KUUDES LUKU.

Sjöborgin linna, jossa kuningas itse oli asunut vuoden 1295:n viime kuukaudet, ja joka oli ollut niin tärkeiden tapahtumien näyttämönä, oli seuraavana uudenvuoden aamuna autio ja tyhjä. Portti oli lukittu, ja lauttasilta jäätyneen järven rannalta poistettu. Portin yläpuolella olevalla muurilla eivät enää vartijoivat vahdit astelleet; sisäpuolella ei ollut elämää eikä liikettä. Eteläisen maavallituksen ulkopuolelle, niinkutsutun kuninkaanpuiston päähän, missä tiet Esromista ja Gilleleijestä yhtyivät, oli hirsipuu pystytetty. Hirsipuussa riippui kuollut ihmisruumis, jonka yllä oli lyhyt lammasnahkaturkki ja jalassa suuret, karvaiset saappaat. Pari korppia tappeli syntisen pään kohdalla, ja jäykäksi jäätyneen ruumiin ympärillä liiteli kirkuvia harakoita.

Vanha kalastaja Jeppe Gilleleijestä, joka aina paastopäivinä vei kaloja Esromiin ja Sjöborgin keittiöön, astui aikaisin aamulla, sankassa pakkassumussa, selässään leveä kalakorinsa, linnanportin vastapäätä olevalle lauttauspaikalle ja seisoi melkein hirsipuun alla ennenkuin sen huomasi. Hänen renkinsä, nuori kalastajapoika, seurasi häntä samanlaista koria kantaen.

"Se oli siis kuitenkin totta!" sanoi vanhus. "Täällä on talo tyhjänä. Uskottomat palvelijat ovat livistäneet tiehensä. Minne lie lintu lentänytkin, häkki ainakin on tyhjänä. Meidän nuori kuninkaamme kuuluu olleen todenperään vihainen, eikä hän jätä puolieräisiksi töitään. Nyt saamme lähteä Örekrogiin turskinemme. Mutta onko paholainen riivannut nuo linnut tänään?"

"Katsokaa, katsokaa, isäntä!" huusi renki. "Tuolla hän riippuu."

"Rist' varjele!" huudahti Jeppe ja pysähtyi. "Siinäpä riippuu totisesti mies vanhassa turkissaan ja jaloissaan samat saappaat, jotka minä toin hänelle viimeisiltä Skanörin markkinoilta ja joista hän peijasi minulta rahdin ja kuusitoista äyrityistä. Niin, niin, pohjat ovat vielä ehjät; enpä juuri toivottanut hänen niitä terveydellä kuluttavan. Hyi, miten ilettävät hänen kasvonsa ovat. Eipä tuo ole kovinkaan rohkaiseva näky näin aamutuimaan. Otetaanpas ryyppy, Ola!" Hän otti esille koristaan pienen puuleilin, ja juotuaan siitä ensin itse, hän ojensi sen rengilleen. Sitten molemmat katselivat pelokkaina hirtettyä.

"Herra Jumala, kyllä pian loppuu tämä vaivaisen syntisen elämä!" alkoi vanhus taas puhua tehden ristinmerkin, ja rykäistyään väkevän juoman vaikutuksesta hän jatkoi: "No niin, minä sanon niinkuin ennenkin: Kukin palkkansa ansaitsee, — paha pahalla palkitaan. Kuolleista täytyy muuten puhua vain hyvää, ja sen minä sanon, Jesper Mogensen oli muutamissa suhteissa hurskas mies: Hän ei laiminlyönyt aamukirkkoa eikä iltamessua; hän kävi joka toinen päivä ehtoollisella, jota ei ainakaan kukaan meistä tee. Mutta ei korppi pesemällä valkeammaksi muutu, enkä minä antaisi mädännyttä sillinpäätä hänen hurskaudestaan. Muistatko mitä minä sanoin viime vuonna kalastaja Sörenille? Odotappas vain, sanoin minä, kyllä se vene vielä ajaa karille hirsipuun alle. Rukoilkaamme kuitenkin hänen sielunsa puolesta, Ola, vaikka hän onkin tinkinyt meiltä monta kiiltävää äyrityistä ja pettänyt kuninkaalta useampia vakallisia hopeaäyriä, kuin nyt korpit ovat jättäneet hiuksia hänen syntiseen päähänsä. Liekö hänellä nyt parempi olla siellä missä on, kuin hänen vangeillaan oli ennen Sjöborgissa! Ei hän olisi parempaa oloa ansainnut, sillä itse hän aina oli armoton herra, eikä säälimätön herrasväki pääse Herran armosta osalliseksi."

