3. KAUNIIT WOATTEET.

Pieni Karoliina oli äijiltään äsköttäin soanut kotona tehyt puummuliwoatteet, ja uuwet kengät, että se olisi siististi puetettu, kun se jonkun kerran äitinsä kanssa peäsi terwehtimään tuttawiaan. Hänen peän kaunistuksella ei äiti paljon waiwannut ihteään, woan keäräsi tyttärensä luonnosta kauniit hiukset palmikolle peänla'elle.

Mutta kun Karoliina kyläilemässä ollessaan, näki lapsia silkkiwoatteissa, koreissa hatuissa ja soreissa woatekengissä, niin se häpesi kun ei hänellä ollut niin kaunis puku kuin niillä, ja rupesi siis kotiintultuansa kiusaamaan wanhempiansa ostamaan hänellekin yhtä kauniita woatteita, kuin oli muillakin pienillä neijoilla. [Neito, toisin paikon neitsyt.]

Mutta isä saneli: "Se ei tie mitään kuinka kauniit woatteet owat, kun woan owat eheät ja puhtaat. Kauniit woatteet owat lapsille warsin sopimattomat, sillä hyö eiwät osoa niitä warottoa, ja sattuwat useen semmosen turhan koreuwen kautta wahinkoon." Mutta Karoliina kiusasi ehtimiseen, ja lupasi parauwen jälkeen warotella soreata pukuaan, jos isä hänelle ostasi semmosen, ja lupasi myös isommalla huolella ahkeroija hywyyttä ja kuuliaisuutta wanhempiaan wasten.

Isä piti paljon tyttärestään ja myöty siis tässä asiassa nouwattamaan Karoliinan mieltä, jotta se ihte tulisi tuntemaan, ettei kauniit woatteet soata ihmisen onnellisuuteen ja autuuteen.

Jo oli Karoliinan uusi komea puku walmis, jossa se halusi kohta naytteä ihteänsä. Tämä toiwottu hetki tulikin pian. Huomenna se kuhtuttiin äitinsä keralla käwelemään eli lysteilemään kaupunnin ewustalla olewallen ihanalle tantereelle, muijen hänen ikäsien pienien tyttöjen seurassa. Kukin arwannoo Karoliinan nyt kaikella mokomin tahtoneen olla puettu uusilla komeilla woatteillaan. Mutta mitä tästä? Ilta rupesi jo lähestymään: ruoho oli kasteesta kostea ja ilma kolkkoni, jonka tähen ohuissa silkkiwoatteissa puettu Karoliina wäleen wiluuntu. Kaipauksella se jo muisteli lämpösiä puummuli-woatteitaan, ja äiti sitä nuhteli turhan kopeutensa. Kun toiset lapset ilosesti ja kepperästi juoksenteliwat e'estakasin [toisin edestakasin.] nurmella, noukkien ihania kukkasia, joilla niityt ja mehtät runsaasti oliwat kaunistetut, teki Karoliinankin mieli heijän joukkoon, mutta kun sille sanottiin, että hänen siwakkaat kengät ja kauniit hameensa helmat jo oliwat kastuneet, ja warsin pilauntusi, jos se menisi tien wiereen, täyty sen erkauntua toweriensa seurasta ja yksinään joutilaana outtaa heijän takasin tuloa.

Nyt meni tie kummun ylite tiheätä koiwikkoa myöten. Toiset lapset peäsiwät helposti wiijakon läwite, mutta kauniissa puettu Karoliina oli joka hetki woarassa liehuwasta silkkihameestaan tarttua oksiin. Paraillaan kun se koki warotella helmojaan, se ei äkännyt tien ylite kaartunutta puuta, woan meni sitä wasten, löi ohtansa ja rikko samassa peräti korean tukkarakennuksensa. Muut lapset rupesiwat nauramaan Karoliinalle ja tämä pila wihlasi niin sen sywäntä, että se oli puheta itkemään. Nyt rupesi sen ruumis ahtaista woatteista käymään niin helläksi, että hän tuskin peäsi liikahtamaan. Tyttö rukoili siis äitiänsä menemään kotiin, mutta hänen tähtensä yksinään ei soatettu rikkoa koko seuran iloa. Sentähen se istu itkussa silmin outtamaan siksi kun toiset paloasi, silla se ei eneä jaksanut käwellä etemmäksi ahtaassa puwussaan.

Muita outtaissa oli aika aiwan pitkä, ja se ajatteli monasti ihteksensä: "Kyllä isällä oli oikeen! Kumpa olisin ottanut hänen neuwot warteen!"

Hetken perästä palasiwat toiset, etäällä jo huutaen: "Juokse, juokse Karoliina! Tuossa paikassa rupeaa satamaan; kahto tuonne! tuo musta, mehewä pilwi lähestyy meitä ehtimiseen!" — Karoliinan täyty siis ruweta juoksemaan niin siewään kun taisi; mutta toiset lapset juoksiwat pian sen siwute ja ennättiwät pois sateen alta, mutta kömpelö Karoliina jäi kauwas jälkeen, kastu ihoa myöten, puotti toisen kenkänsä ropakkoon ja tuli wasta ison aikoa jälkeenpäin itkien ja leähöttäen kotiin. Wielä peälliseksi hän sai niin kowan yskän tästä onnettomasta lysteilemisestä, ettei moneen wiikkoon tohtinut mennä pihalle.

Hänen uuwet soreat woatteet tuliwat sateelta niin soastutetuksi eitteiwät eneä kelwanneet piteä. — "Wieläkö nyt, tyttäreni!" lausu sillen isä, "tahtosit silkkiwoatteita ja aina olla yhtä korea kun wiimen, ollessasi kyläilemässä?"

"Ei, isä kultani!" wastasi Karoliina ujosesti,"kyllä jo tiijän, ettei autuus ole komeassa puwussa. Olen siis paljon tyytywäisempi jos hywät wanhempani antawat minun käywä entisissä kotikutosissa woatteissani, ja unouttawat tämän lapsellisen ymmärtämättömyyteni."