PAPPI JA SALONKIMIES

— Yrjö Tuominen.

Yrjö Tuominen astui hämmästyttävän valmiina muutamia vuosia sitten Helsingin näyttämölle. Enkä luule hänen alkutaipaleensakaan olleen täynnä okaita ja orjantappuroita. Taiteen polun kivikkoisesta ankaruudesta on näet olemassa poikkeuksia — melkein kaikki keskinkertaiset näyttelijät, useat lahjakkaat Thalian ritarit ja sangen harvat nerot. Yrjö Tuominen kuuluu lahjakkaisiin poikkeuksiin ja näistä kaikkein miellyttävimpiin.

Muistelkaapa keski-ikäistä pappia joltain 70-luvulta tai modernista nykyaikaista maailmanmies-saarnaajaa. He ovat opissa sivistyneitä ja elämässä kokeneita. He siunaavat hurskautta, mutta eivät luonnottomasti kauhistu synninkään olemassaoloa. Heissä ei ole lainkaan uskonkiihkoilijaa ja profeettaa, mutta kosolti inhimillisintä ihmismieltä. Lahkolaiset sanovat heitä suruttomiksi leipäpapeiksi ja dogmaatikot taistelevan kirkon leväperäiseksi jälkijoukoksi, vieläpä saattavat väittää, että he joskus pöytäseurassa hymyilevät iroonisesti koko kirkolliselle hierarkialle. Mutta seurakunnan sivistyneistö ja kaikki naiset, jotka eivät ole körttiläisiä, kuulevat ja kätkevät palavin poskin heidän sanansa sydämiinsä ja vielä syvemmälle heidän alttaritaulunsa. Ja he itse? He keskustelevat mökeissä ja piispankutsuissa, esikaupunkikortteleissa ja hienoston salongeissa yhtä mielellään ja yhtä viehättävästi, sillä he ovat maailmanmiehiä ja keskustelijoita Jumalan armosta.

Saarnallaan he soinnuttelevat kuulijain sydämiä, mutta keskustelullaan he voittavat sieluja. Sillä heidän luontevin ilmaisukeinonsa on juuri keskustelun kultivoitu taito.

Tällaisilla »maailmallisilla» harmahtava-ohimoisilla rovasteilla on muitakin miellyttäviä hyveitä. He ovat ritareita sanan henkevimmässä mielessä. Useimmat heistä ovat nuorina haaveilleet sotilasuraa tai näyttämön prinssin viittaa ja kuningasmanttelia. Ja kaikki he tuntevat opiskeluajoiltaan kevätöiset serenaadit ja laulajaisten jälki-ilot.

Luulen, että heidän suurimpina ihanteinaan ovat Espanjan habsburgisen kultakauden Lope de Vegat ja Calderonit, jotka olivat nuoruudessaan sotilaita ja keski-iästä alkaen arvokkaita kirkon miehiä. Nämä ovat heille korkeimpia symboleja miekan ja hengen ritariudesta. He ovat yksinkertaisesti, sanan laajimmassa mielessä ymmärrettynä, Hengellisen ritarikunnan synnynnäisiä jäseniä.

Jos kohtalo olisi satuttanut hullusti, olisi Yrjö Tuominen nyt edellä kuvatun nuorekkaan rovastin kaltainen, joka pelastaisi sieluja vuoroin taivaan enkeleitten, vuoroin pienten belzebubien suureksi iloksi. Mutta yksinäisinä hetkinään hän katkerasti kaipaisi kalkin sijasta käteensä florettia ja säilää, jotka hän rovastilassa voi korvata vain shakkipelikeskustelulla, lutherilaisilla pöytäpuheilla ja joskus hyräilemällä »Wein, Weib und Gesangia».

