YHDESTOISTA LUKU.

Sinä yönä iloittiin kaikkialla Köpenhaminassa. Kuninkaan läsnäolo oli tyynnyttänyt kaupungin asukkaat, jotka eivät enää pelänneet yleisen rauhan häiriytyvän; oltiin tyytyväisiä äskeisiin tapahtumiin, ja ihastus kapinan onnellisesta päättymisestä oli yleinen. Oli saavutettu mitä oli toivottu: kirkonsulkeminen oli itseasiassa peruutettu, ja piispallista hallitusta oli peloteltu. Huhu siitä että arkkipiispa ja kardinaali olivat lähteneet Axelhuusista, kuin myöskin se että arkkipiispa ainiaaksi oli karkoitettu maasta ja valtakunnasta, levisi jo ennen keskiyötä kaupungille kohottaen iloista mielialaa. Siellä missä kuninkaan lähdettyä kynttilät ikkunoissa oli sammutettu, sytytettiin ne uudelleen. Arkkipiispan pakoa ja karkoitusta vietettiin siten kaikkialla kaupungilla henkisen itsevaltiuden tärkeänä voittona sekä porvarien vapaudeninnon ja kuninkaan rohkeuden onnellisena seurauksena.

Kissansalmen luona olevassa olutkapakassa, aivan lähellä pyhän Klemensin kirkkoa, istui drotsin asepoika, Knuut Fyenbo, myöhäiseen yöhön iloisessa juomaseurassa muutamien kaupungin nuorten miesten kanssa, jotka olivat olleet Axelhuusia ampumassa. Heidän keskellään istui vanhempi porvarismies täysinäinen simapikari kädessä, juoden heidän kanssaan, ja laulaen pilkkalauluja, missä ivasi myöhäisen anniskelun ja öisien juominkien johdosta annettua ankaraa siveellisyyslakia, joka nyt voitiin pyyhkäistä unohduksiin piispankaupungista. Mies oli sama maistraatinpalvelija, joka keskipäivällä oli kierrellyt kaupungilla raadin kuuluuttaja-airueena kieltämässä aseita kantamasta kadulla. Hänen airutviittansa ja piispanmerkillä varustettu valkoinen sauvansa olivat heitetyt juomapöydän alle; hänellä oli nyt yllään tavallinen porvaripukunsa ja sivullaan oivallinen miekkansa. Puheista päättäen huomasi hänenkin olleen Axelhuusia ampumassa.

Siellä puhuttiin vapaasti ja rohkeasti ankarasta piispallisesta hallituksesta, jonka nyt arveltiin tulleen lannistetuksi. Ylisteltiin kuningasta ja urheata ritari Helmer Blåta, arveltiinpa kuninkaan vain näön vuoksi antaneen vangita tämän urhean ritarin, samaten oltiin yksimielisiä siitä, että kuninkaan ankarat sanat linkoojille sekä niille, jotka hyökkäsivät piispanlinnaan, eivät olleet todella tarkoitettuja, koska juuri hänen pahinta vihollistaan ahdistettiin. Siellä juhlittiin arkkipiispan paon ja karkoituksen johdosta, josta pari äsken saapunutta vierasta toi tiedon, omistettiinpa itselleen kunnia siitä, että mestari Grand oli kivitetty maasta.

"Niin, koettakaapa vain pettää meitä, kööpenhaminalaiset!" sanoi kuuluuttaja-airut päätään itserakkaasti nyökäyttäen. "Me olemme jo kerran ennenkin auttaneet kuninkaan pahasta pälkähästä."

"Mitähän nyt paavi ja kaikki maailman piispat hänelle tekevät?" sanoi aseenkantaja tyhjennettyään pikarinsa. "Onhan peli voitettu, toverit, kunhan vain kaikki tanskalaiset tästälähin olisivat yhtä urhoollisia kuin nämä Köpenhaminan miehet. Latinalaisia kirouksia vastaan me asetamme nuolemme, miekkamme ja linkomme, sekä hyvät tanskalaiset harmaakivemme. Jos he meiltä sulkevat kirkonovet, niin on meillä, Jumalan kiitos, kirveet ja miehiä, jotka jaksavat nostaa kirkonoven yhtä keveästi kuin tynnyrillisen vehnää. Nyt on drotsi, minun isäntäni ja herrani, matkustanut Ruotsiin kuninkaan morsianta hakemaan", jatkoi hän. "Siellä minäkin olisin hänen mukanaan, elleivät nuo kirotut hansalaiset olisi päässeet kimppuuni. Sanovat, ettei niitä kuninkaan häitä aivan helpolla päästä viettämään; ja ne hurskaat herrat, jotka aikovat sulkea meiltä kaikki taivaanvaltakunnan portit, ovat aikoneet estää sen. Mutta lyödäänpäs vetoa, toverit, — kuningas välittää vähät erikoisoikeusluvasta, tai miksi sitä kutsunevat, ja hän viettää häänsä milloin Jumala ja hän itse sen parhaaksi näkevät. Silloin tässä maassa vasta ilo ja riemu syntyy. Eläköön kuninkaan morsian!"

