YHDESTOISTA LUKU

Vanha meritorni oli jotensakin kaukana linnasta, melkein autiossa kaupunginosassa, aivan meren rannalla. Se oli harmaakivestä rakennettu, pyöreä vahtitorni, varustettu ampumareijillä, ja ylhäällä terävien muurinsarkamien takana kierteli kattoa vartijakäytävä. Alaosan muodosti kaksi holvikattoista kivitupaa, joista toista sota-aikoina käytettiin vahtitupana, ja toisessa säilytettiin hukkuneitten ruumiit siksi kunnes ne haudattiin. Muuten käytettiin tornia etupäässä majakkana, sinne ripustettiin myrskyöinä lyhtyjä ohjaamaan merellä kulkijat salmen suuhun.

Vahtituvassa drotsi Åke tapasi kuolettavasti haavoitetun sotilaan, joka välskärin hoidosta huolimatta näytti juuri vetävän viimeisiä hengenvetoja, hengellisen miehen rukoillessa hänen vieressään. Munkki harmaaveljesten luostarista antoi hänelle öljyllä viimeisen voitelun. Pöydällä oli pergamentinpalanen, jolle hurskas fransiskaanimunkki juuri oli, kirjoittanut kuolevan viimeisen toivomuksen. Himmeä öljylamppu oli kiinnitetty likaiseen muuriin mistä se valaisi kiviholvin ja synkän kuolinkamppailun. Luotuaan osanottavan katseen kuolevaan soturiin, poistui Åke vahtituvasta melkein huomaamatta, ja avasi oven niinkutsuttuun ruumishuoneeseen, mistä, tarun mukaan, Esbern Snaren aikoina portaita myöten päästiin maanalaiseen käytävään, ja mistä Åke arveli löytävänsä tuon oletetun salakäytävän linnaan.

Tähän synkkään ja kummittelusta kuuluisaan ruumishuoneeseen oli vangittu murhaaja viety. Välskärin avulla hän oli sidottu ja oli vielä hengissä; mutta hän puhui hurjasti ja raivoisasti. Hänet oli sidottu kiinni hukkuneitten ruumislaudalle, joka oli hänellä makuupaikkana. Kaikki olivat inhoten poistuneet hänen luotaan.

Kun Åke astui hänen luokseen ruumishuoneeseen lankesi katosta riippuvan keltaisen sarvilyhdyn valo murhaajan sinisiksi pöhöttyneille kasvoille; hän irvisteli rumilla torahampaillaan, ja puri niitä yhteen kuin vangittu villipeto. "Vai tänne sinä tulet, senkin pannaanjulistettu kuningaskoira!" mutisi hän ja ojensi kielen ulos vaahtoavasta suustaan —. "Sinäkin olet nyt kuollut ja kirottu? Onhan siitä hiukan iloa paholaisille. — Nyt pureskelevat kalat minun nyrkkiäni meren pohjalla, ja minä makaan täällä helvetin porstuassa. — Se oli sinun syysi, sinä kalpea pyhän Yrjänän miekkailija! Minä pelkäsin sinun päässeen vapaaksi typerän hurskautesi tähden ja koiramaisen uskollisuutesi vuoksi."

"Miten niin?" kysyi Åke, joka oli joutunut omituiseen jännitykseen kuunnellessaan raivoavan synkkiä hourailuja. "Miten voit uskoa pannaanjulistetun miehen voivan välttää kirousta?"

"Katsoppas, toveri!" kuiskasi vangittu rosvo ja tuijotti hurjasti ympärilleen. "Sama pyhä mies, joka manasi teidät paholaiselle, antoi minulle kirjeen ja sinetin, joilla pääsen taivaanvaltakuntaan. Ne ovat tuolla takkini vuorissa. Se kirottu parturi leikkasi sen äsken irti sieltä; ja kirje oli valhetta niinkuin kaikki hyve ja hurskaus maailmassa. Jos se pyhä mies tekasi minulle väärän kirjeen autuudesta, niin on hän voinut tehdä väärät laskut sinunkin sielustasi. — Se minua kuitenkin ilahduttaa, että hän johonkin kelpaa", jatkoi hän ilkeästi hymyillen. "Aina minä olen ajatellut: mustakauhtanat osaavat paljoa paremmin kirota kuin siunata. Mutta kuka minut surmasi? Se käsi, joka sen aikoi tehdä on saatanan oma — huu — tuo nälkäinen kala purasi minua kynnenjuureen."

