LEIKARI JA TRUBADUURI

— Arvi Tuomi.

Näyttelijä — kuten jokainen muukin hengenmies — joka ei kykene pyhittämään sanojansa omalla elämäntotuudellaan ja sävyttämään niitä eläväksi omalla ominaisella hengenlaadullaan ja -taidoillaan, ei löydä koskaan tuota yksinkertaista ja vaikeaa tietä ihmissydämeen. Olkoon tuo puhtaasti ja ehdottomasti »oma» jonglöörin nopsa palloleikki, katkeava sävel, herättäjän saarna, nokkela sana ja narrin tiuku tai sankarihahmo, jokaisen esittäjä on parakleetti, lohduttaja, jos hän kykenee avaamaan hetkeksikin jokapäiväisen ahdistuksemme vankilanportit.

Kullakin ajalla on ominaiset parakleettityyppinsä. Mutta kaikki nämä ovat helposti toisiinsa verrattavissa. Erikoisesti Arvi Tuomen näyttelijäkuvan taustasta häämöittää keskiaikaisia näyttämöhahmoja. Ken maalaisi sen värein ja muodoin, hän hahmoittelisi sen tummahkolle pohjalle pari liturgisen näytelmähenkilön ääriviivaa. Sieltä pilkistäisivät myöskin markkinateatterin jokulatorit ja commedia dell' arten arlekiinit ja muut. Mutta hänen kasvojensa peilikuvasta katsoisi vastaan kiertävän trubaduurin huoleton naama!

En kuvittele Arvi Tuomea trubaduuriksi siksi, että hän on joutunut esiintymään paljon laulunäytelmissä. Kaikkein vähimmin otan huomioon hänen operettiuransa, joka on ollut vain esteeksi hänen taiteilijakehitykselleen. Heitän hänelle epiteetiksi »trubaduurin» sangen myönteisessä mielessä. Tarkoitan hänen näyttelijäolemuksensa raikkautta ja koko näyttelijäkielensä hereätä laulavuutta. Hänen luomissaan ei ole huomattavaa detaljirunsautta, hän ei loistele sielullisilla finesseillä, eivätkä hänen henkilönsä tahtoainekseltaan edes lähesty draamallisia sankariluomia. Mutta hänessä on tuo trubaduurin romanttisoiva piirre, määrätyn tunnelman valtaamiskyky, joka on sävyiltään ja temperamentiltaan juuri häntä eikä ketään muuta. Nämä trubaduurin ja ritarin piirteet ovat selvimmin paljastuneet hänen sellaisissa henkilöissään kuin ovat »Daniel Hjortin» Juhana Fleming ja »Othellon» Cassio.

Mutta vieläkin luontevammin kuin trubaduurin hatun sulka sopii tälle 'teeskelijälle' — kuten näyttelijätä sanottiin suomeksi vielä 50-luvulla — jokulatorin eli leikarin klowninlakki. En taaskaan tarkoita sitä klowniutta, jota hän — onnettomuudekseen — on joutunut edustamaan melkeinpä kaikilla Arnold Bachin tai muiden farssitehtaitten reklaamimessuilla.

Ei, hänen leikari-ilonpitonsa on noussut todella koomilliseksi näyttelijätaiteeksi aivan toisenlaisessa 'teeskelmälaadussa', eräässä henkilö-sarjassa, joka paljastaa hänen näyttelijäkasvonsa oleellisimman ja mieleenpainuvimman ilmeen. Tämä koomillinen sarja voidaan parhaiten merkitä seuraavilla nimillä: »Seitsemän veljeksen» Eero, »Kihlauksen» Jooseppi, »Pyhän Yrjänän» Polle sekä Shaw'n »Pyhän Johannan» Dauphin ja »Volponen» Mosca.

Kun kuvaan hänen Eeronsa, olen samalla luonnehtinut hänen Jooseppinsa ja Pollensa, vieläpä Dauphininsä, sillä näyttelijän psykologinen peruskäsitys on kaikissa näissä samansukuinen.

Oletteko nähneet toukokuisessa maalaiskylässä poikaliudan juoksentelevan kevätkosteata sulaa maata tai notkelmien kaljamaisia jäätiköltä pitkin »variksensaappaat» kintuissa? Entäs, jokainen lie seurannut samaisen poikajoukon nappiteikkahommia paisteisella seinävierustalla ja kuunnellut sen sopuisaa tai ärhentelevää keskustelua? — Tuskinpa on kyläpahaista ja ruipelokinttuista poikajoukkoa, jossa ei olisi Eeroa, piskuista mutta lannistumatonta neropattia. Hän on tavallisesti vääräsäärisin ja hintelin, mutta piipertää siinä missä muutkin ja nakkaa lantin nappikuoppaan hävyttömän tarkasti. Jos sattuu saamaan selkäänsä, maksaa hän sen niin käärmeellisin sukkeluuksin, sellaisella »virnailun» taidolla, että useimmat katsovat viisaimmaksi elää hänen kanssaan jalossa sovussa, varsinkin kun myös hänen kivennakkaustaitonsa on erehtymätön. Tällaisella Eerolla on usein kasvoilla hounan leima. Mutta se on kaikki valhetta, naamiota. Se odottaa vain hetkeä ilmehtiäkseen nokkelan vilkkaasti. Hänen silmänsä harrittavat hetken »pöllämystyneinä», mutta seuraavassa hetkessä ne vilhuvat koirankurisesti ja tekevät huomioita tarkkaavaisina ja terävästi. Aivot pyörivät kuin elävä hyrrä, ja kieleltä sinkoo — kuin vahingossa — sukkeluus, kompa ja terävä leikkaus kaverin arimpaan paikkaan.

