KUKA ON NÄYTTELIJÄ?

Itsetutkistelua maallikkonäyttelijöille.

Seuranäyttämöillä ja teattereiden avustajajoukoissa, vieläpä katsomoissa on joukoittain nuoria ihmisiä, jotka — ken hetkellisesti, ken jatkuvasti — haaveilevat nousta näyttämölle, tulla näyttelijäksi ja kerran päästä yleisön suosioon ja maineeseen.

Toiset, vaatimattomammat, tahtovat koetella esiintymiskykyään vain seuranäyttämöiden esitysilloissa eivätkä luo itselleen suuria kuvitelmia tulevasta taiteilija-urasta.

Mutta on tällainen näyttelijätaiteen harrastelija itserakkaampi tai vaatimattomampi, kummassakin tapauksessa saattavat monet avustajatehtävät tai seuranäyttämömenestykset johtaa maallikko-näyttelijän lopulta ammatilliselle näyttämölle kilpailemaan applodeista.

Tämä »nousu» parrasvaloon tapahtuu useimmiten asianomaisen itsensä suureksi, koko elämänmittaiseksi onnettomuudeksi, harvoin onnelliseksi voitoksi näyttelijätaiteelle ja hänelle itselleen.

Eikä lopulta kokeneinkaan teatterimies mene kenestäkään harrastelija-asteella vannomaan, onko aloittelija tuleva näyttelijänero vai ikuinen statisti. Tämä ensimmäinen, monta kertaa ratkaiseva arviointi on kunkin näyttelijätaimen suoritettava omassa olemuksessaan.

Mutta — pantakoon mieleen — tämä itsearvostelu ei onnistu suinkaan peilin edessä tuijottamalla. Ja sitäkin vähemmän, jos kuvastin sattuu puhumaan katsojalle kaartelevaa kieltä. Tällöin noviisi parka yltyy helposti luulemaan, että hän kasvojensa kauneudella ja sorjalla vartalollaan tulee tanssittamaan yleisöä kuin hyttysparvea aurinko.

Juuri tällainen luulottelu vie pahaan erehdykseen. Kauneus ei ratkaise näyttelijä-kohtaloa lainkaan. Kauniit kasvot eivät ole näyttelijätaiteessa mitään. Vasta todellinen taiteilijatemperamentti kykenee elävöittämään kasvot ja ruumiin palvelemaan runon tarkoituksia.

Muotokauneuden perusteella älköön siis kukaan luulko itseänsä tulevaksi näyttelijäksi. Kirkkaat silmät, säännöllinen profiili, kuultava hipiä ja solevat jäsenet ovat vain eräitä näyttämöllisiä pikku »etuja», ei muuta. Ruumiin luonnollinen ja raikas terveys on näyttelijätaiteelle välttämättömämpi ehto kuin ensimmäinen palkinto kansainvälisissä kauneuskilpailuissa.

Mutta vielä vähemmän kuin peili tai valokuvaaja, kykenee räätälinne teille näyttämään tietä edes näyttelijätaiteen proselyytiksi. »Räätälin tekemä herra» on tuskin koskaan taiteilija, joskin räätäleistä on monesti tullut eteviä näyttelijöitä, kuten suutareista filosofeja. Muotinukke, joka hakee hienon käytöksen oppikirjoista esiintymistaidon salaisuutta, kelpaa parhaassa tapauksessa kolmannen luokan varieteetähdeksi.

Kouliintunut käytös on näyttämöllä vain eräs keino, ei muuta. Sen avulla ei luoda mitään.

Jos osaatte matkia etevästi lähimmäisenne puhetapaa ja eleitä, ja vaikkapa teillä olisi vatsastapuhumisen jalo taito, älkää luulko, että se on merkki näyttelijätaiteellisista taipumuksistanne. Jokaisessa ihmisessä on jonkin verran synnynnäistä apinaa. Matkimisvietti on eräässä suhteessa näyttelijätaiteeseen, mutta se ei sinänsä ole lainkaan taidetta, koska se on vain jäljittelevää eikä luovaa.