Meille ja itselleen onneksi kohtalo säästi hänet klerikaaliselta alttarilta ja päästi vapaille palkeille, joilla hän voi kantaa yhtä hyvin jonkun kirkonkappalaisen lipereitä kuin piispanhiippaa, yhtä hyvin kuninkaan kruunun ja diplomaatin tähtiä kuin knaapiaatelin yksinkertaista säilää. Lyhyehkön näyttelijäuransa aikana on hänen henkilöittensä luku ennättänyt nousta hämmästyttävän suureksi ja ihmismaailmansa laajentua käsittämään monipuolisesti sekä kotimaista että ulkomaista, sekä klassillista että modernia tuotantoa. Kokeilijasta näyttelijäksi hän nousi »Elinan surman» Uolevilla, astui ensikerran pappisuralle pastori Jussilaisena, näytteli sekä Tuomaat että Juhanit, »Anna-Liisan» Johannekset ja »Maunu Tavastin» Ronkaiset päätyäkseen monen muun suomalaisen tyypin kautta Argillander-pappiinsa allekirjoittaneen »Juudas» näytelmässä. Jo aikaisin hän pääsi kunnostautumaan klassillisessa. Shakespearea: paitsi pienempiä hahmoja — itse Falstaff. Sitten Grillparzeria, Sudermannia, Gogolia, Strindbergiä. Ja modernissa eurooppalaisessa näytelmässä hän on liikkunut milloin Shaw'n Higginsinä, Hinkemannin Grosshahnina, ja Kaiserin miljardöörinä, milloin Pirandellon, Rollandin, Chapekin ja Romainin teatterissa.

Luettelot eivät ole henkeviä. Mutta edellinen henkilöitten ja kirjailijoitten sarja on välttämätöntä mainita päästäksemme alkukuvausta 'eksaktisemmin' kiinni Yrjö Tuomisen pyöreähköön ja ääriviivoiltaan pehmeähköön näyttelijäkuvaan.

Tämänhetkinen psykologinen pulmamme on siis kysymyksessä, kuinka on edellinen rovastikuvitelmani sovitettavissa niin laajaan näyttelijäalaan ja niin heterogeniseen henkilögalleriaan kuin äskeinen luettelo osoittaa. Ratkaisu on melkein yhtä yksinkertainen kuin vanha tarina Kolumbuksen munasta. Pysyn siinä, että alkukuvaukseni papillisesta ritarista ja ritarillisesta papista on todellakin allegoria Yrjö Tuomisesta näyttelijänä ja että tämä kuva on oikeaksi »todistettavissa» juuri hänen yksityissaavutustensa ja tappioittensa avulla. Olen nimittäin luullut havaitsevani, että ne Yrjö Tuomisen luomat, jotka etääntyvät psykologisesti hyvin kauaksi tuosta nuorekkaan vitaalisen rovastin kuvitelmasta, kuuluvat hänen taiteilijauransa kompastuksiin, epäonnistumisiin suuremmassa tahi vähemmässä määrässä. Nämä negatiiviset tapaukset eivät ole monet — lukullinen pappihan kelpaa vaikka mihin — mutta ne ovat sitä helpommin osoitettavissa. Katsokaamme.

Jukolan Tuomaana ja Juhanina hän ei voinut saavuttaa erikoista tulosta. Edellisen luomiseksi häneltä puuttuu »kovaa jykevyyttä», jäyhää tarmokkuutta ja »savitalonpojan» karkeutta. Mutta vieläkin kauempana on hänen joviaalisuutensa — jos niin kohteliasta arvonimeä saa käyttää — Juhanin leiskauksista, jyrähtelevistä raivopäistä, masennuksista, suurenteluista ja tuimista suuttumuksista. Yrjö Tuomisen verenkäynti on nim. kaikkea muuta kuin yltiöpäisesti leiskahtelevaa — tätä vastaanhan sotii koko hänen hilpeän rauhallinen olemuksensa.

Sama haluttomuus äärimmäisiin purkauksiin tuli kielteisessä mielessä näkyviin myös hänen ukko Svart-luomassaan »Uskottomuus» näytelmässäni. Mikä tässä maalaismagnaatissa on sortuneen herran hellämielisyyttä, vanhan elostelijan »kokemusperäistä» huumoria ja muinaista herruuden kajoa, se ilmennettiin näyttelijän luomassa mitä hartaimmin. Mutta mitä kärsitty vääryys ja kohtalon nurinkurisuus oli tuonut Abraham Svartin sieluun katkeruuden painetta, joka ilmaiseksen silloin tällöin käskynä, karjaisuna ja herruuden tuntona, se ei saanut ilmaisijaa Yrjö Tuomisesta, jolle jyrkkien luonnevastakohtien esittäminen samassa henkilössä on jotain epäoleellista, juuri siksi, että hän on — ja kaikella kunnialla — papillisritarillisen harmonian edustaja.

