MIKSI SUOMALAISET OVAT TEATTERIKANSAA.

Kansamme näyttelemisharrastus on suhteellisesti katsoen uupumattomampi ja laajempi kuin minkään muun kansan. Meillä on parituhatta valistusseuraa, joiden juhlissa näytelmä säännöllisesti on päänumerona ja joista usealla on oma näytelmäseuransa vastaamassa säännöllisestä näytelmällisestä ohjelmasta. Suomen kansa näyttelee Petsamosta Hankoniemeen saakka. Ja kaikki yhteiskuntaluokat, mutta eritoten työläis- ja talonpoikaisnuoriso, ottavat osaa tähän merkillisen innokkaaseen näyttelemisharrastukseen. Suomen kansa on teatterikansaa.

Että näin on, pohjautuu eräisiin suomalaisen kansasielun syvällä alitajunnassa piileviin syihin. Erämaa, pakomatka korpeen, korpimökki ja piilopirtti ovat vasta hiljan jääneet taaksemme, niistä periytynyt yksinäisyyden henki, pelonalainen eristäytyneisyys hakee nyt vastakohtaansa: seuraa, yhteiselämää, yhteishurmiota. Suomalainen kansasielu vapauttaa nyt itsensä korven henkien ja maahisen lumoista. Esi-isäin ja vainajien palvelus karsinoissa ja seitapahtaitten juurella on nyt muuttumassa uusien jumalien palvonnaksi. Yksinäinen kumartaja astuu korvesta rintamaille ja rakentaa temppeliä kaiken kansan tulla sisälle yhteispalvontaan. Lehtojen ja purojen lyyrillinen laulanta, salomaiden ja leveiden virtojen juohea eepillisyys on nyt tässä kansasielussa kostautumassa tiiviiksi, näytelmälliseksi kamppailuksi: yhteiskuntataisteluksi, luokkataisteluksi, sivistystaisteluksi, sanalla sanoen: taisteluksi. Tämä vapaustaistelu raskas- ja yksinäishenkistä erämaata vastaan on ennen näitäkin vuosikymmeniä tullut näkyviin eräinä ilmiöinä kansamme elämässä. Viime vuosisadan ja sitä edellisenkin sataluvun uskonnolliset liikkeet, pietismi, laestadiolainen herätys ja monet muut »villitykset» ovat ilmauksia juuri samasta palavasta halusta kerääntyä yhteen, hurmioitua yhteishengestä, taistella joukkona — usein laumana — määrätyn totuuden puolesta. Tämä kaikki on pohjimmaltaan liian-hiljaisten pyhien lähteiden hylkäämistä, liian-yksinäisten palvoskivien kaatamista. Se on joukkotahdon purkautumista yksinäissielun alitajunnaisista syvyyksistä. Sama välttämätön tahtotoiminta selittää psykologisesti senkin tosiasian, että tämä kansa hämmästyttävän alttiisti ja ikäänkuin oman henkensä voimasta loi nopeasti järjestyneen työväenliikkeen ja muut yhteistoiminnan ilmiöt.

Tähän sisäiseen tahtoon päästä irti yksinäisyyden jumalan kammottavasta vallasta liittyy luonnollisesti myös sitä vastaava muotopyrkimys, niin sanoakseni teatraalinen ponnistelu. Rintamailla ja asutuskeskuksissa eivät enää riitä korven paatiset ja jättiläismäiset, mutta karkeat ja liikkumattomat muodot. Kaikessa suhtautumisessa toisiin ihmisiin, esiintymisessä, ovat joustavuus ja muotojen vaihtelevaisuus välttämättömiä. Kielen rikastuttaminen, sen sulava ja varma käyttö yksin takaavat puhujalle vaikutusvoiman. Äänen karkea kantovoima ei enää ratkaise tehoa. Enemmän tai vähemmän sivistyneet eleet, ja kielen älylliset sointiarvot, vieläpä sanonnan selkeys alkavat näyttää kansannuorukaisestakin välttämättömältä viehättämisen ja menestymisen ehdoilta. Seurustelu, nuorten ikuinen lähentymisilmiö, kypsyvän erotiikan luonnollinen oire ja kiistakenttä, ei enää voi sujua Jukolan veljesten kosimaretken tavoin tai renkimäisenä rehentelynä. Sekin asettaa uudet ehdot nuorelle kansanihmiselle, kuten koko muukin elämä.

Näin ollen on nuoriso välittömästi tajunnut teatteriharrastuksen onnellisimmaksi keinoksi saavuttaa joustavuutta, varmuutta, iloista hymyä, selkeää katsetta ja hallittuja eleitä, s.o. esiintymistaitoa ylimalkaan.

Koko nykyiskansan ilahduttava »teatraalisuus» pohjautuu sivistyksemme nuoruutta todistaviin välttämättömiin kansasielullisiin syihin ja merkitsee muotopyrkimyksenä kansan, varsinkin maaseudun elinvoimaista sivistystahtoa ja siveellistä nousua.