Matkiva apina kelpaa sirkukseen toisen luokan ilveilijäksi, mutta ei näyttämölle.

Ei, toisia, syvempiä uomia myöten on näyttelijänoviisin itseänsä tutkittava, jos hän tahtoo varmentua taiteilija-mahdollisuuksistaan tai mahdottomuudestaan.

Hänen on tarkkailtava luonteenominaisuuksiaan, kokeiltava taiteellisella vaistollaan ja fantasiallaan ja kuultava näistä toverinsa arvosteluja. Hänen on tunnettava, kykeneekö hän innostumaan runoudesta ja hurmautumaan sanalliseen ilmaisuun. Ja missä määrässä on hänessä kykyä kestävään harrastukseen ja työhön. Tästä erinomaisen tärkeästä seikasta hän kyllä pääsee selvyyteen, jos kasvattaa omaa minäänsä rehellisyyteen itseänsä kohtaan. Eikä ole hänen suinkaan mahdotonta arvioida omaa elämänkäsitystään, missä määrässä tämä on kyllin tuore ja ennakkoluuloton kyetäkseen elämään taiteen vapaassa maailmassa.

Onko hän sielultaan etsijä ja »onnellinen» temperamentti? Tähän kaikkien kysymysten summaan on hänen pyrittävä itselleen vastaamaan tinkimättömän rehellisesti.

Tämän vakaan ja syvennetyn itsetutkistelun osviitoiksi esitettäköön seuraavassa todellisen näyttelijän eräät moraaliset vaatimukset ja tärkeimmät taipumukset ja taidot.

Näyttelijä on vapaa.

Kun maalaiskappalainen lausuu sanan »taiteilijamoraali», saa tämä kauhistuttavan ja tulikivenkatkuisen sävyn. Kun saman sanan tulee lausuneeksi kauppaneuvos tai tirehtööri, on sanassa jotain ylemmyydentietoista, leppoisaa vähäksymistä. Vähittäiskauppiaalle se on yhtä hämärä asia kuin Leibnizin monaadi-oppi. Mutta onnettoman hyveen kaikille fanaatikoille on se sopiva keppihevonen ratsastaa kuin pyhä Yrjänä paheellisuuden lohikäärmettä vastaan.

Taiteilijalle itselleen on välittömästi selvää, että hänen tehtävänsä on vapauttaa eikä kahlehtia, päästää eikä sitoa, ja että hänellä on tämä lunastamisen voima siinä tapauksessa, että hän on itse sisäisesti vapaa. Jokainen taiteilija — siis myös näyttelijä — luo kuulijaansa sen tunnetilan, mikä hänessä itsessään on ollut luomisen hetkenä Ja mikä on hänen yleinen elämän tunnelmansa. Ja jos kerran taiteen tehtävä on vapauttaa meidän sielumme patoutuneista tunteista, jokapäiväisestä rihkamasta, ennakkoluuloista ja opinkappaleista, on vain mieleltään ja elämäntunnoiltaan vapaa kypsynyt taiteilija.

Tämän tähden: Kenelle tämä maailma on alati itkettävä murheen laakso, kenellä rohkean ja elämänhaluisen sydämen sijalla on näivetyksien syöpä, kenen punaiset verisolut vähenevät päivä päivältä, ken pysyy arkana oman karsinansa sisäpuolella, luulotellen, että kaikki totuus on kymmenessä käskyssä tai jonkin puolueen ohjelmakaavassa, hän ei kelpaa näyttelijäksi. Kenelle kanslia, salvosnurkka, puolue-elävä tai kateederi on koko elämän sisällys, hänellä ei ole halua näyttelemiseen. Kenen elämäntavat mukautuvat sovinnaismoraalin kaavoihin, kenelle inhimillinen moraali on samaa kuin vallitsevien sovinnaistapojen säilyttäminen, hän ei kelpaa näyttelijäksi, sillä häneltä puuttuu se tunnelaatu ja tahdonsuunta, jossa luodaan uutta moraalia. Todellinen taiteilijamoraali eroaakin poroporvarillisuudesta juuri siinä, että se on tuoreita aatteita luova ja tämän tähden juuri korkeampi sovinnaista siveyskäsitystä.

