TULEVA LUONNEKUVAAJAKO
Reading edition
— Ilmari Unho.
Minä merelle lähden, Niko.
Iivari.
Kun hintelä nuorukainen, jonka sylinmitta ei näytä ylettyvän ensirakastajan voimankoetuksiin ja jonka kantapäihin ei näytä oikein sopivan operettisankarin kannukset, kun tällainen pienihelttainen kukonpoika putkahtaa näyttämöopistosta vastaleivottuna kuopuksena näyttämölle, täytyy pojassa olla sisua ja uskoa omaan minään aika annos. Sillä ellei hänellä ole jo kehdon yllä keikkunut kumminlahjana aivan erikoinen runsaudensarvi täynnä »synnynnäistä psykologista silmää», »näyttämöllistä vaistoa» ja »taiteellista temperamenttia», ei hän tule maalliseksi kunniakseen tepastelemaan näyttämöllä. Jollei hänessä ole todellisen ihmiskuvaajan intohimoa ja luontaista älyä hankkia taitoa sitä varten, jää hänen taiteilijaosakseen tuskin muuta kuin lakeijantarjottimen kantaminen salonkinäytelmissä, renkipoikana nyhjättäminen maalaiskuvaehnissa tai lyödä kantapäät reippaasti yhteen historiallisten näytelmien trikoopöksyisenä airuena.
Mutta jos tällaisella näyttämöllisen armeijan rekryytillä on tulevan luonnekuvaajan marsalkansauva repussaan, on hänellä näyttämöllä tulevaisuus, joka henkisesti katsoen on teattenelämän arvokkaimpia, joskaan ei aina ulkonaisesti loisteliaimpia. Jos nouseva vesa on tätä lajia, tulee hänessä kyllä nopeasti näkyviin myös merkkejä tulevasta luonnenäyttelijästä.
Edelliset ajatukset tarkoittavat nuorta Ilmari Unhoa, joka vasta parin kolmen vuoden ajan on koetellut lahjojaan ammattinäyttämön vaativilla palkeilla.
Hänen taiteilijauransa on niin lyhyt, että saattaisi tuntua keinotekoiselta keräillä hänen näyttelijätaiteellisia aiheitansa kokonaiseksi luonnekuvaksi. Nyt on kuitenkin seikka siten, että hänessä ovat tulevan luonnekuvaajan merkit siksi ilmeisiä, että ne kerääntyvät käteen haeskelematta. Niiden tarkasteleminen tuottaa lisäksi aivan erikoista iloa, paitsi vaihtelun vuoksi, myöskin siksi, että nousevan oraan näkeminen on meistä joskus ihmeellisempää kuin täyden ja kypsän tähkäpään.
Ilmari Unho on jo ennättänyt käytellä Teemun sompaa Karrin häätuvassa ja esiintyä pinkeästi ja nokkavasti niitä epämusikaalisia Eskoja kohtaan, jotka »eivät ymmärrä konstin päälle enempää kuin porsas hopealuskan», ja hän on tehnyt sen sillä terävänokkaisella kukkomaisuudella, johon vain viheriä nuoruus pystyy.
Hän on myöskin Iivarina »lurvaillut Junttihuhtaan koiranpenikkoja katsomaan» ja tehnyt »joteskin huikean» Hämeenlinnan-matkan. Ja edelleen »Nummisuutareissa» on hän Mikko Vilkastuksena puijannut Eskoa koirankurinen pilke silmäkulmassaan ja kieli kerkeänä. Ja Jukolan veljessarjan hännänhuippuna on hän pinkaissut sekä Toukolan kylät että Impivaarat ja kyennyt hoitamaan tämän »veistelijän» virkaa ainakin pirteästi ja nokkelasti.