"Mutta onhan hän ruotsalainen", väitti eräs nuoremmista miehistä.

"No niin, tästälähin ruotsalaiset ja tanskalaiset ovat hyviä ystäviä ja toveria", jatkoi Knuut Fyenbo heiluttaen iloisesti pikariaan. "Koska meidän kuninkaamme antavat toisilleen sisarensa, niin voimme me tanssia ruotsalaisten tyttöjen kanssa, ja heidän reippaat poikansa tanssivat meidän tyttöjemme kanssa, eikä enää katsella happamesti toisiinsa senvuoksi, että on mitelty voimia toisenkinlaisissa tansseissa. Ruotsalainen prinsessa kuuluu olevan maailman kaunein kuninkaantytär, niin valkea ja hieno kuin liljankukka ja yhtä hurskas ja lempeä kuin siunattu Dagmar kuningatar. Eläköön hän ja meidän nuori, uljas kuninkaamme, sekä kaikki vapaat kunnon miehet ja kauniit tytöt sekä täällä että Ruotsin maassa! Eläköön kuningas ja hänen morsiamensa! Konna se, joka ei juo tätä maljaa!"

Kaikki reippaat juomaveikot yhtyivät maljaan. Mutta nyt keskeytti juomatuvassa vallitsevan iloisuuden kova riiteleminen sisemmästä vierashuoneesta, missä muutamia varakkaampia vieraita istui lautapelin ääressä. Asepoika ja nuoret miehet tunkeilivat uteliaina ovelle ja tirkistivät sisään.

"Vai niin, onko minun paksu rostokkilaiseni täällä?" huudahti Knuut Fyeniläinen. "Aikooko hän nyt vetää myöskin köpenhaminalaisia nenästä? Enpä usko hänen tälläkertaa onnistuvan." Ja nyt hän kertoi reippaille tovereilleen mitä oli tapahtunut Skanörin markkinoilla, mitenkä tuo mahtava hansalaisherra, jonka kanssa nyt riideltiin, oli tuonut lainsuojattomien vääriä rahoja maahan, ja että hän, yhdessä ovelan gotlantilaisen toverinsa kanssa, oli uskaltanut uhmailla kuningasta Sjöborgissa.

"Sen hän saa kalliisti maksaa", huusivat kaikki yht'aikaa, ja hyökkäsivät sisempään vierashuoneeseen, missä Berner Kopman ja Henrik Gullandsfar sekä joukko muukalaisia kauppiaita olivat joutuneet kovaan riitaan muutamien kaupungin rikkaimpien porvarien kanssa, jotka syyttivät heitä epärehellisestä pelistä sekä väärien rahojen käytöstä. Asepoika ja nuoret miehet asettuivat köpenhaminalaisten puolelle, ja pian syttyi hurja ja verinen ottelu, missä taisteltiin ruukuilla, kannuilla, kepeillä ja nyrkeillä. Rostokkilainen ja Henrik Gullandsfar tarttuivat ensin miekkaan; he hosuivat uljaasti ja miehekkäästi ympärilleen. Pippurisaksat huusivat ja rähisivät kamalasti, mutta löivät aina harhaan pitkillä kyynäräkepeillään. Viimeinkin he pakenivat kaikki, Henrik Gullandsfar ensimäisenä. Berner Kopman tahtoi seurata heitä, mutta kiukustunut aseenkantaja asettui hänen tielleen ja pakoitti hänet epätoivoiseen taisteluun. "Pois tieltä, pojat!" huusi hän. "Jättäkää tuo mies, minun osalleni. Minulla on hänen kanssa pieni asia selvitettävänä."

Kaikki väistyivät syrjemmälle ja muodostivat piirin taistelevien ympärille. Kiihkeä, kömpelö rostokkilainen hosui ympärilleen sokean raivokkaasti saaden aina vähän, päästä haavan paljon pienemmältä, mutta ketterämmältä vastustajaltaan. "Kas, tuon sinä saat vääristä rahoistasi, mies parka, ja tuon petollisesta pelistäsi — ja tuon hävyttömästä kerskailustasi!" huusi poika jokaisella lyönnillä, minkä vastustajaansa tähtäsi. "Tämän siitä, että aijoit hirttää ritari Helmerin ja minut, ja tämän senvuoksi että uskalsit uhata meidän kuningastamme, senkin pippurisaksa!" Viimeinen lyönti oli pahin, kömpelö mies kaatui kuolettavasti haavoitettuna lattialle sinne heitettyjen viinikannujen ja lautapelien joukkoon.