Vain siinä tapauksessa, että edellä kuvattu taiteilijamoraali elää näyttelijöissä, on teatterilla ensiarvoinen asema siveysihanteiden luomisessa. Ja tämä juuri tulee sillä olla, toisin kuin pelkästään »säilyttävillä» yhteiskuntalaitoksilla, esim. kirkolla. Jos onkin myönnettävä, että kirkollakin on — sillä ainakin tulisi olla — siveysjulistuksensa lähtökohtana uudestisynnyttävä moraalinen aate eikä sovinnais- ja tapamoraali, on tosiasia, että kirkko yhteiskuntalaitoksena joutuu olemaan juuri totunnaisten, haalistuneitten siveyskäsitysten säilyttäjänä vastoin »uusia» siveysaatteita. Onhan totta, että uudistusliikkeet yleensä joutuvat sovittamattomaan ristiriitaan valtakirkon kanssa.

Mutta teatteri, joskin silläkin on omat kaavoittumiskautensa, ei ole yhteiskuntarakennuksen osa, vaan sen puutarha. Se on ja sen tulee olla taiteellisena ilmiönä vapaa ja nousta vapaasti kaikkea arkuutta, ummehtuneisuutta ja elämänpelkoa vastaan. Teatterin tulee olla elottomien halveksima.

Tutki siis itseäsi kestätkö omahyväisten vähäksymisen. Jos olet pienesti arka, älä nouse näyttämölle. Jos olet pinnallinen, muotojen orja, itsekäs, helposti närkästyvä tai katkismusmoraalin uhri, älä näyttele.

Juuri tällaisin vaatimuksin on teatteri voimakas viskain, joka eroittaa akanat jyvistä ja julistaa alkumoraalia, s o. toimii uudistavia ja puhdistavia moraali-ideoita luovana voimana.

Taiteilijan, jonka elämäntyö tapahtuu tämänkaltaisessa ilmapiirissä, tulee olla hengeltään vapaa ja hänen moraalinsa kaiken poroporvarillisuuden ja pessimismin vastakohta.

Näyttelijä on vapaa! Tämä koskee yhtä hyvin seuranäyttämön harrastelijaa kuin ammattinäyttelijää.

Draamallinen vaisto ja mielikuvitus.

Kirjailija saattaa luoda erinomaisia lyyrillisiä ja eepillisiä teoksia, hän saattaa näissä runolajeissa nousta suureksi kirjailijaksi, mutta jos häneltä puuttuu draamallinen vaisto, ei hän voi tuottaa näyttämöltä välittömästi tehoavaa draamaa. Samoin, jos näyttelijältä puuttuu tuo vaisto, kykenee hän esiintymään erinomaisenakin lausujana ja esilukijana, mutta näyttämöltä hän ei yli parrasvalon vaikuta.

Tuo monta kertaa halveksivana iskusanana käytetty »teatraalisuus» on todellakin olemassa. Näytelmässä on lyriikkaa, se käyttää palvelijanaan epiikkaa, mutta sen draamallisen tehon saa aikaan jokin kolmas, mikä on puhdasta draamallisuutta; se on se, mikä yhdistää sanan ja teon, sisäisen ja ulkonaisen tapahtuman yhdeksi ainoaksi sekä silmin että korvin aistittavaksi kokonaisuudeksi ja riistää meidät ehdottomasti mukaansa.

Draamallinen vaisto on juuri tuon »kolmannen» välitöntä tajuamista, innoittumista puhtaasta draamallisuudesta; se on se lahja, jonka avulla näyttelijä erehtymättömällä varmuudella välttyy olemasta teatraalinen totuuden kustannuksella tai esittämästä totuutta teatraalisen kauneuden kustannuksella. Se on yhtä synnynnäinen kuin esim. väriaisti, mutta myös samalla tavalla kehittämisen ja herkentämisen alainen.

Ilman tätä vaistoa, joka tunkeutuu näkyviin myös loppumattomana rakkautena teatteriin, ei näyttelijä tule koskaan suureksi, ei edes näyttelijätaiteen edustajaksi ylimalkaankaan.

