CORBACCIO JA HERTTUA
Reading edition
— Aku Korhonen.
Näyttelijä, jonka kasvoilta et löydä etsijän ilmettä, on matkija. Näyttelijä, jonka taiteilijakehitys ei ole samalla oman sisäisen minän rakennushistoriaa, on epätaiteilija, käsityöläinen.
Kun Aku Korhonen viitisen vuotta sitten ensikerran saapui helsinkiläiselle näyttämölle, tuntui kuin hän olisi tullut itseensä tyytymättömänä. Hän näytti päässeen taiteessaan määrätyn kehitysjakson päätekohtaan, mutta ei vielä yli uuden taitekohdan. Erehtyä ei voinut kuitenkaan siitä, että etsijän levoton ilme, vieläpä yht'aikaa sekä pelon alainen että uhkaava jännitys värehtivät hänen naamionsa alla.
Hän näyttelee Kambanin »Onnettomain» avioliittokamppailussa Ernestiä, mutta hän ei voita ensi taisteluaan riidattomasti. Ääni — soinnillisena ilmiönä — ja herkkä ilmeikkyys ovat hänen hallussaan. Hän on lähelletuleva ja -päästävä. Mutta äänenmuodostus estää häntä. Hän ei ole artikuloinnissa kylliksi rohkea. Häneen on juuttunut jokin ennakkoluulo, jokin »luontevuuden» kunnioitus, joka estää äänen pääsemästä oikeuksiinsa. Edelliseltä näyttelijäpolvelta peritty näperrysrealistinen keskustelukieli näytti haittaavan hänen muuten herkkää ilmeikkyyttään.
Ja sama miimillisen elävyyden ja lausunnallisen haparoimiin ristiriita sekavoitti hänen professori-luonnekuvaansa vielä Herczegin »Eilispäivän ritarissa».
Mutta äkkiä hän löi läpi sen murroksen, johon hän oli joutunut. Tämä tapahtui kahdessa historiallisessa hahmossa: »Rouva Suorasuun» Napoleonissa ja »Daniel Hjortin» Kaarle herttuassa. Hän ei enää tavoitellut, hän loi.
Molempain jättiläisten historiallisten ääriviivojen rohkeus ja niiden sielunelämän herpautumaton tahtojännitys kiihoitti näkyviin näyttelijän kaikki voimat ja vapautti keinot. Varsinkin Kaarle herttuassa synnytti hän luoman, joka »asiallisesta» totuudesta lähtien nousee rohkein iskuin ja tavoittaa ylirealistisen idean. Se on hengeltään vääjäämätön ja murtava. Ja keinoiltaan on se tosi katkovaan puhetapaan saakka, jossa hän paussein ja lausesyöksyin ilmentää henkilönsä sisäisen rajuuden ja hallitsijatahdon. Näyttelijä puhuu nyt rintaäänellä.
Luonnekuvaaja Aku Korhonen paljasti minulle itsensä siis näyttelijäpersonallisuudeksi juuri historiallisten tahtoihmisten tahtoenergiassa ja tahtoplastiikassa.
Olivatko siis hänen muut »hiljaisemmat» luomansa, hänen herkuttelevat ukko-tyyppinsä ja puutarhurinsa, hänen narrinsa ja koomillinen kelmiytensä jotain epäoleellista varjoa hänen näyttelijäkuvassaan? Oliko sittenkin äidin perintönä tullut pohjalaisveri määrännyt hänen koko taiteilijarytminsä korkeaksi ja jäyhäksi murtoviivaksi?
Hänen myöhempi taiteilijauransa on kuitenkin todistanut, että hänen muhoilevat kansantyyppinsä ovat hänen näyttelijälaadulleen yhtä oleellista kuin nuo hänen suurimmat tahtoihmisensä. Ne ovat savolaiskomiikkaa, isän perintöä.
On melkeinpä opettavaista Aku Korhosen näyttelijäluonteessa havaita niin selkeinä nämä molempain maakuntain rotutemperamentit. Se osoittaa toiselta puolen suomalaisen kansasielun suuret vastakohdat ja toisekseen tämän näyttelijän välittömän kasvun suoraan kansanomaisesta sukuperinnöstään.
Kaikki mikä Aku Korhosessa on komiikkaa, on savolaista. Mutta sittenkin — kaikeksi onneksi — niin herkullisiin muotoihin kuin hän onkin iloittelijana päässyt, on hän koomikkonakin ennen kaikkea luonnekuvaaja. Toisin sanoen: hän pysähtyy harvoin muototyyppiin. Hän pehmentää irvikuvaisimpienkin tyyppiensä ääriviivat leppoisalla savolaiskämmenellään vitaalisesti oleileviksi ja oljenteleviksi ihmisiksi, takerruttaa heidän kasvoihinsa realistisia pikkupiirteitä ja valaa koko heidän verenkiertoonsa unisen rauhallista, kesäisellä pientareella nyhjöttävän savolaisflegmaatikon onnentunnetta.
