KYMMENES LUKU.

Hyökkäys Axelhuusiin oli pannut koko kaupungin liikkeelle. Tyvenimmät ja rauhallisimmatkin porvarit eivät voineet salata iloaan siitä, ja useat heistä ottivat julkisesti osaa kapinaan. Ne hurjat ilohuudot, jotka kuultiin aina kun uusi kivisade romahti linnaa vasten, osoittivat selvästi miten yleinen suuttumus oli sekä piispalliseen kaupunginhallitukseen että etupäässä arkkipiispaan, jonka tähden ja jonka mahtavasta vaikutuksesta tuo onneton kirkkokielto oli säädetty. Grandin nimi oli tunnussanana jokaista uutta hyökkäystä aljettaessa. Turhaan yrittelivät kaupunginvouti ja hänen asestetut apulaisensa palauttaa järjestystä ja rauhaa. Missä vain hän näyttäytyi, mukanaan piispalliset sotamiehet, sieltä katkeroitunut väkijoukko heti ajoi hänet pois. Huhut kuninkaan saapumisesta Sorretslöviin, sekä hänen kireä suhteensa Axelhuusin herroihin, olivat antaneet kapinalle uutta vauhtia ja samalla sille jonkinlaisen laillisuuden leiman, kun nyt luultiin hengellisiä herroja vastaan hyökätessä oltavan yhteisissä asioissa kuninkaan kanssa hänen ja maan yhteistä vihollista ahdistettaessa. Kaupunginvouti oli antanut sulkea kaikki kaupungin portit, mutta kapinalliset olivat murtaneet ne auki ja joukottain ihmisiä, suurimmaksi osaksi kaupungin varakkaimpia ja rauhallisempia asukkaita, jotka pelkäsivät kapinan laittomia seurauksia, kiirehtivät pohjoisen portin kautta Sorretslöviin saadakseen nähdä kuninkaan ja pyytää häneltä apua. Toinen joukko virtaili Neitsyt Mariankirkon tornille soittamaan hälyytyskelloa. "Pois linnasta, tekopyhät sudet!" kaikui kapinallisten huuto kaikkialta kaduilta. Rauhoitetun käräjähuoneen edustalla, mihin neuvosto oli kuletettu, oli hirvittävä meteli; vaadittiin vankien vapauttamista, ja uhattiin pistää raatihuone tuleen. Myöskin Kissansalmen rannalla vallitsi peloittava rähinä. "Veneisiin!" huudettiin. "Heittäkää ulos nuo kaupustelijakeikarit! Pahus vieköön pippurisaksat! Sytyttäkää linna tuleen! Ei saa päästää ketään pakoon! — Kuolema kuninkaan ja maan vihollisille!"

Kuitenkin oli useimmissa paikoin enemmän huutoa ja melua kuin tositoimintaa, ja hurjistuneet kansanjoukot liikkuivat sekaisin sinne tänne mitä eriävimpiin suuntiin. Mutta Gammelstrandin rannalla oli mies, joka oli saanut hyökkäyksen siellä suunnitelluksi ja järjestetyksi. Se oli ritari Helmer Blå, joka sotaintonsa elähyttämänä sijoitti sotakoneet rannalle ja opetti porvarit käyttämään järkiperäisesti ja ymmärryksellä näitä aseita. Monta tuntia hän seisoi väsymättömänä ohjaten tätä rakkainta tointansa, ja missä hän johti hyökkäystä, siellä aiheutui linnalle suuria vahinkoja.

Neuvoston oli täytynyt käräjähuoneelta vapauttaa vangit. Suuri osa neuvostosta oli yhtynyt kapinallisten puolueeseen ja ryhtynyt aseisiin piispaa vastaan. Jälellä olevat raatiherrat olivat henkensä kaupalla paenneet, ja muutamien heistä oli onnistunut yhdessä kaupunginvoudin kanssa päästä ulos pohjoisesta portista ihmisvirran mukana ja he saavuttivat onnellisesti Sorretslövin kuningaskartanon, missä he jo tapasivat kuninkaan ratsunsa selässä ritariensa ja sotilaittensa etunenässä, valmiina lähtemään kaupunkiin kapinaa hillitsemään.