Tottunut teatterimies kykenee jo alkutaipaleella näkemään, kenessä tämä teatraalisuus on elävä voima, kenessä vain pintakiiltoa, muotikoreilua, diletantismia.

Verrattavissa tähän draamalliseen vaistoon on teatraalinen fantasia, luova mielikuvitus, joka mielikuvaelämän aineksista, aistimuksista ja mielikuvista synnyttää uusia yhdistelmiä, s.o. taiteellisia näkemyksiä, joista tuloksena on omaperäinen näyttämöluoma.

Tämän mielikuvitusvoiman heikkous merkitsee heikkoa personallisuutta, se merkitsee näyttelijälle jäämistä matkijan asteelle.

Onpa sanottava, että mielikuvitus on näyttelijätaiteellisella vaakalaudalla toinen vaakakuppi ja punnus, jota ilman mitään punnitsemista ei voi suorittuakaan. Herkkä ja voimakas mielikuvitus on ainoa voima, joka pelastaa näyttelijän joutumasta näytelmäkirjailijaan nähden pelkän palvelijan asemaan, sillä hän puolustaa paikkaansa itsenäisenä taiteilijana, se vain on se todellinen aateliskilpi, joka saattaa hänet täysin tasavertaiseksi taiteilijamaailman toisten kansalaisten kanssa.

Mielikuvituksesta rikkaat ja siitä köyhät eroittaa helposti toisistaan jokapäiväisessäkin elämässä. Jälkimmäiset eivät kelpaa näyttelijöiksi.

Näyttelijä ja sana.

Ruumiintaiteena on näyttelijätaide enemmän kuin mikään muu taide »sanan tulemista lihaksi». Se on hengen ilmettä, ilmentämistä, liikettä ja liikuntoa aineessa. Näyttelijän ilmaisuvälineinä on siis jokainen jäsen ja lihas, mutta ennenkaikkea herkimpään ja henkeistävimpään ilmaisuun kykenevät elimet, nimittäin äänielimet. Tässä kohdassa näyttelijän ruumiintaide muuttautuu sanataiteeksi, jollaisena se vain kykenee runouden tulkiksi. Jos siis tahdotaan tulla näyttelijän työn keskeisimpään ilmiöön ja kaikkein tarkimmin vaalittavaan aarteeseen, on käsiteltävä näyttelijän lausuntavaatimuksia.

Samalla on tämä sanan ja näyttelijän kaksinkamppailu näyttelijätaiteellisten ponnistusten huippu.

Sanan äännepuoli on sen ruumis ja tässä ilmenevä sointi, sävy, poljento ja tempo ovat sen sielu, jonka herkäksi ilmentäjäksi näyttelijän on sanan ruumis taivutettava, puheessa tapahtuu siis sama kamppailu pienoismuodossa kuin koko näyttelijäruumiin ja -hengen välillä.

Tämä näyttelijätaiteen kirkkain polttopiste on näyttelijän suurin voima, mutta myöskin vaarallisin koetuskohta. Sanassa hän joko voittaa tai kaatuu.

Mitä vaatimuksia on siis asetettava näyttelijän sanakulttuurille?

Hänen tulee ensiksikin irtautua ehdottomasti kielen murreaineksista ja -muodoista, puhua puhdasta kirjakieltä. Poliittinen tai uskonnollinen puhuja voi vielä vaikuttaa esityksensä pelkällä asia- ja totuussisällöllä. Varsinkin jälkimmäisen huomattava personallisuus voi synnyttää tarpeellisen tehon, vaikka saarna tulvisikin hänen huuliltaan kielellisesti epäpuhtaana ja murteellisena. Mutta näyttelijän on tulkittava taiteen totuutta. Hänen suussaan on aistinkuultava ääni runoilijanäkemyksen kannattaja. Hän ei siis seiso edessämme pelkästään omana personallisuutenaan, vaan ajaa myöskin toisen »asiaa». Hänen kielensä täytyy siis olla kyllin taipuisa tottelemaan yht'aikaa runoilijatahdon ja oman tahdon pienintäkin viittausta. Jos hänen kielessään murtautuu esiin murre, tulee näkyviin näyttelijä yksin tavallisena yksilönä. Eikä hän kykene runon uskolliseksi tulkitsijaksi.

