ERÄITÄ »JUUDAKSEN» MARGINAALEJA.

Anjalan liiton ja Liikalan kirjeen aika tarjoo ilmeisten draamallisten vastakohtien asetelman: alla ja ympärillä siveellisessä rappiossa »konverseeraava» ja »amyseeraava» aatelisto ja kymmenyksistään tappeleva papisto, näiden keskellä ja yläpuolella pari jaloa ja nerokasta personallisuutta, sellaisia kuin Juhana Antti Jägerhorn, Valliahan mestari, ja Yrjö Maunu Sprengtporten, ajan nerokkain ylimys. Näiden yläluokkien suureksi koetinkiveksi heittää kohtalo Suomen itsenäisyysajatuksen ja -mahdollisuuden. Rappion ydinpiirre on silloin, kuten aina, juudasmaisuus: pienet Juudakset kaivavat maan todellisten patrioottien alta. Näyttämökuva tästä perusristiriidasta ei ole muuta kuin havaintokuva siitä vanhasta totuudesta, että siveellisesti rappeutunut kansanluokka tai kansa sortuu suuren tehtävän edessä. Anjalan aikeiden tyhjiinraukeneminen merkitsee Suomen aatelistolle yhteiskuntaluokkana itsemurhaa. Se ei kestänyt etsikkoaikaansa.

Mutta mitä kuuluvat Anjalan ja Liikalan intriigimestarit meihin?

Hirvittävän läheisesti: Heillä on edessään aseellinen ja henkinen itsenäisyystaistelu, meillä aseellinen ratkaisu suoritettu, mutta henkinen itsenäisyystaistelu, s.o. nousu kieltämättömäksi kulttuurikansaksi, on vielä edessämme. Moraalisesti ovat molemmat ajat samalla tavalla velvoittavia. Nyt on koko kansa samassa vastuullisessa asemassa kuin kustavilaisena murroskautena aatelisto ja papisto johtavina luokkina.

Niin, he, nuo galanterian vuosikymmenien kahvilakeikarit, juudassieluiset intriigimestarit, politikoivat papit ja esiromanttiset haaveksijat ovat meille hirvittävän läheisiä, sillä heissä on hämmästyttävän paljon samankaltaisia ominaisuuksia kuin tulee näkyviin oman aikamme puolue-elämässä, julkisessa ja yksityisessä moraalissa ja elämäntavoissa.

Jo yleisessä monisävyisyydessään ja -särmikkyydessään on tuo aika hengensuuntineen ja muotioppeineen meidän sukulaisemme. Silloin hovin ja ylhäisön tyhjäntoimittaja-galanteriä ja nyt meidän pintakoreilumme, sen ajan swedenborgiaanit, narcissaanit, vapaamuurarit ja muut henkiennäkijät ja nykyisin meidän uudestaan voimistuvat teosofiset ja muut spiritualistiset harrastelumme. Silloin aikakausi, jolloin toistensa rinnalla viihtyvät hyvin hyödyllisyys- ja kumousopit sekä haaveileva, itkusilmäinen wertherianismi ja hauta- ja kuutamolyriikka, meillä hyödyllisten keksintöjen ja mammonan aikakausi ja samalla monimuotoinen kaipuu päästä irti koneellisuuden tappavasta ikeestä: uusrousseaulaisuus, ylirealismi.

Kaikki nämä ovat rinnastuksia, jotka oikeuttavat — vieläpä itsenäisyytemme sivistysprobleemin nimessä velvoittavat — draaman tekijän sanomaan moraaliset aivoituksensa ja varoituksensa juuri kustavilaisten vuosikymmenien hahmoissa.

