ROUVA SUORASUU.

»Nyt nähdään, kuinka leikki toteen käy»

Julian imettäjä.

Vaikka olenkin ollut Kirsti Suonion iloisessa taiteilijamatkassa vain suunnilleen puolet taipaleesta mukana, rohkenen »maalata» hänen näyttelijäkuvansa, koska elämänilo ja maalari eivät tarvitse »elämäkertoja».

En kiellä olevani haikealla mielellä siitä, ettei siveltimeni ole saanut häntä kuvata nuorena Graciosana. Mutta — totisesti puhuen — kypsänä Gloriosana ei hänestä ole voinut kadota hänen näyttelijäpersonallisuutensa, mikä seikka tietenkin luonnekuvassa on eräs tärkeimmistä pääasioista. Kaiken lisäksi on juuri Kirsti Suonio sekä ikään että taiteilijapersonallisuuteen nähden aivan erikoisasemassa. Hän ei ole niitä taiteilijoita, jotka kulkevat syvien henkisten murrosten, taiteellisten haaksirikkojen ja loistavien pelastusten kautta mestaruuden juhlalippuiseen satamaan. Hän ei ole mikään totuuksien etsijä. Hän vain esittää oman personallisuutensa synnynnäistä elämäntotuutta: tervettä elämäniloa. Tämän tähden arvelenkin, että kuvaan hänet miltä ikäkaudelta tahansa, solakampana tai rehevämpänä, palettini pääväreinä täytyy olla joka tapauksessa ruusunpunaista, keväistä viheriää ja kirkkainta kultaa.

Kirsti Suonio on ollut ja on yhä — kuten Carl Hageman sanoisi — onnellinen temperamentti. Mutta tähän tekisi mieleni heti liittää kriitillinen pukinsorkka: ei myöskään sen enempää. Sillä myöskin »onnelliseen temperamenttiin» nähden voidaan suorittaa näyttelijätaiteellista rajankäyntiä, s.o. vetää rajoja ja rajoituksia.

Mikä on sitten tämä onnellinen näyttelijätemperamentti?

Pohjimmaltaan se on samaa kuin jokaisen esittävän taiteilijan synnynnäinen edellytys: mieliala vapaa ja kevyt — mikä jälkimmäinen attribuutti ei suinkaan merkitse samaa kuin kevytkenkäinen. Tämän synnyntälahjan saaneet kantavat kaikki kasvoillaan elonkeraista leimaa. Toiset heistä elävät elämänsä iloisesti ja taiteensa vakavasti. Toisiin pätee Schillerin väite, että he ovat taiteessa iloisia, mutta elämässä vakavia. Parhaimmat koomikot ovat usein yksityiselämässä harvasanaisia ja pessimistisen näköisiä! Eräät heistä voivat sanoa itsestään: »Koko elämäni sääntö on hirvittävä iloisuus.» Eräät väittävät: »Narrinlakkini alla on orjantappuroita, nauran raikuvasti, jotta ei itkuni kuuluisi!»

Tämä viimeinen väite ei voi koskea Kirsti Suonion elonkeraisuutta. Luulen, että hän elää oman iloisen elämänvoimansa varassa sekä kulissien takana että näyttämöllä. Hän esittää itseänsä eikä muita. Hän vain valaa oman synnynnäisen terveydentuntonsa henkilöihinsä, mutta ei näitä muuten sen mullistavammin muokkaa. Hän lainaa heille hetkeksi oman naurunlahjansa, arvioi tämän määrän erinomaisen tarkalla maulla, käyttelee »fyysillistä lahjakkuuttansa» milloin laihemmin, milloin lihavammin, ja aina tahdikkaasti. Hänhän on, jos ken, ei ainoastaan naisnäyttelijä vaan myös — ikuisesti naisellinen, mutta nuo naurunlahjan saaneet eivät eroa syvin luonnepiirtein toisistaan. He ovat vain osa terveestä sydämestä — Kirsti Suoniosta.

Juuri tässä on onnellisen näyttelijätemperamentin voima ja heikkous ja samalla Kirsti Suonion taiteen kunnia ja inhimillinen rajoitus.

Näyttämöllä hän milloin kävelee terhakasti, milloin lyllertää kuin kerä. Hän milloin riuhtaisee reimasti milloin vaappuu kolossaalisin muodoin. Hän kaakottaa kuin alava kana tai kehrää kuin keväisellä katolla pehmeäturkkinen kissa. Hän on vuoroin kuuma ja tulinen kuin leivinuuni, on »hellä ja hönkä» kuin vaarallisen ikäkauden maalaisleski, vuoroin taas loistaa mahtavan vallasnaisen ylvästelevää »elämän koreutta» tai hallitsee koko näyttämöä kaikkien tohvelisankarien ainutsyntyisenä kuningattarena. Hän osaa nauraa yhtä hyvin kimakasti kuin rehevästi, yhtä hyvin heläjävästi kuin hohottavasti. Sekä soppityrskyt että naurun vapaa raikkaus ovat hänen vallassaan. Hän osaa kurittaa sekä lempeällä kädellä että reippaalla läimäisyllä. Hän »kasvattaa» uhrejaan milloin burleskilla sutkauksella, milloin kielevällä, loppumattomalla toralla.

Hänellä on siis hämmästyttävässä määrässä niitä personallisia avuja ja taitoja, joilla näyttelijä saa aikaan sävyjen ja tempojen vaihtelut, mimiikin näpsät muutokset ja plastilliset yllätykset. Hänellä on, paitsi monesti mainittua personallista elämäntunnelmaa, sekä laaja taito että tahdikas maku.

