NÄYTTÄMÖN ARISTOKRAATTI

— Joel Rinne.

Hän on Sysmästä! Ja siitä huolimatta — tai ehkäpä juuri sen vuoksi — hänelle, Joel Rinteelle, en kykene keksimään mitään niin »naulankantaan-osuvaa» epiteettiä kuin on »aristokraatti».

Hän ei ole näyttämön aristokraatti siksi, että hän suvaitsisi näytellä vain ylhäisimpiä näyttämöhahmoja tai suostuisi syventymään vain näytelmäkirjallisuuden suurluomiin. Ei lainkaan, hänen miehekkäässä näyttelijävartalossaan ei ole rahtuistakaan diiva-eleitä, vielä vähemmän hyperkriitillistä estetisismiä. Jos ken, on hän joutunut avittamaan näyttämöllä myös jokapäiväistä rihkamankaupustelua. Kuinka harmittavan usein hän onkaan saanut vaihtaa joustavan floretin, joka sopii hyvin hänen kupeelleen, jonkun kerjuriukon tyypilliseen matkasauvaan tai aateliskilpensä lakeijan tarjottimeksi. »Mistä minä lapsen saisin», »Loikkaus avioliittoon», »Ristiäiset ennen häitä» tai »Häät ilman sulhasta» ja muut yhtä »ylösrakentavaiset» bulevardi-näytelmät eivät ole olleet meillä ainoastaan maanvaivana vaan myöskin Joel Rinteen pätevän taiteen ikuisena kiusana. Monenkarvaisten farssi- ja operettitehtävien keskellä on hän joutunutkin esittämään suhteellisen harvoja korkeamman tyylin draamahenkilöitä.

Missä on sitten lopultakin hänen aristokraattisuutensa? Ilmestyykö se »Hevospaimenen» kerjäläisessä vai »Sukkelassa keinottelussa» hänen tyhjäntoimittajassaan vai — kukaties — »Ensi-viulun» saamattomassa rakastaja-parassa?

Todellakin, juuri näissäkin kirjallisissa mitättömyyksissä, jotka näyttelijätaiteellisesti katsoen ovat tavallisesti epäpersonallisen käsityön kappaletavaraa, ilmenee tuo hänen näyttelijäpersonallisuutensa ydinpiirre, eräs sisäinen ylpeys, ylimyksellisyys.

Tämä ominaisuus tulee näkyviin sekä hänen »suurissa» että »pienissä» luomissaan. Se on hänen näyttelijätaiteensa perusplastiikkaa. Koko hänen suhtautumisessaan katsojaan tulee se ilmi. Hän ei näytä koskaan palvelevan yleisöä, hän lahjoittaa. Hän tekee farsseissa klownihyppyjä ja antaa yleisön nauraa. Mutta hän suorittaa loikkauksensa kuin ohimennen, erinomaisella helppoudella ja kasvojen ilmeissä eräs huoleton pidättyväisyys. Hän ei voi menettää koskaan katsojan kunnioitusta, mutta ottaa vastaan ihailun matkan päästä. Hänessä jos kenessä suomalaisessa näyttelijässä on »välimatkan paatosta».

Kaikki ne näyttelijätaiteelliset keinot, joihin hän parhaiten luottaa, ja koko hänen tekotapansa todistavat samaa. Hänen mimiikkinsä on sellaisissakin romanttisissa hurmaajissa kuin Romeossa ja Daniel Hjortissa huomattavan niukka. Myös osoittaa koko hänen äänenkäyttönsä affektikorostuksen sangen säästeliästä käyttöä. Se ei pyri viehtämään kuulijaa lainkaan »soinnillisiin» tunnelmiin.

Tällainen miimillinen pidättyväisyys tuntui aikoinaan tämän kirjoittajastakin ilme- ja sävyköyhyydeltä. Ja tätähän se eräältä puolen onkin. Esim. »Ikuisen kaupungin» Davido Rossissa sai tämä kasvojen »jäätyneisyys» mielestäni aikaan, että tuo jo kirjailijankin kannalta abstraktinen aateluoma jäi vaille inhimilliselle aatteensankarille oleellista mielen jaloa liikahdusta, haavetta ja kimmoista elämänvoimaa. Näyttelijä ei »täyttänyt tyhjää» mykällä näyttelemisellä, jonka parhain ilmaisukeino on tietenkin kasvojen ilmeily.