Kaikki mikä on puristettua ja purkautuvaa, on hänen temperamentilleen vierasta. Hän on ehdoton vastakohta ekspressiiviselle modernismille. Ei ole siis ihme että hän saksalaisten ekspressionistien kubistisissa eteishalleissa tuntee sieraimissaan tulikiven katkua ja sirkussahajauhon lemua eikä kykene heidän ekspressiiviseen paatokseensa. Tämä ei pääse paljonkaan näkyviin vielä Kaiserin »Koralli» näytelmän miljardöörissä, joka tahdikkaassa maailmamiehisyydessään on Kaiserin epäekspressiivisimpiä henkilöitä. Mutta jo Tollerin »Hinkemannin» Grosshahn on mitä elävin todistus Yrjö Tuomisen sopeutumattomuudesta tiiviisti ekspansioniseen ilmaisuun. Myöskin on hän hermoelämältään sangen vähässä määrässä strindbergiläinen, niin osuvat värit kuin hän iskikin Kaarle Kustaansa robustiseen naamaan. Hän onnistui vain siksi, että kruununodottaja ei ole »Kristiina» näytelmän varsinaisia Strindberg-henkilöitä.

Mutta näidenkin rajoitusten sisäpuolelle jää Yrjö Tuomiselle laaja näyttelijätaiteellinen liikkuma-ala. Hän, jos ken on luotu ruumiillistamaan esim. shakespearelaista evankeliumia »lihan heikkouksien» anteeksi-annettavaisuudesta. Sillä hänen sisimmältään valoisa ja puhdas — tämän näyttelijäpersonallisuuden ydinominaisuudet — mielenlaatunsa kestää rasvaisimmankin juoppolallin ja mässääjän maalliset »viinankarvat», viinapassot ja muut rappion merkit, henkilön silti tulematta katsojalle vastenmieliseksi. Näyttelijän sisäinen minä houkuttelee vapauttavan naurun sekä Falstaffinsa että juomanlaskija Stephanonsa puolustukseksi, ei tuomioksi. Kaikki Shakespearen sektiin ja lihavuuteen ränsistyvät huumorilliset hirtehiset, nuo »harmaan yön vartijat», »hämärän teikarit» ja »kuun lellipojat» ovat näyttelijän voitollisimpia henkilöitä. Heissähän on useimmissa muinaisen ritarin romanttista kajastusta ja myöskin aina jotain — kirkko ei lukene sitä minulle synniksi — jotain papillista, nimittäin heidän syntiä ja hurskautta luontevasti parittavassa sofismissään. — Vahinko todellakin Yrjö Tuomiselle ja meille, että apotti Coignard ei ole luotu näyttämöllä liikkuvaksi ja puhuvaksi olennoksi.

Entä kansainvälisen kleeruksen ammatilliset edustajat, joita näyttelijä on joutunut tuon tuostakin esittämään? Lyhyesti sanoen: hän hallitsee kirkollisen hierarkian kaikki asteet, katolisen kirkon loistavista prelaateista lähtien aina suomalaisiin Argillandereihin ja pastori Jussilaisiin saakka. He voivat olla skolastisen sofismin mestareita, kuten »Pyhän Johannan» piispa Cauchon, hän — Yrjö Tuominen — kestää, sillä hänen keskustelutaitonsa kestää. He olkoot luonteiltaan sen vanhan Kehnon velipuolia — kuten Argillander — hän ilmentää perinjuurisen tarkasti, papillisessa tempossa heidän ulkokultaisuutensa, paljastaa heidän ahneutensa ja riisuu tarpeen tullen heidän peitetyltä kynismiltään naamarin. Mutta hän tekee tämän paljastuksen joviaalisin muodoin ja huumorillisin äänenpainoin ja — ennenkaikkea — sulavasti, sillä keskustelutaito on jälleen hänen pettämättömin teknillinen keinonsa. Sanoin edellä, että Yrjö Tuominen on ehdoton vastakohta ekspressiiviselle modernismille. Ja kuitenkin hän on moderni kaikkein nykyaikaisimman — joskaan ei ekspressionistisen näyttelijätaiteen kannalta. Ja juuri keskustelijana, sitä seikkaa on jälleen painostettava. Eikä vain siksi, että hänellä on tiivis ja selkeä artikulatio ja että hänen ääniorgaaninsa on perussoinniltaan lievimmin sanoen miellyttävä, ja lisäksi sävyttelyasteikoltaan huomattavan laaja, eikä vielä senkään vuoksi, että hänellä on kyllin älyllistä vireyttä saattaa sanat etenemään huuliltaan kimmoisina ja etenevinä. Nämähän ovat kaikki keskustelutaidon oleellisia merkkejä ylimalkaan.

