KAHDESTOISTA LUKU.

Oli aamupuoli yötä. Levoton jännitys, millä Kallundborgissa oli odotettu yön tuloa, oli asettunut. Yöllä vallinnut hiljaisuus näytti rauhoittaneen sekä porvarit että sotaväen. Useimmista taloista olivat valot sammutetut. Vartijat nuokkuivat hiilokselle palaneiden vartiotulien ääressä, missä he vaippojensa päällä lepäsivät rauhallisissa ryhmissä, sillaikaa kun toiset vartijoina astuivat edestakaisin pystytettyjen keihäiden ympärillä. Iloinen, valpas kreivi Henrik oli myöskin kyllästynyt jännittävään tarkastamiseen, jonka hän nyt katsoi turhaksi; hän oli asettunut lepäämään harmaaveljesten luostarin ulkopuolelle madonnankuvan alle, missä aina paloi lyhty. Hän oli äsken tarkastanut vartijat, ja huomannut kaiken olevan järjestyksessä. Nyt hän tunsi itsensä väsyneeksi, mutta hän ei kuitenkaan antanut unelle valtaa, vaan hänen katseensa kiintyi yhä himmeämmästi tuikkiviin tähtiin. Hänen sielunsa uneksi sotilaskunniasta ja ylevistä voittoretkistä Tanskan kuninkaan rinnalla, sekä meklenburgilaisten naisten ihailusta, kun hän voittamineen laakeriseppeleineen ja kuninkaallisine kunnialahjoineen kerran saapuisi kotiin isänmaahansa. Näistä unelmista, missä hän parissa minuutissa oli elänyt puolet elämäänsä, herätti hänet äkkiä lingonheiton suhiseva ääni sekä hirvittävä palohuuto luostarista. Hän hypähti ylös ja huomasi kauhukseen tulisten kivien lentävän linnan muureilta eri suuntiin, ja korkealle leimahtivat jo liekit luostarin varastohuoneesta. Silmänräpäyksessä hän alkoi mitä innokkaimmin toimia luostarin ja kaupungin pelastamiseksi. Kaikkialla olivat sammutuskalustot järjestyksessä. Kaupungissa syntyi hirvittävä levottomuus; mutta onnettomuus ei näyttänyt olevan niinkään suuri kuin pelättiin. Moni talo syttyi tuleen, mutta enimpiä suojeli lumi, vaikka katot olivatkin olkiset. Moni linkojen kivistä osui syrjään, moni jäähtyi ennenkuin osui. Luostarin varastohuone oli heti syttynyt tuleen, se täytyi uhrata ja osaksi hajoittaa. Mutta itse päärakennukseen ja vierashuoneisiin, missä kuningas oleskeli, ei pudonnut ainoatakaan kiveä.

Kuningas oli heti jalkeilla, eikä ollut kukaan häntä ja kreivi Henrikiä innokkaampi; he ratsastivat alati kaduilla, ollen aina ensimmäisinä paikalla kun jokin talo syttyi tuleen.

Kuningas oli hyvin katkeroitunut, ja usein hän loi uhkaavan katseen linnaan. Seisoessaan kreivi Henrikin vieressä palavan luostarirakennuksen luona, suhahti ilman halki hehkuva kivi heidän hevostensa välille, ja kaivautui kihisten lumeen.

"Herra kuningas!" huudahti kreivi Henrik. "Porvarit voivat sammuttaa, mutta me kykenemme muuhunkin. Ryhtykäämme heti rynnäkköön."

"Ei vielä", vastasi kuningas päätään puistaen. "Katsokaa", jatkoi hän viitaten luostarin päärakennuksen kuparikattoon, josta loimuavat liekit valaisivat. "Kun aurinko on korkeimmillaan, ja torninvarjo lankeaa tuonne, silloin vasta on aika käsissä, kreivi Henrik! Silloin on minun kärsivällisyyteni saavuttanut korkeimman määränsä!"

Päivän valjettua taukosi kivienampuminen linnan ampumareijistä, mutta uloimpien muurien rintavarustukset olivat täynnä sotaväkeä. Myöskin muuritornit olivat varusväkeä täynnä, ja muurien takana nähtiin aamun sarastaessa lukemattomien keihäiden ja sotakirveiden välähtelevän. Porttia ympäröivät muurit olivat erityisen vahvasti miehitetyt, samoin myöskin porttitorni, mihin erityisesti pelättiin hyökkäyksen kohdistuvan. Portin ja välimuurin eteen oli lujilla rautarenkailla kiinnitetty suuri rautainen ristikkoaita. Linnassa vallitsi tuntuva levottomuus ja hälinä, ja siellä odotettiin nyt tuimaa hyökkäystä ja yöllisten rauhattomuuksien kostoa.

