KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Turnajaisten jälkeen kuningas löi ritarisalissa tavanmukaisella juhlallisuudella ritareiksi muutamia asemiehiä, jotka olivat kunnostautuneet "Stig-marskin kahakassa" ja Norjan sodassa. Sitäpaitsi jaeltiin paraatihevosia, komeita aseita ja muita kunnialahjoja ruhtinaallisille häävieraille ja eräille niistä ruotsalaisista herroista, jotka olivat saattaneet Ingeborg-prinsessaa Tukholmasta. Erityisesti kuningas tahtoi antaa tässä tilaisuudessa marski Torkkeli Knuutinpojalle erinomaisen kunnioituksensa merkin, ja hän lahjoitti tälle sen uljaan ritarinmiekan, jota hän itse oli tänään kantanut. "Kantakaa sitä omananne ja Ruotsin kunniapäivänä ilolla!" — lausui hän. — "Mutta käyttäkää sitä, jalo herra marski, minua itseäni vastaan kuten olette käyttänyt omaa kunnon miekkaanne pakanallisia karjalaisia vastaan, jos minä jolloinkin — minkä Jumala estäköön — voin unhoittaa sen sopimuksen ja ystävyysliiton jalon Ruotsin kansan ja sen kuninkaan kanssa, minkä vakuudeksi tämä päivä on minulle ja Tanskalle antanut mitä kauneimman pantin!"

Ruotsalainen valtiomies otti tämän lahjan vastaan henkevällä puheella; hän toivotti sekä Tanskalle että Ruotsille onnenaikaa, jolloin heidän ruhtinastensa ja ritariensa miekat välkkyisivät vain kunnian, rauhan ja rakkauden tähtisäteinä toisiaan vastaan, mutta kuten revontulet ja liekitsevät pyrstötähdet Pohjolan yhteisiä vihollisia vastaan.

Lopuksi kuningas otti esiin erään asiakirjan, josta riippui vihreissä silkkinauhoissa suuri kuninkaallinen sinetti vahaan painettuna, kilvessä toisella puolen kolme kruunattua leopardia ja toisella puolen kuningas valtaistuimellaan kruunausasuisena. Kääntymättä sille puolen valtaistuinta, millä junkkari Kristofferin paikka oli ja jonne kuningas ei koko menojen aikana ollut heittänyt katsetta, hän sanoi korkealla äänellä ja ikäänkuin itseään vastaan taistellen: "Tanskan junkkari Kristoffer Eerikinpoika, astu esiin, ottamaan kädestäni juhlalahja tänä elämäni onnellisimpana päivänä! Minä olen vilpittömästä veljellisestä suosiosta ja neuvostoni suostumuksella jo kolme vuotta sitten allekirjoittanut ja sinetöinnyt tämän asiakirjan, joka julaistaan nyt vasta, ja jossa sinut nimitetään Vironmaan herttuaksi ja sen läänitysoikeuksien omistajaksi. Kaikkivaltias Jumala antakoon siihen siunauksensa!" Lausuttuaan selkeästi nämä sanat hän tunsi ikäänkuin raskaan kiven vierineen pois rinnaltaan ja hän kääntyi tyynenä ja iloisena sille puolen, mistä odotti veljensä astuvan esiin; mutta junkkarin paikka oli tyhjänä. Ei kukaan läsnäolijoista ollut nähnyt häntä turnajaisten jälkeen. Junkkarin hovimarsalkka astui esiin herransa puolesta ottamaan vastaan läänityskirjeen polvistuen kuninkaan eteen; sitten hän nousi, kumarsi syvään ja poistui etsimään herraansa.

Kristoffer ei ollut hääateriallakaan. Jotkut olivat olleet näkevinään hänen ratsastavan kuin raivopää täyttä neliä Fruelundista kohta turnajaisten loputtua.

