SINIKKA

— Aino Lohikoski.

»Kun naisellinen luonto kohtaa meitä taiteessa, on meillä halu ensiksi havaita sielullisen ja ruumiillisen harmonia liikkeiden sulossa ja vasta tältä pohjalta nähdä eleiden symboliikan kehittyvän.»

Rötscher.

Yksikseen taistelevana ei mies pääse syvimpään luomisen mysterioon. Mies yksin näyttämöllä on vain puoliolento. Vain yhdessä naisen, sukupuolisen vastavoiman, kanssa syntyy pyrkimys kokonaisuuteen. Näyttelijättären ei tarvitse kyetä miehekkään aktiiviseen ajattelukykyyn eikä tietoisiin tahtoilmaisuihin: hän saa elää omana alkuperäisenä personallisuutena, elää ja tehota omine sukuominaisuuksineen. Eleen ja ilmeilyn sulous on hänen erikoisvoimansa. Hän on välittömämpi ja nöyrempi Eroksen palvelija kuin mies, ja siksi juuri hän herkemmin kuin mies ilmituo vanhaa pohjimmaista totuutta: Luovassa toiminnassa on Eros alkuluoja. Vasta naisen tultua näyttämölle toteutui näyttämön suvullinen dualismi, jossa nainen on yhtä tasavertaisesti luova kuin luomakunnan herrakin.

Juuri tuo luonnonlahja ja perushyve, joka näyttämöestetiikassa merkitään »liikkeiden sulolla», joutuu välittömästi käsittelyn alaiseksi, kun on kysymys niin perinaisellisesta näyttelijättärestä kuin Aino Lohikoski. Siinä missä tullaan mainitun esteettisen käsitteen rajalle, joudutaan hänenkin näyttelijäalansa periferiaan. Hän kykenee kyllä tekemään onnistuneita retkeilyjä tämän rajan ulkopuolellekin: Älykkäällä karakterisoimiskyvyllään hän tavoittaa usein sen esiintymislaadun, joka tehoo näyttämöltä »eleiden jaloutena» ja ilmentää siveellisen tahdon voittoa ruumiillisesta; sankarillisetkaan naishahmot eivät ole näin ollen kokonaan hänen näyttelijäalansa ulkopuolella. Mutta nämä herooiset piirteet eivät kuitenkaan ole oleellista hänen näyttelijäkuvassaan. Muotojen jalous ja edustavat naispersonat ovat hänen saavutettavissaan pohjimmaltaan vain siksi, että ylevä liike ja näyttelijätaiteellinen sulous ovat sukulaisilmiöitä. Ne edellyttävät toisiansa! Ilman tätä ylevän naisluonteen ja naisellisen sulouden yhteenkuuluvaisuutta ei hänen liikuttava Desdemonansa olisi ollut mahdollinen.

Yleensä on Aino Lohikosken taiteen rajat vastakkaisessakin suunnassa sangen pitkälle viety: soubrette- ja ingénue-tyypit, älykkäät katutytöt ja nokkelan pirteät keskustelijat tottelevat huomattavan tarkasti hänen selkeänsulavaa artikulatiotaan, herkkää mimiikkiään ja näyttämöllistä tottumustaan.

Mutta tämäkään luettelo ei sellaisenaan vielä paljasta hänen näyttämöllisen tehonsa syvintä ja yksinkertaisinta salaisuutta. Se on puhtaimpana havaittavissa vain niissä hänen henkilöissään, joita leimaa tuo alussa mainitsemani »eleiden sulo». Missä yhtyvät naisellinen passiivisuus ja luonnonlapsen ilmeikkyys herkästi puhuvaksi — tekisi mieli sanoa — sanattomaksi kauneudeksi, siellä viettää Aino Lohikoski näyttämötaiteellisia voittojaan.

Tämän tähden hänen näyttelijäkasvojensa oleellisin katse ja ilme on sama kuin »Lallin» Sinikalla. Tämä suomalaisen korven sylistä raikkaana hiihtävä nuori tyttö, joka astuu arkana Lallolan tupaan ensilemmen salaperäinen hymy huulillaan ja säikkyvä pelko silmäkulmissa, hän on Aino Lohikosken näyttelijälaadun ilmielävä kuva.

Samassa hetkessä saattaa hänen luomistaan palata mieleen »Pohjalaisten» Liisa tai joku Shaw'n »Pirun oppipojan» vaatimattomasti rakastunut Essie. Mutta näidenkin keskeltä katsovat nuo Sinikka-kasvot ilmeikkäimpinä.

Eino Leinon kädestä lähteneenä on juuri Sinikka eräs suomalainen sulouden perikuva ja on herkimpiä ja liikuttavimpia ensilemmen edustajia mitä kotimaisessa draamakirjallisuudessamme on yleensäkin synnytetty. Varsinkin on näin asianlaita Sinikan ensimmäisessä näyttämöllisessä kohtauksessa.

Tämän Sinikan kykenee vangitsemaan vain näyttelijätär, jonka ilmeikkyys ei ole symbolisoivaa plastiikkaa tai tahtoliikettä, vaan jonka tehona on tuo kaiken sulouden oleellinen ominaisuus: näkymätön henkäys, synnynnäinen sielukkuus.

Tämä sielukkuus ei ole affektin voimaa, ei määrätyn luonteen yhtä tai toista tajunnantilaa, vaan on se sitä luonnontuoresta sielukkuuden ilmausta, joka valuu yli koko ihmisolennon ja valautuu välittömästi katsojaan.

Se on henkisesti katsoen eräs naisellinen alkuhyve, eikä sitä fyysillisesti arvioituna voi millään muulla paremmin merkitä kuin »inhimillisellä henkäyksellä».

Jos siis pyrkisin kuvaamaan Aino Lohikosken todellisimmat ja onnellisimmat näyttelijäkasvot, antaisin niille edellämainitut Sinikan kasvojen värit ja ominaisuudet.