Muuten, nämä mainitut Kiven koomilliset poikatyypit ovat erinomaisia koetuskiviä ensi askeleitaan ottavalle luonnenäyttelijälle. Ne ovat tyyppejä, joiden suhteellisen harvat detaljit tekevät ne aloittelijallekin saavutettaviksi. Mutta toiselta puolen on näiden niukkakin detaljoiminen sattuvaisuudessaan niin riemastuttavan elävää, että nuori näyttelijä, jolla on synnynnäisiä luonnekuvaajan lahjoja, voi niistä sukeuttaa näkyviin herkullisia yksityisseikkoja, rikastuttaa ne näyttämöllisin, itsenäisin sävyin ja uusin kääntein, sanalla sanoen toteuttaa määrättyjä luonteita näyttelijätaiteellisesti. Mutta niissä paljastaa yhtä helposti itsensä myös epäkelpo näyttelijänalku tyytymällä epäitsenäiseen tyyppikaavaan: pariin tuontuostakin toistuvaan psykologiseen detaljiin ja muutamaan temppuun. Tällaiset taiteenvesat avaavat itselleen vain statistinuraa tai — jos ovat uraltaan suistuneita lukkarinpoikia — pelastautuvat operettiprimadonnan kehittelijöiksi.
Onneksi kuuluivat Ilmari Unhon Teemut ja Eerot niihin, jotka todistavat luonnenäyttelijämahdollisuuksista. Kuinka suurista, sen näyttää aika ja hänen työkykynsä.
Mutta tämäkään myönteinen huomio ei olisi vielä oikeuttanut tuhlaamaan hiilenpalastakaan tämän nuoren alokkaan näyttelijäpiirrokseksi. Tarvitaan lisähavaintoja, enemmän aineksia ja jotain valmista, ennenkuin voidaan edes hatarasti ennustella »mikä tästä pojasta tulee».
Nyt on olemassa todellakin eräs huvittava huomio, joka sekin kääntyy myönteiseksi Ilmari Unholle. Ei ole voinut olla pelkkää sattumaa, että hän ei ole näytellyt ainoastaan Eeroa, vaan myös — lautamies Mäkelää — vanhaa äijänkörilästä, eikä sekään, että hän — melkein olemattomista vuosistaan huolimatta — suoritti »Velisurmaajissa» lappalaisukko Sarren, vanhuuttaan sammalnaamaisen pororuhtinaan, hämmästyttävän illusorisesti. Ankarastikin arvostellen oli siinä varsinkin plastillista hallintakykyä ja johdonmukaisuutta kylliksi, melkeinpä peittämään nuoren sielun henkistä riittämättömyyttä ja edelleen: jo näyttämöopistossa oli hänelle annettu »Uskottomuus»-näytelmässäni ukko Svartin tehtävä. Ja miten ollakaan: tuo pojan luoma, masentuva ja kuohahteleva vanhus herätti huomiota. Ei nyt tosin luultu, että näyttämöllä oli tapahtunut kypsä näyttelijäteko. Mutta syystä ihmeteltiin sitä, ettei tuo tekstin parenteeseissa suunnilleen esiintyjän vastakohdaksi kuvattu vanhus — pelkästään jo muotoseikoista johtuen — kokonaan särkynyt ja kääntynyt traagillisesta ihmiskohtalosta asenteen ja äänen avuttomaksi tapailemiseksi tai ainakin koomilliseksi irvikuvaksi. Traagillisesta koomilliseenhan on vain näkymätön, lyhyt hyppäys! Näin ei kuitenkaan käynyt, yhtä vähän kuin »Jeftan tyttäressä», jossa myöskin näyttelijä ei joutunut esittämään nuorta Eliseriä vaan — Jeftaa itseään.
Onko tämä taiteenalku siis »vanhasta pienennetty», koska hän kykenee luomaan illuusiota näissä ikäkaudelleen ja heikolle varrelleen »mahdottomissa» tehtävissä? En uskoisi. Luulen päinvastoin juuri näiden todistavan siitä muuttautumisen lahjasta jota ilman ei personallisuudestakaan — josta on vielä liian aikaista lähemmin Ilmari Unhon yhteydessä puhua — tule luonnenäyttelijää. Joka tapauksessa ne osoittavat hänessä olevan henkistä valppautta — ehkä varhaiskypsyyttäkin — ja logiikkaa, joka ei tyydy vain premisseihin.
