NELJÄS LUKU.

Varhain seuraavana aamuna seisoi eräs aliairut drotsi Åken makuuhuoneessa, suuri sulkahattu toisessa kädessään ja pitkä, terävä miekka toisessa. Drotsi pukeutui nopeaan, jännitettynä kuunnellen tarkkaan, mitä hänelle kerrottiin. Nuo kolme syytettyä ritaria olivat yöllä hävinneet niiden nihtien kera, jotka keskiyöllä olivat tulleet vahtien sijaan heidän ovelleen. Tallista oli viety ritari Brockin ja hra Papaen hevoset. Linnassa ei näkynyt ainoatakaan heidän asemiehistään, mutta se suuri, lihava hevonen, jolla Krummedingeksi itseään sanova ritari oli saapunut, seisoi vielä tallissa. Airut, joka toi Åkelle tämän tiedon, ojensi samalla hänelle sen miekan, minkä hänelle illallispöydän ääressä tuo salaperäinen kypäräpää ritari oli luovuttanut, sekä pyysi drotsia huomaamaan erään kummallisen laitteen siinä. Kahva oli ontto ja sisälsi nestettä, jota saattoi sulalla pyyhkiä terään. Muuan koira, jolle oli vedetty naarmu ihoon tällä miekalla, oli kuollut kouristukseen.

"Haa, myrkytetty ase!" — huudahti Åke kauhistuneena ja ojensi miekan inholla takaisin. — "Vie se kohta käräjäsaliin! Kai voit valalla todistaa, keneltä sait sen?"

"Se on vaikeata, herra drotsi, kun ei kukaan tiedä, kuka hän todella oli", vastasi airut. — "Mutta sen voin vannoa, että sain tämän siltä äänettömältä kypäräpäiseltä ritarilta, jota kutsuttiin herra Krummedingeksi. Lisäksi voin ilmoittaa, herra drotsi", — jatkoi hän, — "että junkkarin kamaripalvelija, ritari Palle on yöllä kuollut haavastaan, vaikka se oli niin pieni, että me kaikki nauroimme viime hetkeen asti hänen tuskilleen. Välskäri vannoo häntä haavoitetun kolmisärmäisellä, myrkytetyllä tikarilla."

"Herrra armahtakoon!" — huudahti Åke. — "Hänen kuolinhädässään oli siis todella syytä! — Haa, meillä on ollut täällä vieraanamme salamyrkyttäjiä! Ehkäpä hän on täällä vieläkin." — Drotsi läksi nopeasti. Vähän senjälkeen kuului linnanpihalta marski Olavinpojan karski ääni, ja ennenkuin soitettiin aamusaarnaan, ratsasti portista ulos täyttä ravia päällikkö mukanaan ratsujoukko. Sanottiin, että itse marski ratsasti metsälle; hän ajoi metsästäjäparven kera koirineen Fruelundin läpi. Drotsi tutki linnan läpeensä. Ennenkuin aamusaarna oli lopussa, toi marski metsästäjineen kytketyn miehen vanhaan Valdemar-torniin. Se oli tuo äänetön kypäräpää ritari; hänen partansa ja kulmakarvojensa väri oli vaihtunut, ja kohta tiedettiin, että hän oli yksi lainsuojattomista.