Prinssi ei ollut palannut vielä iltajuhliinkaan. Linna kaikui musiikkia ja iloa. Ritarisaliin ja parvekkeelle pääsi kaikensäätyinen kansa esteettömästi tanssiin ja naamiaisiin. Kuten hauskoissa laskiaisremuissa huviteltiin näissä hullunkurisilla naamiopuvuilla ja jonkinlaisilla näyttämöesityksillä, joissa täydellä tyytyväisyydellä nähtiin yhtenä sekamelskana raamatullisia ja pakanallisia, pyhiä ja maallisia asioita. Ottipa tähän iloon osaa joukko hengellisiäkin herroja salapukuisina, esittäen n.s. mysterion eli raamatullisen ilveilyn, missä joku saksalainen "Hanswurst" ("Makkara-Hannu") näytteli temppujaan; myös Daavidin ja Goliatin taistelu esitettiin suureksi iloksi rahvaalle, joka Daavidilla luuli tarkoittavan omaa kuningastaan ja pitkän Goliat-venkaleen oli tuntevinaan milloin herttua Pitkäkoiveksi, milloin junkkariksi, mutta kohta kun drotsi huomasi ilveilyä selitettävän näin, hän poistatti nämä naamiot. Kun kuningas astui parvelle tanssijain joukkoon, niin nuoret tytöt lauloivat laulua, millä häntä tavallisesti tervehdittiin, ja josta oli tullut jonkinlainen kansallislaulu. Ihastuksella nuorta kuningasta kohtaan ja viitaten erääseen hänen nuoruutensa merkillisimmistä seikkailuista he lauloivat iloisesti:

"Ja Riiben sillalla tanssitaan; — on vallattu linna. — Korukengin ritarit tanssii edest' Eerikin, nuoren kuninkaan."

Kuningas kuunteli mielihyvällä tätä laulua ja jutteli Åken kanssa rakkaasta drotsistaan Pietari Hesselistä, josta tämä laulu aina muistutti häntä, ja kun Gerhard-kreivi kuuli laulun Riiben linnasta, niin hän tömisti iloisena tanssijaparveen, mielessään hauska muisto tuosta tapauksesta, missä hän itse oli ollut mukana; sekä laulu että paikka ja juhlatunnelma toivat sitäpaitsi hänen mieleensä sen päivän, jolloin hän itse oli viettänyt Helsingborgin linnassa häitä Agnes-kuningattaren kanssa.

Eräs nuori innokas kansanlaulaja alkoi nyt ylistyslaulun kuninkaan voitosta suuressa Grönsundin taistelussa; mutta kuningas näytti ystävällisesti viittaavan häntä vaikenemaan, kun muisto siitä saattoi häiritä hänen vierastaan, Langelandin Eerik-herttuaa. Mutta nyt saapuivat kuninkaan äiti ja kuningatar Helvig parvelle nuoren kauniin morsiamen kera, ja kansan ilo ilmeni yhä äänekkäämpänä. Kansanlaulaja alkoi kohta laulaa kuningatar Dagmarin häistä: siihen liittyivät kohta kaikki tytöt ja sen tahdissa tanssittiin. Kuningas itse astui tanssijarivin etunenään. Lopuksi tytöt lauloivat:

"Ilo suuri nostatti Tanskanmaan, kun Dagmar maahan saapui; maamiehellä ja porvarilla ajat oli hyvät, veronkiskojilta säästyivät kalliit jyvät. — Tuli uljaasta Böömistä se neiti."

Mutta kun he nyt aikoivat virittää viime värssyn, niin kansanlaulaja korotti äänensä muiden yli, laulaen:

"Ilo suuri taas Tanskan nostattaa: sulo Ingeborg meille saahan: kuten Valdemar Seier, niin Erik myös toi Dagmarin Tanskanmaahan. — Tuli uljaasta Ruotsista se neiti."

Riemuiten nämä säkeet toistettiin. "Kiitos, lapset, kiitos!" — sanoi kuningas iloisen liikutettuna. — "Jos Jumala ja Pyhä Neitsyt tahtovat, niin Valdemarin ja Dagmarin päivät palaavat!"

Nuori kuningatar tervehti liikutettuna ja hämmästyen kaikkia häntä rakkaudella ympäröiviä ihmisiä.