Tässä savolaishuumorin paisteessa elää hänen mainio Mooses Jeremias Myrkkynsä »Nuoressa myllärissä». Ja sama toljottavainen hyväntuulen aurinko paistaa hänen Larssoninsa muheasta naamasta. Vieläpä »Uskottomuus» näytelmän ukko Svart elää samankaltaisen leppoisan elollisaistin varassa, joskin tämän henkilön kohtalonrytmin mukaisesti siihen tuontuostakin liittyy kiihkeätä purkausta ja jäntevää plastiikkaa. Abraham Svart on siksi Aku Korhosen merkillisimpiä luomia, että siinä valautuvat harvinaisen kiinteäksi kokonaisuudeksi hänen sekä pohjalais- että savolaistemperamenttinsa. Se on siis havainnollinen todistuskappale edellä muokkaamani »teorian» puolesta.
Liikuttavimpia näyttelijän luomista on Lybeckin »Veli ja sisar» näytelmän puutarhuri. Kärsivän ihmisperheen mielikuvitusmaailmassa sen elävin kasvi. Ympäröivien ihmisten traagillisissa kohtaloissa hiljainen myötäeläjä. Huumorin pilkahdus silmäkulmassa. Säälintunteisiin tyrehtyvä, mutta ei kuitenkaan sentimentaalinen. Yksinkertainen, mutta elämästä viisas. Siinä se harvinainen luoma, jonka näyttelijä loi puutarhuristaan.
Savolainen vitaliteetti pääsi silloin taiteilijassa henkevöityneimpään ilmaisuunsa. Sukuperintö nousi onnellisella tavalla hallituksi kulttuuriteoksi.
Mutta tässä taiteensa toisessa pääsuunnassa — hiljaisten ihmisten ja koomillisten flegmaatikkojen maailmassa — tavoitti Aku Korhonen sittenkin erehtymättömimmän saavutuksensa sinä iltana — lukemattomina iltoina — jolloin hän esiintyi »Volponen» Corbacciona.
Tämän renesanssikomedian burleskit tyypit oikeuttavat näyttelijän mitä rohkeimpaan elämäniloon, niin, vieläpä irvokkaaseen elämänmässäykseen. Vain yhden rajoituksen asettaa se jokaiselle henkilölleen: jokaisen tulee maalata ja värittää juuri sitä intohimoa, jonka tekijä on kullekin säätänyt oleellisimmaksi »synniksi».
Korhosen Corbaccio on sanan lihallisimmassa mielessä ahne irtstailija rähjäisen ikälopun hahmossa. Se on maalattu paksuin värein. Sen ääriviivat on vedetty hajoavin muodoin. Se on lynkkäävä, koukkuinen, lahoava, sammaltunut ja samalla — kuiva ja sitkeä. Sen henkisenä »aurana» tuntuu olevan ruumisarkusta löyhkäävä lemu. Se on intohimojen viimeinen riekale.
Mutta mikä pitää kuitenkin tämän raajarikkoisen elämänhämähäkin koossa? Mikä saattaa sen kuitenkin meistä näyttämään elävältä ihmiseltä, josta saamme joka hetki selvän kuvan ja joka käänteessä naurunaiheen? Miksi hän ei herätä meissä inhoa?
Koska hänen silmänpilkkeensä on elämänviisasta älyä, hänen suupielensä kyynillisen kaikki-suvaitsevaa naurua ja hänen elostelijan-hipiällään on huumorin iloinen leikki — tämän tähden hän kiinnittää itseensä uteliaat katseemme. Eräänlaisena neropattina hän tulee meille jokaisen kohtauksensa keskushenkilöksi.
Vieläpä on hänen sarkastisissa kommissaan — syyntakeetonta luonnonlasta. Näyttelijän kannalta — savolaismallia! Tuo Corbaccion kuuluisa repliikki: »Mitäs köyhät rahalla tekevät», paljastaa sen kaikkein herkullisimmin.
Edellisiin näyttelijätaiteellisiin avuihin liittyivät lisäksi eräät ulkonaisemmat illuusiokeinot, joita ei voi jättää — kokonaiskuvaa piirtäessämme — mainitsematta. Eleilyn johdonmukaisuus »perusasentoa», jokaista onnahdusta ja huitaisua myöten antoi henkilöpiirrokselle sitä tarkkarajaisuutta, joka esti sen hajoamasta elostelijaominaisuuksien sekaan. Toiselta puolelta sen mahdottomimpienkin kierrosten ja kiepausten huolettomuudesta sai katsoja kuvitelman, että ukko hoiteli vuosikymmeniä sitten omaksuttuja tapojaan. Tämä plastillinen luotettavuus yhtyi siis kiinteästi kasvojen älylliseen mimiikkiin. Ja koko Corbacciosta oli tullut elävä ja ehjä personallisuus.
Se on toistaiseksi Aku Korhosen suurin näyttelijäteko. Siitä eteenpäin siis on — näyttelijäkuvaa piirrettäessä — turha edetä. Vedettäköön vain vielä kerran eräällä sarjalla sen profiili: Napoleon — Kaarle herttua — Peer Gynt — Päivö ja toisella samat kasvot herkemmin ilmehtivinä, en face: ukot — narrit — puutarhurit — Corbaccio.
Edellisen perusviiva on pohjalaisen jäyhä, jälkimmäisessä ilmehtii savolaiskomiikka. Kokonaisuus paljastaa meille etsijän ja luonnekuvaajan.