Mutta onko hän kyennyt tähän mennessä riipaisemaan omakseen yhtäkään laakerinlehvää, tekemään siis jotain »valmista», joka sallii meidän puhutella häntä näyttelijäksi? Onpa niinkin. Arvi Kivimaan »Vangeissa» on hän Juoppohulluna hermoheikoin mimiikein ja hysteerisin ilmein sairastanut delirium tremensiä, jonka oikeasta näyttelijätaiteellisesta leimasta ei saattanut syntyä epäilyjä, joskaan se hetken piirroksena ei kyennyt vakuuttamaan. Vähältä piti ettei hän leikannut voittoa myös »Myrskyssä» Trinculona. Kevytaskeleisella plastiikallaan ja ilomielisellä »heipparalla»-naamallaan hän tekaisi henkilöstään tanssivan huitukan ja hulivilin, joka näytti jokeltavan vielä suuremmille kanaljoille: »Heijaa, me elämme!» Plastillinen kuva oli todella hauska ja moderni. Ei turhaan tullut mieleeni Tollerin »Hoppla, wir leben!» niin toisissa tendenseissä kuin tämän samannimisessä näytelmässä elämän riehakkuus liikkuukin. Mutta — Trinculo jäi sittenkin vain alkeisiin. Se oli äänellisesti epävalmis ja muutenkin musiikin pariin liian »intiimi». Se hukkui jonnekin — näyttämöhyttysten parveen. Molemmissa edellisissä tämä nuori »porttiproselyytti» pääsi siis vain ammattinäyttämön portaikkoon, ei sen parrasvalon piiriin.
Mutta heijastakoon parrassähkö kuinka armotonta valoa tahansa, kaksi hänen henkilöistään kyllä kestää »paljastuksen». Nämä ovat Capekin »RUR»:n kammottavan järkevä aivorobotti Radius ja — tulevan luonnekuvaajan kannalta varmin ennusmerkki — »Volponen» ahneudenkorppi Corvino.
Radius on todellinen näyttelijäteko ankaran johdonmukaisuutensa ja sen kauhun ja ihmettelynsekaisen tunnetehon vuoksi, jonka tämä epätodellinen ihmisluoma — tai todellinen epäluoma, miten vain — kykenee katsojassa synnyttämään. Edellinen hyve — johdonmukainen logiikka asenteessa, värittömässä ja koneellisessa äänenkäytössä — ei suinkaan ole näyttelijätekniikan vaikeimpia seikkoja. Eräs monotonia on maallikonkin saavutettavissa. Mutta näyttelijän koneellisen kovan pinnan alta järkkymättömästi takova tahto, hänen äänensä yht'aikaa ohuena ja teräslangan kireänä sykähtelevä ja katkeileva kiihko sisältävät sähköä, joka ei enää ole vain tekniikkaa, vaan sisäistä energiaa. Ensi kerran Radiuksessa Ilmari Unho kykenee luomaan henkilönsä ympärille määrätyn, tiiviin ja tiheän ilmakehän, jonka tunnepaine on kieltämätön.
Corvino vaatii näyttelijältä vielä enemmän: monimutkaisempaa luonnekuvan rakentamistaitoa ja kykyä elävöittävään detaljoimiseen, joka Radiuksen koneellisessa monotoniassa on täysin tarpeetonta. Unhon Corvino kesti sekä miimillisiltä voimiltaan että älyllisesti. Mainio naamio korpin-nokkineen, pälyvät, hakevat silmät, »haaskamainen» perusasenne tekivät tuosta oman vaimonsakin kauppurista melkeinpä veistoksellisen selkeän renesanssikomedian tyypin. Sen koko olemuksen oli näyttelijä kerta kaikkiaan valmistanut päivänselväksi katsojalle, mihin luomistyöhön oli varmaan paljon uhrattu sekä ahkeruutta että järjen valppautta. Corvino ei siis enää kuulu alokkaan alkeisiin. Se on lahjakkuuden ja työn tasasuhtainen tulos. Ja se on luonnerakenteensa varmuuden vuoksi tämän nuoren taiteilijan parhain lupaus tulevasta luonnenäyttelijästä.
Heitettäköön tämän lupaavan sanan päätteeksi vaikka useitakin »interrogatiivisia» pukinsorkkia, varmaa on jo nyt, että Ilmari Unhon tähänastinenkin lyhyt ura on mitä viehättävin ja herkin havaintokuva jokaiselle, ketä huvittaa tarkastella näyttelijän työtä sen hatarissakin aikeissa ja aihelmissa. Näihin juuri kätkeytyy koko tuleva taiteilijakohtalo, joko ylpeä ja hedelmällinen tai mitätön ja marto.