ERÄÄT USKOLLISET NÄYTTELIJÄKASVOT

— Tyyne Juntto.

Mitä herkemmistä näyttelijäkasvoista on piirros suoritettava, sitä vapisevammaksi käy piirtäjän käsi.

Että kuitenkin rohkenen tarttua esseistin keinoin naisnäyttelijän — vieläpä niin yhä syvyyttä kohti herkistyvän taiteilijattaren kuin Tyyne Junton — luonnekuvaan, johtuu pitkäaikaisesta perehtymisestä hänen näyttämöhenkilöihinsä ja ominaiseen luomistapaansa.

Mutta sittenkin tunnustan, että seuraava luonnekuva on eräiltä osiltaan syntynyt enemmän draaman tekijän kuin teatterimiehen temperamentin läpi katsottuna. Koska minulla on ollut onni nähdä hänet useissa omien näytelmieni henkilöhahmoissa, on pakostakin suhtautumiseni hänen näyttelijäolemukseensa menettänyt jotain objektiivisesta tarkkailijan-asenteestaan ja saanut lisää monissa harjoituksissa yhteistyön leimaa. Tämä seikka tuonee mukanaan joitakin heikkouksia. Mutta se antaa myös erään edun, se lyö tähän luonnekuvaan ilmeisen erikoisleiman. Ja vaihteluhan virkistää! Emme siis joudu seuraavassa ainoastaan ääriviivoja piirtelemään hiilikynällä, vaan myöskin tunnustamaan näyttelijättären osuutta tekijän monesti heikkoihin pyrkimyksiin. Tämä »intiimimpi» suhtautuminen, voi saada laajempaakin kantavuutta sikäli että näyttelijän ja tekijän suhde yleensäkin joutuu personallisin esimerkein valaistavaksi. —

Ensin heittäisin näyttelijäkuvan alkuhahmoitteluksi pari yleistä attribuuttia: Luonnontuore naisellisuus, henkevä naisellisuus ja sitten — ei älykäs naisellisuus, vaan — naisellinen älykkyys.

Näillä voimilla on Tyyne Juntto luonut ja luo edelleen, joskin juuri se kauneus, jota sanomme henkeväksi, on vuosi vuodelta tullut hänen taiteilijasielunsa voittavaksi elementiksi ja merkinnyt hänen henkilökäsityksensä syventymistä.

En usko, että hän nyt näyttelisi esim. »Pohjalaisten» Liisan täysin samalla luonnontuoreudella kuin Tampereen teatterissa toistakymmentä vuotta sitten. Sen lapsellisesta välittömyydestä puuttunee nyt pisara, mutta jotain on tullut lisää: kaikki-voittavan luottamuksen syventynyt katse.

Liisan yhteydessä tulee välittömästi silmien eteen näyttelijättären toinen havahtuvan ensilemmen luoma: »Sapphon» Melitta, niin toisen leveysasteen ilmaa kuin tämä hengittääkin verrattuna hyperborealaiseen sisareensa. Kummatkin he somistautuvat ensi kevääseensä, toinen itkeäkseen pikaista syksyä, toinen astuakseen koko elämän täyttävään kesään.

Niin, Tyyne Junton Melitta on eri kerroilla nähtynä huomattavasti erisävyinen. Milloin heläjävämpi ja kirkkaampi, milloin totisempi ja vanhempi, siis kauempana alkukuvastaan. Tämä ori inhimillistä, sillä onnellisimmankaan temperamentin antautumisvoima ei voi olla joka hetki yhtä suuri. Mikään tottumus tai valmeus ei Melittassa auta mitään. Hän ei tee, hän on, hän ei puhu, hän sopertaa ja laulaa, hän tuskin elää, hän vain — syntyy siellä, missä Afroditen jalkain alla nurmi paisuu. Hän on heräävän kevään mitättömin ja kaunein ilmestys. Ken hänet huomaa, on itse osa maallisesta kauneudesta ja tämän onnesta. Ken ei, hän on puhtaan luonnon alapuolella, tai jumalattariin kuuluva.

Parhaimpina iltoinaan on Tyyne Juntto kyennyt herättämään katsojassa tämänkaltaisen kuultavan ja kimmeltävän kuvan. Se merkitsee armoitettua taiteilijatarta.

Voisin näiden luonnonlasten yhteydessä heittäytyä näyttelijättären tyttökuvauksen koomilliselle puolelle, kuvailemaan hänen hymyilyttävää hupakkoansa Naimia »Kuopion takana», vieläpä edetä ranskalaiseen komiikkaan saakka väritellen hänen melkeinpä ainoata soubrette-kuviotansa Molièren »Luulosairaan» Toinettena. Tämä olisi kuitenkin luisumista pois hänen nykyisen näyttelijäalansa keskustasta periferioihin tai ehkäpä jonkin myöhemmän ikäkauden valtauksiin. Vielä ei voi hänen raikkaasta naurustaan ja — kissanpoikakomiikastaan puhua varsinaisena näyttelijätaiteellisena komiikkana.