Se touhu, minkä linnassa sai aikaan kaikki hovitalous ja lukuisain vierasten kestitseminen, veti kuitenkin päähuomion pois näistä vakavista yrityksistä. Kaikkien mieltä kiinnittivät odotetut turnajaiset ja ritarijuhlat. Asemiehet puhdistivat herrojensa aseita ja loistavia satulavaippoja; muhkeita ratsuja kengitettiin ja ruokittiin. Lauhkea kevätilma lupaili iloista juhlapäivää. Kaupungista ja maalta parveili linnaan korupukuista kansaa. Uljasasuiset ritarit juoksivat kiireissään edestakaisin. Kaikki ajoradalle päin olevat linnanikkunat olivat jo täynnä juhlapukuisia naisia ja useimmat näyttivät unhoittaneen sekä aamusaarnan että messun juhlan takia. Jotkut kyllä kuiskuttivat, ettei muka turnajaisista tullutkaan mitään; mutta ei kukaan sitä oikein uskonut. Kansa oli nyt kerran päässyt liikkeeseen, ja vielä tehtiin valmisteluja, jotka kiinnittivät odotusta. Sillävälin nähtiin kuninkaan kuten tavallista ratsastavan messuun ruhtinaallisten vieraittensa ja henkivartionsa kera. Hän oli totinen ja mietteliäs. Junkkari Kristoffer ratsasti ääneti ja synkkänä hänen vierellään; kaulassaan hänellä oli ne suuret, rinnan yli ulottuvat madonnakuvaiset kultaketjut, joita tavallisesti itse kuningas kantoi, ja tätä kunnian osoitusta pidettiin merkkinä siitä, että veljesten väliltä oli häipynyt kaikki väärinymmärrys. Junkkarin silmät kuitenkin karttoivat kuninkaan katsetta, eivätkä veljekset vaihtaneet sanaakaan kirkkomatkalla ei mennen eikä tullen.

Messusta kuningas läksi kaikkine miehineen oitis ritarisaliin, ja siellä julistettiin airueitten kautta, että siellä pidettiin ritarikäräjiä ja linnaoikeutta. Mutta marski oli peruuttanut turnajaiset ja muut julkiset huvit, ja kaikki pyrkivät nyt ritarisaliin näkemään, kuinka kuningas käytti oikeutta ritariensa kanssa. Hän istui erikoisen ankarana ja totisena korkealla norsunluisella tuomarintuolillaan, suuren loiston ympäröimänä. Hän tutki ensin eräiden nuorten ritarien asioita; heitä oli syytetty pienemmistä hairahduksista sekä ritarilain rikkoumuksista. Ne, jotka eivät voineet todistaa syyttömyyttään maallisilla oikeustavoilla tai jotka, jos heitä vastaan jäi epäilyksiä, turvautuivat ritarilliseen kunnianpuolustukseen miekoin ja terävin keihäin, ne karkoitettiin hovista ankarasti. Mutta ne, jotka tunnustivat ja katuivat vähäisempiä hairahduksia, saivat luvan voittaa rohkeilla urostöillä itselleen jälleen paikan ja arvon kuninkaan miesten joukossa.

Drotsi esiintyi sitten omassa ja kuolleen ritari Pallen nimessä syyttämään Åke Krummedingeksi sanottua ritaria mainitun ritarin salamurhaajaksi sekä ritari Brockia ja hra Papaeta maankavaltajiksi ja salaliittolaisiksi valtakuntaa ja kuningasta vastaan, ja hän tarjoutui siinä tapauksessa, ettei hänen esittämiään todisteita pidetty pätevinä, omasta ja kuolleen ritarin puolesta tukemaan syytöstään miekalla ja keihäällä, taistellen henkensä uhalla pettureita vastaan ja alistuen Jumalantuomioon. Kun kaksi niin raskaan syytöksen alaisista ritareista oli laittomasti paennut, julistettiin heidät epäilyksenalaisiksi ja haastettiin kuuden viikon ja yhden päivän kuluessa saapumaan ja puolustautumaan, elleivät halunneet joutua pettureina tuomituiksi; mutta niin sanottu Åke Krummedinge, jonka oikea nimi oli pätevästi saatu selville, tuotiin tuomioistuimen eteen. Hänellä olivat päällään samat vanhat varustukset kuin hänen tullessaan, sama kypärä ja kilpi, jotka hän oli tuonut metsäluostarista ja jossa nyt vasta huomattiin Videin mainio vaakuna; mutta hänellä ei ollut mitään teräasetta ja häntä ympäröi vankka vartio. Kiiltävä mustuus oli poissa hänen pujoparrastaan, joka nyt oli kuin sianharjasta, sekä hänen tiheistä kulmakarvatöyhdöistään, joita rahvas piti ihmis-suden merkkeinä ja joista varsinkin maanpakolainen Åke Kagge hyvin tunnettiin. Hän oli kalpea ja pälyi villisti ympärilleen. Kuullessaan nimensä sekä syytteen ja nähdessään kuninkaan taajassa ritaripiirissä, hän ikäänkuin häpeili noloa ja nöyryytettyä ryhtiään; hän kohotti päätään ja astui esiin kasvoillaan ylpeä ja uhmaava ilme, vieläpä oikaisten ryhtinsä ritarillisemmaksi. "Terve sinulle, kuningas Eerik Eerikinpoika!" — lausui hän äänekkäästi, — "terve teille, uljaat hovimiehet, jotka kunniakkaasti palvelette hovia! Kristus varjelkoon jokaisen tanskalaisen poikaa siitä onnettomuudesta, mikä tuo minut tänne! Mutta jos täällä on saapuvilla vapaita ja rohkeita Tanskan miehiä, niin siltä mieheltä ei puutu puoltoa, joka tuli maanpakolaiseksi Tanskan vapauden ja Tanskan ritariston kunnian tähden."