Mutta näyttelijätaiteen puntarissa on toinenkin vaakakuppi kuin määrätty personallisuus, joko luontaisina tai opittuine taitoineen, ja sen punnukset ovat yhtä välttämättömät kuin kaikki personalliset mitat ja painot.

Tämä on jokaisen näyttelijän tuntema ja tunnustama muuttautumiskyky, joka on rinnakkaisilmiö sille draaman teon oleelliselle vaatimukselle, että kirjailijan täytyy salata ja peittää oma minänsä henkilöihinsä. Hän ei saa »tulla väliin» osoittamaan »personallisella» sormellaan yhtä tai toista puolta kuvattavastaan. Hän ei saa toisin sanoen vaihtua koskaan kertojaksi. Yhtä vähän on hänellä lupa purkaa lyyrikon tavoin itseänsä suoraan ja välittömästi. Mitä voimakkaampi personallisuus on dramaatikolla, sitä ehdottomammalla energialla tulee hänen se tuhota näkymättömäksi, vaikkakaan ei suinkaan vaikuttamattomaksi.

Samoin on näyttelijän muuttauduttava toiseksi siten, että hän piiloittaa yksilöllisyytensä esitettävään, joten tämä näyttää — tosin vain illusorisesti — häneen verrattuna vieraalta indiviidiltä, kuin vasta maailmaan syntyneeltä, itsenäistä elämäänsä elävältä olennolta. Ihmismaailmaa tarkkaileva havaintokyky hankkii hänelle tarvittavia aineksia, joilla hän muuntaa henkilönsä niin, että omena näyttää pudonneen puusta harhauttavan kauaksi. Tämä on näyttelijätaiteellisen illuusion pohja ja perusta, joskaan ei vielä sen korkein ilmaus. Mutta se on joka tapauksessa ihmistuntemuksen tasasuhtaista yhteistyötä ja jokaisen näyttämöluoman välttämätön osa.

Kirsti Suonion muuttautumiskyvyn ahdasrajaisuus johtuu nähtävästi siitä, että hän elämänilonsa pursuavassa itsetunnossa on jättänyt puolitiehen ihmistuntemuksensa laajentamistyön, joka juuri uhkuville renesanssiluonteille saattaa tuntua käsityöltä.

Tämä »ikuisesti naisellisen» muuttumattomuus — yleensäkin naisnäyttelijöille oleellinen vajavaisuus — on helposti osoitettavissa hänen tärkeimmistä näyttämöluomistaan.

Kirsti Suonio on hallinnut parrasvalossa kolmea eri henkilöryhmää: rahvaanomaiset suomalaiset naisihmiset, suuren joukon slaavilaisia naistyyppejä ja kolmanneksi useita puhtaasti »eurooppalaisia» naisolentoja, sellaisia kuin ovat esim. »Romeon ja Julian» imettäjä, Sardoun rouva Suorasuu tai Holbergin Pernilla.

Jos koettaa muistissaan palautua niihin riemastuttaviin iltoihin, jolloin näiden eri ryhmien naiset ovat liikkuneet edessämme parrasvalossa, hämmästyy niiden läheistä sisaruusleimaa. Tuskinpa muistaa niiden välistä »rotujen» erilaisuutta havainneensa. Slaavilaiset naistyypit — »Reviisorin» Anna Andrejevna tai Zapolskan rouva Dulska — ovat melkein yhtä »suomalaisesti» reheviä kuin hänen kuuluisa Maijansa, Amaliansa »Miehen kylkiluussa» tai »Papin perheen» hyväntahtoinen Martta. Yhtä vähän on muuttautumistaidolla ja rakentavalla tekniikalla saatu syntymään aukkoa »eurooppalaisen» ja slaavilaisen naismaailman välille.

Tämä kaikki on näyttelijätaiteellisen muuttautumiskyvyn rajoittuneisuutta, siis myöskin Kirsti Suonion taiteilijatilityksen tappiopuolta. Enkä kuitenkaan väittäisi tämän »varjon» himmentävän hänen huumorinsa gloriaa. Hänellähän on, kuten jo eräässä välilauseessa viittasin, naisellisen näyttelijäolemuksen oikeus puolellaan. Naisnäyttelijät yleensäkin ovat tasavertaisia miestovereihinsa verraten juuri sukuominaisuuksiensa voimalla eivätkä suinkaan miesmäisin taitokeinoin. Rakenteellisen muotoilemistaidon heikommuus personalliseen eläytymiskykyyn verraten on koko näyttämön naispuolelle oleellinen erikoispiirre. Naisen passiivisempi suhtautuminen elämään ja kuvattavaan objektiin on tämän yleisominaisuuden pohjana. Mutta näyttämöllä kuten elämässäkin — nainen korvaa tappionsa suuremmalla antautumisvoimalla kuin mitä voi olla miehellä. Näyttämökamppailun »suvullisessa dualismissa» pysyy nainen muuttumattomana luontona, joka ei älyllisellä kiihkolla tai energisellä logiikalla pyri muotojen moninaisuuteen, kuten mies, mutta hallitsee sydämellään, jonka arvo tai arvottomuus meidän lopultakin on vain vaistottava eikä kirurgiveitsin tutkittava.

Sanalla sanoen: inhimillisten rajoitustensa sisäpuolella on Kirsti Suonio edustanut mitä elonkeraisimmin hyvän, terveen sydämen raikasta maailmaa.