Sen sijaan tuo hän eteemme kaksi henkilöittensä ryhmää, joille Liisa ja Melitta ovat eräitä alkuaihelmia. Niillä on kaikilla yhteiskohtalo: ne ovat nekin tavalla tai toisella ensilemmen uhreja. Ne voitaisiin sävypiirteiltään jakaa Pohjolan ja etelän lapsiin, edelliset balladin raskaassa sävyssä liikkuvia, jälkimmäiset romanssin aurinkoisempia tyttäriä. Kuvauksen kannalta tämä jako avaisi kynäniekalle houkuttelevia mahdollisuuksia. Mutta se saattaisi vaikeuttaa luonnekuvan psykologista luotettavuutta. Puhun siis mieluummin ensiksikin hänen ehdottoman passiivisista ensilemmen-kärsijöistään ja toisekseen saman naiskohtalon aktiivisemmista edustajista.

Iro, Agnes, Beata Kristiina, vieläpä Anna-Liisa kärsivät kaikki traagillisenluontoisen kohtalon viattomina ja voimattomina karitsoina. Heillä on yksi ainoa voima: Ensirakkauden hartaan antautumisen lahja mutta ei itsensä varjelemisen, ei koston, ei teon. He eivät ole luotuja elämän taisteluun, he pakenevat kaikkea muuta paitsi rakkautta. Ja kun tämä yllättää nämä pakenevat sielut, he palavat hetkessä kuin pienet linnut uhrialttarilla. Ja viimeisenä hetkenä on heidän rakkautensa kirkkaimmillaan. Mitä on jokapäiväismoraalin nimessä ollut heissä syntiä, se pyyhkäistään pois joko viimeisessä synnintunnustuksessa (Anna-Liisa) tai viimeisessä suutelevassa henkäyksessä (Iro). Jos heidän ruumiinsa näennäisesti jää vielä vaeltamaan ilmiölliseen maailmaan, ovat he vain harhailevia varjoja (Beata Kristiina) tai — ehkäpä — sydämessään vielä kalpeata onnen toivetta kantavia (Agnes).

Kenenkään elämänkriitikon naisviha ei heihin koske. Jokainen teoreettinen tyhjyyden-oppi on heidän kohtalossaan tuhoutunut. He ovat sitä, mikä vain voi olla jumalallista naisessa. He ovat Neitsyt Maarian pienoissisaria.

Näiden »pakenevien» sielujen ilmentäjänä on Tyyne Juntto saavuttanut ehkä herkempiä voittoja kuin kukaan muu samassa ikäpolvessa. Hän on näyttelijä personallisuutena juuri näiden värisevien naisolentojen sukulainen ja — mikä taiteellisesti merkitsee vielä enemmän — hän on ollut koko näyttelijäuransa ajan heille hellittämättä uskollinen. Vieläpä siinä määrässä, että hänen henkilögalleriastaan tuskin muita hahmoja löytää. »Uskolliset näyttelijäkasvot» eivät ole siis turhia sanoja Tyyne Juntosta taiteilijana.

Tämän synnynnäisen hengensukulaisuuden ja uskollisuuden voi ehkäpä ilmeisimmin havaita draamantekijä, joka on joutunut seuraamaan näyttelijättären luomistyötä askel askeleelta näiden runoluomien parissa. Ne kypsyvät hänestä kuin siemen maasta, yhtä suurella luontevuudella ja yhtä välttämättömästi. Ne voivat kasvaa hitaasti, eräät silmut puhjeta vasta viimeisinä hetkinä, mutta ehdottoman kasvuvoimaisesti. Tästä henkilöluonnoksen kasvutavasta johtunee myös, että henkilön elämänkehityksen aukot ja muut probleemit ratkaistuvat onnellisesti. Otettakoon esimerkiksi eräs Beata Kristiinaan liittyvä näyttelijätaiteellinen vaikeus. Hän on ensimmäisessä näytöksessä kuin häkkilintu, joka pääsee ensi kerran häkistään. Neljännessä — oltuaan toisessa ja kolmannessa kohtaloltaan tietymättömissä — hän on siipirikko, lepattava varjo. Näiden olentojen liittämiseen yhdeksi kohtaloksi ei riitä pelkkä »hyvä maku», ei edes eläytyminen tavallisessa mielessä, siihen tarvitaan juuri tuo edellä kuvattu luonnonkasvin elimellinen varttumisvoima.