"Elä puhu vapaudesta ja kunniasta sinä, joka voit kerskua vain röyhkeydelläsi ja tihutöilläsi", — lausui kuningas halveksivan kylmänä ja tyynenä. — "Hurskaan ja rehellisen miehen nimen turvin sinä olet luikerrellut minun saliini kunnian miesten keskuuteen ja käyttänyt väärin ritariston pyhiä oikeuksia, peittääksesi petostasi. Naamiosi on pudonnut petturi, myrkytetyt aseesi ovat paljastaneet sinut! Juudastyön takia sinut karkoitettiin Tanskasta; olet sentään uskaltautunut eteeni. Olet jo rohjennut tehdä linnassani yhden salamurhan; mutta toista sinä mietit. Voitko sitä kieltää? Onko sinulla sanaa puolustukseksesi, kurja!"

Vanki puri huultaan ja kiristi hampaitaan. "Jos en tullut juuri pyhältä haudalta", mutisi hän, "niin tulin kuitenkin ystävien ja sukulaisten haudoilta sekä murhattujen asetoverien ruumiiden luota. Se narri, jolta sulin täällä suun, oli hengetön lihamöhkäle, johon vain koetin tikariani. Mitä muuta minulla on mielessäni, se ei ketään liikuta. Mutta mitä olen luvannut, se oli vakaa aikomukseni täyttää. Petoa vastaan on mikä ase tahansa kunniallinen, kuningas Eerik, ja kun lainsuojattomalla ei ole mitään oikeutta eikä turvaa, niin kuinka, uskotte, että hän sallii Teidän kurjain lakienne sitoa itseään?"

"Jos olette pohtineet asiaa, kunnon miehet", — lausui kuningas, — "niin julistakaa tälle röyhkeälle rikolliselle tuomio inhimillisten ja jumalallisten lakien mukaan!"

"Hän on rikkonut maalain säädökset kunnian ja hengen turvasta", — päättivät tuomarit yksimielisesti. — "Ankaran lain mukaan hän menettäköön kätensä ja silmänsä." Airut julisti kovalla äänellä tämän tuomion.

Åke Kaggen kuultua kuolintuomion hänen polvensa alkoivat vavista, ja hän katsoi terävästi ympärilleen, ikäänkuin vartoen läsnäolijain puolelta puolustusta tai tuomion vastustamista; mutta oli hiljaista kuin haudassa eikä kukaan liikauttanut kättä tai suuta hänen puolustuksekseen. Hän näytti nöyrtyvän ja taipui nyt toiselle polvelleen tuomari-istuimen eteen. "Muistakaa, herra kuningas Eerik", — lausui hän alenneella äänellä, — "että minä palvelin Teidän isäänne, ja hän itse kiitti minua asemiehistään uljaimmaksi. En koskaan toivonut hänen kuolemaansa; olisin pelastanut hänet, jos olisin mahtanut, vaikka hän olikin rikkonut kuningasvakuutuksensa ja itse katkaissut siteen, joka kiinnitti Tanskan kruunun hänen päähänsä."

