä seiso Tiina, joka nauroa hekotteli niin sywämmellisesti että se tuskin pysy seisoaltaan.

Kysyttyä sai Liena tieteä, että koska wallaton Tiina etäällä oiwalsi Santerin kyykkysillään istuttawan taimia, jotka Pekka oli kiskassut moasta, meni se hiipotellen Santerin huomoamata hänen taakse, ja töyttäsi sitä niin kowasti jotta se koatu päin pistettä wasten, ja sai suuren hoawan peähänsä ja kauhean kuhman ohtaansa.

Wallaton ja paha Tiina kerto tätä mielestänsä urhollista tekoansa nauraen ja ilman waikutukseta, waikka Santeri polonen itki ja weri juoksi peästä. Liena oli pahoilla mielin weljensä wahingosta, otti sitä käteen, ja kysy hellällä huolella, jos hänen peä oli hywinkin kipeä.

"Elä ole pahoillasi, hywä sisareni;" sano kärsiwällinen Santeri; "kyllä se ehkä paranoo!"

Tiina. Niin minäkin luulen. Ei millonkaan piä leikistä suuttua; kyllä minäkin useen olen soanut semmosia ja pahempiakin pamauksia, mutta en kertoakaan ole itkenyt ja woiwottanut.

Nyt kokountuwat lapset toas lehtimajaan. Surkotellen kahto hellä Liena weljensä silmiin, joka nyt ei ollenkaan ollut ennollaan. Mutta Pekka ja Tiina eiwät olleet millään Santerin wahingosta, eiwätkä malttaneet olla yhessä kohin syywessä makeitakaan, jotka heitä wasten oli tuotu lehtimajaan. Kun oliwat hotkasseet kaikki herkut, ihmeellisellä ahnauwella, pyrkiwät toas puutarhaan juoksentelemaan.

Santeri ja Liena oliwat jo kyllästyneet tähän wallattomaan ja lewottomaan seuraansa; sentähen olisiwat nyt suoneet wieraijensa suostuwan tyynempiin iloihin, ja pyysiwät niitä siis kertomaan kaikellaisia lystiä satuja ja tarinoita, eli weisoamaan koreita lauluja, eli kahtomaan eläwien, lintujen ja kalojen kuwia, jotka isä heillen oli lahjottanut. Mutta ne eiwät olleet wallattoman Pekan ja Tiinan mieluiset, sentähen eiwät tyytyneet ennenkun Santeri ja Liena rupesiwat ilohuoneessa heijän kanssa sokkosille.

Wähän aikoa leikihti lapset koreasti; mutta nyt ei Pekka eneä malttanut olla koirankuristaan erillään. Kun Liena oli sokkona pisti hän jalkansa eteen jotta tyttö lankesi, löi ohtansa pahasti ja repäsi kaistaleen uuwesta, hienosta esliinastaan. Pekka ja Tiina naurowat tälle hywälle työlleen, mutta Lienan mieli käwi wielä pahemmaksi, warsinkin esliinan tähen, silla se oli tarkka woatteilleen ja piti niitä aina puhtaina ja siiwossa.

Santeri ei tahtonut olla sokkosilla, ja Liena pyysi myös heitä lakkoamaan tästä pilasta. Samalla tuli äiti huoneeseen. Santeri ja Liena ihastuwat kun näkiwät äitinsä, ja Pekka ja Tiina, jotka nyt pelkäsi etteiwät eneä saisi olla wallattomat, pyrkiwät kotiin.

"Hywät lapseni," sano äiti tultua likemmä, "olettenko nyt oikeen osanneet huwitella wieraitanne, ja onko teillä ollut lysti niijen kanssa?"

"Hywin ilonen on ollut, hywä tätini!" wastasi Tiina, kokien olla ilonen; "mutta nyt emme eneä soa wiipyä teällä, sillä äiti käski meitä tulemaan kotiin hänelle huwiksi."

Äiti. Koska niin on, niin on hywä että totteletten äitiänne, ja minä siis en pyywäkkään teitä wiipymään iltaselle.