Niistä Tyyne Junton esittämistä nuoren lemmen uhreista, jotka kykenevät puolestansa myöskin vihaan, uhmaan ja toisia tuhoavaan tekoon, palautuvat mieleen m.m. »Velisurmaajain» Rauni, jonka mainitsen etupäässä esimerkkinä hänen näyttelijäalueensa luonnollisista rajoista. Kaikki mikä lappalaistyttö Raunissa on sisaruutta edellämainittujen Iron, Agneksen ja Beata Kristiinan kanssa yhtyy ei ainoastaan Tyyne Junton näyttelijäluonteeseen vaan myöskin hänen tekotaidollisiin mahdollisuuksiinsa. Mutta siitä tilanteesta alkaen, jolloin hän surmatun poikansa äitinä nousee barbaarisin raivoin surman tuottajaa ja samalla rakastettuansa vastaan, hän ikäänkuin joutuu näyttelijättären personallisuuden ulkopuolelle. Raunin primitiivinen mielenpurkaus menee yli hänen muuttautumiskykynsä rajojen. Olen useissa muissakin tehtävissä havainnut, että Tyyne Junton keinovarat riittävät mitä värehtivimmästä ilmeilystä aina kovan kylmyyden ja synkän tarmokkuudenkin rajalle — ehkäpä palavaan vihaankin saakka — mutta alkuaikaisen raivon purkaus on ikäänkuin sovittamattomassa ristiriidassa hänen sisäisen elämänsä ja oleellisimpien miimillisten voimiensa kanssa. Näin oli hänen Raunissaan itkeväisyyttä siinä missä piti olla alkunaisellinen äidin-raivo. Tämän tähden ei Tyyne Juntto Raunissa tullut tekijälle yhtä läheiseen tulokseen kuin muissa naisluomissani.

Mutta mikä on taiteilijattaren loistavin näyttelijäteko? Jokaisen näyttelijätemperamentin synnyttämät ihmissydämet ovat pieniä aurinkoja, joilla on kaikilla erisuuruinen valovoima ja polttavuus. Siis mikä on Tyyne Junton naisolennoista unohtumattomin, sellainen, jota ei voi muuten muistaa kuin ihmetellen ja tunnustaen?

Tämä ei saata olla muu kuin Beneventen »Väärän rakkauden» Acacia. Näytelmän mestaruus ja erikoisesti Acacian kohtalon harvinaisuus ja taiteellinen loisto saattavat vaikeuttaa näyttelijättären »ansioitten» erottamista kirjailijan henkilön ja koko näytelmän valtavasta tehosta. Mutta mitä enemmän on aika vierinyt tuosta unohtumattomasta ensi-illasta nelisen vuotta sitten, sitä selkeämmin olen itselleni todennut, että Tyyne Junton Acacia on »puhtaan näyttelijätaiteen» nimessä hänen onnellisin näyttämötekonsa. Siinä hän on saavuttanut sen sisäisen elämän ja ulkonaisten keinojen tasavertaisuuden, koko hermoelämän hallitun jäntevyyden, mikä ei enää ole määrättyä omaa personallisuutta, ei vain synnynnäistä ja annettua, siinä hän on suorittanut ensiarvoisen näyttelijätaiteellisen »metamorfoosin»: sulattanut oman minän ja »vieraan» kirkastuneeksi näkemykseksi ja toteuttanut tämän lihassa ja veressä tinkimättömällä energialla.

Niinkuin koko näytelmä on ensinäytöksen alkukuviltaan kuin kirkas ja hilpeä taulu, niin on Tyyne Junton Acaciankin kasvot ensinäkemältä leikkivän lapsen ja kypsyvän neidon. Ne vain aavistuttelevat salaista, »väärää» rakkautta isäpuoleen.

Koko näytelmän taistelu on kuin salatuissa onkaloissa myrsky. Niin Acaciassakin. Salatun pohjavirran pakoittavan voiman peittävät syvät ja kylmät äänet, joilla hän varjelee neitsyyttänsä viettelevänkauhistavaa rakastettua ja itseänsä vastaan. Näinä hetkinä ilmeilyn totinen, synkkä tarmokkuus ja joka askelen hallittu varmuus kokonaistavat kuvan tytöstä, jonka sydämessä laulaa tulinen romanssi, mutta joka aavistaa seisovansa tuhoavan kohtalon jyrkänteellä.

Benaventen näytelmää kannattaa runoilijan suuri usko ihmiseen, se kulkee eteenpäin valtavana myötätunnon virtana, joka mahtavalla elämänvoimallaan tuntuu huuhtovan pois hyvän ja pahan välisen vastakohdan noustakseen päätössanoissaan ihanaan sovitukseen. Ensi suudelmassa ja samalla tuhossaan nousee Tyyne Junton Acacia tämän näytelmän yleistunnelman harjalle. Hän yhtyy nuoren lemmen kaikkiuhmaavana liekkinä sokaisevaan virvatuleen, elää hetkessä ainoan autuutensa, herää ja näkee ympärillään uhriverta ja aution elämän.

Tässä ratkaisevassa hetkessä muuttautuu Tyyne Junton Acaciassa kauan salattu, pimeässä elänyt intohimo johdonmukaisesti kaiken julki laulavaksi, päivänvalossa koreilevaksi ja ylpeileväksi naisen rakkaudeksi, jolle äiti on vain vanheneva kilpailija. Hänen Acaciassaan julistaa ikuinen syyntakeettomuus ainoata oikeuttaan, maksaakseen sen seuraavassa hetkessä hädällä ja kalvavalla tuskalla.

Tällainen on Tyyne Junton loistavin luoma. Hän on tähänastisella urallaan näyttämömaailmamme ensilemmen uhrien herkkäverisin edustaja etten sanoisi ruumiillistuma. Beneventen Acaciassa hän on todistanut taiteestaan polttavimmin ja totisimmin.