Kustavilaisen historiakautemme tekee erikoisen viehättäväksi ajan kansainvälinen sivistyselämä, joka saapuu Suomenkin niemelle nopeampina maininkeina kuin millään kulttuurikaudella, sitä ennen. Opettaahan silloin Turun Yliopiston loistavimmalta kateederilta Porthan lockelaista filosofiaa, joka on esikuvana myös ajan ranskalaisille valistusmiehille. Näiden kumousopit ja antiikinihailu ilmenevät elävinä maamme ylhäisön seuraelämässä. Koko seurakonverseerauksen sanasto on osaksi klassillista terminologiaa, osaksi ranskalaisten lentävien lauseiden kyllästämää. Erikoisesti Kustaan Drottningholmista leviävät seurahuvit ja näyttelemisharrastukset pitävät yllä ranskalaisen klassisismin yhä teennäisemmäksi haurastuvaa henkeä. Porvaristossa herättää pahaa verta kuninkaan itsensä esiintyminen ylipappina »Athaliessa». Hovin ja hoviaatelin jumalattomuus on hyvä saarnanaihe papeille, joiden täytyy ostaa pastoraattejaan kuninkaan tuhlailevilta suosikeilta, kuten upseeristonkin sotilasvirkojaan. Mutta jos klassisismin jälkivaikutuksena istuukin hovin näytelmäjuhlissa Neptunus sirostelevassa asennossa näkinkenkäistuimella vielä sirommin sievistelevien najaadien ja tritoonien ympäröimänä, jos vielä vuoden ajat Flora, Bacchus ja muut saapuvatkin Cytereen temppeliin, ja samanmuotoiset lemmenkuhertelut suoritetaan herttua Kaarlen ja neiti von Fersenin kesken tai prinssi Fredrikin, Armfeitin, ylempien ja alempien hovineitien ja kamarineitsyittenkin suosiollisella avustuksella, tulee seuraelämässäkin monivivahteisesti näkyviin ajan voittava kirjallinen virtaus, esiromantiikka, joka rousseaulaisesta luonnonevankeliumista ammentaen nousee klassisismin kaavoittuneisuutta vastaan ja julistaa sitä »sydämenoikeutta», jota kyllä kankean hovietiketinkin manttelin alla osattiin käyttää esiromanttisen vapaarakkauden hyväksi. Myös romanttinen ystävyyshurmio ja aatteellinen valaveljeys leviävät miesten keskuuteen, eikä edes perverssiä ilmiöitä puutu.

Koko tämä romanttinen itkemistarve, hautajaistunnelma, kaunosieluisuus, hyveenharjoitus ja intoilu on lähtenyt Youngin »Yöajatuksien» elämäntyhjyyden ja turhuuden tunnoista — »kuolema on elämän kruunu» Richardsonin romaaneista, joiden seurassa koko aikakausi itki hyveen kyyneleitä, ja Ossianin laulujen tunteellisesta melankoliasta, mutta se vahvistuu rousseaulaisuudessa ja nousee yltyväksi hurmioksi saksalaisessa »Sturm und Drangissa» ja nuoren Goethen synnyttämässä wertherianismissa. Vihdoin Lidner, »Spastaran» laulaja, ja muut liittävät pohjoismaidenkin hengenelämän samaan virtaan.

Koko tämä »sydämen vallankumous». valtiollisen kumouksen aattokymmenlukuina, vaikuttaa ilmeisesti Suomenkin sivistyneistöön. Se on joltain puolelta katsottuna eräänlaista henkistä influensaa: kahvilakeikariutta ja Werther-kuumetta, joka hurmioittaa ja riuduttaa kyvyttömiksi toimintaan. Hamlet ja Werther eivät ole turhaan muotisankareita.

Mutta se on myöskin valtiollista kumouksellisuutta, jonka perustana on Suomessa historiallinen tosiasia: Ruotsi ei kykene puolustamaan sitä tsaaritarta vastaan, ja jonka lietsojana on Washingtonin loistava esimerkki Amerikan siirtokuntain vapauttajana.

Suomen pätevimmät upseerit näkevät selväksi sekä tuon historiallisen välttämättömyyden että ajanhengen kantovoiman ja ryhtyvät suunnitelmalliseen toimintaan. Mutta suurin osa aatelia on rappiolla, osaksi hovikarusellin pyöräpäisiä keikareita, osaksi pelihimon ja boolijuhlain uhreja, kansainvälisiä seikkailijoita, lahjuksien varassa hommailevia kätyreitä, ylen henkeviä narcissaaneja ja henkien manaajia ja osaksi — nämä eivät olleet huonoimpia — muotiin tulleen tunneanalyysin heikontamia.

Tällaisen joukon aatteellisuus sortuu etupeliksi, sen kuningasviha kulissientakaiseksi pilkkalauluksi ja sen kumouksellinen moraali ylenyleiseksi juudasmaisuudeksi. Rahvas on kaikesta kansallisesta aatteellisuudesta osaton ja tottelee etuilevan papiston ojennusnuoraa, jonka suunta taas riippuu vaihtelevista poliittisista tilanteista.

Tämän kaiken keskellä täytyy todellisten suomalaisten patrioottien joutua traagillisen kohtalon alaisiksi, ennenkaikkea hänen, joka on itsenäisyysajatuksen eetillisesti totisin edustaja — Juhana Antti Jägerhomin.

Tällaiseksi on kuvastunut silmieni nähtäville se historiallinen ilmakehä ja hengenmaailma, jonka keskellä »Juudas» näytelmäni henkilöt elävät ja pyrkivät.