"Muistan kyllä, että palvelit isääni rahan ja vaatetuksen edestä", vastasi kuningas. — "Mutta minä ja jokainen muu tanskalainen tiedämme myös, että sinä olit tuona verisenä P. Cecilian yönä kolmastoista harmaaveli Finnerupin ladossa, sekä ettei sinun miekkasi työntynyt viimeisenä onnettoman kuninkaasi rintaan. Kuitenkin valtakunnanoikeus, minun ollessani vielä alaikäinen, tuomitsi sinut petturuudesta ja kuninkaanmurhasta vain maanpakoon; mutta nyt saat kärsiä oikeudenmukaisen rangaistuksen, niin totta kuin minä olen Tanskan kuningas!"

"Eikö täällä siis ole ainoatakaan vapaata miestä, joka uskaltaa sanoa sanan puolestani?" — huusi vanki hurjin katsein ja hypähti ylös. — "Haa, te tyrannin orjat! Halveksin teitä!" — jatkoi hän katsoen raivoisasti ympärilleen. — "Se teko, jonka vuoksi minut ajettiin maanpakoon, oli suurin, minkä Tanskan mies on tehnyt: tyranninsurma on ollut mainetyö maailman alusta, milloin kansojen sielussa on ollut kipinäkin vapaudenhenkeä. Nyt on Tanskassa vain pelkuriorjia, ja minä häpeän nimittää teitä maanmiehikseni. Siinä te nyt seisotte suuttomina ja sanattomina, kun jälleen kerran kaikuu rohkeita sanoja kuninkaan salissa. Teillä on nyt rohkeutta vain ryömimään tomussa kostonhimoisen hirmuvaltiaan edessä ja tuomitsemaan vapauden viimeiset ystävät mestauslavalle. Ettekö tyydy, kun saatte nähdä vertani? Tahdotteko hakkauttaa vielä käteni ja jalkani pois? Tahdotteko puhkaista silmäni, ettei yksikään vapaa mies voi nähdä teidän punastuvan? Niinkö tahdotte kohdella Asker Rygin ja Skjalm Viden jalon suvun jälkeläistä? Minä olen ritari" — huudahti hän nyt ylpeänä. — "Minä vaadin, että minut tuomitaan vain ritarilain mukaan: se on pätevä koko maailmassa; mutta tämän maan lakien alainen en enää ole."

"Kuka löi sinut ritariksi?" — kysyi kuningas halveksivin katsein.

"Tanskan valtakunnan suurin mies", — vastasi vanki ja ojensihe ylpeänä, — "se mies, jonka kengän pauloja kukaan läsnäoleva ei ole arvollinen päästämään: korkea sukulaiseni, Tanskan valtion marski, Stig Andersen Vide. Ja jos ritarillisuutenne ei ole tyhjää kerskausta ja turhaa apinailvettä, kuningas Eerik, niin käytätte nyt minua kohtaan oikeutta sen lain mukaan, mikä on Teidän silmäteränne."

"Hyvä, kaikkien pyhimysten nimessä!" — huudahti kuningas hehkuvin poskin. — "Ritarilain mukaan tuomiosi täydennetään, koska itse vaadit sitä, ja saat tuta, mitä on olla tuomittu kunnialta pois. Se ritarinnimi, minkä maanpakoinen kuninkaanmurhaaja on antanut, on kyllä vain vähäisen kunnian arvoinen; mutta et saa sitäkään viedä mukanasi kunniattomaan kuolemaasi. Saat pitää kätesi ja jalkasi sekä petolliset silmäsi; mutta sen kunnian, mistä kerskut, sinä menetät laillisella tavalla ritariston vuoksi — ja henkesi vain minun isäni takia!"

Kuninkaan viitattua vietiin nyt vanki pois ja vanhimpien ritarien muodostama lautakunta kokoontui määräämään hänen tuomiotaan ritarilain mukaan.