"Se on totisesti tosi sana, isäntä!" vastasi nuori kalastaja. "Mutta eikö voisi sanoa samaa myöskin meidän nuoresta kuninkaastamme, tietysti kaikella kunnioituksella?"

"Kuninkaastako? Oletko hullu, Ola?" huudahti vanhus tulisesti. "Onko sinut paholainen sokaissut ja riivannut? Sellaistako kristillisyyttä sinulle on opetettu luostarissa? Sinäpä vasta mainio miehenalku olet!"

"Elä suutu, isäntä!" vastasi poika. "Totuus on totuus, olkoon sitten karvas tai makea, ja kutkutelkoon rikkaiden tai köyhien neniä, sanoo isä Yrjänä. Ja me tanskalaiset olemme vapaa kansa, jotka uskallamme lausua suoraan käräjillä asiamme, olkoon vastassamme ylhäinen herra tai yksinkertainen talonpoika. Te tiedätte kyllä itsekin isäntä, ettei kuningas ole se mies, häpeä sanoa, joka antaa armon käydä oikeudesta silloin kun on kysymys lainsuojattomista tai heidän suvustaan ja ystävistään. Ajatelkaapas vain Stig-marskin kauniita tyttäriä, heidät hän on sulkenut Vordingborgin neitsyttorniin ainoastaan senvuoksi, että heidän isänsä oli lainsuojaton mies; ei hän sillä ainakaan erityisesti sääliä osoittanut. Isä Yrjänä sanoi hänen tehneen hyvin väärin piinatessaan ja kidutellessaan piispaa täällä niin kauan. Ei voinut kukaan todistaa hänen olleen hitossa lainsuojattomien tai Etelä-Jyllannin herttuan kanssa. Kaikessa tapauksessa hän oli mahtava hengenmies, jota vain Jumala ja paavi ovat oikeutettuja tuomitsemaan, niin ainakin isä Yrjänä sanoo."

"Vai niin! Hän puhuu rohkeasti tuo isä Yrjänä!" mutisi vanhus ja istuutui miettiväisenä kalakorilleen. "Mutta sanokoot vain nuo hurskaat herrat mitä haluavat, sen minä kuitenkin tiedän, ettei meillä ikinä ole ollut Tanskassa lainkuuliaisempaa kuningasta. Antaessaan hirttää tuon miehen —"

"Siinä hän teki hyvän työn, isäntä, sitä en minäkään kiellä", jatkoi renki. "Vaikkei nyt linnanvouti olisikaan auttanut piispaa pakoon, jonkavuoksi hänet kuitenkin hirtettiin, niin on hän rehellisesti ansainnut silmukan paljosta muusta; hänelle ei kuningas tehnyt minkäänlaista vääryyttä. Mutta säälinpä sentään torninvahti Mattia ja hänen sisarenpoikiaan: Heidän täytyy nyt istua kahleisiin kytkettyinä Flynderborgissa, vain senvuoksi, että olut oli painanut heitä liian raskaasti tuona valvonta-yönä vankilatornissa. Ei kukaan muu auttanut piispaa pakenemaan", lisäsi hän katsoen hiukan karsaasti toisella silmällään, "kuin tuo Martti Madsven, senkin hirtehinen. Isä Yrjänä sanoi hänen tehneen siinä sekä uskaliaasti että hurskaasti; senvuoksi onkin pyhä Martinus pelastanut hänen henkensä ja auttanut hänen livistämään maasta. Mutta nyt on hänkin lainsuojaton mies, ja tottapuhuen on paholainen saanut haltuunsa hänenkin sielunsa."

