LEIKARI-KOOMIKKO

— Toivo Ellenberg.

Jos haet nykypäivien suomalaiselta näyttämöltä synnynnäistä koomikkoa, joka näyttäisi keskiaikaisen markkinateatterin ja vaununäyttämön leikari-ilveilijöiden kaukaiselta jälkeläiseltä, muistuttaisi silloisten karkuriteologien ilonpitoa, joka antoi palttua Aristoteleen ja kirkkoisien viisaudelle, tai elisabethilaisen ajan riehakkaita komeljantteja, saat kauan turhaan haeskella.

Useimmat koomikkomme ovat nousseet välittömästi supisuomalaiselta luonnepohjalta. Kenellä veressään karjalaismallinen laulumieli, joka saattaa heittää miehen yhtähyvin operetti-trubaduuriksi kuin koirankurisen vilkkaaksi Eeroksi. Tätä karjalaisluonteista railakkuutta edustaa meillä parhaillaan Arvi Tuomi. Toisilla on näyttelijäluonteensa koomillisina aineksina selvästikin savolainen muhoilu ja oljentelu kuten Aku Korhosella, ja eräillä aika annos hämäläistä, toljottavaa flegmaattisuutta — Paavo Jännes — tai perisuomalaisuutta ylimalkaan, kuten Uuno Laaksolla, Viljo Huttusella ja monella muulla.

Suomalainen hengenlaatu vieroo klowniutta sekä katsomossa että näyttämöllä. Oletteko havainneet maaseutukaupungissa, jonne on sattunut vierailulle sirkusseurue Pelleineen ja Polleineen, miten suhtautuu kansanmies klownien vitsidialogeihin ja kuperkeikka-pantomiimeihin? Hän korkeintaan hymähtää: »Onpas tuota… konstailemista…» ja harvoin edes tätäkään. Temppuileva klownius on suomalaiselle kansasielulle ikäänkuin liian lapsekasta. Se vierastaa tuota päättömältä näyttävää touhuamista eikä voi arvioida ilonpitäjän kevyttä ilakoimista muuksi kuin »turhaksi» pelailemiseksi ja »keekoilemiseksi». Kuperkeikka kuperkeikan itsensä vuoksi, nauru sellaisenaan, elämänilosta välittömästi ja ilman aihetta räjähtävänä on suomalaisesta mielenvikaista pelehtimistä, ja hän katsoo noita sirkuksen »kommervenkkejä» syrjäkulmin ja vierastavasti. — Mutta loikkaapas sama temppuilija noin niinkuin ohimennen kiertävän hevosen yli, silloin tärähtää suomalaisukon parta: »Jumalauta, se poika osaa… konstvärkit!»

Suora voimannäyte ja lupsakka savolaisletkautus saa apploodit irti jäykistä kämmenistämme, mutta ei elämäniloinen temperamentti sellaisenaan.

Meillä on kuitenkin tunnustettujen näyttelijöittemme joukossa yksi koomikko, joka räjäyttää suomalaiskatsomon koska tahansa nauramaan pienellä klownimaisella jalanheivaisulla tai kädenhuitaisulla ja jonka koko näyttelijätaide on lapsekkaan ilakoivaa elämänilon pursuamista.

Tämä komeljantti on nimeltään Toivo Ellenberg, joka on, tietääkseni, isän puolelta keskieurooppalaista perua, mutta puolelta olemukseltaan supisuomalaista kantaa.

Hän saakin, luullakseni, kiittää tätä sekarotuista sukuperintöään siitä, että suomalainen katsomo tuntee hänet omakseen, huolimatta hänen eteläisemmästä leikari-temperamentistaan.

Tämän tähden on hän liikkunut suurella menestyksellä niin kotimaisissa kuin vieraissakin komedialuomissa.

Esko ja Niko, Timo ja Salttu, Tolari ja Hoppulainen ovat naurattaneet hänen yleisöään jo monilla näyttämöllä, Oulusta Vaasaan ja Tampereen kautta Helsinkiin ja Karjalan puolelle saakka. Ja niiden komiikan pätevyydestä ovat olleet yhtä mieltä sekä »suuri me» että kriitikot.