"Keneltä oli salainen kirje? Ja kenelle aijoit sen viedä?" kysyi Åke nyt yhtäkkiä ankaralla äänellä ja peloittavan mahtavasti. "Tunnusta totuus, niin sinun käy paremmin kuin olisit ansainnut, kurja!"

"Vaikka minä rikkoisin kalliimmasti vannotun valani?" mutisi ryöväri. "Ei, ankara herra! Ottakoon paholainen omansa, myöskin Ola Arkin syntisen sielun, kun kerran näin hullusti kävi! Minä olen toimittanut monen kirotun kerettiläisen ja pannaanjulistetun miehen helvettiin, myöskin yhden ja toisen kunnon miehen taivaan valtakuntaan. Mutta jos minä tästä nyt itse joudun paholaisen valtaan, niin tapahtukoon se uskovaisena kristittynä, eikä kukaan voi sanoa minun rikkoneen vannottua lupaustani, vaikka sen olisin antanut itse pääperkeleelle."

"Sano minulle mistä sinun piti kulkea, täältäkö?" jatkoi Åke katsellen ympärilleen hämärään kivihuoneeseen.

"Etsitkö sinä tietä minun herrani luolaan?" mutisi vangittu ryöväri irvistellen. "Toveri! Varo, ettet polta itseäsi siellä!"

"Siis kuitenkin täältä!" sanoi Åke itsekseen ja katseli vielä tarkasti ympärilleen. "Ja onhan tämä avain sinne?" Näin sanoessaan hän otti esille ruostuneen avaimen, joka oli salakirjeen mukana löydetty ryövärin vaatteista.

"Oikein, toveri! Helvetin avain", toisti mielipuoli murhaaja, rumasti nauraen.

Åke tarkasti nyt koko kiviseinän, mutta ei nähnyt jälkeäkään minkäänlaisesta ovesta tai aukosta. Lattia oli peitetty suurilla liuskakivilaatoilla. Hän koputti useaan paikkaan ja lopultakin kajahti eräs niistä ontosti, ja kivilattian alta kuului metallin kilahdus. Hän irroitti lyhdyn katosta riippuvasta koukusta ja asetti sen lattialle. Silloin hän huomasi suuren, irtonaisen kiven, jonka voi siirtää paikoiltaan, ja hänen arvelunsa vahvistuivat: irtonainen kivi peitti tarkasti suletun rautaluukun, joka kuitenkin näytti olevan melkein liian pieni ihmiselle. Hän koetti avainta ja se sopi. Hän aukaisi luukun: raaka, kostea kellari-ilma lehahti häntä vastaan pimeästä luolasta, jonka salaperäiseen syvyyteen tikapuut johtivat.

Näiden tutkimusten ajan makasi raivoava murhaaja ruumislavitsalla kamalasti irvistellen. Åke seisoi epäröiden aukon suulla ja punnitsi uhkarohkeaa aikomustaan; silloin hänelle selvisi, että hän ilman valepukua varmasti heti joutuisi ilmi; hänen katseensa osui ryövärin veriseen kauhtanaan, joka oli vedetty hänen yltään, ennenkuin hänet sidottiin. "Hyvä!" sanoi hän. "Me vaihdamme vaatteita. Tuossa saat minun vaippani ja hattuni. Minä otan sinun kauhtanasi ja lakkisi."

"Hyvä vaihtokauppa!" mutisi Ola Ark. "Jos onni seuraa minun takkiani, niin astut sinä nyt alas kunniaan ja onneen. Haa, irroita minun ruumiini, saatana! Anna minun seurata häntä syvyyteen!"