"Kuuleppas Ola!" alkoi vanhus puhua ankaralla äänellä ja nousi. "Varo sinä parrattoman suusi puheita, ainakin silloin kun puhut paholaisesta, taivaallisesta Isästämme ja kuninkaasta. — Mitä Martti Madsvendiin tulee, on minulla hänenkin suhteensa sinulle sana sanottava, mutta ensiksi kuninkaasta! Sanotaan pelkuriksi sitä, joka ei uskalla itseään puolustaa. Kuningas on kansansa pää, ja kun päätä pakottaa, niin pakottaa kaikkia jäseniä; sen on jokainen kunnon tanskalainen saanut näihin aikoihin tuntea. Lapsesta asti on meidän nuori kuninkaamme saanut monta kovaa kokea. Mutta Herra on ollut hänen kanssaan tähän päivään asti ja suojellut sekä hänen sielunsa että ruumiinsa, huolimatta arkkipiispasta, paavista ja koko papistosta. On kyllä totta, että me olemme vapaa kansa, jokaisella on oikeus ääneen ja pelkäämättä lausua totuus sekä ylhäiselle että alhaiselle. Mutta se, joka uskaltaa sanoa pahan sanan kuninkaasta, joutuu minun kanssani tekemisiin niin kauan kuin minulla on kieli suussa ja terve nyrkkini tallella. Sinä olet vielä pojannaskali, Ola! Sinä et tiedä mitä täällä tapahtui silloin kun sinä vielä makasit kapalossa maitopullon vieressä. Jos lainsuojattomat olisivat lyöneet sinun isäsi kuoliaaksi, silloin kun sinä vielä kepillä ratsastelit, niin etpä taitaisi ottaa heitä syliisi, vaikka nyt ratsastaisit sadalla hevosella."

"Siinä te, isäntä, olette totta maar' oikeassa!" vastasi poika innokkaasti. "Henki hengestä! huutaisin minä ja löisin kuoliaiksi heidät kaikki, missä ikinä heidät tapaisin, se olisi rehellisesti tehty hurskaan asian puolesta. Mutta kosto on kuitenkin Heran, ja kuninkaan tulisi olla hiukan kylmäverisemmän ja viisaamman kuin jonkun meistä. Parempi hänen olisi kärsiä vääryyttä kuin asettaa maa ja valtakunta vaaraan oikeuksiaan puoltaessaan."

"Akkojenloruja!" keskeytti vanhus hänet. "Vai munako tässä opettaa kanaa munimaan? Laillisuudessa on pysyttävä, vaikka koko maailma hävitettäisiin. Niin täytyy kuninkaan ajatella. Ei hän turhaan miekkaa kanna."

"Mutta, rakas isäntä, sekä isä Yrjänä että kaikki Esromin hurskaat herrat ja monet meidän kaupunkimme järkevistä miehistä arvelevat kuitenkin kuninkaan menevän liian pitkälle kiihkossaan, saattaen siten itsensä ja koko maan onnettomuuteen. Senvuoksi onkin arkkipiispa nyt julistanut hänet pannaan. Mutta hän potkii vain tutkainta vastaan ja käy kaikesta huolimatta kirkossa silloin kun tahtoo."

"Luulenpa kyllä taivaallisen Isämme suovan hänelle anteeksi senlaisen uhmailun ja jumalattomuuden", sanoi vanhus päätään nyökäyttäen. "Eipä taida tässä maassa olla ainoaakaan piispaa, joka lukitsisi häneltä kirkonoven senvuoksi, että mestari Grand on hänet julistanut pannaan Sjöborgissa. Silloin kun se konstikas herra pistettiin linnaan, huhuiltiin heti, että kaikki kirkot koko maassa suletaan. Mutta niinkös kävi! Vaikka Rooman paavi lähettäisi kymmenen käskyä, niin eivätpä pahus vie, kuitenkaan tottele. Nyt kun arkkipiispa on vapaa, ei täällä näytä olevan suurtakaan hätää. Sitäpaitsi olemmehan me ennenkin nähneet Tanskan kuninkaan olleen pannaan julistetun ja kuitenkin kantaneen kruunua ja valtikkaa kuolinhetkeensä asti."

