IHMINEN VAI NAAMIO

— Eino Jurkka.

On näyttelijöitä, joiden parista henkilöstä voi nähdä heidän näyttelijätaiteellisen perusrakenteensa. Näihin ei kuulu Eino Jurkka. On toisia, jotka herättävät katsojassa luottamusta jo ensimmäisenä esiintymis-iltanaan. Näihin ei missään tapauksessa kuulu Eino Jurkka. On eräitä, jotka näyttelevät ikäänkuin ilman naamiota, vain rehellistä omaa itseänsä — helposti keskinkertaisiksi paljastuen. Näihinkään ei kuulu Eino Jurkka.

Hän on liian levoton herättääkseen nopeasti luottamusta. Hänellä on niin monta naamiota, että ihmiskasvot peittyvät liiaksikin niiden taakse. Vai leikitteleekö hän taiteilijaturhamaisuudesta lusiferiaanisilla piirteillään? Vai pelkääkö hän peilikuvaansa?

Joka tapauksessa on Eino Jurkka näyttelijänä niitä, joita on tarkasteltava heidän koko taiteilijakehityksensä valossa. Hänet on kierrettävä oman näyttelijäratansa sisäpuolelle ja sitten — ei kuvailtava vaan — vangittava.

Tämän miehen nopeassa »historiassa» on jo olemassa eräitä asteita.

Ensimmäinen oli se, jolloin hänelle sanottiin naurettavan. Siis naurettavuuden aste! Tämä »termi» on toiselta puolen väärä (yleisöestetiikkaa!), mutta toiselta puolen totta. Kun hän aluksi aukoi suutansa keskeltä paksuväristä tukkilaismaskia, jossain Linnankosken Olavi paran dramatisoinnissa, tulivat lyhyet repliikit esiin sekä kireän säännöllisinä että avuttoman tunnollisina. Harvat kuulivat tunnollisen tahdon äänessä, enemmistö näki vain avuttomuutta. Tosiasia lie ollut se, että sovinnainen alkeiskoulutus tai — luultavimmin — kouluttamattomuus teki mahdottomaksi tyydyttävänkin artikulation. Ei edes luontaisvaisto, joka tietenkin jo silloinkin oli olemassa, päässyt oikeuksiinsa.

Toiseksi asteeksi Jurkan alkutaipaleen ohdakkeisella tiellä sanoisin sitä aikaa, jolloin hän jo tuolloin tällöin kykeni hämmästyttämään. Tuli näkyviin paikoittain tarttuva ote: eleisiin tuli tarvittaessa petoa, tuli väliin ryhtiin rehevyyttä. Ja ääni — tämä mursi joskus äkkiä alkeiskaavat ja syöksyi esiin hyökkäävänä ja kuulijaan tunkeutuvana. Se oli silloin löytänyt luonnollisen kaikupohjansa. Pisti näkyviin kolmaskin merkki: äly jännitti uskottavasti huulet, synnytti artikulatioon puristusvoimaa, loi silmiin uutta ilmettä, joka osasi pistää ja välähtää, joskus lyödä julmastikin. Näyttelijä alkoi luottaa itseensä ja löysi aseita.

Näiltä ajoilta muistan esim. »Hevospaimenen» kerjäläisen, mikä hämmästytti minua siksi, että kuluneesta kansannäytelmän klisheestä oli luotu omaperäinen henkilö. Mutta ensimmäisen todella riemullisen tuttavuuden tarjosi näyttelijä Maiju Lassilan »Viisaan neitsyen» lukkarina. Se oli huippuunsa asti heilautettu karrikatyyri. Se oli veristä ivaa. Se oli suorastaan antiklerikaalista irvistystä, mutta farssi-iloon hukutettua. Maiju Lassilaan verraten oli näyttelijä paavillisempi kuin paavi itse.

Pian tämän jälkeen todettiin, että Jurkka osasi luoda kokonaisuuksia myös luonnenäyttelijänä, osasi elää ja eläytyä. Hänen esitystensä takaa alkoi nousta nyt yhä selvemmin omaperäinen luomistapa. Alettiin puhua etevästä näyttelijästä.

Tätä todisti ensiksikin »Puukkojunkkareitten» Karhun Esa. Tämä »murtavien» aikojen pohjalaisnuorukainen niin mitättömäksi kuin Alkion romaani yleensä dramatisoinnilla tehtiinkin — teki näyttelijätaiteelle palveluksen juuri Jurkan hahmossa ja Jurkalle itselleenkin näyttelijänä. Se tarjosi hänelle henkilötehtävän, joka näytti olevan sisäisesti hänelle niin läheinen että — naamio alkoi rakoilla, tuo Jurkalle ominainen boheemi- tai yli-ihmis- tai gorillanaamio, miten vain taiteilija sen halunneekin sanottavaksi. Jurkka on mielellään voimaihmisissä joko kokonaan brutaali tai joka äänenpainoltaan hiljainen. Hänellä on taipumus paisuttaa henkilönsä peruspiirrettä sekundäärisempien ominaisuuksien kustannuksella, mikä osoittaa alkunäkemyksen voimakkuutta ja pätevää logiikkaa, mutta vähentää näyttämölle saatetun ihmisen elävää illusorisuutta. Mutta Karhun Esan, »kaltoin kasvatetun» nuorukaisen, kankean pinnan alla värähti hyveellisiä tunteita, joita näyttelijän rakenteellinen intohimo ei jaksanut vastustaa. Hän loi tämän nuoren puukkojunkkarin pedontaljan alle lapsenmieltä ja antoi aavistaa hänen karkeassa naurussaan katumusta ja itkua.

