»SYNNIN» SYNTYTARINA.

Laskettelin usein poikana vaivaistalon mäessä, kelkalla, suuressa poikajoukossa. Siellä oli myös vaivaistalon heiveröinen poika, jonka nilkka oli lievästi vaivainen ja jonka yllä oli sinertävät housut ja sinttynyt punertava takki ja tässä tinanappeja rivi. Värit muistan selvästi. Ja kasvot! Ohimoilla ja poskiluilla oli sininen kuulto, ja kummallinen kalpeus — huolimatta tuoreesta talvi-ilmasta — lepäsi muuttumattomana hänen kasvoillansa, kalpeus, jonka keskeltä kaksi kosteanpäilyvää, sinisenharmaata silmää katsoi tummavain silmänalustan kaartamina — kuin syyntakeeton ja syytön pelko ja kammo. Ja kuitenkin — aika-ajoin niistä loisti myös poikamainen ilo ja ilakointi, ja herkät kapeat huulet värähtelivät hiljaa hymisten mukana. Ja kun saman talven pääsiäisenä kotona luettiin Kristuksen kärsimyksestä ja elämästä, kuvittelin Kristuspojan kasvot nuoren ystäväni kasvoiksi, vieläpä orjantappurainen Kristuspää loisti kaunista kärsimystä samankaltaisin ilmein kuin oli köyhäintalon pojalla. Ja minä tunsin ensikerran, että maailmassa on vääryyttä.

Näistä lapsensielun sykähdyksistä lie alkanut kasvaa yhä paisuva mielikuvain sarja, sisäinen tulos, joka on monta kertaa hukkunut alitajunnan syvänteihin, mutta joka aina uusien sisäisten tapahtumain mieltä järkyttäessä on noussut esiin uudenmuotoisena, niin omalta tuntuvana, niin omaluonteisena, etten enää osaisi eroittaa, paljoko on uusissa ilmestyksissä vaivaistalon kalpeakasvoista poikaa ja paljonko oman elämänahjon paahtamaa.

Ja vihdoin: eräänä kesänä, keskellä »Lemmin pojan» rytmien takomista, keskellä paahtavaa päivää, kun tuohtuneena kiersin puutarhaa »Pojan» repliikkejä lausumalla muokaten, silloin — jostain alitajunnaisesta mielikuvayhtymästä kai — astuu kuin viereisen pensaan mehiläissurinasta esiin sen pojan kuva, joka »Synti» näytelmässä sai nimekseen Ismael. Hänen huulensa tuntuivat hymisevän samoin kuin parikymmentä vuotta sitten. Niillä karehti lempeä käsky: Minä olen viattomin kärsimys. Jos koskaan olet itse kärsinyt ilman syytä, puhu minun huulillani. Minä olen pyhin ja voimakkain. Jos tahdot lunastaa yhdenkin ihmissielun, heitä näkyviin minun sydämeni puhtaus, jota ainoata ei ole kukistanut mikään. Tämän hetken ihme kypsyi vuoden.

Syntyi lisää henkilöhahmoja. Seurasi kielellinen ja historiallinen tutkistelu, sillä 1600-luku tuntui tarjoavan, eräiden henkisten yhtymäkohtiensa tähden meidän murroskautemme kanssa, mielikuvitusta paisuttavia aineksia ja värejä. Samoin kuin olisi tarjonnut Rooman hengentila kristinopin tullessa, sen silloinen hengenkehitys: materialismi — magia ja demonologia — skeptisismi — tyhjyyden hätä. Ja samoin kuin tuntui houkuttelevalta keskiajan loppupuoli Euroopassa. Pidin kuitenkin kotoisen tantereen ja sillä käydyt hengentaistelut parempina.

Lujan kielellisen ojennusnuoran löytäminen 1500- ja 1600-luvun hengellisten herrojen kielestä ja tämän käyttely nykyisdraamallisesti oli ehkä suurimman työn takana. Sillä heidän kielensä ruotsinvoittoinen aines, jota ei voinut käyttää, ynnä heidän vain vaistoon perustuvat tyylikeinonsa, joiden käyttely useimmilla on täynnä kompastuksia, vaikeuttivat epäilemättä draamakielen luomista jossa draamallisen tiiviyden ja iskun ohella olisi säilynyt 1600-luvun poljentoa ja tuoksua. Kielellisen kamppailun tulos lie näkyvissä näytelmässä.

»Synnin» syntytarina on minulle opettanut, kuinka paljon todellakin siitä, mitä me miehenä teemme ja kirjoitamme ja totuudeksi väitämme, on alkuaiheessaan syntynyt jo varhaisissa lapsen-sielun sykähtelyissä.