TRAGI-COMEDIENNE

— Annie Mörk.

Kypsä! — Annie Mörk on sisäiseltä draamalliselta elämänvoimaltaan kypsimpiä näyttelijöitä, mitä meillä yleensä on olemassa.

Inhimillinen elämisenvaisto tuntuu hänelle olevan samaa kuin draamallinen vaisto: tahto tekoon.

Hänen repliikkinsä virtaavat huulilta tunnepaineisen, tiiviin henkäyksen mukana. Ja siksi ovat ne tarttuvia, siksi ne ennustavat tekoa ja vievät lausujansa luontevasti tekoon näytelmähenkilöiden välisessä taistelussa. Annie Mörkin näyttämölausunta todistaa hänet draamalliselta hengeltään harvinaisen voimakkaaksi.

Hänen replikoimisensa kykenee luontevoittamaan yksinpä vastataistelijoiden eleet ja iskut. Sillä se osaa vaatia vastapuolelta liikettä ja elämää. Mutta se paljastaa myöskin helposti latteuden ja kimmoisuudenpuutteen vastanäyttelijässä, sillä pienillä voimilla ei kestetä Annie Mörkin tummasti aaltoavan äänen tulviessa.

Kuitenkin: hänen näyttelijävaistonsa ei synnytä voimaa ainoastaan sanaisessa näyttämötaistelussa, vaan on sillä vieläkin välittömämpi tie ilmetä näkyviin. Se on sangen vaikeasti sanoin määriteltävä sävy taikavoimaa, jota on vaikea sanoa hurmaksi, melkein yhtä väärin sanoa tenhoksi tai lumousvoimaksi. Tuntuu siltä, että attribuutti uhoava on paikallaan sille välittömälle voimalle, joka Annie Mörk pienissäkin tehtävissä hallitsee näyttämöä ja jonka vuoksi nuo näyttelijälle niin perin tärkeät tulot näyttämölle ovat hänellä säännöllisesti vaikuttavia.

Koko edellinen kuvaus on samalla todistusta Annie Mörkin synnynnäisestä draamallisesta vaistosta ja taiteellisesta temperamentista. Se on kaikki hänen näyttelijäolemuksensa kypsyyden ylistystä.

Mutta tällä en ole vielä väittänyt, että hän olisi ilmaisukeinoiltaan »kypsä». (Herra tästä varjelkoonkin!) Muistan vielä selvästi, kun näin hänet näyttämöllä ensi kertaa Tampereen Teatterissa, hämmästyneeni — hieman vaivautuenkin — hänen erään slaavilaisen naisluomansa mimiikkiä ja vartalon eleitä. Siinä oli slaavilaista pehmeyttä, notkahtelua ja taipuilua ja kasvoissa samaista ilmerunsautta. Mutta ilmeissä oli annos vääntelehtivää väkivaltaisuutta, samoin eleissä. Luontaisesti ilmeikkäät kasvot eivät olleet vielä kehittyneet hallitsevan tahdon välikappaleeksi.

Tosin on Annie Mörk näitä ilmaisukeinojaan sen jälkeen huolella hionut. Loihan hän jo Tampereen aikoina esim. »Rosseissa» Leeni-tätinä hyvän naisen kirkastunein kasvoin. Mutta tämäkin osoitti vain osaksi mimiikkikehitystä, pohjimmaltaan oli luoma sangen onnellinen siksi, että tarvittiin mimiikki-keinoja vähän. Tarvittiin ennenkaikkea lienteätä tunnetta uhoava olemus, sitä, jossa auttoi näyttelijättären luontaisesti kypsä vaisto.

Myöhemmin näkemäni Mörkin naispaholainen ja äiti Franckin »Vapaissa miehissä» osoittavat, että näyttelijättären mimiikki- ja plastiikkakeinot — ovat jatkuvasti tietoisen muokkauksen alaisina, kypsymässä nekin vastaamaan taiteilijan sisäistä temperamenttivoimaa.

Mutta edellisessä on ollut vasta puhe hänen taitonsa »vakavasta» perusluonteesta ja tähän pohjautuvista henkilöluomista.

Näyttelijätär on kuitenkin — varsinkin viime vuosina — kehittänyt itsensä taitavaksi tyyppien tekijäksi sekä komedian että farssin sävyissä, etenkin viimeksimainituissa, sillä hänen psykologinen silmänsä ei läheskään aina riitä koomilliseen luonnekuvaukseen, mutta sitä varmempi se on farssimaisessa karrikatyyrissa.

Hänen karrikoimistaitonsa ei sekään johdu niin paljon älyllisestä, psykologisesta terävyydestä kuin reippaasta mielenlaadusta ylimalkaan. Hänessä on todellisen karrikoijan — melkeinpä miehekästä — rohkeutta, joka ei sumeile, vaikka joku sovinnaisraja sattuisi rikkoutumaankin.

Nämä hänen karrikatyyrinsa leviävät jo laajalle alalle. Ne lähtevät hölläsuisista, hykerryttävän elävistä akkatyypeistä, joiden keskellä on erikoisasemassa »Anna Liisan» Husso, tuo kurjuuden kovettama olento, jossa tyypillisten irvikuva-juonteiden takaa uhoaa pimeä ja kammoittava sielunelämä. Tragi-komedian vaikeassa taiteessa onnistuu yhtä harvoin kirjailija kuin näyttelijäkin. Annie Mörk on siinä onnistunut Hussossa ja eräissä muissakin otteissaan siksi, että hänellä on toiselta puolen tuo karrikoijan uskallus rohkean-koomHiisiin muotoihin ja kuitenkin pohjalla tumma, traagillisen sävyinen elämänuho.

Ilotyttö-tyypeissään, drastillisissa ja huimissa, on hänellä usein näkyvissä sama tragi-koomillinen ristituli: pinnalla — plastiikassa — huikeat ja huolettomat »ammattiotteet», kielessä räikeä ja räiskyvä äänenkäyttely ja ilmeissä amoraalinen velttous. Mutta näiden puoli- ja alimaailman räikeitten pintailmeiden alla kumahtelee tai särähtää myös ontto ja katkera pessimismi, joka vie nuo irvokkaat kuvat kypsän elämänkokemuksen piiriin ja koroittaa ne psykologisiksi taideluomiksi.

Kun näihin vielä liitetään näyttelijättären ne »vaaralliseen» ikään tulleet lesket, joiden vaalilauseena on »parempi naida kuin palaa», sekä naimis- ja naittamishaluiset tädit ja peloittavat anopit, ovat nämä sitten herttuattaren tai »länsmanskan» hahmoissa, on käyty hänen näyttelijättä- teellisen valta-alueensa rajat.

Annie Mörkin koko taiteilijakehitys on kulkenut, voimakkaasta ja jossain määrin kaaoksellisesta temperamentista lähtien, kohti karrikoivia farssityyppejä ja rohkeita komedia-henkilöitä, jotka parhaimmillaan ovat tuontuostakin paljastaneet näyttelijättären tragi-komedian harvinaisen taiteen eteväksi edustajaksi.