TEATTERITOIMINTAMME JÄRJESTÄMISTYÖ.

Eräs organisatiosuunnitelma.

Arvosteluni teatterimme rakenteellisista vajavaisuuksista ja sen toimintaa ränsistyttävästä luonnonvapaudesta on usein kärjistynyt väitteeseen: Meillä on teatteritoimintaa, mutta ei teatterilaitosta. Kun kuitenkin toiselta puolen olen myöntänyt siinä ilmenevän runsaasti alkuvoimaista ja kansanomaista rehevyyttä sekä — organisation kannalta — peruskivien ja rakennusnurkkaustenkin olemassaolon, ei ole tyhjiin ampumista esittää seuraavassa suunnitelma niistä organisatoorisista toimenpiteistä ja muutoksista, jotka mielestäni kehittäisivät sen järjestelmällisesti toimivaksi laitokseksi.

Kiven ja Bergbomin laskema perusta on nyt organisatoorisesti ensiksikin lujitettava ja laajennettava. — Maaseudun laaja näyttelemisharrastus on ennen kaikkea myös järjestelmällisesti liitettävä muuhun teatteritoimintaan. Se on saanut jo liian kauan kasvaa voimakasta, mutta jalostamatonta tai suorastaan rikkaruohoista viljaa. Säännöllinen neuvontatyö esitelmineen ja kiertelevine ohjaajineen on saatava aikaan. Etenkin neuvontatyö ohjelmiston valikoinnissa on käynyt vuosi vuosi vuodelta — ala-arvoisten näytelmäsarjojen paisuessa — sekä taiteellisesti että moraalisesti yhä välttämättömämmäksi. Koko tätä järjestämis- ja ohjaustyötä varten tarvitaan keskuselin, joka sen hoitaa puolueettomasti sekä suhteissa vapaisiin valistusjärjestöihin että puoluemaisempiin edistysseuroihin. Tämä tehtävä kuuluu lähinnä ja yleisedun nimessä juuri Suomen Näytelmäkirjailijaliitolle, joka on teatteriliitoista ainoa puoluerajoja sivuamaton liitto, ja jonka luonnollisiin etuihin kuuluu kaikkien maaseudun nuorisokerrosten saattaminen teatterista osalliseksi. Ja vieläpä siksi, että maaseudulta nousevien näytelmällisten kirjailijalahjakkuuksien opastaminen kuuluu myöskin luonnostaan näytelmäkirjailijoille. Erikoisesti olisi siis mainitun liiton suunnattava voimansa maaseudun nuorisoon ja pyrittävä m.m. tätä varten jälleen teatterilehden perustamiseen, jossa se muutama vuosi sitten epäonnistui liittojen yhteistoiminnan jäädessä puolinaiseksi ja rahavarojen puutteessa.

Joka tapauksessa Näytelmäkirjailijaliiton taloudellisten voimien vähänkin karttuessa on sen luotava maaseudun teatteriharrastelusta järjestetty nuorisoliike. Sillä jokainen hengenlaitos rakentaa pelkälle hiekalle, jollei se kykene tekemään nousevaa polvea alati uudistuvaksi voimaksi. Niin on teatterinkin laita. Sen on kamppailtava nuorisosta.

Se seikka, että tässä suunnitelmassa asetetaan juuri näytelmäkirjailijaliitto kansan nuorisoteatterin ohjaavaksi elimeksi, ei suinkaan merkitse halua sulkea tästä kallisarvoisesta työstä esim. muita teatteriliittoja. Näiden samansuuntainen työskentely kunkin omassa piirissään on luonnollisesti tarpeellinen ja välttämätön. Eri teatteritekijöiden toiminnallinen vapaus on säilytettävä järjelliseen rajaan saakka. Mutta toiselta puolen kuuluu jokaiseen organisatioon työnjako, jonka alkeitakaan ei nykyisessä teatteritoiminnassamme ole toteutettu. Tämä tosiasia saattaa minut — lisäksi jo mainitsemistani lähemmistä syistä — asettamaan yhden teatteriliitoistamme huolehtimaan kansan nuorisosta.