Alkoi jo hämärtää. Levottomuudet olivat siihen määrin kiihtyneet, että useimmat porvareista kauhistuivat omaa alkuunpanemaansa yllytystä, ja jokainen kaupungissa asuva mies epäili omaisuutensa ja perheensä turvallisuutta kun hillitön roskajoukko uskoi olevansa vapautettu kaikista järjestys- ja siveellisyyslaeista. Kuningas ratsasti nyt kreivi Henrikin rinnalla sisään pohjoisesta portista ritarijoukkonsa etunenässä, pitkien komeiden, keihäänkantajien saattamana, jotka olivat hänen henkivartioitaan. Pyhän Pietarin kirkon luona, lähellä pohjoista kaupunginporttia, sekä Neitsyt: Mariankirkon luona oli väentungos niin suuri, ettei kuningas tahtonut päästä eteenpäin. Molemmista kirkoista olivat kapinalliset murtaneet auki kirkonovet ja pakoittaneet papit messunpitoon. Hurjien kapinahuutojen mellakassa kaikuivat kirkosta kuuluvat hengelliset laulut hyvin omituisilta ja tuskallisilta.

"Tuo hartaus johtuu enemmän uhkamielisyydestä kuin jumalanpelosta", sanoi kuningas kreivi Henrikille. "Kuitenkin, jumalanpalvelusta ei kukaan saa heiltä kieltää, mutta se on toimitettava tosi hartaudella." Estääkseen kaikki epäjärjestykset hän antoi panna vahdit molemmille kirkoille ja ratsasti edelleen. Minne vain hän ratsasti, vastaanotettiin hänet riemuhuudoin ja innokkaasti tervehtien. Ne, jotka innokkaimmin huusivat, hiljensivät hiukan ääntään huomatessaan kaupunginvoudin ja kaksi raatimiestä hänen lähimmässä seurueessaan. Levotonta mutinaa kuului sieltä täältä, ja rähisijöille alkoi selvetä, ettei kuningas ollut tullut tänne kapinallisia avustamaan, vaan ainoastaan suojelemaan kaupungin laillista hallitusta ja palauttamaan yleistä rauhaa.

"Hiljaa, lapset! Menkää kukin askareihinne ja riisukaa aseenne", sanoi kuningas totisella mutta kuitenkin ystävällisellä äänellä, vastatessaan kansan tervehdyksiin ja seisattaessaan hevosensa. Kaikki olivat hiljaa, tunkeuduttiin vain lähemmäksi että kuultaisiin hänen puheensa. "Minä tulen tänne sekä suojelemaan teitä että ylläpitämään lakia ja oikeutta valtakunnassani", jatkoi hän. "Piispa myöntäköön teille sen mitä oikeudella ja kohtuudella vaaditte. Kirkonsulkemiset peruutetaan, sen minä lupaan teille. Muuten tulee teidän totella ylivaltaa", lisäsi hän ankarasti, "ja sen johdosta mitä täällä on tapahtunut toimitetaan laillinen tutkimus. Rauha ja järjestys vallitkoon täällä. Joka tästä hetkestä lähtien harjoittaa oman käden oikeutta on kuoleman oma", ja niin pitkälle kuin nämät sanat kuuluivat, vallitsi hetken hiljaisuus. Kapinalliset, sekä kaikki aseilla varustetut poistuivat; mutta suuri joukko aseettomia porvareita saattoi kuningasta äänekkäin riemuhuudoin katuja pitkin.

Gammelstrandilta ammuttiin Axelhuusia vielä hyvin kiihkeästi. Linnansaarta ympäröivät venheet olivat täynnä jousimiehiä ja soihdunkantajia; valmistauduttiin hyökkäämään linnaan ja sytyttämään sitä tuleen. Taistelu oli molemminpuolinen, ja linnan torneista ammuttiin sekä jousipyssyillä että puolustuskoneilla.

