BOHEEMI JA LUONNEKUVAAJA

— Kaarlo Saarnio.

Oli kerran Suomenmaassa kaksi komeljanttia, jotka kasteessa olivat saaneet porvarillisiksi nimikseen Lasse ja Kalle. Lasse oli näppärä vitsiniekka ja koomikko sekä kulissien takana että näyttämöllä. Kallesta lauloi kansa, ettei hän suinkaan kulkenut polkua kaitaa, ei edes maantietä pitkin, vaan maantien laitaa, toisin sanoen jonnekin katuojaa kohti.

Kalle on rappiolla! huusivat näyttelijäkaverit ja yrittivät pitää häntä pilkkanaan.

Niin kerran, eräänä aamuna, kun Lasse tuli teatterille aamupäiväharjoituksiin, oli hän keksaissut pienen jutun, jolla hän aikoi pitää lystiä veljensä Kallen kustannuksella.

Ja Lasse esitti seuraavaa:

Hyvät teeskelijät ja teeskelijättäret, näin viime yönä kauhistavan unen, joka surettaa minua syvästi veljeni Kallen vuoksi. — Näin unta, että olin kuollut… vähän jälkeen veljemme Kallen krematoriohautajaisten. Tulin — huomatkaa, en siedä vastaväitteitä — tulin taivaan portille ja koputin poikkilautaan. Pietari tuli avaamaan. Ilmoitin noin niinkuin tuttavallisesti naurahtaen ja huomatkaa, moitteettomalla artikulatiolla, että olin näyttelijä Lasse Tinatsuinen ja että olin saanut tosin enimmät apploodit Eno Sakerina, mutta elänyt hurskaanpuoleisesti.

— Et pääse. Yksikään näyttelijä ei pääse taivaaseen, ärähti Pietari ja aikoi paiskata oven kiinni. Mutta minä — tunnetulla plastiikallani — tökkäsin jalkani väliin ja kurkistin taivaan pihamaalle. Ja totisesti, tuosta poikki! Siellä kelliskeli Kalle autuaasti paitasillaan, pienet siiventyngät selässä.

— Onhan siellä Kallekin! Se oli näyttelijänä siellä… yritin selittää Pietarille.

— Jaa, jaa, se on eri asia. Kalle oli näyttelijä vain ammatiltaan eikä luonnoltaan. Sellaiset lasketaan täällä kyllä säädyllisiksi ihmisiksi. Pötki tiehesi!

Minä läksin ja heräsin. Mutta mitäs tästä taitaan arvella tämän Kallen taiteilijasielusta? Minä vain kysyn!

Kaikki purskahtivat nauramaan. Mutta Kalle kehitti naamalleen syvän ja ylpeän halveksumisen ilmeen.

Nyt voisi joku luulla, että tarkoitan tällä vanhalla teatterikaskulla ja sen »Kallella» Kaarlo Saarniota varsinkin kun eräinä aikoina juoruttiin teatterin liepeillä: Kaarlo Saarnio on auttamaton boheemi! Rappiolla kukaties…

Tällainen luulo on kuitenkin valhe ja vihapuhe. Kaarlo Saarnio on boheemi taiteilijaluonteensa armosta ja synnynnäinen taiteilija, joskaan ei »Jumalan armosta» — koska kerran näyttelijäin taivasosuus on yhtä niukka kuin lakimiesten ja prelaattien — niin ainakin oman sydämensä armosta.

Tämä esseeni onkin apologia boheemille ja kritiikki taiteilijalle.

Jos Turun fransiskaaniluostari tai — vielä varmemmin jos Naantalin birgittiiniluostari olisi vielä olemassa, olisi Kaarlo Saarnio epäilemättä jommassakummassa veli Petruksena tai luultavimmin veli Valentinuksena, rakastavaisten suojeluspyhimyksen kaimamiehenä. Ja hän ruoskisi lapaluitaan hartaasti ja perinjuurisesti. Mutta yhtä varmasti hän välillä karkaisi vaeltamaan maanteitä ja kyliä pitkin, joiden viljapelloille ja nuorille tytöille hän saarnaisi Jukolan Laurin nokkelaan malliin ja lopettaisi saarnansa hurskaan synnintunnustuksin: »Niin, niin, nuoret naiset, vanha kissa tahtoo nuorta kermaa.» Mutta ajan tullen hän palaisi jälleen yksinäiseen koppiinsa katumusharjoituksiin.