Åke pukeutui vastenmielisesti ryövärin likaiseen ja veriseen kulkuripukuun, joka kylläkin täytti tarkoituksensa, tehden hänet melkein tuntemattoman näköiseksi. Sitten hän otti lyhdyn käteensä ja aikoi astua alas lattiassa olevan aukon kautta. Mutta nyt muuttui vangitun ryövärin uhka raukkamaiseksi voivotteluksi. "Armoa, armoa!" huusi hän. "Elkää viekö minulta viimeistä valonkipinää. — Nyt tulee perkele itse minut repimään. — Haa! Elkää jättäkö minua ruumiina tänne pimeään! Armoa, armoa!" Hän riuhtoi nuoria ja ulisi kamalasti.

"Pyydä Jumalalta ja tuomariltasi armahdusta!" sanoi Åke. "Minä en voi auttaa sinua." Sitten hän puristautui ahtaan aukon läpi, pidellen lyhtyä kädessään ja veti kellarinluukun kiinni jälestään, ettei kuulisi mielipuolen ulvontaa. Mutta hän oli vähällä pudota päistikkaa alas tikapuilta kuullessaan rautaluukun kilahtavan lukkoon päänsä päällä. Hän oli mielestään melkein elävältä haudattu: Avaimen hän oli unohtanut ottaa mukaansa, ja hän luuli kuulevansa murhaajan ulvonnan pimeän luolan yläpuolella muuttuvan riemuitsevaksi ivanauruksi.

Åkea pyörrytti, mutta hän tointui saas ja piteli lujasti kiinni kosteista porraspuista, laskeutuessaan niitä alas. Viimeinkin hän oli tikapuiden päässä. Käytävä oli jyrkkä ja syvä; mutta se johti kapeampaan holvikattoiseen kellariin, joka oli niin matala, että hän tuskin voi astua pystyssä. Ilma oli raskas ja tukahuttava, ja hän astui usein hyppiville sammakoille ja niljaisille matelijoille. Hän piteli lyhtyä edessään, mutta ei nähnyt muuta kuin pitkän, kapean salakäytävän, jolla ei tuntunut olevan ensinkään loppua; sen suunta osoitti hänelle kuitenkin että sen varmasti täytyi johtaa linnaan. Hän astui eteenpäin nopein askelin ja katseli levottomana lyhtyä, joka alkoi valaista yhä himmeämmin. Ilma ei näkynyt sisältävän kyllin ravintoainetta sen liekille. Hän oli ehtinyt tuskin sata askelta kuin hänen pelkonsa toteutui: lyhdyn valo sammui, ja hän seisoi pilkkosen pimeässä. Hän tunsi tuskallista ahdistusta, ja samalla voiman ja rohkeuden puutetta, mikä oli hänelle harvinaista. Samassa hän kuuli kaukaa takaansa kumean kolahduksen, ikäänkuin rautaluukku olisi avattu ja sulettu. Hän kiirehti ehdottomasti askeleitaan, mutta kompastui vähän päästä liukkaisiin matelijoihin, ja hänen täytyi usein pysähtyä hengähtämään, sillä ilma, jota hän hengitti tuntui lamauttavan joka jäsenen ja ahdistavan rintaa. Hän oli vähällä pyörtyä, mutta samassa hän kuuli hiipiviä askelia takaansa, ja lisääntynyt sielunjännitys antoi hänelle uusia voimia. "Onko siellä ketään?" huusi hän ja kääntyi. Mutta kukaan ei vastannut, ja taas vallitsi haudanhiljaisuus.