Pois karkoitetut pippurisaksat olivat sillävälin meluavin hätähuudoin kutsuneet yövartijat apuun sekä ne muutamat kaupunginvoudin miehistä, jotka vielä uskalsivat ylläpitää järjestystä kaupungissa. Piispan famulus oli kaupunginvoudin puolesta saapunut sinne mukanaan asestettua väkeä, ja Berner Kopmanin kaatuessa, oli pyhän Klemensin oluttupa jo vartion saartama. Piispan famulus sekä aseelliset miehet tunkeutuivat nyt olutkapakkaan ympäröiden aseenkantajan, joka seisoi ääneti, verinen miekka kädessään, ja tuijotti kuolevaan rostokkilaiseen.

"Ottakaa hänet kiinni! Kahleisiin, senkin jumalaton miehentappaja, piispan ja neuvoston nimessä!" huusi piispan famulus kirkuvalla äänellä ja hypähti penkille seisomaan tullakseen paremmin kuulluksi. Hän oli pienenläntä mies, sinisen maallikkoveljespukunsa yllä oli lyhyt musta viitta, ja kädessä hänellä oli pergamenttikäärö, jota hän heilutti kuin komentosauvaa. Kaikki iloiset juomaveikot olivat vetäytyneet syrjään, ja drotsin aseenkantaja seisoi yksin rostokkilaisen ruumiin ääressä, katosta riippuvan himmeän öljylampun valaisemana. Hän heilutti uhkaavasti veristä miekkaa, eikä kukaan uskaltanut lähestyä häntä.

"Antaa hänen mennä, hän on syytön", huusi nyt voimakas, hiukan sammaltava ääni, ja nyt astui esiin yhdestä kapakan nurkasta porvarillinen kuuluuttaja-airut, puolihumalassa, posket hehkuvina ja horjuvin askelin. Hän oli heittänyt taas hartioillensa airutviittansa ja heilutti piispanvaakunalla varustettua valkoista sauvaa kädessään. Hän työnsi kaikki syrjään ja asettui juhlallisen ja virallisen näköisenä asepojan ja voudin miesten väliin, aivan penkillä seisovan famuluksen eteen. "Ei kukaan saa kajota tähän rohkeaan poikaan; hän on syytön", jatkoi hän. "Tuo toinen juopporalli on saanut palkan teoistaan. Hän on kaatunut aivan rehellisessä kapakkaottelussa lautapelinsä ääreen; sen minä voin todistaa. Häntä ei laki eikä oikeus tuomitse meidän kaupungissamme. Sen tietänette te yhtähyvin kuin minä, herra famulus."

"Elkää uskoko häntä, onhan hän juovuksissa", huusi piispan famulus kiihkeänä. "Olut hänessä puhuu. Hän hoitaa virkaansa ja tulkitsee lakia ja oikeutta niinkuin juoppo ja puoluepukari. Se laki josta hän puhuu, koskee vain korvapuusteja ja tukkapöllyjä. Mutta täällä on tehty murha kaupungin alueella. Kaupunkilain mukaan se rangaistaan vähintäinkin elinkautisella vankeudella. Ottakaa heti kiinni murhaaja, sanon minä!"

"Elkää koskeko häneen, sanon minä!" alkoi taas kuuluttaja-airut puhua. "Hän on kaatanut petturin, väärän pelaajan, häpeämättömän roiston, joka on uhannut kuningasta. Sen hän teki rehellisessä taistelussa; näinhän minä itse sen olleen hätäpuolustusta. Paksu rostokkilainen löi ensi lyönnin terävällä aseella, vaikka hän itse sai ensimäisen mustelman nenäänsä aivan aseettomasta nyrkistä, sen voin valalla vannoa, vaikka olisinkin vähän päissäni. Nahjus mieheksi ja huono kristitty on se, joka ei juo itseään tänä iltana kunnon humalaan, nyt kun me olemme murtaneet auki suljetut taivaanportit. Tämä uljas, nuori mies on drotsin aseenkantaja ja minun hyvä ystäväni. Meillä ei ole oikeutta vangita häntä. Minä menen takuuseen hänen edestään koko omaisuudellani."

"Mutta mitä te ajattelette?" huusi piispallinen palvelija polkaisten penkkiin. "Onhan hän murhannut täällä ihmisen."

