MIEHEN RATA

— Vilho Ilmari.

Jos naisvihaaja Weininger olisi nähnyt näyttelijä Ilmarin näyttämöllä tai purjeveneen ruorissa ja auton ohjausistuimella, olisi varmaan hänen ankara pessimisminsä hetkeksi horjahtanut: hän olisi havainnut, että vielä on miehiäkin tässä naissuvun tärväämässä maailmassa. Ja jos hän olisi saanut Ilmarin laboratorioonsa koekaniiniksi, olisi hänen orgaaninen kemiansa sielläkin tullut tulokseen, että edessään oli mies, jossa ei ole rahtuakaan W-koeffisientteja eli vaimoisia aineksia. Hän olisi merkinnyt lopputuloksekseen yksinkertaisen ja selkeän kaavan: Ilmari = absoluuttinen M = mies.

Edellinen on oikeastaan vakavaa puhetta, sillä olen vakuutettu näyttelijätaiteen elävän todellisinta ja syvintä elämäänsä juuri seksuaalisten perusvastakohtiensa voimasta. Mies ja nainen näyttämöllä tehoavat eräässä mielessä aina — mitä aatetta tai epäaatetta he edustanevatkin — juuri sukuominaisuuksillaan. Ei ole näin ollen olemassa näyttelijä-charmia, jossa ei olisi erotiikkaa. Tämä ei koske ainoastaan Romeota ja Juliaa, vaan jokaista näyttämön henkilöä aina partaniekka peikkoja ja noita-akkoja myöten, joissa kaikissa viettielämän alitajunnaiset voimat uhoavat välttämättömästi näkyviin aistittavaksemme.

Niinkuin elämässä, niin näyttämölläkin esiintyvät nämä sukuominaisuudet eriasteisina eri henkilöissä. Eikä suinkaan absoluuttinen miehekkyys tai ehdoton eroottinen naisellisuus taiteellisesti merkitse mitään saavutusta tai arvoasemaa. Näyttelijässä on erotiikka välttämätön tekijä, mutta erotiikka ei ole vielä näyttelijätaidetta yhtä vähän kuin kauneus sinänsä tekee kenestäkään näyttelijää.

Mutta erittäin ilmeinen miehekkyys, jonka me välittömästi näyttämöltä tajuamme, ja se näyttelijättären synnynnäinen sulo, jota sanomme naisellisuudeksi, määräävät huomattavalla voimalla omistajansa näyttelijälaatua, avartavat ja rajoittavat määrätyllä tavalla hänen hallitsemaansa näyttämön aluetta.

Tässä mielessä merkitsee Vilho Ilmarille antamani mainesana »miehekäs» hänen näyttelijäkuvansa pohjaväriä, joka näkyy ja vaikuttaa jokaisessa hänen esittämässään henkilössä.

Tämän perusominaisuuden lisämääreet tuokoon näkyviin hänen näyttelijäratansa lähempi tarkastelu.

Aikaisin muistoni Vilho Ilmarista näyttämöllä on hänen Haakon-kuninkaansa Ibsenin »Kruununtavoittelijoissa». Tätä henkilöä kantava ja kannustava usko Norjan yhteysaatteeseen ja omaan jumalalliseen kutsumukseensa on se puolipäivänaurinko, joka valaisee näytelmän taistelukentän ja luo omat varjonsa sen maallisiksi vastavoimiksi: Skule-jaarleiksi ja Nikolaus-piispoiksi.

Jos näyttelijä heikentää tämän auringon valovoimaa, hämärtyy koko näytelmä.

Ilmarin luoma Haakon-sankari elää vieläkin, puolentoista vuosikymmenen takaa, kuin paistava kuvajainen mielessäni. Muistan hänen tyynen, ylevän rauhallisuutensa. Muistan hänet istumassa pöydän ääressä nuorekas, mutta luontainen itsetietoisuus pään asennossa ja hallitsija-tahto lepäävissä käsivarsissa. Ja ennen kaikkea muuta muistan erään häipymättömän valoisan ilmeen hänen kasvoillaan.