Näistä hänen henkilöistään on huvittavinta eritellä hänen Eskonsa lajia ja laatua, koska siinä hänen aito ja epäaito suomalaisuutensa yhtyvät toisiinsa mitä herkullisimmalla tavalla.

Näyttelijätaiteellisesti on Ellenbergin taiteilijakuvalle erittäin valaisevaa panna merkille, miten hänen Eskonsa voittaa yleisinhimillisyydessä sen, mitä se puuttuu perinpohjaisessa hämäläisyydessä. Tuo ellenbergiläinen Esko on kooltaan, pituudeltaan, leveydeltään ja vantteruudeltaan täysin samaa mallia kuin Hemmo Kallion Eskosta alkaen olemme tottuneet pitämään aivan traditionaalisesti »oikeana» ja tekstin mukaisena. Tälläkin Eskolla »istuu» hänen isänsä hännystakki kuin puuhevosen selkään pyntättynä. Ja ahtaat ja pinkeät ovat hänen polvihousunsa.

Hänenkin naamansa on alkukohtauksissa vakaa, tärkeä ja tyhmä. Hänen puhetapansa juurtajaksaisuus ja hänen yksinkertainen inttämishalunsa sopii täysin yhteen hänen harjaskankean tukkapyörylänsä kanssa.

Mutta kun katsot kohtauksesta toiseen tuon Eskon harrasta puuhailua, äkkäät äkkiä hänen silmäkulmastaan ilonvälkkeen, jossa on enemmän vilkkautta ja loistetta, kuin kuuluisi Topiaan pojan harrittaviin ja toljottaviin silmiin. Tuo elämänilon välähdys rikkoo äkkiä illuusiomme. Me alamme epäillä, että Eskon verkkaisuus ja puupökkelönkankeus on vain näyttelijän ammattitaitoa, joka tuskin näytös näytökseltä kykenee peittämään meidän Eskollemme vierasta sielua. Ja kun Mikko Vilkastus paljastaa kanttorin kuulustelussa Eskon järjen juoksun yksinkertaisuuden, on katsojalla se tunne, että näyttelijä heittäytyy hölmömäisyyteen, mikä ei suinkaan ole samaa kuin se lauta- ja härkäpäisyys, jota ominaisuuttaan Esko suuressa naiivisuudessaan luulee muille eikä itselleen kuuluvaksi. Eikä ole ensimmäisen näytöksen lopussa näyttelijän lähtö mielestämme täysin eskomainen. Se ei ole »tärkeä askel», se on konkariaskel. Siinä on tosin lapsellista »koko maailma iloit' mahtaa» tunnelmaa, mutta samalla enemmän tietoista seikkailumatkaa kuin Eskon puoliksi tosi- ja puoliksi tekohurskaus edellyttää.

Me siis vierastamme aluksi ja myöhemminkin paikka paikoin tätä Eskoa. Me epäilemme, että tähän Mikko Vilkastuksen vastakohtaan on sekaantunut juuri samaista Mikko repolaista. Se hämmentää meidän totunnaista Esko-kuvaamme.

Mutta syy on suurimmaksi osaksi juuri katsojassa. Me olemme siinä määrässä juuttuneet Eskomme palojokelaisuuteen — etupäässä tämän kaavamaisten tulkintain tylsyttäminä — että meidän alkaa olla vaikea omaksua sen yleisinhimillisyyttä muuta kuin maakunta-patriotismin vahvassa värityksessä. Suomalaisen komedian huumorillisin iloittelu, hämäläisveren loistavin hengenteko on alkanut tulla näyttämöillämme liian hämäläiseksi, toisin sanoen epä- ja jäljittely-hämäläisyydeksi, eräänlaiseksi nuorena vanhentuneeksi »pseudoklassillisuudeksi».

Ellenbergiläisen Eskon suurin ansio on siinä, että se tuo väljähtyneisiin suoniin uutta verta. Kun sen näkee toisen ja kolmannen kerran, havaitsee, että siinä on kylliksi paikallisväriä kotoisen kuvitelman saamiseksi. Mutta — mikä parhainta — siinä on pettämätöntä naiivisuutta, hykertelevää elämäniloa ja leiskahtelevaa tunnevoimaa.