Yleisen juhlahumun ja ilon vallitessa ei ollut ketään, paitsi Åke-drotsi, joka olisi keksinyt jotakin epäilyttävää par'aikaisissa naamiaishuveissa ja salapukuisten vierasten suuressa joukossa. Viimemainittu kiinnitti erikoisen huomionsa pariin naamioon, jotka usein tunkeusivat likelle kuningasta ja hävisivät jälleen. He esittivät naamioasussaan rahvaan kuvitelmaa vetehistä: heidän maalattuja kasvojaan verhosivat vihreät silkkihiukset, ja heidän panssarinsa olivat loistavista hopeasuomuksista. Heidän levottomuutensa näytti Åkesta epäilyttävältä, ja hän seurasi tarkoin näiden molempien naamioiden liikkeitä. Pian hänen epäluulonsa sentään hävisi; toista vetehistä hän ei enää nähnyt; pieni, kaunis kalastajatyttö tuli toista vastaan, ja pian nämä kaksi tanssivat niin rakkaasti yhdessä, että Åke arveli kysymyksessä olevan pienen lemmenseikkailun. "Miksi minä en saa noin tanssia hänen kanssaan?" — huokasi hän, ja hänen ajatuksensa lensi Vordingborgin neitsyttorniin. Hän katsoi osanottoisesti kaunista kalastajatyttöä, joka pitkine kutreineen ja iloisine vilkkuvine silmineen naamioitunakin kaukaisesti muistutti neiti Margareeta Stigin oikukasta siskoa Ulriikaa. "Ah ei!" — huokasi drotsi mennen eteiseen, — "ne raukat istuvat yhä synkässä tornissaan, — he eivät näe eivätkä kuule mitään tästä juhlasta — ja ovat kuitenkin viattomat! Se on vääryys, jumalaton vääryys! Tässä kuningas sentään on kova ja taipumaton. Tänä iltana hän on iloinen ja lempeä ja onnellinen. Ken ties!" — Åke ikäänkuin äkkiä sai rohkean toiveen. Hän palasi parvelle ja läheni kuningasta, jota enemmän huvitti kansan iloittelu kuin uljaampi ja konstikkaampi tanssi ritarisalissa. Mutta nyt drotsi jälleen näki toisen ruman vetehisen kuninkaan likellä Uudelleen hänessä heräsi epäluulo tätä naamiota kohtaan, ja hän huomasi välkkyvän tikarinkahvan hopeasuomusten välissä vetehisen rinnalla, missä hän usein kuningasta lähetessään piti kättään. Åke astui kuninkaan ja tunkeilevan naamion väliin, kysyen: "Kuka olet?"

"Rosmer!" — kuului outoääninen vastaus. — "Haa, haa, haa!" Ja sitten olento lauloi käheällä äänellä:

"Rosmer mereltä koteutui, ja kirota alkaa: 'tänne on kristitty piillyt, sellainen käden oikean hajuss' on enne.' —"

Samalla hän tarttui kalastajatytön käteen, ja katosi tanssin hulmeeseen. Drotsi katsoi yhä hänen jälkeensä; hän ajatteli maanpakolaisia ja kunniansamenettänyttä ritari Kaggea. Ajatus tästä vaarallisesta ja huimapäästä salamurhaajasta tuli lopulta hänessä niin eloisaksi, että hän luuli näkevänsä hänet sekä vetehisen että melkein jokaisen muunkin naamion takana. Hän vihjasi muutamia henkivartijoita pitämään silmällä naamioituja ja seurasi itse kuningasta ritarisaliin. Hän vihjasi kreivi Henrikillekin ilmi pelkonsa ja pian nähtiin lukuisa henkivartijajoukko kuninkaan läheisyydessä, vaikkei hän itse eikä kukaan muukaan ruhtinaallisista huomannut siinä mitään erikoistarkoitusta. Drotsin terävät silmäykset ja varovaisuustoimenpiteet näyttivät kuitenkin herättävän joidenkin vieraiden huomiota. Pian kuului parvelta tuttu kansanlaulu Vetehisestä ja Agnetesta, ja sen tahdissa esitettiin tanssi missä tuo vetehisnaamio kalastajatyttönsä kera oli esitanssijana; hän itse lauloi aina vain kertosäkeet käheällä ja hurjalla äänellä:

"Haa, haa, haa! Ja hän meren pohjahan tytön vei!"

Viimein vetehinen ja kalastajatyttö häipyivät pois; he tanssivat ulos ovesta ja alas linnanpihalle, mukanaan joukko valepukuisia henkilöitä, jotka kuuluivat heidän naamiopilaansa ja esittivät kaikenlaisia meripetoja. Ei kukaan tiennyt minne he olivat kadonneet; alkoi toinen tanssi, eikä noista vähän hauskoista naamioilveilijöistä enää välitetty. Mutta sitten levisi rahvaan kesken se huhu, että Vetehinen oli ollutkin oikea vetehinen ja vienyt mukanaan erään neidon. Muutamat olivat olleet aivan näkevinään laivasillalta, kuinka välkkyvä vetehisolento ui pois kirkkaassa tähtivälkkeessä neitonen käsivarrellaan.