Kaarlo Saarnio on tämänlaatuinen boheemi. Sitä todistavat hänen näyttelijäuransa nousu-, lasku- ja jälleennousukaudet. Mutta ovat hänen aivonsa hämärämmät tai kirkkaammat, aina hän on taiteilija.

Hän on uskollisimpia pienten luonnekuvien piirtelijöitä.

Aleksis Kiven Timo, Lauri, lautamies Mäkelä ja Eenokki räätäli, Larin-Kyöstin »Aarteenkaivajien» Akiander, »Eliinan surman» kerjäläinen, »Maunu Tavastin» kaniikki, »Puukkojunkkareitten» vaari ja körttiläinen, »Wilhelm Tellin» Attinghaus, »Tunturi-Ejvindin» kiertäjä, Kaiserin »Korallin» harmaapukuinen herra, monen monet ukko-, pappi- ja renkityypit ja operetti-ilveilijät aina viimetalviseen »Boccaccio»-operetin ryytikauppiaaseen saakka, kas siinä sarja hänen uskollisen ja hartaan luonnehtimistaiteensa pieniä, mutta maukkaita hedelmiä.

Nämä mitättömiltä näyttävät tehtävät ovat hänen taiteilijauransa inhimillisin tulos. Vain herkästi huomioitseva ja tunteva näyttelijä, jolla on lisäksi oikean nöyryyden lahja, kykenee löytämään taiteellisen ilon tällaisista pienoiskuvauksista.

Kaarlo Saarniolla on välittömän myötäelämisen lahja suuressa ja pienessä. Herkimpiä ilmauksia tästä on hänen kaniikkinsa »Maunu Tavastissa». Hänellä on lausuttavaa tuskin paria repliikkiä koko näytelmässä. Mutta hänen mykkä, hartaasti myötäilevä ilmeilynsä, eläytymisensä koko näytelmän henkeen saa aikaan loppukohtauksessa tunnelman siitä, että kaniikki on ollut teatteri-illan tärkeimpiä luomia.

Ja saman tunteen kykenee hän herättämään katsojassa monilla ukko- ja kerjäläistyypeillään.

Kaarlo Saarnion ääniaines ei ole ollut koskaan loistava, ei edes tyydyttävä. Hänen orgaanissaan on ollut aina käheyttä ja sameutta, eräänlaista ahdistavaa painetta, joka ei ole luotu kuulijaa vapauttamaan. Mutta sillä on kuitenkin kaksi ominaisuutta, jotka tekevät sen draamallisesti käyttökelpoiseksi. Siinä on etenevää kiihkoa, joka tarttuu korvaan, kuten kaikkein parhaiten todistaa hänen mainio kerjäläisensä »Elinan surmassa». Ja siinä on toisekseen erästä jäyhähköä iskuvalmiutta — varsinkin niinä periodeina, joina hän pystyy varmaan logiikkaan ja artikulatioon — paineen draamallista purkautumiskykyä, mistä hänen monet etenkin liikemies- ja trustiherransa ovat päteviä todistuksia. Näistä muistuu eritoten mieleen Hasencleverin »Paremman herran» dialogisestikin varmaryhtinen Kompas ja »Ikuisen kaupungin» pääministeri Bonelli.

Mutta Kaarlo Saarnion ohjelmistossa on ollut myös laajuudeltaan eriarvoisia luonnetehtäviä. Pastori Jussilainen, arkkipiispa Shaw'n »Pyhässä Johannassa» ja aivan viimeiseksi tsaari Paavali Neumannin »Patriootissa», joiden voimasta hän on kohonnut »virallisestikin» todelliseksi luonnenäyttelijäksi.

Kaarlo Saarnio ei ole sanan varsinaisessa mielessä koomikko. Tähän on hänen huumorinlahjansa liian köyhä ja ne eräät kylläkin koomilliset ilmeet, joilla hän muokkaa nokkelia tai hounamaisia narrinnaamoja opereteissa, liian harvat ja elottomat. Hänen koomikko-kasvonsa jäävät silhueteiksi ja profiilikuvaksi. Tämän vuoksi ei hänen Jussilaisensakaan elä komedia-henkilönä, vaan köyhähkönä tyyppinä, jonka kuitenkin oikeat psykologiset ilmeet ovat pelastaneet kokonaan unohtumasta.