"No entä sitten? Eikö muuta! Ettekö te paremmin tunne meidän hurskaan piispamme säädöksiä, herra famulus?" huudahti porvarisairut kuuluvalla äänellä ja nojautui virkasauvaansa. "Täällä maallisessa olutkapakassa — täällä missä aamusta iltaan eletään pelin ja juomingin touhinassa — täällä ei kukaan ole varma hengestään eikä jäsenistään. Se on aivan selvää; se on hyvin viisas ja järkevä säädös; vihaisten kissojen nahka revitään, ja se joka rikkoo lakia saa vahingon palkakseen. Tuo roisto, joka tuossa makaa, sai palkan väärästä pelistä; jos tässä kaupungissa laki ja oikeus vallitsevat, niin ei hän pääse edes vihittyyn maahan. Sen minä vien perille, niin totta kuin kannan tätä pyhää sauvaa." Kun hän näin puhuessaan aikoi heiluttaa airutsauvaansa päänsä yli, oli hän vähällä kadottaa tasapainon. Mutta hänen käskevä käytöksensä ja ankara virkamiesilmeensä näytti kuitenkin tekevän jonkinlaisen vaikutuksen voudin miehiin, varsinkin koska piispan famuluksen täytyi myöntää oikeaksi hänen väitteensä ettei kuollutta saanut haudata vihittyyn maahan.

Kun vielä kiisteltiin siitä, oltiinko oikeutettuja vangitsemaan murhaaja tai ei, hyökkäsi aseenkantaja ulos ovesta paljastettu miekka kädessä eikä kukaan tohtinut pysäyttää häntä. Heti taivasalle ehdittyään piiloitti hän miekkansa viittansa alle, vetäsi hatun silmilleen ja painausi suuren kansanjoukon vilinään, joka ympäröi talon ja oli työntänyt vartijat edestään. Että noin vain aivan rankaisematta sai lyödä kuoliaaksi jonkun siellä lautapelin ääressä, tuntui sentään hänenkin mielestään jotensakin epäilyttävältä ja epätodelliselta. Hänen korvissaan kaikui vielä peloittavana se mitä hän oli kuullut elinkautisvankeudesta piispankaupungissa, ja hänen mielestään oli viisainta poistua niin pian kuin mahdollista. Mutta ettei herättäisi epäluuloja astui hän aivan tyynesti edelleen juomalaulua vihellellen. "Varmaankin pippurisaksat ja kuninkaan väki tappelevat tuolla sisällä", sanoi hän ääneen. "Kuka tässä enää kauempaa viitsii seistä suu auki tollottamassa." Päästyään onnellisesti ulos väentungoksesta hän joudutti askeleitaan ja kiirehti Kissansalmen ohi Gammelstrandille. Hän astui eteenpäin tietämättä minne ja vilkaisi usein taakseen ajaisiko joku häntä takaa. Kaikista rannalla olevista taloista vilkkuivat vielä valot; useista paikoin, muuten niin hiljaisesta piispankaupungista kuului vastoin tavallisuutta laulua ja iloista rähinää, piispan ja arkkipiispan ankarista varoituksista huolimatta. Mutta Axelhuusissa oli kaikki pimeää ja hiljaista. Hän astui tasaista rantaa ja lähestyi pyhän Nikolain kirkkoa Hän näki kirkkotarhaan kokoontuneen suuren joukon ihmisiä. Sieltä kuului puoleksi harrasta, puoleksi kapinallista mutinaa, ja siellä näyttiin pitävän vakavaa ja hyvin totista neuvottelua. Hän kiirehti tumman sorisevan väkijoukon ohi ja saapui Bremersaaren edessä olevalle lauttauspaikalle. Suurten tavara-aittojen luona oli autiota ja hiljaista, ja hän istuutui laivasillan luona oleville paaluutuksille hengähtämään ja miettimään keinoja pelastumisekseen. Keskiyö oli jo ohitse. Kuu paistoi leveälle virralle ja Bremersaaren korkeille tavara-aitoille, ja ympärillä vallitseva haudanhiljaisuus saattoi hänet tuskallisen painostavaan mielentilaan. Olutkapakan kurja murhakohtaus esiintyi nyt hänelle peloittavana ja vakavana. Hän kuuli oman sydämensä tykkivän; hän pyyhkäisi veren miekastaan ja kätki sen tuppeensa; hän huomasi veritahroja vaatteillaan ja aikoi mennä virralle niitä pesemään. Mutta nyt hän kuuli ähkiviä ääniä vierestään, aivan kuin kuolevan korahduksia. Hän katseli levottomana ympärilleen, mutta ei nähnyt ainoatakaan ihmistä. Uudelleen hän kuuli tuon omituisen ähkimisen ja hän muisti taas tappamansa rostokkilaisen kuolemankorahduksen. Elävää vastustajaa hän ei ollut koskaan pelännyt, mutta nyt häntä puistatti ajatella kuollutta. Hiukset kohosivat pakenevan miehentappajan päässä; hän juoksi nopeasti pois laivasillalta aikoen paeta edelleen. Mutta nyt hän kuuli selvästi tuon äänen, jota hän oli kauhistunut, kuuluvan alhaalta tasaiselta rannalta. Kelmeä kuuvalo valaisi rannan, ja hän näki ihmisen makaavan pitkänään kivien välissä. "Pippurisaksa! Minne hän joutui?" kuuli hän ähkivän huudahduksen, ja hän tunsi äänen.