Kolmen tunnin kuluttua vietiin vanki sitten täysissä ritarivaruksissa ratsain korkean, ajoradan luona olevan mestauslavan luo, missä kuningaskin oli alempana hevosen selässä kaikkien ritariensa ympäröimänä. Linnankappalainen seisoi mestauslavalla, mukanaan joukko dominikaaniluostarin mustia veljiä. Vanki vietiin sinne ylös — ei tosin siellä kuolemaan, vaan häpeällisimmällä tavalla ritarilain mukaan syöstäväksi pois ritarisäädystä. Suuri väkijoukko oli kokoontunut; kaikki linnan ikkunat sekä turnajais-korokkeet olivat täynnä uteliaita katsojia. Neitojen ikkunasta neitsyttornin viereltä kurkistivat pienet, uteliaat naiskasvot, jotka näyttivät erittäin vilkkailta ja kauniilta; ne olivat vangitun Ulriika-neidon, joka, tietämättä mitä piti tapahtuman, oli houkutellut taipuisan tytön ottamaan hänet mukaansa näkemään sitä suurta näytäntöä, josta puhuttiin. Ei kukaan tiennyt, mitä oli tekeillä; koko toimenpide oli siihen saakka tuntematon maassa, jonne nuori Eerik-kuningas ensimäisenä koetti kotiuttaa kaikkia ritarilaitoksen tapoja, ja tämä uutuus jännitti juuri salaperäisyydellään yhä enemmän uteliaisuutta. Ulriika näki papit korkealla mestauslavalla ja täysivaruksisen ritarin vietävän sinne; ritari kääntyi selin ikkunaan, eikä Ulriika tuntenut häntä. Sitten astui esiin punaviittainen mies, jolla oli raa'at, jäykät kasvot ja kädessään rautanuija; hän näytti pyöveliltä, vaikkei hänellä ollut kirvestä eikä miekkaa. Hän riisti kilven ritarilta ja avasi hänen varuksensa, rikkoi sitten kilven ja haarniskan rautanuijalla sekä heitti kappaleet hänen jalkoihinsa.

"Jumala! Tapahtuuko siellä kuolemanrangaistus?" huudahti Ulriika kauhistuneena. Nyt vietiin ritari alas mestauslavalta, hän käänsi kalpeat, pelokkaat kasvonsa Ulriikaan päin, ja tämä tunsi hänet. "Kagge, Kagge! Armias taivas!" — huudahti hän kirkaisten ja pyörtyi tytön käsiin. Hänet vietiin kiiruusti takaisin torniin ja hänen hiljaisen siskonsa hoiviin.

Vaakuna oli riistetty Åke Kaggen rikotusta kilvestä; se ja kilpi ripustettiin nyt hevosluuskan häntään ja laahautettiin sillä Vordingborgin katuloan läpi, airueitten pilkan kaikuessa, mihin katkeroitunut rahvas yhtyi.

Aseista riisuttu ritari vietiin sillävälin linnantornin läheiselle tunkiolle; siellä häneltä otettiin pois kultakannukset, ja samalla häpeänpaikalla leikattiin häntä siltä hevoselta, jolla hän viimeksi oli ratsastanut. Huomion ollessa kääntyneenä tähän tavattomaan menoon, teki häväisty ritari turhan pakoyrityksen, hänet sidottiin nyt köysiin ja vietiin jälleen mestauspaikalle. Siellä hän seisoi kiukusta kuohuen ja pälyi ympärilleen, pappien laulaessa hänelle "vigiliaa", jota he tavallisesti lauloivat vainajille. Hän katseli raivokkaana ympärilleen. Kun hän ei nähnyt pyövelin miekan välkkyvän, näytti hän vielä tuntevan elontoivetta, ja hän nousi villin uhmaavana. Totinen kuolinlaulu näytti kuitenkin tekevän hirveän vaikutuksen häneen ja lannistavan hänen uhmansa; ennenkuin se loppui, hän vaipui rukoilevaan asentoon. Kuolinlaulun lakattua astui linnankappalainen esiin kädessään Raamattu ja alkoi kovalla äänellä lukea psalmistan tuomiota kavaltajista. "Niin sanoo Herra sinusta ja sinun kaltaisistasi" — huusi pappi, — "heidän pöytänsä olkoon heille paulaksi, sekä kostoksi että lankeemiseksi, — tulkoon heidän silmänsä pimiäksi, ettei he näkisi, — olkoon heidän huoneensa kylmillä, ja ei kenkään olko, joka heidän majassansa asuis."