Mutta nyt kun katselen Joel Rinteen työtä monien vuosien kokonaistavassa perspektiivissä, on minun tuo Davido Rossin sävyköyhyys ymmärrettävä vain hänen näyttelijätaiteensa erääksi luonnolliseksi rajoitukseksi. Ei ole olemassa yhtäkään näyttelijää, jolla kaikki ilmaisukeinot olisivat korkeimmassa potenssissa käytettävissään. Tämän tähden saattaa juuri synnynnäinen taiteilijavaisto näyttelijän käyttämään keinoistaan luotettavimpia. Joel Rinteen näyttelijävoima on hänen jalossa plastiikassaan. Emme siis puhuisikaan hänen taiteilijakuvansa yhteydessä näyttelijäkasvoista vaan -vartalosta.

Tästä hänen plastillisesta kauneudestaan antaa parhaan havaintokuvan hänen näennäisesti pienin näyttämötehtävänsä, »Seitsemän veljeksen» Lauri.

»Muuttakaamme metsien kohtuun» on juuri Laurin neuvo veljeksille. »Elämme rauhassa kaukana maailman menosta ja kiukkuisista ihmisistä», on hänen käsityksensä koko elämän onnesta. Hän on metsän poika, Aleksis Kiven metsämiehen-sydämen tervein tunne. Runoilijan säe: »Ja maailma unholaan jääköön» on Laurissa elävöitynyt plastillisimmaksi kokonaisuudeksi. Hän on yksinäinen ja harvasanainen, mutta hänessä asuu myöskin yksinäisen rauhallinen ylpeys, muista eristäytyvän puhdasviivainen kauneus. Tätä Laurin sielun pohjatunnelmaa ei muuta lainkaan, jos Kissalan Aapeli häntä solvaa mäyräksi, ja vaikka hän itse Hiidenkivellä heittäytyy perusluonteensa äärimmäiseen vastakohtaan: »avosuiseksi riivatuksi». Nokipoikavekkulinakin, humalan huimimmassa vaiheessa hän yhä edustaa Kiven erästä oleellisinta elämäntunnetta. »Sentähden menköön kaikki tomuna ja tuhkana pitkin tuulien teitä», paljastaa hänen syvimmällä sielussaan piilevän elämänmurheen ja -turhuuden.

Joel Rinne oli luonut Laurista juuri tällaisen kaukaisten metsien yksinäisen havaitsijan ja mietiskelijän. Ja hän ilmensi sen etupäässä juuri plastiikkansa puhtaudella. Hän oleskeli syrjemmällä muista. Mutta hänessä asuva kaukaisten salojen rauha sai katseen lepäämään hänen luomassaan kuin harvinaisessa maalauksessa. Ja niin rajoitettu tehtävä kuin onkin näyttämöllä maalauksellisesti kuvaavilla eleillä, liitti hän näitäkin erinomaisin sattuvin vedoin elävöittäviksi piirteiksi Laurin kuvaan. Hänen tapansa pukea ylleen, kiristää vyönsä ja muut askareensa osoittivat lisäksi näyttelijän maalaiselämän tuntemusta joka lisäsi hänen henkilönsä realististakin uskottavuutta. Harvoin on näyttelijällä arkaluontoisempaa tehtävää kuin Jukolan Laurissa, mutta vielä harvemmin kykenee hän niin uskollisesti toteuttamaan kirjailijan sekä realistisen hahmon että sisäisen haaveen kuin on kyennyt Joel Rinne Jukolan veljeksistä harvasanaisimmassa.

»Synti»-näytelmäni Ismaelin loi näyttelijä samoin avuin, joskaan ei yhtä sopusuhtaisin tuloksin. Luulen nimittäin että Ismael, joka jo luonnoksena on tekijälle ilmennyt ennenkaikkea kärsivinä kasvoina, vaatii täysin elävöityäkseen myös ilmettä herkemmin ja runsaammin kuin mitä kuuluu Joel Rinteen tekotapaan. Mutta kaikki se, mikä Ismaelissa on kärsimyksen luomaa eristyneisyyttä ja sitä kirkastunutta yksinäisyyttä, sisäisintä aristokraattisuutta, jonka yksin syyttömästi onneton elämänkohtalo antaa, tuotiin Joel Rinteen puhdasviivaisella plastiikalla mitä havainnollisimmin näkyviin. Jos siis hänen ontuvasta pojastaan puuttuikin värähtelevintä lapsenkärsimistä, lähestyi se keskiaikaista alttaritaulua ja oli sellaisenaan varmasti parhaita Ismael-suorituksia, mitä olen nähnyt.