"Armias Jumala, ritari Helmer! Mitä teille on tapahtunut?" huudahti Knuut Fyenbo pelästyneenä ja kiirehti puolikuolleen, taistelusta ja uimisesta nääntyneen ritarin luo, jonka hän ponnistamalla auttoi jalkeille ja jotenkin tajuihinsa. Hänen läpimärät vaatteensa olivat rikkirevityt ja veriset; hänen pitkät, ruskeat hiuksensa olivat tahrautuneet kiinni hänen pöhöttyneisiin kasvoihinsa, ja vasemmassa suonenvetoisesti kouristetussa kädessään hän piteli suurta, punakeltaista hiustöyhtöä. "Kas, kas!" sanoi hän. "Siinä kaikki minkä sain, muun on paholainen vienyt. Hän kiertyi ympärilleni kuin vesikäärme. Hän puri ja repi kuin paholainen. Virta eroitti syleilymme. Olipa se vähällä viedä minut hengiltä —."

"Pyhä neitsyt ja pyhä Yrjänä teitä auttakoot, rakas herra", sanoi aseenkantaja tehden ristinmerkin ja ojensi hänelle pienen pullon. "Ottakaapas sydäntävahvistava ryyppy virkistykseksenne. Jos te olette merenpohjalla kamppailleet paholaisen kanssa, niin on teillä varmasti ollut kova ottelu siellä —."

"Toivoinpa osuneeni oikeaan", sanoi Helmer Blå ja tyhjensi pullon. "Kiitos toveri, se auttoi. Nyt taas tunnen voimistuvani. Itse asiassa ei minua oikeastaan enää mikään vaivaa; onhan minulla kaikki jäseneni paikoillaan, pääni vain on hiukan pökerryksissä ja sekavana."

"Mutta mitä ihmeessä te oikeastaan olette tehnyt? Oletteko te etsinyt pippurisaksaa tai itse paholaista meren pohjalta, ja ettekö itsekään tiedä oletteko hänet löytänyt?"

"Katsoppas siihen ei minulla ollut aikaa. Kuningas ratsasti aivan tyynenä rannalla. Enpä kiellä että hiukan suutuin hänelle. Minua kuletettiin piispan vankilatorniin tuon viattoman linkoammunnan vuoksi; mutta satuinpa silloin juuri näkemään tuon saatanan pippurisaksan. Hän seisoi veneessä tuskin puolen sylen päässä minusta, aikoen livahtaa ohitsemme; hän tuijotti minun mielestäni kuninkaaseen ja näytti hapuilevan tikaria poveltaan. Ei minulla ollut aikaa katsoa oliko roisto se, jota etsin. Mies oli saamarin epäilyttävän näköinen. Yksi pippurisaksa enemmän tai vähemmän on yhdentekevää silloin kun kuninkaan henki on vaarassa. — Ja minä hyppäsin veteen. Ennenkuin itsekään oikein tiesin, olin tarttunut miestä niskaan ja pyörittelin häntä hauskasti myötävirtaan —"

"Jos te sitä tietä olette antanut matkapassit yhdelle pippurisaksalle, hyvä herra", sanoi Knuut Fyenbo nyt iloisesti ja hiukan ylvästellen, "niin olenpa minäkin lähettänyt paholaisen huostaan yhden suurisuisen hansalaisherran eräästä olutkapakasta. Eipä täällä haminassa kukaan voi syyttää meitä laiskuudesta. Palvelemmehan me kuningasta parhaamme mukaan, vaikka olemmekin joutuneet hiukan loitommaksi siltä tieltä, jolle hän on meidät lähettänyt. Kunhan vain olisitte osunut siihen oikeaan! Ehkäpä oli tekonne rohkeampi ja vaarallisempi kuin minun, ankara herra, mutta kahdessa suhteessa minä kuitenkin olen onnistunut paremmin; minä tiedän osuneeni oikeaan, ja minä tiedän nujertaneeni roiston, sen miehen, joka aikoi tänä aamuna meidät hirttää, ja joka uhkasi kuninkaan henkeä, jos olisi muuten siihen kyennyt ja uskaltanut."

"Rostokkilainen? Berner Kopman?"