Mutta toinen puoli nuorisoteatterista kuuluu taas läheisemmin kaikille teatteriliitoille yhteisesti tai oikeammin liittojen yhteiselle elimelle. Ei riitä nimittäin maalaisnuorison vetäminen teatteripiiriin. Koko teatterimme ja erikoisesti juuri maaseudun seurateatterin on saatava innostuneita harrastajia ja opastajia koulunuorisosta, jonka teatterimielessä muodostavat oppikoulujen, työväenopistojen ja kansanopistojen nuoret näyttelijätaiteen harrastajat. Tässä on tarjona eräs elimellinen ja luonteva yhdysside maalais- ja kaupunkilaiskulttuurien sekä sivistyneen nuorison ja kansakoulun käyneen maalaisnuorison välillä, joiden syystä on jo kauan väitetty kulkevan liian erillisinä. Koulu- ja ylioppilasnuorison maaseudun näyttämöharrastuksia hedelmöittävä ja samalla niitä itseään kehittävä toiminta on saatava aikaan. Tämän on suorittava jo useissa maissa suotuisia tuloksia tuottanut ja meillekin perustettava koululaisteatteri tämän sanan laajimmassa merkityksessä.

Ajatus tarvitsee käytännössä toteutuakseen oman propagandansa. Mutta nyt jo tulkoon sanotuksi, että koululaisteatteriliitto on paneva alkuun nuorison teatterikasvatuksen kahdessakin mielessä, sekä opettamalla sen ymmärtämään teatteria mahdollisimman halpahintaisin koululaisnäytännöin että myös saattamalla sen omatehoisesti ottamaan osaa näyttelemisharrastuksiin. Tätä koululaisteatteria varten ovat jo ainekset olemassa. Yksityisin lahjoituksin pääsee silloin tällöin joku koulu vapaanäytäntöön. Ja tällaista lahjoitustapaa on pidetty syystä ihailtavana. Eräissä oppikouluissa ja opistoissa ovat toverikunnat kehittäneet keskuudestaan draamallisia osastoja, jotka pitävät säännöllisesti yllä koulujuhlien näytelmäohjelmaa. Ja ennen kaikkea: teatteriharrastuksen yleensäkin nykyisin kohotessa nousi muutama vuosi sitten ylioppilasnuorison piiristä Akateeminen Näytelmäseura, jonka ensimmäinen toiminta on ollut hämmästyttävän virkeä ja tuloksellinen ja jonka jäsenmäärä laajenemistaan laajenee. Sen tähänastisetkin esitykset ovat jo osoittaneet, miten tärkeä puoli näyttelijätaiteessa on näyttelijän yleinen sivistyneisyys, ei oppineisuus vaan hengenkoulutus ylimalkaan. Eleilyn, ilmeilyn, koko tekniikan ollessa harrastelijan asteella paljastuu kultturellisuuden arvo sitäkin ilmeisemmin ja osoittaa sen lisäämisen ammattinäyttelijäkunnassamme välttämättömäksi. Mutta erikoisesti organisatiota silmällä pitäen on ylioppilasteatteri muodostava koululaisteatterin erään huipun ja harjan, josta valo taittuu koulujen näyttämöille, seuranäyttämöille ja ammattiteatteriinkin.

Näin on käynyt selville, että koko koululaisteatterirakennelmaan ovat ainekset olemassa. Ja tällöinhän ei sen perustamis-aie ole mitään utopiaa, vaan järjellisen organisation alainen toteutumiskykyinen mahdollisuus.

Järjestykseen saatettava seuranäyttämö ja luotava koululaisteatteri merkitsevät yhdessä ja — mikä on tärkeää — toisiinsa nähden hedelmöittävässä vuorovaikutuksessa ollen sitä teatteriperustamme laajentamista, jonka edellä väitin välttämättömäksi.

Siirryn sitten ammatilliseen teatterilaitoksen liittoihin, joiden toiminta ei tietenkään — kuten jo edellä on käynyt selville — saa eikä voi olla vain ammattinäyttämöiden huoltamista. Nämä liitot ovat tähän saakka toimineet vailla välttämätöntä keskusorgaania, niin sanoakseni yhteisedustusta. On kuitenkin parin kolmen vuoden aikana ollut näkyvissä oireita, jotka osoittavat, että yhteinen keskuselin on välttämätön. Kahden liiton yhteinen lehtiyritys, kaikkien liittojen vuosittaiset teatteripäivät, monet yhteiset ammatti- ja organisatiokysymykset, joiden yhteistä ratkaisua ei ole enää voitu välttää, ovat olleet sanotunlaisia herättäviä symptoomeja. Näin onkin Näytelmäkirjailijaliiton taholta tehty ehdotus keskuselimen perustamisesta, johon neljästä liitosta jo kolme on päättänyt edustajansa lähettää. Jos syntyy — kuten näyttää — myös erikoinen työväen näyttelijäliitto on tässä keskuselimessä työväen teatterilaitos edustettu kahdella miehellä, n.s. porvarillinen myös kahdella, ja viidentenä yhdellä miehellä Näytelmäkirjailijaliitto, jonka jo menekkietuihin kuuluu kummankin puolen teatteritoiminnan voimistaminen ja siis koko laitoksen yhteisetujen ajaminen. Tämä keskusorgaanin ajatus lähtee siis reaalisesta yhteiskuntatilanteestamme, pyrkimättä mitenkään horjuttamaan teatterilaitoksen kummankaan puolen aatteellista itsenäisyyttä ja tuomatta siihen mitään harvainvaltaisuutta; tällä orgaanilla on nimittäin aloitteita tekevä ja valmisteleva luonne. Tämä »yhteishyvän valiokunta» — älköön sana peloittako — muodostaa teatterilaitoksemme arkitehtoonisen temppelinharjan, jolta tulee vetää näköaloja, heittää perspektiivejä teatterimaailmamme äärimmäisiin rajoihin saakka sekä kirjoittavan että esittävän teatterin parhaaksi, sekä taiteellisessa että organisoivassa mielessä.