Oli niin pimeää, ettei hän eroittanut omaa kättään silmäinsä edestä. Ettei rohkea yrityksensä herättäisi epäluuloja, oli hän jättänyt miekkansa ruumishuoneeseen, ja hän oli aivan aseeton. Hän ei ollut lapsenakaan ollut vapaa kummituspelosta, ja aikakautensa näkökannan mukaan oli voimakkaan henkimaailman vaikutus ihmiselämään mitä läheisemmin liittynyt uskonnollisiin käsitteisiin. Åke ei suinkaan epäillyt niin hyvin pahojen kuin hyvien henkien ilmestymisen mahdollisuutta. Mutta valveilla ollessa eivät nämä kuvittelut tehneet häntä levottomaksi, kun hän tiesi kulkevansa luvallisia teitä, ja hänellä oli hyvä ristimiekkansa vyöllään. "Jos tämä salakulku on rehellistä ja ritarillista", ajatteli hän itsekseen, "niin miksi en ottanut silloin miekkaani mukaani? Hm. Olinpa sentään kova, kun vein valon häneltä tuolla ylhäällä. Siellä hän nyt makaa helvetintuskissa ruumislavitsalla ja kiroaa minua — tai hän on päässyt irti ja hiipii minun jälestäni pimeässä?" Saman hiipivien askelten äänen, jonka hän oli kuullut äsken, luuli hän taas kuulevansa takaansa; mutta aina käännyttyään oli taas kaikki hiljaista. Tämä tunne näkymättömän olennon läsnäolosta pilkkosenpimeässä salakäytävässä, saattoi hänet hirveään jännitykseen, ja loi hänen sieluunsa hirmukuvia, joita hän ei kyennyt sieltä karkoittamaan. "Onko hän nyt kuollut tuolla ylhäällä? Ahdistaako hänen raivoava henkensä minua!" kuiskasi hän, ja mielipuolen ryövärin kuva oli paljon hirvittävämpänä hänen sisäisen silmänsä edessä kuin hän äsken oli nähnyt sen todellisuudessa ruumislavitsalla. "Tai oletko sinä taas siellä, vanha Palle?" huudahti hän melkein kirkaisten. Finnerupin ladon murhakohtaus, joka lapsuudesta asti oli ahdistanut hänen mieltään, sekä tuon vanhan, mielipuolen kuninkaanmurhaajan kuva, jonka hän itse oli tappanut murhatun kuninkaan ruumiin viereen, seisoi taas elävänä hänen sielunsa silmissä. Hiukset kohosivat hänen päässään, ja hänestä tuntui niinkuin taistelisi hän nyt todellisuudessa pahoja henkiä vastaan tässä synkässä luolassa. Se mielikuvitelma, joka usein unissakin tahtoi tuskastuttaa häntä ja äskettäin hänen kuumehoureissaan oli ollut hänelle alituisena kärsimyksenä, täytti taas hänen sielunsa. Lopulta yltyi hänen pelkonsa siinä määrin, että se kävi hänelle sietämättömäksi. Hän kääntyi äkkiä ja ryntäsi koko voimallaan kädet nyrkissä sitä paikkaa kohti, mistä hän taas luuli kuulevansa hiipiviä askeleita. Samassa hän aivan selvästi kuuli korvansa vieressä miekan kilahtavan muuria vasten. "Haa! Siis kuitenkin ihminen! Katala murhaaja! Sinäkö siellä oletkin?" huudahti hän varsin tyytyväisenä, keksittyään siellä todellisen, ruumiillisen takaa-ajajan, ja ryntäsi näkymätöntä verivihollistaan vastaan, lyöden oikealla kädellään miekan sivulle, jota voimaton käsivarsi tuntui pitelevän. Miekka lensi helähtäen pimeään käytävään, mutta samassa tunsi Åke kahden märän, suonenvetoisesti nytkähtelevän käsivarren kuristautuvan kaulansa ympäri.

"Haa, sainpa sinut viimeinkin kiinni, senkin helvetin koira!" kähisi raaka, hurja ääni aivan hänen korvansa juuressa, ja Åke tunsi haavoittuneen ryövärin äänen. "Olen jo kyllin kauan maannut ruumiina, nyt on sinun vuorosi, toveri!" Hirvittävä ääni muuttui villipedon ulvonnaksi, ja Åke tunsi mielipuolen torahampaiden iskeytyvän otsaansa. Hän hosui epätoivoisesti ympärilleen, ja koetti kaikin voimin vapautua hirviön kuristavasta syleilystä, mutta turhaan. Hänen täytyi kauan otella ja painia näkymättömän murhaajan kanssa ennenkuin hänen onnistui kaataa hänet. Mutta hän kaatui samalla itsekin maahan, ja hän sai vielä kauan pyöriskellä pimeässä yhä heikommin ulvovan rosvon kanssa, saamatta kaulaansa vapautetuksi suonenvetoisten käsivarsien kierroksesta. Vihdoinkin laukesi käsivarsiensolmu hänen kaulansa ympäriltä, ja hänen raivoava vastustajansa makasi äänetönnä ja arvattavasti hengetönnä hänen polvensa alla.