"Mutta kyllä siitä vielä voi syntyä aika sekamelska, isäntä!" vastasi poika. "Ilman paavin suostumusta ei täällä enää voi häitäkään viettää, ja tällaista oloa saattaa vielä kestää kauankin, kun hän nyt kaiken lisäksi on alkanut ahdistella niitä kaniikkeja ja prelaateja, jotka ovat olleet arkkipiispan kanssa liitossa. Kauppasataman rikas Hans Rodis on menettänyt koko omaisuutensa senvuoksi, että lähetti vangille viilan ja työkaluja vankilaan. Eipä käynyt paljon paremmin myöskään Lundin mestari Peiterille, ja kaikki arkkipiispan kirkkotilukset ovat jo otetut takavarikkoon. Senlaisesta rohkeudesta ei ole näihin asti kuultu koko kristikunnassa, sanoo isä Yrjänä."

"Siinä asiassa kuningas seuraa parhaiden miestensä neuvoa eikä sinun tai isä Yrjänän!" murahti vanhus. — "Siitä hän ja valtakunnanneuvosto vastatkoot. Häntä on vain liiaksi ärsytetty, sen minä sanon, ja kohtuus on kaikella, myöskin hurskaudella ja kärsivällisyydellä. Varo riitoja, Jeppe, sanoi autuas isä vainajani — Herra olkoon hänen sielulleen armollinen, — mutta jos kuitenkin riitaan joudut, niin suoriudu siitä kunnialla. Ei kannata kiveä voilla pehmitellä; ei, kova kovaa vasten."

"Teidän luvallanne, sanoi paholainen, asettaessaan selkänsä orjantappurapensasta vasten", keskeytti nuori kalastaja hänet hymyillen. "Mutta sanottiinpa hänen katuneen, kun tunsi sen pistokset. Olenpa minä joskus kuullut toisenkin vanhan ja viisaan sananlaskun: Jos et ylitse pääse, niin kömmi alitse, sanoi vanha tätini minulle. Jos meidän nuori kuninkaamme olisi saanut sentapaisen opetuksen ylpeältä drotsi Hesseliltä, joka opetti hänen heiluttamaan keihästä ja miekkaa, niin olisi se ehkä ollut onneksi maalle ja valtakunnalle, sanotaan —"

"Loruja!" keskeytti hänet vanhus ja nosti taas korin selkäänsä. "Senlainen oppi kyllä kelpaa sinulle ja sinun tädillesi, sekä isä Yrjänälle, joka sanoo kaiken, mitä sinä ajattelet. Mutta se mikä soveltuu rotille ja hiirille, ei ole kunniaksi haukalle ja kotkalle. Nöyryys on kullan arvoinen. Mutta, jos kuningas aikoo kulkea portin kautta, niin hän ennen lyö sen murskaksi kuin matelee sen alitse." Sen sanottuaan hän heitti vielä kerran silmäyksen kuninkaan ankaruuden ja nopean lainkäytön mykkään todistajaan, ja alkoi sitten ääneti ja ajatuksiinsa vaipuneena astella Gilleleijeen vievää tietä kotiinsa päin.

"Mutta kuulkaahan, isäntä, jos te nyt kerran kaikessa olette kuninkaan puolella", alkoi poika puhella, astuessaan hänen jälessään, "niin mitenkä silloin voitte puolustaa Martti Madsveniä tai uskoa hänen voivan välttää hirsipuuta? Onhan hän aina ollut lainsuojattomien puolella. Te tiedätte yhtähyvin kuin me muut, että hän auttoi arkkipiispan pakenemaan Sjöborgista. Kyllähän minä näin hänen pistäytyvän teillä jouluaaton edellisenä iltana, ennenkuin hän meni merille mustalla pyhiinvaeltajalaivalla."