Luulen, että Jurkan kaltaiselle taiteilijalle on tarpeen ajoittainen korpivaellus. Ehkäpä elämässäkin, mutta välttämättömimmin juuri näyttämön tuopillisella leveysasteella. »Elämän koreus», dravidanaisten barbaaritanssit, rämäjävät sotatanssit ja ihmisjoukkojen melu, koko elämän massiivinen myllerrys viehättää ja nielee hänet helposti. Hänelle on terveellistä erämaa ja tappio. Niinkuin kaikkia voimakkaita taiteilijaluonteita pitävät tasapainossa äärimmäiset kontrastit, voimat, jotka käyvät keskenään tasavertaista kamppailua miehen sielusta, niin Jurkankin näyttelijäolemusta — jos sen tavoitat sirkusnaamarin alta.

Elämän varjonpuolella kärsijät, tässä »kaikkien sodassa kaikkia vastaan» tappiolle joutuneet ovat olleet Jurkalle puhdistavaa näyttämöllistä korpivaellusta. Tähän kuuluu erinomaisena luomana »Naispaholaisen» viekkaasti älykäs, heikkojäseninen Mies, jossa näyttelijä taiteellisessa nöyryydessään saavutti eräitä parhaita tuloksiaan. Kuitenkin on hänen näyttelijänsä Gorjkijn »Pohjalla» tässä lajissa kirkastunein luoma. Sen yhteydessä teki mieli sanoa Jurkan verenkiertoa melkeinpä slaavilaiseksi, niin äärimmäinen oli tuo rappiotyyppi koko suggestibiliteetiltaan, niin aitovenäläinen oli hänen henkilössään elämän kuona ja pessimismi ja niin lapsellisen ihana onnettoman taiteilijan haave. Näihin molempiin liittyy erittäin etevänä suorituksena Neumannin »Patriootin» tsaari Paavali.

Näissäkö henkilöissä on Jurkka lähinnä omaa personallisuuttaan vai niiden äärimmäisissä kontrasteissa: valloittajissa, surmaajissa?

»Velisurmaajien» Plenrik on niille ehdoton vastakohta ja merkitsee se Jurkankin uskaliaassa luomistyössä erästä äärimmäistä tyyliheittoa. Hänen pirkkalaispäällikkönsä — tekijän suureksi iloksi — ei ollut »historiallinen», hän ei ollut 1400-luvun ylimys koruineen ja ketjuineen. Hän oli suomalaisen korven kivikautinen järkäle. Hänessä oli suomalaisen kaskikauden talonpojan tukevuus ja leveys, hän eteni kankeasti, mutta hävittävän tuimasti kuin ärsytetty karhu. Olin kuulevinani hänen rintansa kumisevan kuin onkalo täynnä valtaisia intohimoja. Sanalla sanoen: Tuo Velisurmaaja oli karu, jylhä, alkuaikainen ja terve.

Näyttelijä Jurkka on siis äärimmäisten vastakohtain mies. Hän on tätä sekä hyvässä että pahassa. Hän näyttää voivan nauttia operettiratsastuksesta ja farssin tingeltangelista kuin oikeasta elementistään yhtä paljon kuin hartaimmmasta luonnetehtävästä. Ulvooko hän tällöin ulvovien kanssa vai iloitseeko hänessä taiteilija ja yksin taiteilija? Siis naamio vai ihmisesitykseen kaikissa muodoissa heittäytyvä ihminen?

Ja lisäksi — kuten jo näimme — »korkeankin» tyylin alueella hän on äärimmäisten kontrastien mies ja — joskus — lainpolkija ei ainoastaan sovinnaisuuksia — vaan myöskin puhtaimpia »imperatiiveja» vastaan.

Yleensä ei voi eroittaa, mikä ilmaisukeino olisi Jurkan »voimakeino». Niistä työntyy etualalle milloin mikin vaiston varassa, joka hänellä on aina voimakas ja myöskin vuosi vuodelta varmistumistaan varmistunut. Tällä voimalla hän näyttää omistavan ja valloittavan henkilönsä. Hänellä on onnellisia luomishetkiä ja onnettomia. Ibseniläinen »välimaa on mietoa» kuulostaa hänen taiteelliselta vaalilauseeltaan. Hänen henkilönsä eivät ole koskaan eritellen paloiteltuja ja sitten kokoon kasattuja. Hän ei ole koskaan sairastanut erittelymaniaa. Siinä hänen taiteellinen terveytensä.

Kantaako häntä eteenpäin hellittämätön, eetillinen totuustahto sanan moraalifilosofisessa mielessä vai sokea, kuuma ja voimakas taiteellinen — melkeinpä ylitaiteellinen temperamentti, sen täysin näkemästä estää — hänen naamionsa.

Ihminen vai naamio?