Modernisti hän on keskustelijana ennenkaikkea siksi, ettei mikään hänen keskustelulajinsa — ei salonkikeskustelu, ei papillinen, ei ritarillinen — ole sidottu traditionaaliseen kaavaan. Tämä on tärkeä seikka etenkin meillä, jossa sangen lyhyt lausuntatraditio on joutunut vasta ensimmäiseen murroskauteensa, mutta jossa myöskin noita perintätavan alkeita käsitellään — varsinkin vanhemman polven parissa — kuin katkismuksen käskyjä ja tietysti — totellaan »tyyliä» eikä luoda tyylejä.

Yrjö Tuomisen kielenkäyttö sitävastoin näyttää tottelevan sisäisiä lakeja. Joskin hänen tempovaihtelunsa on harvoin yllättävä, on se käänteissään sitä joustavampi Ja lisäksi: hänen sävyvaihtelunsa — hänen lausuntansa elävin ja parhain puoli — on huomattavan korkealle kehitetty. Se kulkee eteenpäin tuskin huomattavin mutta sitä herkemmin muutoksin, lauseet ja sanat saavat kukin oman elämänsä ja — mikä on todellisen sävyttelykyvyn tarkin todistus — kuvakielen ilmiöt nousevat sävyssä niille kuuluvaan erikoisilmeikkyyteen. Hänen puheensa ei ole terävää säihkyvän älyn mielessä. Hän ei ole sähköisten aforismien taitaja. Ei hän myöskään ole vitsiniekka tai peloittava »letkauttelija». En siis usko hänen olevan Shaw'n satiiristen herrojen malliin.

Mutta hän on modernissa keskustelunäytelmässä hiotun kielen taitaja. Hän on salaperäisen — myöskin eroottisen — kuiskauksen mies, diplomaattisen peitsentaiton salonkiherra — muistan erikoisesti Montgomerytä Schildtin »Onnen etsijässä» — ja lopulta koomillinenkin resonnoija. Hän on myös modernin hovikielen vaivaton käyttelijä -Kuningas Romainin »Diktaattorissa» — sillä hän osaa myös typistää lausuntansa harvasanaisen tyyppi-henkilön sanonnaksi.

Yrjö Tuominen liikkuu siis huomattavan laajasti keskustelukielen pintaa pitkin. Mutta eräissä tapauksissa olen kuullut hänen luotautuvan myös syvyyttä kohti, parhain esimerkki tästä on Rollandin »Lemmen ja kuoleman leikin» Jérôme Courvoisier'n, jalon ihmisen ja kypsän aattelijan, luoma. Tämän henkilön herkimpien kohtausten melankoolinen äänensävy ja ratkaisevien käänteiden säästeliäs ja punnittu korostus herättivät kuulijassa sekä kunnioituksen että ylentävän hartauden tunteen. Koko illasta sain sen käsityksen, että tulevaisuudessa on näyttelijä juuri tässä eetillisessä suunnassa syventävä ja laajentava taiteilijaolemustaan. Se varmensi lopullisesti luottamustani häneen myös henkisesti kehityskykyisenä ihmiskuvaajana. Se vei hänen tähänastisen ihmismaailmansa henkevimmälle rajalle, jonka tuolle puolen siirtymiseen ei vielä tällä erää ole esseistillä aineksia eikä siis oikeutta.

Totean vain kaiken edellisen tuloksena, että Yrjö Tuominen on nuoremman näyttelijäpolvemme etevimpiä keskustelijoita ja liikkuu tässä lajissaan vaivattomasti Falstaffista pienimpiin juoppolalleihin saakka, kuninkaasta ja miljardööristä diplomaattiin ja nykyaikaisempiin »Kunnian kauppiaisiin», mutta ennen kaikkia muita ylhäisestä prelaatista Kuopion-takaiseen maalaiskappalaiseen saakka.