"Jumala olkoon hänen syntiselle sielulleen armollinen!" huokasi Åke, ja nousi puoleksi tukehtuneena. Hänen vastustajansa teki vielä äkkinäisen liikkeen, ikäänkuin noustakseen, mutta kaatui koristen takaisin maahan. Nyt vasta huomasi Åke melkein kahlaavansa haavoitetun murhaajan veressä. Hän kiirehti voimakkain askelin edelleen pimeää käytävää. Hän pysähtyi pari kertaa hengästyneenä kuuntelemaan, ja taas tuntui kuollut murhaaja hiipivän hänen jälestään. Yhtäkkiä hän törmäsi jotakin estettä vastaan. Hän tunnusteli sitä ja tunsi suuren rautaportin olevan edessään, Hän jyskytteli sitä kaikin voimin, mutta se oli lukittu eikä liikahtanut vähääkään. Hän kumisutti sitä raudoitetuilla kantapäillään, ja jokainen lyönti kaikui oudosti käytävän holvauksissa. Vähän ajan kuluttua avautui portissa oleva pieni luukku, ja sieltä näkyivät lyhdyn valossa tuimat soturinkasvot. "Kuka siellä? Ja kenen lähettämä?" kysyi sotilas.

"Ei kenellekään keltään", vastasi Åke, muistaen samassa salakirjeen salaperäisen omistuksen.

"Oikein. Sinä tiedät tunnussanat", vastattiin, "olet kai yksin? Aseetonna?"

"Niinkuin näet. Avaa joutuun!"

"Odota vain! Ilmoitan ensin vahdille!" Luukku sulettiin, ja Åke kuuli torven toitotuksen, mihin vastattiin etempää. Vähän ajan kuluttua avattiin rautaportti, ja kookas panssaripukuinen sotilas astui hänen luokseen salakäytävään, lyhty toisessa ja paljastettu miekka toisessa kädessä. Hän tarkasti lyhtynsä valossa valepukuista drotsia päästä jalkoihin asti ja astui hätkähtäen pari askelta taapäin: "Hyi, senkin verikoira, minkä näköinen sinä olet!" huudahti hän inholla. "Tukalaa on kunnon miehelle laskea mokomiakin vieraita sisään, silloin kun, kuningas itse saa olla ulkopuolella."

"Minulla oli kova ottelu tänne tullessani, kunnon kansalainen!" sanoi Åke, "mutta kiirehtikäämme!"

"No, no, odota hiukan, roisto! Ensin side silmille!"

"Mitä — side! ja lisäksi haukkumasanoja minulle." — —

"Se on selvää, Rääsyjussi! Voisithan yhtähyvin olla urkkija kuin verikoira ja ryöväri. Sinä näyt olevan niitä pahimpia roistoja: side silmille heti paikalla, koira! Tai minä potkasen sinut takaisin ketunluolaasi."

Åken oli vaikea pidättää suuttumustaan ja muistaa, ettei hän täällä ollut drotsi eikä voinut puolustaa itseään. Hän kesti ääneti raa'an kohtelun, antoi sitoa vaatteen silmiensä eteen ja taluttaa itsensä rautaportin läpi. Hän kuuli, että se lukittiin hänen jälestään rautatangoilla. Heti senjälkeen hän kuuli rautaketjujen ja pyörien kolinaa, niinkuin vipusiltaa ylösvedettäessä, ja hän huomasi itseään kuletettavan keinuvan sillan yli.

"Astu nyt suoraan eteenpäin, tai putoat syvyyteen." — murahti hänen saattajansa hänen takanaan. Kylmä väristys karsi hänen selkäänsä, mutta hän vaikeni ja astui eteenpäin.

"Kas niin, pääsit paremmin yli, kuin olisin sinulle suonut", murisi sotilas hänen takanaan, "mutta vielä on yksi silta, ja se on kymmenen kertaa pahempi. Tässä minä pääsen sinusta."