Näihin Joel Rinteen plastillisiin voittoihin kuuluu myös »Villisorsan» Gregers. Tässäkin, vielä enemmän kuin kasvojen varmasti luotu perusilme, tehosi pään asento, joka kuvasi totuudellista mietiskelijää, ja koko vartalon tinkimätön ryhdikkyys. Hänen Gregersinsä on ääriviivoiltaan varmimpia piirroksia, mitä näyttämöillämme on tehty. Mutta tämänkin henkilönsä sisäisen elämän oli siis näyttelijä valloittanut itselleen juuri plastillisella erikoisvoimallaan, aristokraattisin, pidättyvin keinoin.

Olen jo edellä huomauttanut, että komiikassakin Joel Rinne säilyttää huolettoman ylemmyytensä. Hänen taiteensa »perusteiden» lujittamiseksi ei minun siis ole syytä lähemmin tarttua häneen koomikkona. Mutta komediasävyssä on hänen taiteessaan eräitä erikoispiirteitä, jotka kelpaavat hänen näyttelijäkuvansa välttämättömäksi viimeistelyksi. Henkisesti Joel Rinne laajentaa komiikallaan liikkuma-alaansa melkeinpä toisella puolella. Mistä muuten tietäisimme, että hänen mielikuvitusmaailmassaan on ei ainoastaan plastillisia veistoksia ja tuoreita maalauksia vaan myöskin koomillisen kelmiyden nokkelia muotoja. Tämä näyttelijän veijarimieli on niin yht'äkkinen ja ehdoton vastakohta hänen veistokselliselle näyttelijäkuvalleen, ettei sitä voi ymmärtää muuna kuin henkisen tasapainon ilmauksena. Aristokraattisessa luonteessa on veijari ja fauni yhtä luonteva vastakohta kuin pylväspyhimyksessä lankeemukseen viettelevä kuvitelma.

Mikään ei ole pätevämpi todistus Joel Rinteen inhimillisyydestä kuin hänen komiikkansa. Tämän veijarityypeistä on sitovin hänen Möbiuksensa Hasencleverin »Paremmassa herrassa». Tämä afäärimainen lemmenjakaja, nuorten lemmenkaihoisten veijari ja ikävimpien parakleetti, ei karta paljastaa ammattinsa lurjusmaisia temppuja. Näyttelijä lyö ne näkyviin nokkelin kääntein ja keikauksin, joissa moraalittomuus on ylitetty amoraaliksi. Hänen koko lemmentekniikkansa on taitava irvikuva. kahdennenkymmenennen vuosisadan liikemoraalista. Se on täydellisessä tunnottomuudessaan melkeinpä viattoman iloista, eräänlaista lopun mielettömyyttä, joka on päässyt viimeisestäkin pessimismin pisarasta siksi, ettei ole enää missään tapauksessa mitään menetettävää. Kun näyttelijä on tätä rataa kulkien saattanut henkilönsä käännekohtaan: omaan rakastumiseensa ja vehkeitten paljastumiseen, turvautuu hän näyttelijälaatunsa tehoavimpaan sävyyn: huolettomaan ylemmyyteensä, jolla hän voittaa syyttäjiksi muuttuneet ihailijattarensa kuin leikiten. — Möbius on ainutlaatuinen näyttelijäteko Joel Rinteen näyttämöllä. Siinä on hän yhdyttänyt toisiinsa tunne-elämänsä äärimmäiset vastapoolit. Hän on aristokraattinen veijari tai — liioitellen — veijari-aristokraatti.

Mutta koko edellinen kuvaus Joel Rinteestä näyttelijänä vie välttämättömästi yleistulokseen; hän on parrasvalomme ilmeisin aristokraatti.