"Vaiti kirouksinesi, pappi, olivatpa ne pyhiä tai eivät!" huusi kuningas kiivaasti, — "hänen sielunsa tuomitkoon vanhurskas Jumala, — täällä tuomitaan vain hänen ritarikunniansa."

Mutta kappalainen oli niin kiinni tekstissään, että hän, kuulematta kuninkaan sanoja, lisäsi vielä: "kun hän tuomitaan, niin hän loppuu kuin jumalaton, ja hänen rukouksensa tulee synniksi — —"

Nämä sanat kuultuaan polvistuva ritari kimposi pystyyn ja tuijotti raivokkaana pappiin. "Tietäköön siis jokainen vapaa Tanskan mies" — huusi hän, — "ja tuomitkoon, jos se on synti: tällä hetkellä minä rukoilen petojen voittajaa P. Magnusta ja kaikkia pyhimyksiä, että kuningas Eerik Silmänräpyttäjän kirottu sukukunta juuritettaisiin pois maan päältä, niinkuin tämä käsi tuhosi hänet itsensä Finnerupin ladossa."

"Sinä julistit hänelle totuuden, pappi!" — sanoi kuningas, vaivoin hilliten syttyvän vihansa, — "mutta ei enää yhtään hengellistä kirousta! Hänen ajatuksensa ja rukouksensa tuomitkoon Jumala; täällä seisoo tämä rikollinen vain maallisten tuomarien edessä."

Pappi vaikeni. Kuningas kääntyi nyt juhlallisesti aliairueen puoleen ja kysyi: "Sano, mikä on tämän rikollisen nimi!"

"Ritari Åke Kagge, Videin ylhäistä sukua", — vastasi aliairut.

"Se ei ole tämän edessämme seisovan miehen nimi", — huusi airut, — "sillä häntä minä ja Tanskan ritaristo emme tunne muuksi kuin kavaltajaksi ja uskottomaksi vääränvalan tekijäksi."

Kuningas toisti kolmasti kysymyksensä rikollisen nimestä; joka kerta lausui ali-airut sen, ja joka kerta airut huusi: "se ei ole hänen nimensä", samalla hirveällä, tuhoisalla lisäyksellä. Airuen viime kerta huudettua nämä sanat, otti hän aliairuelta maljan, jossa oli lämmintä vettä; sitä kantaen hän nousi mestauslavan ylimmälle kohdalle ja kaatoi veden kunniattoman ritarin pään ja hartiain yli, sanoen: "näin huuhdon ritariston pyhän merkin pois tästä ruumiista." Kun tämä sana oli sanottu, katsottiin tuo kunniaton ritari kuolleeksi ja häntä kohdeltiin todella kuolleena ruumiina. Köydet kainaloissa hänet vedettiin alas mestauslavalta ja sidottiin paareille. Kääreliina heitettiin hänen ylitseen, ja kuninkaan kaikkine ritareineen ratsastaessa takaisin linnaan, kantoivat orjat, roskajoukon pilkkapuhein saattaessa häntä, Åke Kaggen kirkkoon, missä taas rukoiltiin ja laulettiin hänen, ikäänkuin vainajan puolesta. Kun vihdoin käärinliina riisuttiin hänen yltään, jotta hänet vietäisiin päin todellista kuolemaa, niin hän lepäsi paareilla voimatonna, ja epäröitiin, saattoiko häntä siinä tilassa lähteä kuljettamaan.

"Poistukaa ja antakaa hänen levätä! Aurinko on laskenut, ja hänellä on täällä rauha huomiseen asti", — kuului nyt kirkosta voimakas, käskevä ääni, ja esiin astui Pyhän-Hengen luostarin esimies juhlallisena, kuoriherranpukuisena, rinnallaan hopeinen, kaksitoistakärkinen kaksoisristi. Kaikki tunsivat hänet ja kumartuivat kunnioittaen, kädet ristissä ja puolittain polvistuen, ottamaan vastaan hänen siunaustaan.