Oli kaunis, hiljainen kesäilta. Parvella ja ritarisalissa ei ollut ainoastaan tanssia ja naamiohuvia; suurta kansanjuhlaa vietettiin linnanpihalla, puistossa, Fruelundissa ja turnajaiskentällä soihtujen valossa, musiikilla ja virkistävillä tarjokkeilla. Kuningas esiintyi kaikkialla mihin iloisia ihmisiä oli kokoontunut, useimmiten kaunis morsiamensa rinnallaan ruhtinaallisten vierastensa ja hovimiesparven saattamana. Kaikkialla heidät otettiin vastaan riemuisin junalauluin. Linnanpuistossa heitä tervehtivät mestarit Rumelant ja Poppe Vahva, jotka juhlallisella paatoksella lausuivat konstikkaan ja hyvin tulkitun ylistysrunon, kiitellen siinä vuorottain kuningassulhoa ja hänen morsiantaan sekä kummankin kuninkaallisia sukulaisia, ja kaikkia läsnäolevia vallasväkiä ja suuruuksia. Kuningas kiitti heitä ystävällisesti lämpimästä laulusta, vaikka nuo liioitellut ylistelyt ja kuluneet sanontatavat eivät liioin miellyttäneetkään häntä. Mutta nyt hämmästytti uusi komea näytelmä: valaistujen holvikäytävien kautta kuletti morsiusparin ja koko lukuisan seurueen joukko siivekkäitä lapsia, jotka muka olivat henkiä tai enkeleitä, erääseen puistonkolkkaan, mistä oli erittäin kaunis näköala salmen yli. Sieltä pistihe äkkiä esiin sadottain laivoja, joiden mastoihin ripustetut lyhdyt muodostivat nimikirjaimia ja kruunuja. Sitä, mikä Skanörin markkinoilla oli herättänyt niin suurta hämmästystä ja mitä itse rahvas oli pitänyt noitatemppuina, sitä saatiin nyt nähdä täälläkin, vaikka paljon kauniimpana ja loistavampana. Taikauskoinen pelko oli kadonnut, kun kuultiin näiden temppujen viattomuus, ja niihin oli valmistuttu kuin kuninkaallisiin juhlanäytöksiin. Veneistä ja lautoilta nousi sikermä lentäviä, kirjovärisiä valoja; ilma sädehti monin tekoauringoin, tähdin ja tulirenkain, jotka kuvastuivat tyyneen veteen.

Siinä oli uusi, lumoava näky. joka ihastutti kaikkia. Kaikki jäykkyys ja hovitavat unohtuivat; kukin etsi paikkaa, mistä parhaiten saattoi katsella tuota kaunista taikaa.

Kuningas oli morsiamineen painunut erääseen tummaan puistonsopukkaan, mistäpäin nähden tuo ihana ilmanäytelmä oli mitä kaunein. Hän ei vielä monien vierasten ja juhlallisuuksien takia ollut saanut tilaisuutta puhua ainoatakaan kahdenkeskistä sanaa morsiamensa kanssa, ja enempään kuin vuoteen he eivät olleet nähneet toisiaan. Nyt he saivat olla hetken kahden tämän kauniin suvisen yötaivaan alla, missä tulitähdet näyttivät tanssivan heidän ympärillään ilmassa ja huumaava juhlahumu oli vaiti ja vain torvien syvät, juhlalliset äänet kaikuivat kaukaiselta kummulta salmen ylitse. Kuninkaasta tuntui kuin kokonainen maailma ajatuksia ja tunteita olisi pakahduttamaisillaan hänen rintansa. "Rakas Ingeborg, sieluni valittu!" — hän huudahti, syleillen armastaan. — "Nyt armias Jumala on kuullut syvimmän rukoukseni: hän on itse yhdistänyt meidät rikkomattomalla sakramentillaan; ei mikään maan eikä taivaan mahti voi meitä enää eroittaa. Minä olen maailman onnellisin ihminen. Jos olisin kaikkivaltias, tekisin tällä hetkellä joka sielun ympärilläni onnelliseksi."

"Eerik, rakkahin Eerik!" — vastasi Ingeborg, kietoen kätensä hänen kaulaansa. — "Tänään olen kanssasi katsonut rakkaan Jumalan taivaaseen. Sen sanan, minkä annoin sinulle kirkossa, minä uudistan kuolinhetkelläni, sillä enkelini herättää minut viimeisenä päivänä —."

"Älä ajattele kuolemaa nyt!" — keskeytti kuningas rakkaasti. — "Nyt vasta elämämme alkaa."

"Yhdessä hetkessä voi olla tuhat elämää!" — jatkoi morsian onnellisena. — "Jos nyt joku noista lentävistä tähdistä surmaisi minut sinun syliisi, niin minä kuitenkin ylistäisin sinua: olethan minun kuitenkin ikuisesti, vaikka kaikki maailman ihanuus katoaisi näkyvistäni."