"Jos tahdot pysyä eheänahkaisena, senkin lörppäsuu, niin varo itseäsi juttelemasta sitä muille", huudahti vanhus kiivaana ja kääntyi uhkamielisenä häneen päin. "Synneistään Martti Madsven nyt suorittaa katumusmatkaa, sillä se joka joulunaikaan lähtee aavalle merelle palvellakseen Jumalaansa ja Vapahtajaansa, hän ei minun tietääkseni ole huono kristitty eikä myöskään maankavaltaja."

"Mutta kaikki sen tietävät", — —

"Kyllä sitä aina juoruillaan jos jotakin. Ei sinuun eikä minuun kuulu mitä Martilla on ollut tekemistä mestari Grandin ja lainsuojattomien kanssa. Mutta sen minä ainakin tiedän: nähtyään meidän nuoren kuninkaamme, ja saatuaan häneltä rahalahjan, ei ole kukaan hänelle Marttia uskollisempi. Muuten oli Jumalan onni, että mestari Grand pääsi karkaamaan", lisäsi hän, "sillä, uskonpa itsekin uljaan kuninkaamme toimineen siinä asiassa liian kiivaasti. Jos Martti Madsvenillä on ollut sormensa siinä pelissä, niin saanee hän sen kalliisti maksaa. Mutta siitä minä panen vaikka kaulani pantiksi, ettei hän sillä ole tarkoittanut pahaa maalle eikä kuninkaalle."

"Aika jumalaton narri hän vain on, kujeilija, vatsassa puhuja ja senlisäksi lainsuojaton maankiertäjä, joka varmasti joutuu hirsipuuhun, jos hän vielä joskus astuu jalkansa tanskalaiselle pohjalle", sanoi nuori renki kiihkeästi. "Onhan synti ja häpeä, että teidän nuori, kaunis Kaarinanne itkee siniset silmänsä punaisiksi hänen tähtensä."

"Vai niin, siinäkö sitä ollaan?" sanoi vanhus. "Taitaisitpa kernaammin suoda hänen itkevän ne punaisiksi sinun itsesi tähden. Heitä ne turhat tuumat mielestäsi, Ola! Jos Martti tulee kotiin ennen juhannusta, niinkuin lupasi Kaarinalle ja minulle, ja jos hän silloin suoriutuu selväksi asioissaan, niin saatpa tanssia hänen häissään. Mutta, jos koetat panetella häntä minulle tai Kaarinalle, niin saat panna tavarasi myttyyn ja purjehtia tiehesi. Nyt tiedät minun tahtoni." Näin sanoen astui vanhus voimakkain askelin edelleen. Nuori mies seurasi nolona ja äänetönnä häntä rantaan, missä Jeppe irroitti erään kalastajaveneen purjehtiakseen pohjoisempaan myömään kalojaan, joita hän ei enää saanut Sjöborgissa kaupaksi.

"Elkää uskoko minun tahtovan Martille mitään pahaa", alkoi nuori kalastaja taas puhua, asettaessaan korin venheeseen ja astuttuaan itse sinne isäntänsä jälestä, "eikä siitä olisi minulle mitään hyötyä. Te ja Kaarina olette nyt kerran hullaantuneet siihen narriin, ja täytyyhän minunkin myöntää hänen olevan uljaan ja ovelan miehen; aika veitikka hän vain on, vaikka aikaahan hänellä jo ikääkin olla, hän voisi melkein olla tytön isä. Jos hän vanhurskaudesta ja kristillisestä rakkaudesta auttoi piispan pakenemaan, niin taisipa hän silloin tehdä laupeudentyön; vaikka ihmiset sanovat, ettei hän sitä tehnyt taivaallisen herramme tähden. Olisi teidän kaunis Kaarinanne toki ansainnut kunnollisen nuoren miehen, eikä tuollaista lainsuojatonta, vanhanpuoleista maankiertäjää." — —

"Senkin parraton keltanokka! Mitä sinä siinä löpiset?" keskeytti hänet vanhus kiivaana ja polkasi jalallaan venheen pohjaan. "Luuletko sinä minun tyttäreni ihastuvan sileäleukaiseen piimäsuuhun. 'Kun on poissa näkyviltä niin on poissa sydämestä', sanovat nykyiset nuoret; mutta sitä ei sano kukaan minun tyttärestäni. Jos sinä vielä sanot sanankaan tästä asiasta, Ola, niin se jää viimeiseksi meidän välillemme. — Mutta mitä perkelettä tämä on?" huudahti hän, huomattuaan heitä olevan kolme veneessä. "Mistä tuo mies tuli?"