Vasta edellä kuvatulle rakennelmalle olen valmis antamaan nimen teatterilaitos. Mutta en vieläkään sanan pätevimmässä mielessä, jollei tämä laitos lisäksi kykene järjestämään reaalisia toimintasuhteita oman maan muihin taidelaitoksiin ja näiden kanssa yhdessä vastaamaan kansainvälisten etujemme lähimmästä vaalimisesta.

Teatterilaitoksen naapurina ovat toisella puolen säveltäjät, joiden luovina taiteilijoina tulisi muodostaa itsenäinen liitto, eroitukseksi esittävistä musiikkimiehistä. Säveltäjäin liiton suhteet teatterilaitokseen ovat lähinnä vuorovaikutusta ja yhteistoimintaa juuri Näytelmäkirjailijaliiton kanssa, ovathan kirjallisuus ja säveltuotanto tekijänoikeuslaissakin — ja syystä — saman »kaaren» alla. Näytelmän ja sävellyksen tarjonta ja menekki noudattavat suunnilleen samoja muotoja.

Esittävän teatterin taholla taas ovat teatterilaitosta lähinnä kuvaamataiteet, joita edustavat järjestöt joutuvat monipuoliseen kosketukseen juuri näyttämön kanssa.

Mainitut luovien taiteiden järjestöt — mikäli nämä eivät vielä ole pelkästään luovien tuottajien liittoina, on niiden omien etujensa pakosta niiksi muodostauduttava — tulevat toimistojensa avulla hoitamaan tuotantonsa liikepuolen, jonka koneisto on järjestettävä selvästi käytännöllisen liike-elämän malliin. Nämä toimistot ovat tietenkin vapaassa liikeyhteydessä ulkomaitten kanssa, jolloin kuitenkin keskeisillä sopimuksilla on päästävä asialliseen työnjakoon.

Näin olen yrittänyt vetää rakennettavan teatterilaitoksemme organisatoriset viivat sen kansanomaisesta ja kansallisesta maaperästä alkaen sen ammatillisimpaan huippuun sekä koti- että ulkomaisiin suhteisiin saakka.

Loppujen lopuksi vain toistan, että tämä suunnitelma ei ole mikään utopistinen »näkemys», vaan perustuu kohta kohdalta niihin aineksiin ja toimintamuotoihin, jotka jo ovat olemassa, mutta järjestymättöminä. Esim. tahto järjestää maaseudun näyttämötoiminta ja liittää se teatterilaitoksen perustaan ei ole haaveellisempi kuin Cygnaeuksen suunnitelma luoda siihenastinen kansanopetus kansakoululaitokseksi ja liittää tämä elimellisesti muuhun koululaitokseen. Ja kaiken kaikkiaan: metsä ja villi luonnontila on kauniimpi kuin ränsistyvä puutarha; emme voi päästä enää takaisin luonnontilaan, meidän on siis tartuttava lujasti teatteripuutarhamme hoitoon ja kokonaistettava sen keskeneräinen temppeli. Rakennuksen raunioissa voi olla jotain kaunista, surunvoittoista kauneutta; elämänvoimaisena loistaa kauneus harjaan saakka valmiista, lujasta rakennuksesta. Mutta keskeneräiseksi jäänyt rakennus on aina ja ehdottomasti ruma. Jos meillä ei vielä ole halua nähdä teatterirakennuksemme vähitellen lahoavana ja lopulta rauniona, on meidän se juuri nyt rakennettava teatterilaitokseksi.