Åke kuuli sotilaallisen saattajansa palaavan sillan yli, joka heti vedettiin ylös. Hän arveli nyt olevansa linnan koillisten ulkovarustusten sisäpuolella, jotka olivat meritornin ja sisusmuurien välissä; sillä hän oli tarkoin pannut muistiin mihin suuntaan kulettiin. Hän oli nyt saanut kaksi uutta saattajaa, jotka yhtävähän säästivät ylenkatseellisia haukkumasanoja hänen verisestä ulkonäystään ja ryövärinasustaan. Åke antoi viedä itseään edelleen vastaamatta sanaakaan heidän pilkkaansa, josta hän salaisesti iloitsi, pitäen sen heidän rehellisen mielensä todisteena. Vihdoinkin kuului taas torventörähdys: siihen vastattiin samoin kuin äsken hiukan etempää, taas laskettiin vipusilta alas, ja Åke arvasi nyt olevansa aivan linnanmuurin alla, sillä hän kuuli aivan päänsä yläpuolelta melua, jonka hän huomasi johtuvan linkojen ja muiden sotakoneiden liikuttamisesta. Häntä töytäistiin epäystävällisesti selkään ja hän seisoi taas niinkuin ennenkuin huojuvalla sillalla.

"Suoraan eteenpäin, mies, tai putoat hautaan", kuuli hän varoittavan äänen huutavan jälestään. "Jos astut sormenverrankaan syrjään, olet kuoleman oma." Hän jätti sielunsa Herran haltuun ja astui edelleen. Hänen annettiin kulkea näin kauan elämän ja kuoleman vaiheilla, ja heille näytti tuottavan iloa hänen kuolemanpelkonsa ja vaaransa. Mutta huomattuaan ettei pohja enää huojunut hänen jalkojensa alla, tiesi hän kulkeneensa sisimmän vallikaivannon yli ja olevansa sisusmuurin sisäpuolella. Vihdoinkin kuletettiin hänet ylös portaita, mutta sidettä ei vielä poistettu hänen silmiltään. Sitten vasta kun hänet oli kuletettu montakertaa eri eksyttäviin suuntiin, monien porras- ja käytäväsokkeloiden kautta, irroitettiin side, ja hän huomasi olevansa eräässä linnan huoneista, joka ei ollut hänelle outo, ja jossa hänen käskettiin odottaa linnanpäällikköä.

Oli vielä pimeä yö. Toinen sotilaista, joka oli seurannut häntä, oli jäänyt ovelle seisomaan lyhty ja paljastettu miekka kädessä ja hän näytti inhoten ja kammoten vartijoivan häntä.

"Kenen luulet minun olevan?" kysyi Åke.

"Junkkarin salaisen palvelijan", kuului vastaus. "Se joka noin verisenä ja kalpeana tulee tänne pimeyden teitä, ei tuo ainakaan hyviä uutisia mukanaan. Kuuletko, nyt otetaan tuliset kivet uunista. Pian on Kallundborgin kaupunki ilmiliekissä."

"Sen estäköön Jumala!" huudahti Åke. "Tuokaa linnanpäällikkö heti tänne. Minulla on ankara kielto siitä junkkarilta."

"Siltä et ainakaan näytä", sanoi mies säpsähtäen. "Siinä tapauksessa minä kiirehdän. Ethän vain tee täällä sillä aikaa mitään pahaa?" Mies poistui senjälkeen ja otti lyhdyn mukaansa. Åke katseli ulos ikkunasta ja huomasi kauhukseen tulisia kiviä kannettavan pihan poikki muurilla oleviin linkoihin.

"Seis pojat!" huusi nyt karskea ääni pihalta. "Tänne on tullut viesti junkkarilta. Ei saa vielä alkaa ampumista."