"Aivan oikein, hän makaa nyt olutkapakassa kuolleena kuin silli eikä edes pääse vihittyyn maahan, jos minun uljas juomatoverini oli oikeassa. Mutta tulkaa, herra! Jos jaksatte liikkua, niin lähtekäämme tästä piispankaupungista mitä pikemmin sitä parempi. Jos kaupunginvouti tai piispanmiehet saavat meidät kiinni, niin me emme pääse heidän vankilaluolistaan koko elinaikanamme."

Vaivaloisesti seurasi haavoittunut ja nääntynyt ritari aseenkantajaa, ja he saapuivat pian Itäkadun päässä olevalle itäiselle portille. Portti oli sulettu, mutta kapinan aikana olivat sen lukot ja puomit rikotut. Pakolaiset avasivat ne ilman suurempaa vaikeutta ja astuivat suurelle, ruohottuneelle Hollandsåsin kauppakentälle, missä hollantilaisilla kauppiailla oli venevalkamansa ja missä he möivät vihanneksiaan. Joka askeleella tunsi ritari Helmer itsensä yhä väsyneemmäksi. Aseenkantajan tukemana hän vaivoin laahasi itsensä Pyhän Annan kappelin luona olevalle sillalle hän vaipui voimatonna kappelin oven edustalle, hänen silmissään musteni, ja hän oli vähällä mennä tainnoksiin. "Jumala ja pyhä Anna meitä auttakoot!" sanoi poika ja sieppasi nopeasti kappelin luona olevan puumaljakon. Hän juoksi sillan alitse juoksevalle virralle ja palasi pian takaisin maljakko täynnä kirkasta, raikasta vettä. "Juo herra, juo pyhän Annan siunattuun nimeen!" sanoi hän kiihkeästi. "Sitten minä valelen teidän päätänne ja kaikkia paikkoja, missä vain tunnette pakotusta. Jos pyhän Annan virralla on niin ihmeellisen lääkitsevä voima kuin sanotaan, niin tunnette pian vahvistuvanne, ja olettehan ainakin minun toivoakseni harras kristitty."

Ritari joi ja pesi veren kasvoiltaan. Näytti siltä kuin häntä olisi purtu ja raapittu kasvoihin ja kaulaan; muuten hän tunsi koko ruumiinsa kuin lamautuneeksi ja hän oli hyvin uupunut. Kylmä vesi tuntui hänen mielestään aivan ihmeteltävästi virkistävän häntä. Yltympäri kirkon oli suuri joukko kainalosauvoja ja siteitä, sairaiden ja rampojen sinne heittämiä, jotka täällä olivat parantuneet. Ihastuneena voimiensa palaamisesta ja kiitollisena siitä ihmeteosta, jonka luuli tässä tapahtuneen, hypähti Helmer ylös ja polvistui pyhän Annan kappelin oven eteen. "Kiitos ja kunnia sinulle, pyhä Anna", huudahti hän hillityllä äänellä ja liitti yhteen kätensä. "Siinä teit rehellisesti; taisitpa sen tehdä nuoren kauniin vaimosi vuoksi, Kogsböllen Anna-rouvan hurskasten rukousten tähden. Jos tapaamme toisemme terveinä ja reippaina, niin emmepä unohda sytyttää vahakynttilöitä alttarillesi ja kattaa sitä purppuraisella samettiliinalla." Sitten hän nousi, ja elpyvien elonvoimien palatessa hän löi käsivarsillaan rintoihinsa ikäänkuin todetakseen voimiensa palanneen. Hän syleili aseenkantajaa ja heitti hänet kepeästi kuin hansikkaan kauas nurmikolle. "Kas, tuolla makaa nyt kainalosauvanikin, kiitos ja kunnia sinulle, pyhä Anna!" huusi hän kovaäänisesti. "Veijari se, joka epäilee sinun ihmeellistä voimaasi, sillä sinun kauttasi olen saanut voimani takaisin."

"Niin, kiitos ja kunnia pyhälle Annalle!" ähkyi aseenkantaja puoleksi pelästyneenä nousten nurmikolta. "Täytyy minun myöntää teidän tosiaankin taas olevan voimissanne; mutta olettepa hiukan omituinen ja raju hartaudessanne. Suokaa anteeksi, etten jää tänne muiden kainalosauvojen joukkoon."