Kaupunginvouti ja hänen miehensä, joiden oli vietävä vanki mestauspaikalle, epäröivät kuitenkin hiukan neuvottomina.

"Minun vastuullani poistukaa kaikki ja jättäkää syntinen tänne huomiseen asti!" — toisti esimies. — "Hänen sielunsa tarvitsee rauhaa valmistuakseen eroon syntisestä ruumiista. Minun pyhä velvollisuuteni on pitää huoli kuolevien sielusta. Kirkon ja Pyhän hengen nimessä minä käsken maallista mahtia tässä taipumaan."

Kaikki poistuivat. Ylhäinen munkkikunnan esimies läksi kirkosta viimeisenä ja panetti kirkon oven salpaan. Kaupunginvoudin käskystä asetettiin ovelle vahva nihtivartio.

Kun vouti miehineen seuraavana aamuna varhain astui kirkkoon, viedäkseen tuon yhteiskunnallisesti kuolleen mestauspaikalle, näkivät he oikean kuolleen ruumiin makaavan paareihin sidottuna. Jotkut arvelivat, että eiliset menot olivat jo jaksaneet tappaa hänet; toiset otaksuivat hänen kuolleen pelosta ja kauhusta, kun hän yöllä oli tullut tuntoihinsa ja nähnyt olevansa yksin autiossa kirkossa ja paareihin sidottuna. Kuvitelma siitä kauhusta, mikä näytti tappaneen tuon onnettoman, kun hän hirveässä asemassaan oli viettänyt koko yön kuolinhetkeään odotellen, herätti nyt jonkunlaista sääliäkin siinä väkijoukossa, joka edellisenä päivänä ei kyllästynyt pilkkaamaan vihattua salamurhaajaa, ja nyt huomattiin kuninkaan sentään olleen liian ankaran. Itse hurskas munkkien esimieskin oli suuresti lisännyt syntisen rangaistusta huolehtimalla hänen sielustaan siten, että hän sai kokonaisen yön aikaa valmistuakseen kuolemaan ja kuollakseen kauhusta. Ruumiin kasvot olivat pöhöttyneet ja jo siinä määrin muuttuneet, ettei kukaan tuntenut häntä maanpakolaiseksi ritari Kaggeksi muusta kuin pujoparrasta ja töyhtömäisistä kulmakarvoista. Ruumis haudattiin oitis aivan hiljaisesti, ilman kirkon tavallisia menoja ja vihkimättömään maahan. Mutta tuskin kuollut oli haudattu, ennenkuin levottoman rahvaan keskuudessa alkoi kuulua hiljaista kuisketta, että tuskin se kuitenkaan oli ollut asianomaisen ruumis. Kuolleen ruumiin nopea muuttuminen niin varhain keväällä oli näyttänyt kovin epäilyttävältä, ja huhuttiin, että parta ja kulmakarvat epäilemättä olivat tehdyt. Tiettiin maanpakolainen Åke Kagge arkkipiispa Grandin sukulaiseksi; ja arveltiin Pyhän-Hengen asiamiehen, joka ehkä pääsi luostaristaan salatietä kirkkoon, käyttäneen mahtiaan tässä tilaisuudessa pelastaakseen tuon mahtavan ja vaarallisen ylipapin sukulaisen. Mutta tämän huhun tukahduttivat pian kaupunginvouti ja hänen miehensä, jotka se olisi voinut saattaa tukalaan edesvastuuseen; se ei ehtinyt kuninkaan eikä drotsinkaan kuuluviin, ja hovissa uskottiin mitä kaupungin esimies oli lainmukaisessa muodossa kertonut, että nimittäin maanpakolainen kuninkaanmurhaaja oli tavattu hengetönnä paareilta, sekä että ruumis oli seuraavana aamuna lainmukaisen tarkastuksen jälkeen haudattu.