Tässä syy, miksi näyttelijän tulee hallita kirjakieltä ehdottomalla varmuudella.

Mutta tähän hänen kirjakieleensä kuuluu samalla täyden selvyyden vaatimus. Ei ainoastaan oikea asiallinen korostaminen ole välttämätöntä, vaan myöskin niinsanottu vertauskuvallinen korko eli symboolinen aksentti. Tällä vertauskuvallisella korostuksella tarkoitetaan sitä, että sanan tulee ilmaista tunnetta aistillisen tuoreena, värisevänä, sykkivänä kokonaisuutena, jonka sointiarvot ja rikkaat sävyvaihtelut näyttelijän on kyettävä tuomaan esiin puhe-elimiensä avulla. Näin ollen kuuluu näyttelijätaidon alkeisiin harjoittaa hellittämättä artikulatiota eli äänteiden muodostamista äänielinten ja suuontelon avulla. Hän siis pyrkii taiteellisesti koulutettuun äänenkäyttöön, jossa puheen pienimmätkin osaset, kerakkeitten sointiarvot ja ääntiöiden laajennusasteet otetaan tarkasti huomioon ja jossa sana yksistään ja suhteessa toisiin sanoihin muodostaa elävän poljennon, sisäisen elämänrytmin vertauskuvaksi.

Näin olen tullut näyttelijätaiteen keskeiseen ilmiöön, inhimillisillä huulilla syntyvään sanaan, tähän salaperäiseen luomistapahtumaan, jossa sielu ja ruumis yhtyvät yhteiskauneudeksi. Sana on ikäänkuin se kultainen malja, johon näyttelijä vuodattaa ikuisesti tuoreen kauneuden pisarat. Sana on se Graalin malja, jota näyttelijän on ankaralla ritarimatkallaan etsittävä aamusta aamuun ja keväästä kevääseen.

Näyttelijä ja työ.

Luontaisten edellytysten olemassaolo on tietenkin näyttelijätaiteessa yhtä välttämätön kuin kaikkien muidenkin taiteiden alueilla. Mutta tuskin missään muussa taiteessa loistavakin luonnonlahjakkuus lakastuu ja murtuu niin herkästi ja nopeasti kuin näyttelijätaiteessa, jollei siihen liity uupumattomasti harjoittava työkyky ja lannistumaton energia. Useasti joutuu teatterimies tekemään sen huomion, että lahjakas näyttelijä sortuu melkein kuin romahtamalla elämänsä puolitiessä maineikkaalta uraltaan. Hänen hermostonsa pettää, hänen teknillinen taitonsa ei riitä, hänen puheeseensa ilmestyy monenlaisia vikoja, hänen ruumiinhallintansa horjahtelee ja hänen henkensä lakastuu. Hän ei kertakaikkiaan kestä parrasvalon häikäisevää valoa eikä ympäröivän ilmakehän painetta.

Mikä on syynä tällaiseen ilmiöön? Kuinka voi tällainen olla mahdollista?

Selitys on yksinkertainen. Tuo keskellä miehuusikäänsä lakastuva näyttelijä ei ole kyennyt työhön. Hän on lyönyt laimin ruumiskulttuurinsa kehittämisen tai henkisen pääomansa kartuttamisen, taikkapa on hän unohtanut molemmat: sekä ruumis- että aivokulttuurin välttämättömyyden.

Tuleeko näyttelijän siis kyetä ruumiiltaan tasapainotaiteilijaksi sirkukseen ja tietomäärältään nousemaan akateemiseen kateederiin?