Sillävälin oli tuli sammutettu sekä luostarissa että kaupungissa. Hurskaat fransiskaanit soittivat niinkuin tavallisesti aamumessuun, eikä kuningas laiminlyönyt tätä heidän hartaushetkeään.

"Mutta missä ihmeessä on Åke? Missä on drotsi?" kysyi hän kreivi Henrikiltä, hypätessään taas ratsunsa selkään luostarikirkon ulkopuolella, mennäkseen sotapäällikkönsä kanssa tarkastamaan kiireellisiä hyökkäysvalmistuksia. "Minä en nähnyt häntä koko yönä, enkä myöskään äsken aamumessussa. Minä kysyn jo kolmannen kerran häntä. Hänen tapansa ei ole nukkua, silloin kun minä valvon ja rukoilen, vähiten silloin kun vaara on tarjolla."

"Minä en ole nähnyt häntä keskiyön jälkeen", sanoi kreivi Henrik, koettaen salata levottomuuttaan. "Tuon meritornin luona sattuneen seikkailun jälkeen minä näin hänet viimeksi vartiotulen luona", lisäsi kreivi naurahtaen. "Yö oli kaunis, kaikki oli täällä hiljaista ja rauhallista, hänellä taisi olla mielessä rakkausasiat tai muut unelmat. Hän astui meritornille päin, ja kielsi minun seuraamasta itseään; hän pyysi, etten odottaisi häntä takaisin ennen puoltapäivää."

"Omituista!" sanoi kuningas. "Åke kevytmielisellä rakkausseikkailulla? Ja tähän aikaan! Se on mahdotonta. Hm! Mihin joutui urkkija, jonka te vangitsitte? Onko hän tunnustanut?"

"Hän on kadonnut, herra kuningas. Se on ihmeellinen ja aivan käsittämätön asia. Minä kävin itse meritornissa pari tuntia keskiyön jälkeen. Sotilas oli kuollut; mutta hänen murhaajansa oli paholainen vienyt — vannottiin siellä kalliisti. Hän oli maannut köytettynä hukkuneiden ruumistuvassa, hänen oli mahdoton päästä sieltä ulos. Keskiyön aikana hän oli huutanut ja kirkunut paholaisen ottavan hänet kiinni. Ei kukaan ollut uskaltanut mennä sinne hänen luokseen, ja minun tullessani ei siellä ollut ryöväriä eikä drotsia."

"Mitä? Drotsia!" keskeytti kuningas hänet. "Mitä se seikkailu Åkeen kuuluu? Eihän hän minun tietääkseni maannut ruumistuvassa murhaajan kanssa?"

"Niin, sehän on totta, teidän armonne", vastasi kreivi Henrik rykien. "Huomaanpa puhuneeni hiukan unenpöpperössä. Se johtui yönvalvomisesta."

"Sitä valppaampia saamme tänään olla, herra kreivi, erittäinkin nyt, kun Åke on poissa", vastasi kuningas ja ratsasti nopeasti meritornia kohti. "Tahdonpa saada selville mitä perää heidän paholais-puheessaan on."

Kreivi Henrik saattoi kuninkaan meritornille. Huhu vangitun murhaajan katoamisesta oli koonnut tänne joukon uteliaita ihmisiä, jotka tekivät ristinmerkin tuon hirvittävän uutisen kuultuaan, ja kertoivat sen edelleen mitä kauhistuttavimmilla lisäyksillä varustettuna. Kaikki väistyivät kunnioittavasti kuninkaan tieltä, ja hän kuuli nyt ihmeekseen vartijan kertovan saman seikkailun, mutta sillä levottomuutta herättävällä lisäkkeellä, että drotsi oli keskiyön aikaan mennyt yksin raivoavan murhaajan luo ruumishuoneeseen ja myöskin sieltä jäljettömiin hävinnyt. Mielipiteet tästä olivat kuitenkin hyvin eroavat, sillä muutamat väittivät, ettei drotsi itse, vaan paholainen drotsin muodossa, oli mennyt kuolevan murhaajan luo häntä hakemaan.