Helmer juoksenteli iloisena ympäri ruohokenttää koetellakseen kannattaisivatko häntä myöskin jalkansa, hän näytti haluavan ruveta painiskelemaan aseenkantajan kanssa, mutta Knuut Fyenbo hypähti syrjään. "Pitäkää aisoissa vanhurskautenne, ankara herra ja kuulkaa järkevä sana", virkkoi hän tarttuen rajua ritaria käsivarteen. "Tuossa on vene; soudetaan sillä ylös suurta kanavaa, niin ehkäpä pääsemme ehyvin nahoin kaupungista Sorretslöviin. Jos kuninkaalla on vähänkin järkeä, niin ei hän hirtätä meitä senvuoksi, että olemme kurittaneet hänen vihollisiaan. Mutta jos meidät saadaan täällä kiinni, niin onpa hänen kaikesta mahdistaan huolimatta vaikea pelastaa meitä."

"Olisipa minulla vain hyvä miekkani", sanoi Helmer. "Lainaa minulle omasi, kunnon toveri, ja souda sinä venettä, niin minä puolustan meitä molempia."

"Niin, kunhan te vain olette järkevä, hyvä herra, ettekä koettele voimianne minuun pyhän Annan kunniaksi."

Helmer hymyili ja taputti häntä olkapäälle. Pian he molemmat istuivat venheessä ja miettivät vakavina minnepäin olisi turvallisin paeta. Helmer istuutui perään miekka kädessä, ja voimakkain aironvedoin souti asepoika, nahattoman käden tuskista välittämättä, virtaa ylös, joka koilliselta puolen kierti kaupunkia. Tämän virran uoma oli siellä, minne myöhemmin pitkä Gotherkatu rakennettiin. He eivät pysähtyneet ennenkuin saapuivat Pustervikin kalastajamajoille, jotenkin leveään kolmikulmaiseen lahteen, kaupungin pohjoispuolella, missä kaupungin pohjoista puolta suojasi uusi paalutusvarustus. Kun aseenkantaja täällä lepuutti väsyneitä käsivarsiaan, neuvoteltiin siitä soudettaisiinko vasemmalla olevan kanavan kautta pohjoiselle portille, mistä pakoon pääsy kuitenkin oli epävarmaa vai jatkettaisiinko pakoa suuremmalla vaivalla, mutta varmemmin, virtaa ylös Sorretslövin järvelle. Viimeistä suunnitelmaa katsottiin viisaammaksi. Helmer tarttui nyt toiseen airoon, ja alettiin soutaa voimakkaasti edelleen. Yö oli tyven, Pyhän Annan sillalta asti soutaessa ei oltu nähty ainoaakaan ihmistä. Samassa lensi vinhuva nuoli pakolaisten pään yli; he kuulivat aivan takanaan kiivasta airojen loiskinaa ja näkivät kahden veneen lähenevän Pustervikin tasaiselta rannalta. "Murhaaja! Ottakaa hänet kiinni! Ampukaa hänet! Sata hopeaäyriä sille, joka hänet saa kiinni!" huusi voimakas ääni toisesta venheestä.

Helmer ja aseenkantaja tunsivat Henrik Gullandsfarin äänen ja jatkoivat soutamistaan. Toinen venheistä jättäytyi heidän taakseen estääkseen paluun; toista venheistä, joka oli täynnä kaupunginvoudin miehiä ja jota ohjasi Henrik Gullandsfar itse, soudettiin kahdella airoparilla heidän jälestään jokea ylös. Kokassa seisoi kaksi jousimiestä, jotka alituiseen tähtäsivät ja ampuivat, mutta näytti siltä että he olivat tottumattomia tämän vaarallisen aseen käyttöön, jonka nuoli tunkeutui vahvimmankin haarniskan läpi, tappaen ihmiset melkein heidän huomaamattaan.

"Te ammutte kehnosti, miehet!" huusi Helmer. "On häpeä tähdätä noin huonosti. Tuollatavoinko te rautajousta pitelette? Tulkaa vain lähemmäksi niin opetan teille käsiotteen", jatkoi hän, ja laskettuaan airon kädestään hän heilautti miekkaa paljastetun päänsä yli. "Niin totta kuin pyhä Anna on antanut minulle voimani takaisin, ei teille käy hiusvertaa paremmin kuin minun lankovainajilleni." Rautainen nuoli suhahti taas hänen päänsä yli, mutta hiuskarvaankaan hipasematta; toinen murskasi veneen laidan ja särki peräsimen. Helmer tarttui rautanuoleen, ja kun vene oli nyt melkein saavuttanut hänet, viskasi hän sen voimiensa takaa sinne mistä se oli tullutkin. Se suhahti molempien jousimiesten ohi, mutta osui Henrik Gullandsfaria otsaan, niin että kauppias kaatui selälleen hengettömänä ääntäkään päästämättä.

"Kuolema ja kirous! Helmer Blå on siellä, hän heitti nuolen", huusi joku voudin miehistä. "Pahus hänen kanssa taistelkoon. Takaisin!"