"Pohjaltaan kunnon mies!" sanoi Åke itsekseen ja luuli kuulleensa linnanpäällikön äänen. Vähän senjälkeen avattiin ovi; kookas, totisen näköinen soturi, joka oli asestettu kiireestä kantapäähän, astui sisään hänen luokseen kynttilä kädessä. Nähdessään Åken veriset kasvot ja veren tahraaman puvun, peräytyi hän ehdottomasti pari askelta ja asetettuaan kynttilän pöydälle, hän vei nopeasti kätensä suuren miekkansa kahvalle. "Mikä mies sinä olet?" kysyi hän kovalla ja tuikealla äänellä. "Verisiä murhaajiako junkkari nyt lähettää niskaani? Vastaa mies; kuka sinä olet? Lausu tunnussana, tai minä lyön sinut kuoliaaksi tuohon paikkaan —"

"Ei keneltäkään kenellekään", vastasi Åke, ja linnanpäällikkö vetäsi kätensä pois miekankahvalta.

"No, puhu sitten turman lintu! Jos minua jostakin kiellät, niin et ainakaan säälimästä tai epäröimisestä? Onko kaupunki sytytettävä palamaan? Sytytetäänkö harmaaveljesten luostari ensiksi? Siellähän nukkuu kuningas tänä yönä."

"Kaupunki jätetään rauhaan", vastasi Åke. "Heti auringon noustua avataan linna kuninkaalle. Paperit jätetään hänelle ja salaluukku naulataan kiinni" —

"Oletko mieletön, mies!" huudahti linnanpäällikkö hämmästyneenä. "Uskallatko sinä lausua sen mitä minä tuskin rohkenen ajatella? Peruuttaisiko junkkari sinun suusi kautta sen minkä hän kuoleman uhalla kielsi minulta omallaan? Ketä silloin rangaistaan kaikesta mitä täällä on tapahtunut, ja kuka vastaanottaa kuninkaan vihan purkaukset?"

"Teidän täytyy paeta sekä kuninkaan että junkkarin näkyvistä, ja te viette maanpakolaisuuteenne mukaanne teidän salaisuutenne, sekä tietoisuuden siitä, että olette suorittanut hyvän teon." — —

"Ja koko elämäkseni olisin leimattu maailman silmissä petturiksi ja valapatoksi? Ei, mies! vaikka se olisikin junkkarin käsky, niin minä en sitä tottele. Sen minkä minä olen vannonut, sen minä pidän. Mutta junkkari vastatkoon kaikesta: minä olen myönyt hänelle henkeni, mutta minun päällikkökunniani on minun omani. Näytä minulle kirjoitettuna se, minkä sinä sanoit! Muuten minä annan hirttää sinut urkkijana ja petturina!"

"No, Jumalan nimeen sitten!" sanoi Åke, heittäen yltään maankulkurikauhtanan ja lakin, ja seisoi nyt tunnetussa ritaripuvussaan linnanpäällikön edessä. "Minä en voi, enkä minä tahdo pettää teidänlaistanne kunnian miestä. Minä olen drotsi Åke Johnsson: Minä ilmoitan teille velvollisuutenne enkä junkkarin tahtoa. Tehkää minulle mitä tahdotte: mutta siitä vastatkoon omatuntonne Jumalalle, kuninkaalle ja itsellenne. Mutta, jos kuningashuone ja isänmaa ovat teille omaa ylpeyttänne ja luuloteltua uskollisuusvelvollisuuttanne rakkaammat, niin seuraatte minun neuvoani ja suostutte siihen suureen uhraukseen, jonka minä teiltä vaadin."

"Herra drotsi!" vastasi päällikkö, kumartaen ylpeästi ja kylmästi. "Te olette ryhtynyt liian uskaliaaseen leikkiin: Te olette minun vankini. Minä en ole nyt oman toimintani herra. Ja vala ja lupaus ovat miehen halua ja miehen tahtoa kalliimmat. Katsokaahan, minä olen vanhanaikainen sotilas. Minä en ymmärrä teidän hienoa valtiotaitoanne, enkä teidän monimutkaisia hyveitänne. Minun lakini saatte kuulla: Tottele laillisen yliherrasi käskyä, ja vastatkoon hän seurauksista, joka sinulle käskyt antoi!"