Oliko se vain raikkautta ja terveyttä tai hyvin osattua näyttämövalaistusta? Epäilemättä näitä kaikkia. Mutta nehän eivät riitä luomaan katsojan tajuntaan lähtemätöntä mielikuvaryhmää. Tuossa plastillisessa kuvassa ja nuorekkaassa terveydessä oli lisäksi jotain, joka herätti turvallisen uskon. Siinä oli määrätty luonne, joka oli sekä Haakonin että näyttelijän oleellista omaa: valoisa miehekkyys Koska sen muut sävypiirteet ovat haihtuneet mielestäni mutta tuon elämänvoimaisen valon mielikuva juuttunut sitä lujemmin tunnemaailmani kätköihin, on se ilmeisestikin näyttelijän miehekkään perusluonteen eräs kaikkein tärkeimpiä attribuutteja.

Valoisa miehekkyys on Ilmarin näyttelijälaadun ydinmääritelmä. Mitä tähän mahdollisesti tulee lisää, on vain sen toisin sanoin ilmaisemista tai näyttelijätaiteellista muodonvaihdosta, ei muuta.

Tuo hänen personallisuutensa paras valovoima voi paistaa hänen Karrin isännästään tai Harristaan vakaana rauhallisuutena. Se voi paljastaa tavallista värikkäämmät kasvot Huugo Jalkasen vanhana Mariuksena tai Dantonina, josta kuitenkin hänen luomanaan puuttuu sekä historian että Rollandin Dantonille ominainen älyn loisteliaisuus.

Niin, hänen optimistinen miehekkyytensä osaa myöskin tiivistyä ja synkistyä jonain Sprengtportenina ja nousta kireäksi energiaksi, takovaksi tahdoksi, kuten Neumannin »Patriootissa» von der Pahlenina, joka on muuten Vilho Ilmarin vakuuttavimpia henkilöitä, ja juuri siksi, että sen tehon ratkaisee mitä suurimmassa määrässä näyttelijätaiteellinen ryhti ja rakenteellinen lujuus. Ja näissähän taidoissa ei Ilmari voi horjahtaa, koska ne ovat hänessä synnynnäisiä avuja.

Yleensäkin saattaa näyttelijä tekotavaltaan nojautua etupäässä vain johdonmukaisiin plastiikka-otteisiinsa, perusasentojensa ja rakenteensa varmuuteen eikä niinkään paljon näkemystensä ja sävyjensä runsauteen. Hän on harvojen, mutta varmojen viivojen mies.

Tämän tähden — jo ennen niiden näkemistä — epäilen suuresti hänen mahdollisuuksiaan Hamletina, Othellona tai Don Carloksena. Hänen taiteilijatemperamentissaan ei ole paljon sangviinista heilahdusherkkyyttä, eikä se hevin nouse myöskään koleeriseen vimmaan.

Hänen sankarimaailmansa on siis verraten rajoitettu.

Haakon-kuninkaan kaikki sukulaiset: tarunomaiset viikingit, jalot sotaherrat, yleensä valoisat voimaihmiset ovat hänen läheisimpiään. Stålarm-ritarillisuus ja Kustaa Aadolfin laajakatseinen ylevyys ovat hänen oleellista näyttelijälaatuaan.

Erittäin valaisevaksi Ilmarin temperamentin analyysikeinoksi kelpaa hänen Kandaules-luomansa Jalmari Hahlin samannimisessä näytelmässä. Tässä Gyges-tarinassa on kuningas Kandaules vanhan hallitsijasuvun henkevä, epäilyksiin ja jaloon kuolemaan raukeneva jälkeläinen. Hän on melankoolinen kauneudenpalvoja, jonka ohi karkea, taisteleva elämä on jo aikoja sitten kulkenut.