"Kuningas, kuningas, vouti ja raatimiehet!" kajahti nyt suusta suuhun, ja näytti siltä kuin ukkosen nuoli olisi lamauttanut jokaisen käsivarren. "Eläköön kuningas!" huusivat kapinalliset, ja moni heitti luotaan aseensa. "Ei enää taistelua — kuningas tuomitkoon meidän ja piispan välillä!" Kuului jo lähenevien hevosten kavioiden kapse; ihmisvirta aaltoili joka puolelle tehdäkseen tilaa kuninkaalle ja hänen ritareilleen. Huudettiin ja viittailtiin jousimiehille ja soihtujenkantajille, jotka lukemattomilla kauppalotjilla olivat ympäröineet Linnansaaren. Silmänräpäyksessä olivat melkein kaikki soihdut sammutetut veteen, ja nyt soudettiin kiireellä takaisin piiritetystä linnasta. Yhdestä linkopatterista jatkui kuitenkin vielä ampumista ja täällä juuri ritari Helmer Blå seisoi. Hän oli niin touhuissaan linkojen lataamisesta, ettei hän huomannut mitään muuta. Hän arveli jousimiesten ja soihdunkantajien tulleen pakoon ajetuiksi, mutta hän ei huomannut taistelun yleisesti tauonneen tai kuninkaan saapuneen. "Rivakasti, miehet!" huusi hän. "Rohkeutta vain, te uljaat kööpenhaminalaiset! Tahdotteko antaa piispan sotilaineen kärventää itsenne? Alas heidän torninsa ja muurinsa!" Hän jakeli vielä muutamia voimakkaita käskysanoja linkoojille, mutta kuuli samassa ihmeekseen kuninkaan äänen päänsä päältä.

"Mitä näenkään? Ritari Helmer Blå — tekö täällä? Ja kapinallisten keskellä? Näinkö te seuraatte kuningasta Tukholmaan? Tällä tavoinko te palvelette ja tottelette teidän kuningastanne? Hän on teidän vankinne, kreivi Henrik."

"Minun herrani ja kuninkaani!" huudahti ritari Helmer ojentaen käsivartensa kuningasta kohti, joka ankarana ja uhkaavana pysäytti korkean valkoisen ratsunsa hänen eteensä, "kuulkaa minua, minä rukoilen teitä —"

"Ei sanaakaan!" keskeytti kuningas hänet kiivaasti. "Tahdotteko te tehdä minusta valapattoisen petturin? Linnassa, jota te nyt ammutte, minä olen luvannut veriviholliselleni rauhallisen suojapaikan. Minä en riko sanaani, vaikka sen olisin antanut itse paholaiselle. Jos täällä vain on hiuskarvaakaan kärvennetty hänen päästään, niin saatte sen kalliisti maksaa. Ottakaa henkivartijoita mukaanne, kreivi Henrik, ja jättäkää hänet ritarilliseksi vangiksi linnaan. Huomenna tuomitaan hänen laiton menettelynsä. Viekää piispalle ja kardinaalille minun rauhan tervehdykseni", lisäsi hän hiljemmin. "Viekää Grandille viimeinen sanani ja varoitukseni. Te vastaatte minulle siitä että suojeluslupaus pidetään."

"Tapahtukoon teidän tahtonne, herra kuningas", vastasi kreivi Henrik ja hypähti ratsunsa selästä. "Seuratkaa rauhallisesti minua, ritari Helmer", kuiskasi hän levottomalle ja kiivaalle linkoilijapäällikölle, "huomenna te voitte puolustautua, nyt teidän täytyy vaieten totella."

Helmer purasi suuttuneena huuleensa ojentaessaan kreivi Henrikille miekkansa ja seuratessaan häntä mykkänä. Mukanaan lukuisasti ritareita ja henkivartijoita kreivi Henrik otti heti huostaansa erään lautan, jolta kapinalliset äsken olivat poistuneet. Hän nostatti kokkaan valkoisen lipun ja suorittautui lähtemään salmen yli Linnasaarelle. Kuningas jäi kaupunkia rauhoittamaan ratsastaen jälelle jääneen seurueensa kanssa rannikkoa pitkin kaupunkiin suurten väkijoukkojen läpi, jotka osaksi uteliaisuudesta, osaksi myötätuntoisuudesta edelleenkin seurasivat häntä. Hyökkäyskoneet vietiin heti pois rannalta; myöskin täällä olivat aseelliset levottomuuden aiheuttajat poistuneet, ja kuninkaan ankaruus yhtä hänen lempiritariansa kohtaan näytti pelästyttäneen heitä kaikkia.

Pyhän Nikolain kirkon luona aivan pienen saaren kohdalla, jota kutsuttiin Laivurikariksi, pysäytti kuninkaan taas uusi, levoton kansanjoukko, joiden joukossa oli monta hurjan ja uhkaavan näköistä miestä: nämä mutisivat rukouksia ja lauloivat virsiä, välillä sadatellen ja uhkaillen pappeja ja piispoja. Kuninkaan saapuessa melu lakkasi, ja hänen käskystään katosivat aseet suurimmaksi osaksi. Täälläkin oli kirkonovi aukimurrettu, ja kaikki kirkonpalvelijat sekä hengelliset olivat paenneet. Seurakunta oli itse soittanut kelloa iltamessuun, ja paavin ja piispan kiellosta välittämättä oli eräs munkki laahattu kirkkoon, missä hänet pakotettiin messuamaan.