"Kunnon miehet, ettekö hyvästä maksusta veisi matkamiestä Skanöriin?" kysyi kookas herra, joka äkkiä oli noussut seisomaan purjeen takaiselta penkiltä, minne hän oli piiloutunut. Hänellä oli yllään likainen talonpoikaisnuttu; mutta se sopi huonosti hänelle, ja sen alta näkyi ritarillinen olkavaate sekä komea kullattu miekankahva. Hän näytti turhaan koettavan peittää vuohennahkahatullaan suurta otsa-arpeaan. Hänen kalpeat kasvonsa ja ruosteenkarvaisten kulmakarvojen alta tuijottava arka katseensa ei herättänyt luottamusta. Hän puhui tanskaa, mutta hiukan norjaksi murtaen, joka ei näyttänyt olevan synnynnäistä, vaan jonkinlaista matkimista tai tottumusta.

"Mitä teillä on tekemistä täällä minun venheessäni?" murahti Jeppe kalastaja mittaellen häntä uhkaavin katsein. "Jos aijotte Skanöriin, miksette silloin mennyt lauttauspaikalle?"

"Onhan kuningas ottanut takavarikkoon kaikki lauttauspaikat tuon karanneen arkkipiispan tähden", vastasi vieras. "Joka mies tietää Grandin karanneen täältä meritse, ja kuitenkin ajavat nuo typerät houkkiot häntä takaa täällä öin ja päivin. Eihän täältä pääse kissakaan pois maasta, ja täällä on tuskin enää ainoaakaan suota tai metsää, minne hurskaan arkkipiispan ystävä voisi piiloutua. Te näette, että minä olen karkulainen, mitä minun auttaisikaan teiltä totuutta salata: minua ajetaan takaa. Pelastakaa minun henkeni ja viekää minut laivasatamaan, josta voisin päättä pakenemaan! Minä palkitsen teidät siitä runsaasti."

"Vai niin!" sanoi vanha kalastaja, ja hänen tuima katseensa lauhtui. "Usein on nähty rehellisenkin miehen joutuvan onnettomaksi: moni saa paeta maasta ja valtakunnasta häpeällä, joku sinne palajaa kunniassa ja loistossa. Tuuli on hyvä, ja veneeni kestää kyllä sen matkan. Mutta ensiksi minä tahtoisin tietää, kuka te olette ja minkävuoksi te olette lainsuojaton? —"

"Lainsuojaton?" toisti vieras säpsähtäen. "Kuka sanoo, että minä olen laillisesti lainsuojaton, senvuoksi että minä pakenen laittomuutta ja häpeällistä vääryyttä? Minä olen sen suuren arkkipiispa Grandin sukulainen, jota täällä on niin häpeällisesti ja vääryydellä kohdeltu; jos minä en tahdo alistua saman itsevaltaisen kohtelun alaiseksi, josta Jumala ja hurskaat ihmiset hänet auttoivat vapaaksi, niin minä olen pakoitettu etsimään pelastustani pakenemalla."

"Entä teidän nimenne? Herra?" alkoi kalastaja taas puhua, ja asetettuaan äkkiä airon kiveä vasten hän työntäsi venheen niin rajusti vesille, että sekä vieras että hämmästynyt renkipoika olivat lentää selälleen. "Te ette siis salli itseänne kutsuttavan lainsuojattomaksi?" jatkoi hän rauhallisesti kun vieras nousi ja katseli levottoman näköisenä veneen ja rannan välillä olevaa leveää juopaa. "Mutta luulisinpa sen nimen teille sopivan. Etköhän olekin arpiotsainen aseenkantaja Kagge. Jos te olitte yksi Finnerupin ladon kuninkaanmurhaajista, ja jos juuri te äskettäin uhkasitte kuninkaan ja drotsin henkeä, niin olisinpa aika nahjus, jos sormellakaan avustaisin teitä muuhun vapaasatamaan kuin hirsipuuhun."