Ei kumpaankaan. Mutta hänen täytyy kyetä hallitsemaan ruumistaan ehdottomalla helppoudella. Koska näyttelijätaiteen aineksen ilmaisuvälineenä on juuri ruumis, on tämä harjoitettava kelvolliseksi hengen palvelijaksi ja kyettävä se myöskin pitämään elävässä kunnossa alituisin harjoituksin. Yksikään näyttelijä ei pääse siitä tosiasiasta, että hän voi meitä vapauttavasti ilmentää sisäisen aatemaailmansa vain siinä tapauksessa, että hän on kaikenpuolisesti alistanut ruumiin tahtonsa alaiseksi. Täytyypä vielä lisätä, ettei näyttelijälle riitä yksin tämä jäsenten hallintavoima, vaan on hänen kyettävä myös liikunnan sulouteen ja eleen ylevyyteen, kuten esteettiset ammattisanat tässä tapauksessa kuuluisivat. Jo ruumiin varma ja vapaa lepoasento vaatii syntyäkseen ahkeraa koulutusta. Veltto tai jännittynyt asento tekee jo yksinään kiusallisen vaikutuksen katsojaan. Puhumattakaan käynnistä, jossa epäämättömän selvästi paljastuu näyttelijän kehitysaste sekä sisäisesti että ulkonaisesti.

Tämä näyttelijätaiteen asettama jyrkkä ruumiskulttuurin vaatimus liittää sen amatööriharrastuksenakin erittäin läheisesti eräisiin muihin kansanvalistuksen haaroihin. Urheilu, voimistelu ja tanssi ovat kansan näyttelemisharrastuksen erottamattomia seuralaisia. Ne ovat näyttelijätaiteen »aputaiteita», sillä ilman niiden ahkeraa harjoitusta ei sen vaatimaa ruumiinhallintaa saavuteta.

Erikoisesti maaseudun yhdistysten ja edistysseurojen on tämä tosiasia otettava toiminnassaan huomioon. Näyttelijöitä valittaessa on käännyttävä juuri seuran urheilu- ja voimisteluosaston puoleen, tai — toiselta puolen — seuranäyttämön jäsenet on saatettava voimistelemaan, urheilemaan ja tanssia harjoittamaan. Tätä tietä saa näyttämöllinen amatööriharrastelukin mitä laajimmassa mielessä sivistysmerkitystä.

Näyttämö juuri on parhain kansan henkisen ponnistelun ja ruumiillisen kuntoisuuden yhdistäjä.

Entä näyttelijän tietomäärä ja oppineisuus ja vähäoppisuus? Taivas varjelkoon näyttelijää koulumestariviisaudesta ja professori-oppineisuudesta. Hänen sivistykseensä ei kuulu tietojen päähän ahtaminen eikä teoretisoiminen. Mutta jos hänellä ei toiselta puolen ole sivistyspyrkimyksiä muuta kuin roolivihkon päähänpänttääminen ja arvostelujen lukeminen, murtuu hänen näyttelijäuransa keskellä miehuusikää. Hän tylsistyy ja kaavoittuu, sortuu maneeriin ja kykenee esittämään näyttämöllä vain »elävää ruumista» tai mykkiä kyypparityyppejä. Hänen tulee siis — niinkuin hänen onkin vältettävä kuivanoppineisuutta — harrastaa monipuolisesti sivistysasioita, psykologian, historian ja kirjallisuuden harrastus pitää hänen aivonsa vireillä ja lisää hänelle välttämätöntä ihmistuntemusta ja itsetuntemusta. Matkat ja matkakuvaukset ja — vaikkapa kansantalous antaa hänelle tietoja eri kansain ja kansanluokkain elämäntavoista ja tottumuksista j.n.e. Näyttelijän tulee siis pitää silmällä ennenkaikkea sivistyksen elävöittävää vaikutusta, ja pyrkiä siinä monipuolisuuteen, joka näyttämöllä palkitsee hänet muotojen runsaudella, joustavuudella, älyllisellä terävyydellä ja sisäisellä kestävyydellä:

Kieltäymyksin karaistu ruumiskulttuuri ja monipuolisin sivistysharrastuksin luotu hengen kestävyys, nämä molemmat yhdessä vasta tekevät näyttelijälle mahdolliseksi käyttää luonnonlahjojaan korkeaan ikään saakka, taiteessaan yhä yleten ja syventyen.