Mutta näyttelijän arkkipiispa on hänen loisteliaimpia suorituksiaan. Korkean prelaatin ylimoraalinen älynleikki, hänen ylhäinen suurpiirteisyytensä, hänen sanontansa diplomaattinen liukkaus ja hienous, kaikki nämä vaikeasti tavoitettavat ominaisuudet tulivat hämmästyttävän joustavasti näkyviin näyttelijän toteuttamassa piispankuvassa. Tuo ilta oli Kaarlo Saarnion siihenastisessa taiteilijaelämässä hänen suurin juhlansa.

Ken täyttää siinä määrässä luonteella, älyllä ja hallitulla intohimolla muodoiltaan ja väreiltään mitä dekoratiivisemman draamahenkilön, hän on ansainnut taiteilijalaakerin luonnekuvaajana.

»Patriootin» onneton tsaari kulkee näyttelijän ihmismaailmassa aivan toista uomaa kuin hänen Reimsin-piispansa. Tämä yhtyy luonteeltaan ja tekotavaltaan näyttelijän alussa kuvattuihin trustiherra- ja ministeri-reliefeihin, kun taas hänen Paavali-tsaarinsa on tulos niistä tunnelmallisesti säestävistä taustahenkilöistä, joita hän on luonut milloin hyreksivän ukon ja jahkailevan rengin, milloin nöyrän kaniikin ja sairaskiihkoisen kerjäläissaarnaajan tai slaavilaispalvelijan hahmoissa.

Näissä skitseissään ja reliefeissään on näyttelijä elänyt — ulkonaisesti katsoen — näyttämön taka-alalla, joskus aivan statistien parvessa. Mutta hän on aina osannut olla uskollinen myös vähässä. Ja lopulta, monenmonista pienoisharjoitelmista lähtien, on hän kehittänyt näyttelijäluonteensa molemmat pääelementit kypsiksi näihin kahteen pääluomaansa, arkkipiispaksi ja tsaari Paavaliksi.

Tuo Neumanin tsaari on slaavilaisdespootin patologinen ilmestys. Hän on hermoheikko ja kurja votkan juoja, kaikkien delirium-asteiden uhri, höperön rietas, raivokas ja julma, perinnäinen slaavilaisdespotian, caesaropapismin edustaja. Mutta hänen luonteessaan on myös slaavilaisveren positiivisia ominaisuuksia. Hänen raivosta vääntyneet kasvonsa värähtelevät lapsen itkua. Hänen mielipuolinen tuijotuksensa muuttautuu eräinä hetkinä ystävyyden, luottamuksen ja rakkauden kaipuuksi. Hänen verenhimoinen raivonsa nousee sitä tärisyttävämmäksi, mitä enemmän hänen lapsensydämensä itkee ja kauhistuu ympäröivää petosta ja lähestyvää, veristä kohtaloa. Hänen mielenvikaisessa raivossaankin on siis liikuttavaa ihmistä.

Kaarlo Saarnion tsaarissa tämä sammalteleva, uskollisesti tuijottava veljenkaipuu, tämä riekaleiksi revitty ihmissydän oli nostettu kunniasijalle ja hänen sielunsa sairas peto työnnetty taka-alalle, siitä huolimatta, että teksti painostaa liiaksikin hänen luonteensa karjuvaa pedonraivoa. Koko se herkkyys ja ihmisläheinen tuntemistapa, josta tapaamme aihelmia näyttelijän monissa miniatyyriluomissa, pääsi nyt tilavammin ja laajemmin oikeuksiinsa kuin koskaan ennen. Ja näyttelijätaiteellinen tulos oli liikuttava, uskollisuudellaan mieltäylentävä ja ihmiskohtalona tärisyttävä.

Tsaari Paavali on Kaarlo Saarnion näyttelijäelämässä eräs onnellinen ja ansaittu täyttyminen.

Jos boheemin ja taiteilijan taivasosuus on todellakin epävarma, kuten teatterikaskumme väitti, on Kaarlo Saarnion jos kenen turha tavoitella Pyhän Pietarin erikoissuosiota.