Kaupunginvoudin miehet ja jousimiehet pakenivat nyt myötävirtaa kaatuneen gotlantilaisen ruumis mukanaan.

Ritari Helmer tarttui taas airoonsa, ja molemmat uskaliaat pakolaiset soutivat nyt esteettömästi vastavirtaa Sorretslövin järvelle. Siellä he nousivat maihin vihreälle niitylle ja antoivat venheen kulkea myötävirtaa takaisin.

"No nyt sitä ollaan taas kuivilla", sanoi Helmer katsellen ympärilleen. "Me olemme kaupungin alueen ulkopuolella eikä ole enää kuin sata syltä kuninkaankartanoon. Kun kuningas saa kuulla tekomme, on mahdollista että hän sanoo meidän toimineen uljaasti, mutta kuitenkin ankaran lain mukaan hän antaa sitoa meidät ja sulkea torniin. Siellä me sitten saamme istua siksi kunnes hänen ja piispan neuvosto ovat päättäneet rangaistaanko meidät hengiltä otettaviksi vai ainoastaan elinkautisella vankeudella."

"Peloitteletteko te vain minua", huudahti Knuut Fyenbo ihmeissään. "Olemmehan kuninkaan suojeluksen alaisia heti kun joudumme kuninkaankartanoon."

"Mutta hän on täällä piispan alueella samoinkuin me; sen me olemme kiireessämme unohtaneet", huomautti Helmer. "Kuuluuhan täältä ympäristöltä enemmän kuin kuusitoista kylää pienelle Roskilden piispalle. Täällä määrää vain kirkko-oikeus ja piispanlaki, ja minä tiedän jo ennakolta — kuningas ei meidän tähtemme väistä hiuksenkaan vertaa siitä mikä on oikein, vaikka me olisimme hänen parhaita ystäviään ja olisimme sata kertaa pelastaneet hänen elämänsä."

"Kuolema ja kirous, mitä nyt on tehtävä. Siinä tapauksessa olisimme hulluja jos pakenisimme hänen suojaansa."

"Sitä minä juuri tarkoitin, toveri. Mutta auttaa hänen kuitenkin täytyy meitä, tahtokoon tai ei. Tunnetko sinä nuo molemmat valkoiset oriit tuolla niityllä? Katso miten ne nykivät nuorasta ja hirnahtelevat aamuauringossa —"

"Kuninkaan turnajaisratsut, hänen silmäteränsä — ne tuntee jokainen ritari koko maassa. Ette suinkaan ole kokonaan järkeänne kadottanut, herra Helmer — mitä te ajattelette?"

"Sen saat kohta nähdä", sanoi Helmer ja lähestyi korskuvia, levottomia ratsuja. "No, no, hepo kullat, seisokaa hiljaa! Jos me olemme uskaltaneet henkemme kuninkaan edestä, niin voinee hän osaltaan lainata meille pari hevosta. Olisipa vain oma arabialaiseni täällä, niin kyllä se kantaisi meidät molemmat kilpaa tuulenkin kanssa. Pippurisaksasta olen melkein varma", jatkoi hän tyynnytellen levottomia hevosia. "Minä olen puristellut häntä niin kunnollisesti, ettei taida se mies kovinkaan pian tehdä vahinkoa, vaikka hän olisikin vielä elossa — ja uskallanpa melkein panna, pääni pantiksi siitä että osuin oikeaan. Jos sinä yhtä hyvin, pitelit rostokkilaista, poikani, niin vastaan minä Henrik Gullandsfarista, ja arkkipiispa on mennyt matkoihinsa. Täällä ei nyt enää ole suurempia vaaroja pelättävissä, joten ei kuningas enää meitä tarvitse. Katsoppas, minä en erityisesti suosi kuulusteluja ja vankiloita, ja jos kuningas ei tarvitse minun elämääni, niin minä kyllä tiedän erään, joka antaa minulle suudelman siitä että olen pelastunut. — Kas niin, se oli oikein. Sieluni kautta, totisesti ihana eläin! Elköön kukaan luulko minun pakenevan palveluksestani päästäkseni nuoren vaimoni luo. Tee niinkuin minä, poikani! Nyt minä ratsastan kuninkaan turnajaisratsulla hakemaan hänen morsiantaan Ruotsista ja sovitan minkä olen rikkonut. Jos haluat mukaan niin tule!" Hän oli ottanut kiinni ja tyynnyttänyt toisen oriista. Silmänräpäyksessä hän oli sen selässä ja lensi kuin hirvi yli ojien ja aitojen. Drotsin aseenkantaja ei miettinyt kauvempaa; pian hänkin oli hypähtänyt kuninkaan toisen turnajaisratsun selkään ja seurasi ritari Helmeriä kovaa nelistä.