Kuningas laskeutui heti ratsunsa selästä ja astui kirkkoon. Pelästyksestä tupertuneena, kuolema silmien edessä, seisoi vanha munkki revityin vaattein pääalttarin edessä ja koetteli turhaan pysytellä tyynenä ja arvokkaana voidakseen laulaa tavallisen iltarukouksen. Levoton väkijoukko seisoi hänen ympärillään hurjistunut, uhkaava ilme kasvoilla, soihdut, ja välkkyvät kirveet kädessä. Joukko lahtareita ja puoleksi humaltuneita käsityöläisiä, pitkä kirvesmies etummaisena, seisoivat lähinnä alttaria keskeyttäen usein munkin uhkauksin ja ivasanoin.

"Rauha tänne Herran pyhään huoneeseen!" sanoi kuningas kuuluvalla äänellä astuessaan kirkkoon, "Polvistukaa kaikki ja rukoilkaa armiaalta Jumalalta anteeksiantoa. — Mene rauhassa, hurskas isä, jos et uskalla rukoilla meidän sielujemme puolesta. Jumala kuulee meitä kuitenkin kaikista kirouksista huolimatta, kun vain pysymme totuudessa, Vanhurskas Jumala olkoon meille kaikille armollinen ja antakoon anteeksi meidän syntimme!" Näin sanoen kuningas polvistui alttarin eteen, ja kaikki vaipuivat polvilleen kuin salaman iskeminä. Silmänräpäyksen ajan vallitsi haudanhiljaisuus.

Nyt näytti siltä kuin vanha dominikaani äkkiä olisi rohkaissut mielensä ja hänet valtasi jalo innostus. Juhlallisella äänellä hän aloitti Glorian ja sitten pyhän Aven, mihin kuningas ja koko seurakunta yhtyivät. Senjälkeen kuningas nousi ja poistui ääneti ja tyynenä kirkosta. Hän nousi ratsunsa selkään ja ratsasti edelleen. Vielä kauan kaikui hiljaa ja juhlallisesti polvistuneen seurakunnan laulu pyhän Nikolain kirkosta:

"Pyhä neitsyt, rukoile puolestamme!"

Kun kuningas ratsasti takaisin Rantakatua, aivan linnan editse, palatakseen taas kuningaskartanoonsa Sorretslövessä, oli rauha täydellisesti palautettu. Hiljaisessa kevätyössä loistivat valot useimmista Axelhuusin ikkunoista, missä kaikki nyt näytti rauhalliselta. Kreivi Henrik oli lähettänyt kaupunginvoudin ja molemmat raatiherrat pienellä venheellä edeltäpäin ilmoittamaan tulostaan piispalle, sillaikaa kun kreivi itse seurueineen suurella lautalla hitain aironvedoin läheni Linnasaarta.

Ritari Helmer Blå seisoi ääneti ja miettiväisenä kreivi Henrikin vieressä suutuksissaan siitä, että hänet nyt vietiin vankeuteen siihen linnaan, jota hän äsken voitollisena sotapäällikkönä oli auttanut porvaria ampumaan. Hän huomasi kyllä toimineensa hyvin ajattelemattomasti ottaessaan osaa kapinaan, mutta hänen mielestään kohteli kuningas häntä liian ankarasti; hänen kasvonilmeensä ja hehkuvat; poskensa osoittivat että hänen ylpeyttään oli syvästi loukattu. Juuri hänen seisoessaan siinä näihin ajatuksiin vaipuneena, souti vene Linnasaarelta kovaa vauhtia heitä kohti, suunnaten aivan lautan vieritse. "Haa, pippurisaksa!" huudahti ritari Helmer äkkiä ja hyppäsi kuin hurjistunut vieraaseen veneeseen. Kreivi Henrik näki ihmeekseen vankinsa painiskelevan veneen perällä saksalaisen kaupanvälittäjän kanssa sekä syöksyvän vastustajansa kanssa syvään virtaan, vieraan veneen kadotessa nuolen nopeudella pimeyteen.