"Loruja, lapset!" sanoi kuningas. "Viekää minut tuohon kirottuun ruumishuoneeseen! Tässä piilee jokin salaisuus!" Hän astui nyt nopeasti hämärään kivitupaan ja katseli ympärilleen hyvin jännittyneenä. Koko huoneessa ei ollut muuta kalustoa kuin hukkuneitten ruumislavitsa, joka oli veren tahraama, ja jolla riippui muutamia mädänneitä nuoran pätkiä. Korkealla muurissa olevasta ristikkoaukosta, minkä läpi tuskin varpunen mahtui lentämään, tunkeutui heikko valonsäde, valaisten eräässä nurkassa olevan ritarillisen töyhtöhatun. "Mitä minä näen?" huudahti kuningas hämmästyneenä. "Drotsin töyhtöhattu. — Siis murhattu, ryöstetty. Suuri Jumala! Ja katsokaa, tuolla on hänen viheriä vaippansa. Ryöväri olisi kuitenkin ottanut saaliin mukaansa. Olihan vangittu murhaaja vaarallisesti haavoitettu?"

"Kuolettavasti, armollinen herra, ainakin välskärin käsityksen mukaan", vastasi vanha harmaaveljes-munkki, joka parin uteliaan porvarin ja muutaman sotamiehen kanssa oli tunkeutunut kuninkaan jälestä torniin. "Niin totisesti!" alkoi harras fransiskaani hurskaalla saarnaäänellä. "Pahuudella on loppunsa. Tästä me nyt näemme miten jumalattomat rangaistaan: tämän veri ei huuda taivaisiin niinkuin viattoman Aabelin, vaan se huutaa maan paatuneille syntisille, ja helvetin tiellä kulkeville että kauhulla näkisivät kadotuksen tien, minun hartaat kuulijani! Tämän ajallisen, kuoleman voivat ihmiset joskus pyhän Cosmin ja pyhän Damianin avulla viivyttää lääkärien ja apteekarien kautta, mutta ei ikinä ijankaikkista kuolemaa: Kun aika on käsissä, niin katsokaa, silloin saapuu se, jonka velkakirja on, ja hakee omansa, henkilöön katsomatta. Tämä merkki on annettu nyt varoitukseksi ja peloitukseksi monelle meidän jumalattomana aikanamme. Sancta Maria, ora pro nobis! —" [Pyhä Neitsyt, rukoile puolestamme!]

"Sinäkö siis täällä tyrkyttelet kansaan mokomaakin taikauskoa, munkki!" keskeytti kuningas hänet kärsimättömänä ja kiivaasti. "Uskotko sinä todellakin paholaisen vieneen tuon murhaajan, ja lisäksi sekä hänen ruumiinsa että sielunsa."

"Pyhä Franciskus varjelkoon minut sitä epäilemästä!" vastasi munkki tehden ristinmerkin. "Se joka voi viedä jumalattoman sielun, voi yhtähyvin tuhota hänen syntisen ruumiinsa. Katsokaa, hän on jättänyt vain nämä veripisarat valtansa, merkiksi, joka on hänelle annettu, ja — vastoin hänen tahtoaan — vanhurskaan tuomarin kunniaksi. Silloin kun silmiemme edessä on näin selvä totuus, on sokeutta ja kerettiläistä röyhkeyttä enää sitä epäillä."

"Uskotko sinä samaa minun drotsistani, minun uskollisesta Åkestani?"

"Elkää vihastuko, herra kuningas!" vastasi fransiskaani avomielisesti, painaen kättään vasten laihaa rintaansa. "Minun omatuntoni kieltää minun todistamasta väärin haudan partaalla siten miellyttääkseni tai imarrellakseni mahtavia ja ylhäisiä tai salatakseni niitä ihmeellisiä asioita, jotka nyt tapahtuvat meidän silmiemme edessä paatuneiden parannukseksi. Jalosukuinen herra drotsi on aivan käsittämättömästi kadonnut. Ja koska me tiedämme, että hän on kirkon suureen pannaan julistettu, ja koska meidän arvoisa arkkipiispamme on jättänyt hänet lihan turmeluksen alaiseksi ja suuren sielun vihollisen valtaan" — —

"Vaikene, röyhkeä! Sinä et tiedä mitä puhut", huudahti kuningas kiivastuen, ja loi vapisevaan luostariveljeen salamoivan katseen. "Ottakoon pahojen henkien ruhtinas omansa, siitä minä en halua kiistellä hänen enkä sinun kanssasi. Mutta sen minä tiedän ettei ainoakaan perkele voi taittaa hiuskarvaakaan minun uskollisen Åkeni päästä, olkoon hän elävä tai kuollut. Täällä on tapahtunut murha, hirveä konnantyö", jatkoi hän, "häpeämätön petos! Niin totta kuin minua Jumala ja kaikki pyhimykset auttakoot, siitä otetaan selvä ja se ankarasti rangaistaan. Pois täältä munkki, mene kammioosi ja rukoile Jumalaa valaisemaan järkesi! Sinun tähtesi kyllä on hyvä, olisi synti suuttua sinuun. Menkää pois, lapset, te olette täällä tiellä! Tänne, uskolliset mieheni! Lattia on revittävä auki! Jos ei drotsia löydetä hajoitetaan torni maan tasalle, tähän ei jätetä kiveä kiven päälle."