"Mutta, jos te näette sillä olevan mitä turmiollisimmat, mitä hirvittävimmät seuraukset, jos teidän läänitysherranne on rikkonut läänitysvalansa ja käyttänyt väärin oikeutensa — —"

"Se ei koske minuun. Minä pysyn kuuliaisena sille, jolle vannoin kuuliaisuus- ja uskollisuusvalani: Hän vastatkoon siitä mikä täällä tapahtuu, olkoon se pahaa tai hyvää!"

"Mutta, jos te vannoitte jumalattomalle kapinoitsijalle uskollisuusvalan" —

"Silloinkin täytyy minun pitää minkä vannoin — vaikka hän palkaksi antaisi hirttää minut siitä — muutoin joudun helvettiin. Tässä ei ole valinnan varaa. Jos minä olisin astunut paholaisen palvelukseen, herra drotsi, niin minun täytyy kestää loppuun asti, vaikka se olisikin kauhistuksen loppu."

"Uljas herra, teidän ylpeytenne on sokaissut teidän silmänne näkemästä totuutta ja oikeutta!" huudahti Åke ja katseli rautapukuista päällikköä melkein ihaillen. "Mutta kuulkaa minua. Minä vannotan teitä elävän Jumalan nimessä." — —

"Suokaa minulle anteeksi, herra drotsi!" keskeytti päällikkö hänet rauhallisesti ja kylmästi. "Minun aikani on täpärällä, minulla ei ole kukaties enää monta tuntia elonaikaa. Minä en odota kiitosta en kuninkaalta enkä junkkarilta, ja mahdollisesti vain niukan ilon vankilan ja hirsipuun tuolta puolen. Mutta: olkoon kaikella järjestyksensä. Te menette nyt torniin ja minä muurin harjanteelle. Huomenna te kukaties istutte kuninkaan oikealla kädellä, silloin kun minä riipun hirsipuussa. Mutta niin kauan kuin me olemme paikoillamme, täyttäkäämme kukin tehtävämme, ja — niinkuin jo sanoin: olkoon kaikella järjestyksensä." Tämän sanottuaan hän polkasi lattiaan, ja kolme sotilasta astui sisään.

"Viekää heti tämä herra vankitorniin!" käski linnanpäällikkö ja viittasi kahdelle lähimmälle sotamiehelle.

"Ja sinä, Pentti", jatkoi hän kääntyen kolmanteen. "Anna taas kuumentaa kivet — viesti oli väärä. — Menkää!"

Molemmat sotilaat tarttuivat heti Åkeen ja vetivät hänet pois muurissa olevan salaoven luo, jonka he avasivat. Åke kääntyi vielä kerran ja huusi linnanpäällikölle kovalla äänellä, mitä kiihkeimmän levottomuuden ja jännityksen valtaamana. "Ajatelkaa kuolematonta sieluanne, ennenkuin työhönne ryhdytte. Muistakaa, että on toteltava enemmän Jumalaa kuin syntisiä ihmisiä!" Enempää hän ei ehtinyt sanoa, sillä salaovi sulettiin hänen takanaan.

Kolmas sotilas seisoi vielä paikallaan, ikäänkuin odottaen ankaran käskyn peruuttamista, mutta silloin osui häneen jyrkän linnanpäällikön uhkaava katse. "Kivet ovat kuumennettavat! Sanoinhan minä sen jo äsken! — Oletko sinä kuuro? Kiiruhda, mies! Kuuliaisuus tai kuolema niinkauan kuin minä täällä käsken!"

Sotilas kääntyi nopeasti ja kiirehti ääneti ja synkkänä ulos ovesta, jonka vieressä seisoi.

Linnanpäällikkö käveli nyt lujin askelin pari kertaa edestakaisin lattialla, pidellen kättä korkealla otsallaan. Viimeinkin hän pysähtyi rukouslavitsan ääreen ja notkistaessaan polvensa, osui hänen katseensa aukiolevaan Aikakirjaan. "Te palvelijat!" mutisi hän ja liitti yhteen kätensä, "olkaat teidän herroillenne lihassa alamaiset kaikissa asioissa." Sitten hän nousi, teki ristinmerkin leveän panssaroidun rintansa yli ja astui ääneti, mutta varmoin askelin ulos ovesta.