PARENTEESEJA »USKOTTOMUUTEEN».

Tavanmukaiseksi näytelmän esittelyksi pyydän tarita kuivahkoa ruokaa: eräitä näyttelijätaiteellisia tyyli- ja tekniikkaseikkoja, joilla samalla tulen vastanneeksi useahkoihin minulle tulleisiin näyttämöohje-kyselyihin.

Yleensä: jos »Uskottomuus» esitetään kielellisesti keskimittavoimakkaana keskusteluna realistisine pikkupausseineen tai käyttämättä nopeita sävyvaihteluja, menettänee näytelmä mahdollisesta tehostaan. Menettää siksi, että siinä on sanallinen puoli — luullakseni — suppeampi kuin mihin olemme varsinaisen realismin draamassa tottuneet, ja siis — luonnollisestikin — jätetty näyttelijän ele- ja ilmekielelle, s.o. mykälle näyttelemiselle, huomattavan paljon tilaa.

Niinpä tulisin lausunnallisesti seuraavaan yleistulokseen: Repliikit vaativat usein — en puhu asiallisista repliikki-maininnoista tai muista »lepokohdista» — syöksyvää kielellistä etenemistä. Mutta tämä tiiviisti purkautuva lausunta asettaa taas puolestaan lisävaatimuksia. Ensiksikin: temperamentikas eteneväisyys vie täyteen epäselvyyteen, jos sen mukana ei ole nopeassakin tempossa selkeä artikulatio. Mikään lausuntatyyli ei saa tuhota selkeyttä. Tämähän on a ja o. Näin ollen yksityinen sanojen nieleminen, pitkien vokaalien typistäminen ja — varsinkin — soinnillisten konsonanttien heikkosointuisuus vie ojasta allikkoon. Jos siis intohimoinen repliikki vaatii lausunnallista nopeutta, älköön tässä pyrittäkö pidemmälle kuin mihin artikulatiovarmuus teatterissa riittää.

Mutta yhtä hyvin kuin pitkät kielelliset syöksyt vaativat paljon artikulatiotaitoa, edellyttävät ne myöskin äkkinäisempiä, täyteläämpiä, tehokkaammalla ele- ja ilmekielellä elävöitettyjä pausseja kuin on totuttu realistisessa keskustelukielessä. Ja tätä käytettyjen paussien pituutta vastaa myös se, että niitä ei tietenkään ole niin useasti kuin realistisessa jaksoittelussa, jossa paussi parin kolmen sanan perästä tuntuu »luonnolliselta». Paussit siis yleensä — intohimonpurkauksissa — harvemmiksi kuin jokapäiväiskielessä, mutta sitä merkitsevämmiksi. Vain Asser-nimisessä näytelmäni henkilössä tekisin poikkeuksen pausseihin nähden. Hän nim. rautaisen liiketaistelun, »koneellisen systeemin», ruumiillistumana voi tuottaa lauseet katkonaisin työnnähdyksin, jolloin paussit enenevät. Mutta tällöinkin on huomattava, että ne ovat äkkinäisiä ja siten merkitseviä, kireän koneellisuuden tuotteita. — Muutenkin on Asserin esittäjällä väärä käsitys, jos hän tämän henkilön antaisi jäädä tavalliseksi gulashi- tai pohattatyypiksi. Vain määrätietoinen ja varma plastiikka sekä terävä, kylmä mimiikki voi vastata Asserin luonnetta koneellisen mammonismin itsetietoisena edustajana.

Tätä vastoin voi esim. Eeliksen, Asserin idealistisen vastavoiman, luoda totuudelliseksi näyttämöhenkilöksi vain — pysyäkseni edelleen vain tyylissä — kiihkoisa ja tinkimättömän tiivis sanonta. Erikoisesti näyttää Eelis-osan lausunnassa olevan arka kohta hänen ja Agneksen kohtauksessa III näytöksessä heti kirjeenlukemiskohtauksen jälkeen. Tällöin juuri Eelis jatkaa — vielä sisäisesti kääntymättä — tinkimättömästi taistelua. Lausunnallisesti tämän voi ilmentää vain ylenevä kiihko ja yhä herkemmin tapahtuva sävyvaihtelu, joka tuolloin tällöin tapailee hullujenhuoneen porttia.

Ottaakseni toisenkin esimerkin yleensäkin arasta III näytöksestä viittaan mainittuun Svartin kirjeen lukemiseen. Lausunnallinen sävyvaihtelu ratkaisee tässä näytelmän taitekohdassa koko käänteen sekä loogillisen että illusoorisen uskottavuuden. Jos tahtoisin parenteeseina merkitä tuon repliikin kolme pääsävyä, sanoisin: Lukemisen alkupuolella häijysti karrikoiva sävy keskellä synkkä vakavuus ja lopussa syvä murtuminen. Mutta näiden sävyjen ohella on näyttelijän kyettävä ponnahtamaan myrkyllisissä väli-iskuissa näihin kuuluvaan sävyyn. Ilmeikkäillä pausseilla voi etevä näyttelijä yhä lisätä tämän kokonaisuudelle tärkeän repliikin tehoa. Yleensä: jos Abraham Svart ei kykene taitekohdissa elävään mykkään näyttelyyn ja taitavaan sävyttelyyn, sortuu hänen esityksensä varmaan kovaääniseksi saarnaksi tai tolkuttomaksi äkäilyksi, mihin tekstin sanat eivät oikeuttane.

Näin siis olen tahtonut huomauttaa vain siitä käsityksestäni, että »Uskottomuudessa» olisi pyrittävä lausunnallisesti — ja myöskin oleellisesti — ekspressiivisyyteen. Mutta ekspressiivisyydellä en läheskään läheisesti tarkoita n.s. ekspressionistisen draamasuunnan taitokeinoja.