Ja siinä missä kirjailija on huipentanut luonnekuvauksensa yli jokapäiväiselämän kaikkien rajojen ja heittänyt henkilönsä ikäänkuin alastomana ihmislapsena eteemme humalakohtauksessa, siinä nousee myös näyttelijä oman Eskonsa huimimpaan ja samalla liikuttavimpaan ilmaisuun. Ne luonnepiirteet ja koomilliset kommellukset, joilla on valaistu Eskon sekä arkipäiväluonne että hääilon juhlamieli, Ellenberg tuossa kuolemattomassa kohtauksessa paljastaa ikäänkuin uudelleen, uudella tasolla ja kirkkaassa tunnelmassa eläen. Eskon humalakohtaus on näyttelijän käsissä teoksen luonnekuvauksen viimeistenkin verhojen poistamista. »Minä siivet selkääni saan…» Silloin on Esko pulleahko elämänilon enkeli, joka juoksee ja teiskaa, puskee päänsä puuhun kuin taalojättiläinen kansansadussa, mutta myöskin lentää kevyenä kuin lapsellisen ajatuksen ailahdus. »… ja pyllyyni pitkän pyrstön» — Tämä komiikan ja huiman kiitämistunnelman huikaiseva näkemys päästää hänet lopullisesti irti maankamaran ihmisparasta, joka pyörii pienissä hommissaan kuin apina markkinoilla. Tässä hetkessä loistaa Esko omana itsenään, sellaisena kuin hän on luojansa kädestä lähtenyt: naurettavana, mutta puhtaana sydämenä. Hän ei ole enää Topiaan-poika, palojokelainen, vaan ihmisenalku, ei hämäläinen poikajulli eikä ovambomaalainen neekerikakara, vaan huikean onnellinen ihmisen kakara.

Tällaisen ensihumalan toteutti Toivo Ellenberg aikoinaan mitä loistavimmin. Ja juuri hänen »epäsuomalainen» temperamenttinsa toi siihen sen yleisinhimillisen huipennuksen, joka tekee hänen Eskonsa itsenäiseksi ja harvinaiseksi komedialuomaksi.

Ja hänen Timonsa, Tolarinsa ja Salttunsa elävät saman temperamentin varassa mieltä hykerryttävinä ihmisolentoina.

Välittävänä henkilönä kotimaisten ja vieraitten komediatyyppien välillä on Ellenbergin ohjelmistossa Jeppe Niilonpoika. Holbergin näytelmän kirjallinen läheisyys Kiven »Nummisuutarien» henkilöille tekee sen tyypit melkeinpä kotoisiksi. Ja niin on myös Ellenberg Jeppensä käsitellyt. Se on mitä välittömintä yksinkertaisen mielen maalaiskomiikkaa. Senkin nousut kulminoituvat viinan koko elämänmakeuden lapsellisen hartaaksi ylistys- ja jäähyväislauluksi. Ellenbergin Jeppe Niilonpojalla on toisin sanoen hänen Eskonsa näyttelijätaiteelliset avut. Ero on vain Jeppeen oleellisesti kuuluvassa rohkeammassa karrikoinnissa, mikä seikka on yllyttänyt näyttelijän ainakin eräinä iltoina suorastaan klownitemppuiluihin Jeppe paran kustannuksella. Tämän tähden luulenkin, että hänen Eskonsa saavuttama suosio on ostettu pätevämmällä taiteenmyntillä kuin hänen Jeppensä monenmonet apploodit.

Entä Shaw'n Higgins ja Doolittle, joita molempia on Ellenberg näytellyt »Pygmalionissa»? — On sanomattakin selvää, että Higginsin puhtaasti älyperäinen, kuivahko komiikka ei ole läheskään siinä määrässä näyttelijän hallittavissa kuin Doolittlen, ylimoraalisen elämäntaiteilijan, mehevämmissä ja holtittomammissa muodoissa iloitteleva komiikka. Doolittle on Ellenbergin parhaita saavutuksia. Mutta muistettakoon, että tämän ränsistyneen ylimyksen kykeni täyteen mittaansa koroittamaan vain Axel Ahlberg, inhimillisten aristokraattien kuningas.