Pekka ja Tiina heittiwät Nyt hywästi, ja Santeri ja Liena meniwät heitä soattamaan wähän matkoa. Pekka ja Tiina kuhtuwat heitä käymään luonaan, luwaten heillen sillon ilosen päiwän.

Kun oliwat heistä eronneet, sano Santeri, joka nyt käsi käessä sisarensa kanssa meni puutarhaan, jossa äiti outti lapsiansa: "En minä millonkaan pyywä lupoa mennä niihen wallattomiin ja ilkipilasien serkkujen luokse. Totta äiti lie niitä tuntenut koska hän ei mielusesti tahtonut meitä olemaan niijen keralla."

Liena. Minä olen juur wihossani ihte peälleni, että kiusasin äitiä kuhtumaan näitä häjyjä luoksemme. Kumpa se tietäsi heijän ruokotonta puhetta! En minä luullut niitä semmosiksi. — Sinä et tiijä mitä Tiina puhu.

Santeri. Jos sinä tietäsit kuinka häwitön Pekka oli minulle kun kielsin sitä kukkiani repimästä. Nyt on pieni sorea puutarhamme warsin turmeltu! Mitä isä nyt wirkkanoo, kun hän näköö millä siiwolla se on? Ja kun toas rupesin istuttamaan kaunista orjantappurapensasta, jonka minulle isä lahjotti syntymäpäiwänäni, töyttäsi minua Tiina sen peälle, jotta oksat ja juuret taittuiwat ja tuliwat wiallisiksi! ja pieni kaunis omenapuunwesa! Kaikki ovat nyt rasitetut.

Liena. Isompikin omenapuu?

Santeri. Suuremmat oksat owat taitetut, ja ne kolmet punosta ja ihanata omenata, joita se ensimmäisen kerran kaswo, ne kiskasi Pekka ja söi suuhunsa, eikä antanut minun maistoa kipenettäkään.

Liena. Ja sinä olit niin lönni ja annot hänen häileä sillälailla?

Santeri. Mitäpä siihen sain? Kyllä kait sitä kielsin, mutta huoliko se kiellosta, jonka enemmin kielsin, sitä enemmän se teki kiusoa.

Näin puhuissa tuliwat lehtimajaan jossa äiti heitä kokotti. [Kokotti, yksi kun outti.] Se kysy nyt kuinka tyytywäiset oliwat wieraijensa kanssa?

Liena. Minä häpiän heijän puolesta kun eiwät olleet semmosia kun toiwon ja uskon, minä häpiän myös ihtekkin että niin halusin heijän seuroa. Äiti. Siis hawahtet minulla olleen hywät syyt, joijnka tähen en sallinut näitä wallattomia ja roswolapsia poisollessani teijän ratoksi; silla minä tunsin heijät aiwan hywin. Mutta koska kiusasitte minua ja minulla tänään oli joutilas päiwä, niin nouwatin mieltänne, jotta ihte tulisitte tuntemaan niijen pahoja tapoja. Elkeä uskoko, lapseni, että minä siunoaman ajaksikaan olen jättänyt teitä, yksinänne. Tuolla pähkinäpensaan takana olin piilossa, josta selkeästi näin ja kuulin kaikki mitä teitten ja sanoitten. Wiimen tulin esiin teitä pelastamaan näistä pahankurisista lapsista. Ei taitanut olla niin lysti kun toiwoitten?

Santeri ja Liena eiwät wirkkaneet mitään; sitte lähestywät ujosesti äitiään alennetuilla silmillä; mutta äiti lausu: "Eikö teillä olisi ollut paljon hupasempi jos tänään olisitten ollut äitinne kanssa? Eli kahenkesken leikitellyt puutarhassa? Sentähen pankoa mieleenne, että mitä minä teiltä kiellän, se ei ole teille hyöwyllinen. Warsinkin on huono ja paha seura lapsille woarallinen; niitä teijän pitää karttaman. Wieläkö nyt tahotten Pekkoa ja Tiinoa wieraiksenne?"

"Ei millonkaan, ei millonkaan!" sano kumpaset lapset. "Ennen olemme hywien wanhempiemme keralla. Näin ikäwätä päiweä emme koskaan soisi soawamme."