Vilho Ilmarin Kandaules osoitti, että sankarin jalomuotoisuus ja ylevyys oli hyvin hänen hallittavissaan. Mutta sen sijaan sairas melankolia, tuo »viimeisen jälkeläisen» hauras kauneus, ei ollut hänen saavutettavissaan. Näyttelijän personallisuus on elämänvoimaltaan siinä määrässä tuore ja pohjoismaisesti taipumaton, ettei se kykene havainnollistamaan eteläisen melankolian raukenevaa päivänlaskua.

Mutta olenko näin ollen riistänyt hänen taiteilijatemperamentistaan irti sekä sangviinisuuden että melankolian ja koleerisuuden elementit? Jäisikö hänen lahjakkuutensa siis vain — dogmaattisuuden varaan? Näin mahdottomaan tulokseen en suinkaan ole pyrkinyt. Olen edellisillä viittauksilla tahtonut väittää vain sitä, että hänen taiteilijaluonteensa ainekset, nuo neljät elementit ovat hänen temperamentissaan niin tasavertaisesti edustettuina, ettei yksikään niistä ole saanut huomattavaa ylivaltaa ja ettei häntä siis voida määritellä yhden tai toisen elementin ilmeiseksi edustajaksi. Miehinen energia pitää ne koossa tasasuhtaisena kokonaisuutena.

Tässä »harmoniassa» juuri on Vilho Ilmarin näyttelijälaadun varmin tuntomerkki ja hänen taiteensa sekä voima että rajoitus.

Oman temperamenttinsa lujalla harmonialla hän hallitsee nuo elämänuskossaan varmat, valoisin voimin taistelevat kuningasluonteensa. Mutta toiselta puolen se sitoo hänet näyttelijänä siten, ettei hän ole luotu pitkälle eteneviin koleerikon-otteisiin, ei äärimmäisiin sangviinikontunnelmiin, ei yleensä intohimoiltaan suuresti epätavalliseen. Äärimmäinen vallankumousmies, äärimmäinen »lass blasen»-huikentelevaisuus, s.o. pitkätukkaiset taiteilijatyypit ja yliherkät melankoolikot jäävät näin ollen hänen näyttelijäalansa ulkopuolelle.

Mutta missä perus ja pohja on niin sanoakseni tukevaa maata, siellä hän kykenee nostattamaan kyllä näkyviin elämäniloa ja raikasta naurua, raivonpuuskia ja oikeaa suomalaista sisua, siis temperamentin sekä kasveja että kasvannaisia.

Tästä seikasta käy parhaasta havaintokuvasta hänen omaperäinen, mainio Jukolan Juhaninsa. Tässä hänen savitalonpojassaan on jännertä kupeissa ja kintuissa.

Hänen tanssinsa oljitetulla permannolla on »konkarin» ylenpalttista voimantuhlausta. Se on vastustamattoman voiman etenemistä, se on permantopalkkien tolkutonta tallaamista. Mutta hänen kasvoillaan on luonnonlapsen iloinen virnistys. Hän leiskaa ja teiskaa, mutta kasvoilla pysyy muuttumattomana autuas ilme, joka uhoo raikasta ja yksinkertaista elämänvoimaa. Sen paistava huolettomuus todistaa, että tuo väkivaltainen temmellys on vain liian voiman leikkivää tuhlausta. Ja katsoja viehtyy sanomattomalla ilolla katselemaan tuota elämänterveyden perikuvaa.

Eikä hän kadota tätä saamaansa perustunnelmaa Juhanin tyhmimmissäkään »edesottamisissa».

Vilho Ilmarin näyttelijäkuvaan on luonto vetänyt niin voimakkaan ja selkeän pohjavärin, ettei kuvaaja — eikä hän itse — kykene siihen hienonhienoja ja harvinaisia väri- ja sävyeroja paljonkaan lisäilemään.

Hän on synnynnäiseltä verenkierroltaan terveen ja miehekkään optimismin edustaja näyttämöllämme. Tämän mukaisesti on hänen koko näyttelijäuransa valoisan miehen kulkema miehekäs rata.