Tällaisen kuvitelman kykeni minussa synnyttämään Jukolan Eeron lapsuudesta Arvi Tuomen näyttämöllinen luonnekuva.

Yleensäkin on määrätyn henkilökuvan taiteellisen pätevyyden parhaimpia kriterioita tarkkailu, missä määrässä se kykenee avaamaan perspektiivejä taakse- ja eteenpäin ajassa ja paikassa. Jos näyttelijän aikaansaama luonnekuva ikäänkuin vetää näyttämön ahtaan paikan ja ajan sisäpuolelle myös henkilön lapsuutta ja elämänkohtalon niin kokonaisena näkemyksenä, että se saattaa meidät ennustamaan yksinpä hänen tulevankin elämänsä, silloin on näyttelijä todellakin kyennyt herättämään meidän mielikuvituksemme toimintaan. Perusnäkemyksensä luotettavuudella hän saa meidät tuottavasti kiintymään henkilöönsä. Hän sijoittaa sen niin luontevasti ympäristöönsä, että sen ympärille syntyy todellinen ilmakehä. Hän elävöittää sen niin realistisin — olkoonpa se perusrakenteeltaan vaikka kuinkakin tyylitelty — pikkuvivahduksin, että se yhtyy kuin huomaamatta meidän omiin muistikuviimme samansukuisista ihmisolennoista, ja seurauksena on tuo perspektiivien avautuminen henkilön elämässä taaksepäin ja tulevaisuuteen.

Vasta silloin, kun näyttelijä kykenee meidät johtamaan tällaiseen omatehoiseen, paisuvaan kuvitelmaan, on hän synnyttänyt illuusion sen korkeimmassa mielessä, tullut kohtalokkuuteen.

Ei mikään ole näyttämöllä harvinaisempaa kuin kohtaloksi avartuva illuusio. Sen tavoittaminen edes jossain määrin säännöllisesti on parhainta mestaruutta. Lahjakkuudelle sen saavuttaminen joskuskin on harvinainen, usein ainoaksi jääpä onnentapaus. Sen synnyttäminen ei riipu draamahenkilön sankaruudesta tai vähäpätöisyydestä. Se tapahtuu onnellisen luomisen hetkessä sekä suuressa että pienessä.

Arvi Tuomella on Jukolan Eerossa ollut tällainen hetki, joka todistaa hänen huomattavaa lahjakkuuttaan.

Mutta lisäksi on hänen Eerossaan eräitä ominaisuuksia, joiden avulla kykenemme viimeistelemään — melkeinpä lopullisesti — hänen näyttelijäkuvansa. Tarkoitan hänen Eero-komiikkansa erikoista laatua, johon jo edeltävässä kuvauksessa parilla sanalla viittasin. Hän kätkee henkilönsä älyn terävyyden ja nokkelasanaisuuden tuon tuostakin hölmöläisnaamion taakse. Tämä »suojaväri» on hänen Eeronsa inhimillisyys. Mutta se on samalla harvinainen teatteriesteettinen ilmiö. Arvi Tuomi on Eerossaan näyttelijätaiteellinen iroonikko. Hän säilyttää naamiollaan ympäristönsä ja katsojain ylemmyydentunteen ja taistelee sen suojaavasta varjosta jokaisen Jussin mahtailevaa typeryyttä vastaan.

Tämä iroonikontahto lyö hänen näyttelijäkasvoihinsa näiden herkimmät sävyt. Sen voimalla hän puolustaa paikkaansa taiteilijana näyttelijöittemme parhaimmiston joukossa, huolimatta siitä, että hänen muut näyttämölliset avunsa ovat verraten niukat ja hänen liikkumisalansa psykologisesti huomattavan ahdas ja harvasävyinen.

Tämän iroonikon hölmöyden ja neropatin kaksoisilmiö on tälle näyttelijälle niin oleellinen, että saatamme hänen parhaat luomansa heittää melkeinpä säännölliseen sarjaan sen mukaan kuin kumpikin »elementti» on kulloinkin voitolla. Hänen oppipoika Jooseppinsa mitä hounamaisimmasta perusilmeestä lähtien saan helposti kuultaviini »Pyhän Yrjänän» parturi Pollen älyttömän järjen älylliset repliikit. Siitä alkaa näkyä Jukolan kuopuksen pojannaama, jossa älyn väike on suunnilleen tasavertainen oman varjonsa kanssa. Ja vihdoin: Volponen renesanssikomiikassa, iloisena juoniniekkana Moscana, on naamioitunut iroonikko melkein kokonaan kadonnut ja suorat satiiriset älynvälähdykset valaisevat inhimillistä narriutta, ja risteilevät juonen punaisina lankoina.

Arvi Tuomi on trubaduurina huoleton ja vapaa. Leikarina hän on ennenkaikkea näyttämön iroonikko. Koko hänen näyttelijäkuvansa taiteellisin piirre on juuri tämän salaavin kaksoisilme. Tätä ilmettä vailla olisi hänen kuvastaan muokkaantunut vain miellyttävä — operettisankari!