Niin he puhelivat kahdenkeskisesti ja avasivat sielunsa sisimmän toisilleen, häiriytymättä ruhtinaallisten vierasten takia, joiden koko huomio oli kiintynyt harvinaiseen tulitusnäytökseen. Onnellinen morsiuspari vaipui syvästi liikutettuna toistensa syliin ja näytti unhoittavan itsensä ja koko maailman äänettömässä ja lämpimässä syleilyssään. Mutta äkkiä he heräsivät kovaan pamaukseen ja ilman vinkuvaan suhinaan; he avasivat silmänsä ja näkivät hämmästyen sieltä, missä äsken välkehtivät hiljaiset tähdet, suuren, loistavan tulikuulan, joka kiiti vinhuen ylöspäin ikäänkuin taivasta tavoittaen; se hohti kirkkaana ja komeana heidän päittensä päällä. Mutta heidän parhaillaan ihaillessa sitä, se paukahti ja hajosi tuhansiksi pikku tähdiksi, jotka katosivat ja sammuivat.

"Kaunista, ihanaa!" — huudahti kuningas — "Mitä keksiikään ihmisäly! Hän on sentään jonkunverran oikeassa tuo oppinut tulitaituri, joka antaa meillä tämän näytöksen; ne syvät näkemykset luonnon salaisuuksiin, jotka ovat lähtöisin suuresta Rogerista, ehkä sentään kerran ikäänkuin muuttavat maailman hahmon. Kaikki, mikä meistä nyt on suurta ja ihanaa on ehkä meidän jälkeläistemme jälkeläisistä vain unta ja lastenleikkiä. — Kuinka onkaan kaikki vaihtuvaa, rakas Ingeborg!" — lisäsi hän miltei kaihoisasti. — "Tämänkin illan ihmeellinen loisto katoaa ja sammuu pian, kuten tuo uljas ilmanäky."

"Mutta mikä on elämää ja totuutta ja henkeä, rakas Eerik", — vastasi Ingeborg katsoen häntä armaasti silmiin "mikä loistaa kauniisti ja ihanasti rakastaviin sieluihimme, — eikö totta, ystäväni, se ei sentään koskaan näytä meistä unelmilta ja lastenleikiltä. Niin ei sentään maailman hahmo mahtane koskaan muuttua, että jumalallinen ja ikuinen voisi sammua, kuten turha ilmanäky."

"Ei, toden totta, kaikkien pyhien nimessä ei, siihen ei mikään viisaus voi johtaa", — sanoi kuningas innokkaasti ja tähysti hetken miettivänä ja ikäänkuin uneksien tyyntä ja muuttumatonta tähtitaivasta. — "Sano minulle, rakas Ingeborg", — jatkoi hän taas lempeästi ja rakkaasti, hiljaisen iloisena katsellen kaunista morsiantaan ja painaen hänen kätensä huulilleen, — "etkö kaipaa liian paljon äitiäsi ja veljiäsi minun luonani?"

"Äitiä ja Eerik-veljeä enin", vastasi Ingeborg keveästi huoahtaen. — "Mutta olenhan sinun ja rakkaan, uskollisen Ingenin luona, Äiti ja veljeni käyvät usein luonamme ja me heidän luonaan — eikö niin? Ja sinähän autat minua ja äitiä lujittamaan rakkautta ja rauhaa veljieni välillä."

"Toden totta, parhaani mukaan!" — vastasi kuningas pudistaen kiihkeästi hänen kättään — "Rakkaus ja rauha veljesten välillä on kaunis aarre, rakas Ingeborg! Ei mikään kruunu korvaa sen arvoa" Hän vaikeni äkkiä niinkuin ei olisi tahtonut saattaa armastaan murheelliseksi sanomalla sitä, mikä tänäkin onnen hetkenä synkenti hänen iloaan. "Tänä hetkenä tahdoit tehdä kaikki ihmiset onnellisiksi, jos voit" — jatkoi Ingeborg — "Täytä siis tänä kauniina hetkenä ensimäinen pyyntö, mikä minulla on sydämelläni!"

"Lausu se, rakas Ingeborg — se täyttyy oitis!" — sanoi kuningas. — "Mitä voisit pyytää minulta, mikä minun täytyisi kieltää? Sano mitä toivot!"