Muukalaisen kasvot väännähtivät kamalasti, hän pisti suonenvetoisesti kätensä takkinsa alle ja vetäsi esille pitkän, välkkyvän ritarimiekan. "Te laskette minut heti takaisin maihin tai viette minut Skanörin satamaan, vaikkapa olisin itse paholainen", huusi hän. "Se aseenkantaja, jolle Tanskan suurin mies antoi ritarilyönnin, ei anna halvan kalastajan viedä itseään kaupaksi turskien ja kampeloiden kanssa."

"Suuret sanat ja sian rasva eivät tartu kurkkuun", vastasi Jeppe rauhallisesti ja heilautti raskasta airoa päänsä päällä kuin keihästä. "Tässä minä seison omalla pohjallani ja olen oma herrani. Heittäkää kädestänne tuo korukapine, herra pitkäkoipi, tai saatte kohta kolauksen päähänne, niin että unohdatte ritarilyönnin, jonka suurin mies teille antoi. Jos se mies muuten oli marski Stig Andersen", lisäsi hän, "niin ei teidän enää tarvitse mainita minulle kaunista nimeänne eikä tekojanne. Silloin te olitte yhtä varmasti Stig-marskin ja harmaaveljesten kanssa Finnerupin ladossa kuin nyt olette Jeppe-kalastajan kanssa matkalla tuomiolle ja hirsipuuhun."

"Senpä näemme", huusi vieras raivostuneena ja hyökkäsi häntä kohti paljastettu miekka kädessä, mutta kaatui samassa silmänräpäyksessä tiedotonna veneeseen, hatun lentäessä hänen päästään Jeppe Niilonpojan raudoitetun airon lyönnistä.

"Ota miekka hänen kädestään ja sido hänet, Ola, sillaikaa, minä nostan purjeet!" sanoi vanha kalastaja rauhallisesti heittäen airon luotaan ja alkoi järjestellä purjeita. — "Ei hän siitä kolauksesta kuollut. Jos kuningas sallii hänen jäädä elämään, on se hänen asiansa. Mutta ei kukaan voi sanoa Jeppe-kalastajan suojanneen tämänlaisia lainsuojattomia, päästämällä kuninkaanmurhaajan eheinnahoin Gilleleijestä."

Nuori kalastaja totteli isäntäänsä; pian oli purje nostettu, ja kalastajavenhe kiiti nopeaan rannikkoa pitkin, mukana sidottu vanki.

Kalastaja Jeppe ei ollut erehtynyt: hänen vankinsa oli kuuluisa Åke Kagge, joka oli tuomittu lainsuojattomaksi kaikkien niiden keralla, jotka henkilökohtaisesti olivat ottaneet osaa Eerik Silmänräpyttäjän murhaan. Hän oli astunut Norjan kuninkaan palvelukseen, mutta oli nyt uskaltanut Tanskaan, saattaakseen sieltä pois molemmat Stig-marskin tyttäret, sekä toteuttaakseen, niinkuin näytti, muut vähemmän rauhalliset aikeensa. Drotsin metsästäjät olivat näyttäneet toteen hänen osallisuutensa Mads Juden salamurha-aikeisiin kuningasta vastaan, oltiin melkein varmoja siitä että hän myöskin oli salakavalasti haavoittanut drotsi Åkea, kun tämä Stig-marskin tyttärien kanssa ratsasti Vordingborgin linnanportista. Kaikille maan kaupunginvoudeille ja linnanpäälliköille oli annettu käsky etsiä häntä ja vangita hänet. Lainsuojattomana ollen, oli muuten kuka tahansa, joka hänet tunsi, oikeutettu ottamaan hänet hengiltä. Niinkuin yleisesti kaikki lainsuojattomat kuninkaanmurhaajat, oli hänkin hyvin vihattu, kuitenkin oli yksi sydän olemassa, joka tykki osanottavasti ja lämpimästi hänelle: se oli vangitun Ulrika-neidon oikullinen, levoton sydän.