"Pelastakaa hänet, pelastakaa hänet!" huusi kreivi lauttamiehille. Ritari Helmerin töyhtöhattu kellui veden pinnalla jonkun matkan päässä; se nostettiin sieltä. Mutta ei häntä eikä hänen tuntematonta vastustajaansa näkynyt missään; vuolas virta näytti silmänräpäyksessä vieneen heidät mukanaan, ja kaikki etsiminen airoilla ja venekekseillä oli turhaa.

"Herra olkoon hänen sielulleen armollinen!" sanoi kreivi Henrik huoaten. "En ole koskaan tuntenut uljaampaa ritaria; mutta hurja yltiöpää hän oli aina. Vankeudesta hän kuitenkin pääsi ja ehkäpä ankarasta tuomiosta huomenna; mutta kuningas on menettänyt uskollisen ystävän. Soutakaa, miehet, me emme löydä häntä. Ehkäpä hän on auttanut itseään; hän oli hyvä uimari."

Ohikiitävässä veneessä, joka odottamattomassa ja rajussa painiskelussa oli ollut vähällä kaatua, oli nähty pari herraa, yllään kaniikkipuvut, ja kööpenhaminalaiset soutajat luulivat tuntevansa yhden heistä arkkipiispan viekkaaksi ystäväksi Hans Rodiseksi.

Axelhuusin satamaan oli ankkuroitu kuninkaallinen pitkälaiva Waldemar Seier, jolla arkkipiispa oli tuotu tänne Hammerhuusista kardinaalin välittämällä kuninkaan suojeluskirjalla. Suojeluskirjan nojalla oli sekä laivanpäällikkö että koko hänen väkensä valalla luvanneet viedä arkkipiispan pois Axelhuusista minä hetkenä hän tahtoi, jos hän ei luullut olevansa täällä turvassa, sekä viedä hänet ja paavillisen nuntiuksen mihin vieraaseen satamaan he vain halusivat. Juuri kun kreivi Henrik aikoi nousta maihin Linnasaarelle, lähestyi suuri soutuvene kuninkaallista pitkälaivaa.

"Meidän ankara herramme, piispa, arkkipiispa ja punalakki", sanoivat soutajat. "He soutavat Volmarille."

"Soutakaa sitten heidän jälestään minkä jaksatte", käski kreivi Henrik. "Jouduimmekin viime hetkessä — kiirehtikää!" Ennenkuin he ehtivät pitkälaivalle, olivat kardinaali ja arkkipiispa jo nousseet laivaan jossa alettiin nostaa purjeita. Veneessä seisoi piispa Juhana muutamien pappien ympäröimänä ja toivotti onnellista ja turvallista matkaa ylhäisille vierailleen.

"Minä tuon teille samat tervehdykset kuninkaalta, minun herraltani, korkea-arvoisat herrat", huusi kreivi Henrik paljastaen päänsä. "Teidän turvallisesta lähdöstänne on huolehdittu. Niin pian kuin kuningas kuuli teidän tukalasta tilastanne ja roistojoukon kapinasta, kiirehti hän henkilökohtaisesti tänne teitä suojelemaan. Minut on käsketty saattamaan teidät ulos satamasta siksi kunnes olette täydellisesti turvassa."

"Tervehtikää Tanskan kuningasta minun puolestani ja sanokaa minun olevan kiitollisen hänen avustaan", vastasi kardinaali tulkkinsa kautta. "Minä olen itse ollut sen todistajana ja minun täytyy oikeudenmukaisesti kiittää hänen vihollisillensa osoittamaa jalomielisyyttä samoin kuin hänen sananpitäväisyyttään ja hänen kuninkaallista mielenlaatuaan. Minä poistun nyt tästä maasta vaikka en olekkaan onnistunut luomaan toivomaani rauhaa; mutta minä toivon vielä kerran näkeväni kuningas Eerikin ja Tanskan suotuisimpien tähtien vaikutuksessa."