"Vapautusta kaikille murheellisille vangeille valtakunnassasi, jotka tällä hetkellä katuvat rikostaan tai kärsivät syyttömästi. — —"

"Syyttömästi?" — toisti kuningas nopeaan. — "Tiedän, ettei täällä kärsi kukaan syyttömästi kahleiden pakkoa. Miten tapasit sellaisen ajatuksen?"

"Syystä tai syyttömästi!" — vastasi Ingeborg, tarttuen hänen käteensä. — "Vanhurskaan edessähän ei kukaan ole aivan syytön, ja kuitenkin hän antaa anteeksi meille kaikille rakkaan poikansa ja ikuisen armonsa tähden. Anna anteeksi vihollisillesi, rakas Eerik, anna heille anteeksi Jumalan suuren rakkauden tähden! Vapauta onnettomat vangit ikuisen vapauden nimessä! — Anna rauhattomille rauha Jumalan valtakunnan suuren rauhan takia!"

Kuningas oli karahtanut hehkuvan punaiseksi. Hänen silmänsä välähtelivät, hänen rintansa riehui. Hän päästi kiihkeänä morsiamensa käden ja painoi oman kätensä miltei suonenvedontapaisesti rintaansa vasten. "Minä vannoin Viborgin kirkossa valan isäni verisen pään kautta", — sanoi hän syvällä tukahdetulla äänellä. — "Se vala minun täytyy pitää — tai joutua ikuiseen kiroukseen! Isäni murhaajille en koskaan voi antaa anteeksi; en kellekään heistä voi antaa rauhaa niinkauan kuin silmäni jaksavat aueta — —"

"Et heidän sukulaisilleenkaan etkä heidän lapsilleen, joilla ei ole osallisuutta heidän pahoissa töissään?" — kysyi Ingeborg tuskaisena. — "Älä ole kova, älä ole armoton! Vapauta toki Stig-marskin onnettomat tyttäret Vordingborgin vankilasta minun rukoukseni tähden!"

"Mainitsit juuri nimen, joka kuohuttaa sieluani pohjaan saakka, kenen suusta sen sitten kuulenkin", — sanoi kuningas synkkänä ja tuijotti maahan. — "Tuon petturin sukulaiset ja jälkeläiset ovat minun verivihollisiani, niinkuin hän isäni. Mutta" — jatkoi hän päätään nostaen, — "oman itseni takia en tahdo vihata tai vainota ketään; ne, jotka vihaavat ja vaanivat minua, voin jättää rauhaan sinun rukouksesi takia; mutta, kaikkien pyhien nimessä, niille, jotka verisin käsin kajosivat isääni sinä synkkänä P. Cecilian yönä — niille antakoon Jumala anteeksi, jos mahdollista, — minä sitä en voi koskaan!"

Ingeborg oli melkein kauhistuneena hänen kiivaudestaan ja tuskin uskalsi katsoa häntä.

"Olenko säikäyttänyt sinua, rakas Ingeborg?" — jatkoi kuningas tyynemmin ja tarttui taas hänen käteensä. — "Anna minulle anteeksi! — Sielussani on eräs kieli, jonka sointi on hirveä; älä enää koskaan kajoa siihen! Huomisesta aikain marski Stigin tyttäret ovat vapaat sinun rukouksesi tähden! Mutta Tanskasta heidän täytyy lähteä. Tule, mennään muiden luo!"

"Kiitos, kiitos, rakas, kiihkeä Eerik!" — huudahti Ingeborg iloisena ja kietoi taas armaana ja luottavaisena käsivartensa hänen kaulaansa. — "He saavat siis lähteä vapaina valtakunnastani? Muuta he eivät pyydäkään. — Enempää ei ole kohtuus vaatia. Et ilahduta tällä vain minua hääpäivänäni: ilahdutat myös erästä uskollista sielua, jota sinä sydämestäsi rakastat."

"Ketä?"

"Drotsia — hiljaista, raskasmielistä drotsi Åkea —"

"Pyysikö hän sinun esirukoustasi?"

"Pyysi — vaikkei hän juuri pyytänyt minua sanomaan sitä sinulle —"

"Hm, Åke — olisiko hän — mutta ei, tuskin hän on rakastunut. Hän uneksii enemmän taivaan kuin maan enkeleistä. Ja totisesti — sellaisille enkeleille hän on liian hyvä! Tule, rakas Ingeborg, meitä varmaan jo kaivataan."

He palasivat seuraan, joka vielä nautti laivojen kauniista valaistuksesta ja yhä kauniimmista tulitempuista.