Ellenbergin Molière-henkilöihin en oikein saa uskoani vahvaksi, niin taitavasti kuin hän kulissien takana karrikoikin Adolf Lindforsin epäsuomalaista artikulatiota. Ne horjahtavat epäplastillisesta raskaudesta pelkkiin klowniotteisiin tai päinvastoin. Niistä puuttuu energisen älyn ja tiiviin, tietoisesti hallitun plastiikan tasasuhta.

Ellenbergin komiikka ja todellinen luomisilo menestyy ja kasvaa kerta kaikkiaan lähempänä luontoa — en puhu hänen farssi-tyypeistään — joten hänen taiteensa luo elävimmin luonnonlapsia ja katuojaan painuvia nousukastyyppejä ja »alaluokkien» indiviidejä.

»Jensenin perheen» rappioherra Jensen ja »Juudas»-näytelmäni erinomaisin ele- ja ilmekielin kuvattu Björnram tai Luukasson »Miehen kylkiluussa», sellaiset onnenpekat ja onnenonkijat ovat hänen oikeita kavereitaan.

Ja melkeinpä vielä suuremmassa määrässä kaikenkarvaiset hyvänahkaiset ja lerppahousuiset nousukkaat sellaiset kuin »Herra ministerin» Badekow, jonka sosiaalinen ideologia on luotu loistelemaan juttutuvassa tai leppoisassa perhepiirissä, mutta jonka poliittinen kannunvalanta äkkiä kiepauttaa ministerintuolille.

Ellenbergin herra ministerissä on väärään ympäristöön joutuneen, koomillisen, mutta pohjaltaan terveen kansanmiehen parhaat avut. Hän on turhamainen, uuden arvoaseman sokaisema, hänen aatteellinen selkärankansa horjahtelee huvittavasti ja touhuamisen monissa vaivoissa narrinpahkurat kasvavat hänen ministerisääriinsä. Hän touhuaa ja hikoo, hän tuskistuu ja hölmistyy, mutta terveellä luontaisälyllään hän pystyy äkkiä huomioihin, jotka vuorostaan hölmistyttävät häntä viisaampia. Hänen äkkinäiset neronleimauksensa herättävät meissä myötä iloa, sillä hänen oma ilonsa voitosta on hykerryttävän lapsellinen — samaan tapaan kuin näyttelijän Eskollakin — ja hänen pulansa ja kommelluksensa vievät meidät nauruun ja myötätuntoon. Me luotamme hänen terveeseen sydämeensä ja järkeensä. Ja hän itse! Koko poliittisen kiirastulensa läpäistyään hän on voittanut ihmisenä. Hänen resignationsa on »suutari pysyköön lestissään» totuuden huumorillista toteamista. Ja meidän mieleemme jää — niin kyllästyneitä kuin olemmekin puoluepelin lehmäkauppa-komiikkaan, jää sittenkin lohdullisen virvoittava kuva eräästä herransa pienimmästä, joka nyt varmaan ahertelee lestinsä ääressä. »En koskaan nai», sanoo Esko viimeisenä totuutenaan. Hänen sata vuotta myöhäisempi kansainvälinen jälkeläisensä demokraattisen politiikan toivottomassa kuhertelussa tokaisee varmaankin väliverhon laskettua: »Hoitakoot toiset kaverit sitä temokratiian solitaarista raterniteettiä, minä pysyn vamiljäärisessä pyrokratiassa.»

Tähän tapaan virvoittaa Toivo Ellenbergin nousukasministeri katsojaa ja jää pysyvästi mieleen hänen koomikkoteoistaan parhaimpiin kuuluvana.

Puhuako vielä hänen »vakavista» tehtävistään, joissa klowniuden pukinsorkka niin helposti kamppaa kumoon ammattitaidon rakentamat psykologiset rakennukset vai hänen farssi-ilveilijöistään, jotka naurattamistaidossa ovat todella voittamattomia? — Ne jääkööt hänen näyttelijäkuvansa hämäräksi taustaksi, jotta eivät tärvelisi sitä synnynnäisen ja ainutlaatuisen koomikon kuvaa, jonka näyttelijän ilomieliset ja luonnontuoreet komediahenkilöt ovat hänestä meille antaneet.