"Kun te tuotte mukananne rauhan ja siunauksen, silloin teidän ylhäisyytenne on tervetullut", vastasi kreivi. "Mitenkä Tanskan kansa taipuu pannaan ja interdiktiin, siitä te olette nyt itse nähnyt mitä vakavimmat seuraukset. Kuningas, minun herrani, pyytää teidän ylhäisyyttänne viemään pyhän isän tiedoksi tämän sekä hänen nöyrät tervehdyksensä. Hän jättää turvallisesti oman ja kansansa lainmukaisen asian hänen pyhyytensä oikeusistuimen ratkaistavaksi. Mutta langetkoon hengellisen lain ja kanoonisen oikeuden mukaan tuomio miten hyvänsä, niin täytyy minun herrani, Tanskan kuningas Eerikin, tämän maan hallitsijana ja yleisen turvallisuuden suojelijana, mitä jyrkimmin julistaa arkkipiispa Jens Grand ainaisesti karkoitetuksi tästä maasta ja valtakunnasta."

"Karkoitetuksi!" toisti kaiuton ääni laivasta, ja kookas arkkipiispa Grand näyttäytyi kannella. "Kuka uskaltaa sanoa sellaisen sanan kirkon voidellusta ruhtinaasta. Siihen ei ole kellään maailman kuninkaalla valtaa; sen kuninkaanpalvelijan, joka uskaltaa tuoda minulle tällaisen käskyn julistan minä kirkon suureen pannaan."

Kreivi Henrik säpsähti ja jäi tyynesti ja kohteliaasti seisomaan hattu kädessä, odottaen mitä arkkipiispalla vielä olisi sanottavaa.

"Vain minusta itsestäni ja pyhästä isästä riippuu jos tahdon astua jalkani Tanskaan vielä kerran", jatkoi Grand. "Nyt minä puistan tomun kidutetuista jaloistani ja jätän kiittämättömän isänmaani. Mutta minä vannon suuren Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä ettei ole siunausta oleva tällä maalla ja valtakunnalla eikä Tanskan pannaanjulistetulla kuninkaalla ennenkuin minut on kutsuttu takaisin ja asetettu oikeuksiini, ei ennenkuin täydellinen korvaus on annettu minulle kaikesta mitä ruumiillisesti ja henkisesti olen saanut kärsiä. Minä, kirkon mahtavin Pohjolassa, pyydän teidän sanomaan itsevaltiaalle, joka teidät lähetti: jos Tanskan kuningas Eerik Eerikinpoika uskaltaa ilman erikoislupaa ja kirkon suostumusta, solmia sen jumalattoman avioliiton kielletyssä polvessa, niin koituu se varmasti hänelle ja valtakunnalle iankaikkiseksi kiroukseksi. Amen!"

Kreivi Henrik polkasi jalallaan lauttaan nuo sanat kuullessaan, mutta ei vastannut sanallakaan kiukustuneelle prelaatille. "Laivapäällikkö", huusi hän pitkälaivan ohjaajalle, joka seisoi hattu kädessä etumaston luona, "te viette arkkipiispa Grandin, kuninkaan nimessä ja hänen suojeluksensa alaisena, varmasti maihin mihin hän toivoo, mutta ei vain kuninkaan maiden rajojen sisäpuolelle. Jos joku tuo tämän rauhanrikkojan takaisin Tanskaan, tuomitaan hänet maankavaltajana ja majesteettirikoksen tekijänä."

Kreivi Henrikin viittauksesta purjeet heti nostettiin, ja pitkälaiva lähti satamasta vieden mukanaan vaarallisen prelaatin, jonka viimeinen sana maalle ja valtakunnalle oli tuo niin monasti uudistettu kirous.

Kreivi Henrik tervehti Axelhuusin linnanherraa, pientä Juhana piispaa, ja ilmoitti kuninkaan luvanneen hänelle sovinnollisen suojeluksensa, mutta kuitenkin ehdoilla, että hänet kutsuttiin sopimaan niistä kuninkaan kanssa hänen kartanoonsa Sorretslövissä. Tämän jälkeen kreivi kumarsi kylmän kohteliaasti tälle arkkipiispan ystävälle ja onnistumattomalle matkijalle, joka näytti aikovan antaa ylvästelevän ja uhmailevan vastauksen. Mutta kreivi Henrik ei odotellut vastausta, vaan viittasi soutajiaan soutamaan edelleen, sillä ritarineen hän jonkun matkaa saattoi poistuvaa kuninkaallista laivaa, kunnes se oli satamasta poistunut ja purjehti avoimelle merelle. Sitten kreivi palasi seurueineen takaisin kaupunkiin, missä hän heti nousi ratsunsa selkään ja ääneti, syviin ajatuksiin vaipuneena, mutta kuitenkin reippaan näköisenä ratsasti ravakasta neliä kaupungin kautta Sorretslöviin vievää tietä.