Kuninkaan ankaraa käskyä totellen poistui munkki sekä muu liikaväki tornista. Sotilaat toivat keihäitä ja keksejä sekä mitä muuta saivat käsiinsä ja alkoivat heti murtaa auki kivilattiaa. Pian huomattiinkin tuo irtonainen, rautaluukkua peittävä kivi, jota tuskin ollenkaan eroitti ristikkoaukosta johtuvassa niukassa päivänvalossa. "Kas, kas!" huudettiin. "Kellariluukku, salainen luola!"

"Haa, murhaajan luola! Siinä se on!" huudahti kuningas. "Tänne joutuun tulisoihdut! Minä haluan mennä itse alas."

"Jättäkää se minun tehtäväkseni, herra kuningas!" sanoi kreivi Henrik. "Tämä on varmaankin salakäytävä linnaan", lisäsi hän hiljemmin, "ehkä voisimme käyttää sitä hyökkäyksessä" — —

"Ei kreivi! Kuninkaan tie ei kulje ketunkäytävien kautta", keskeytti kuningas hänet ylpeästi. "Tuokaa vain minulle takaisin kunnon Åkeni!"

Tuotiin tulisoihtuja, ja käytävä tutkittiin tarkasti. Kuningas saatiin kuitenkin estetyksi laskeutumasta alas. Kreivi Henrik kiirehti kolmen sotilaan seuraamana, innokkaana ja uteliaana eteenpäin soihtu kädessä. Maanalainen ilma oli usein vähällä sammuttaa soihdut, kuitenkin löydettiin ja tunnettiin ryövärin ruumis, jonka heti kaksi sotilasta kantoi ylös, sillaikaa kun kreivi Henrik kolmannen kanssa jatkoi tutkimuksiaan. He saapuivat lopultakin suurelle rautaportille, jota he turhaan koettivat murtaa auki. Sen takaa kuului torven soittoa ja aseiden helinää, ja kreivi Henrikistä oli viisainta kiirehtiä takaisin.

Kuningas oli sillaikaa ottanut tarkan selon drotsin yöllisestä käynnistä tornissa, ja nähtyään ryövärin ruumiin, sekä kuultuaan kreivi Henrikin palattua mitä tämä oli saanut selville, tuli hän hiukan tyynemmäksi. "Uhkarohkea drotsi on varmasti elossa, joskaan ei aivan turvassa, herra kuningas!" vastasi kreivi, noustessaan väsyneenä ja hengästyneenä ylös salakäytävästä. "Koska murhaaja tavattiin kuolleena ja yksin, niin hän ei ole voinut nujertaa meidän uljasta drotsiamme; mutta sen kyllä huomasi, että heillä oli ollut kova ottelu keskenään. Tässä on drotsin miekka; se oli aivan ruumiin vieressä. Tästä alkaa todellakin salakäytävä linnaan; mutta se on tarkasti vartijoitu, ja me olimme vähällä joutua vihollisen käsiin."

"Hyvä! Nyt siis tiedämme missä Åke on", sanoi kuningas. "Hänen tarkoituksensa on ollut hyvä — aika kepposet hän vain teki meille. Mutta ennen auringon laskua hän on Jumalan avulla vapaa!" lisäsi hän. "Voi, niitä pettureita, jos koskevat hiuskarvaankaan hänen päässään!"

Kuningas poistui meritornista, ja rynnäkkö valmistuksiin ryhdyttiin vieläkin innokkaammin.

Ennen päivällistä pysäytti kuningas valkoisen ratsunsa linnan itäisten varustusten ulkopuolelle. Hän oli synkkä ja äänetön. Hän katseli usein levottomassa jännityksessä ja yhä yltyvällä suuttumuksella linnanportille päin, mistä hänen veljensä junkkari Kristofferin pitäisi tulla, jos sovinto vielä voisi tulla kysymykseen; mutta ei prinssiä, eikä rajakreiviä alkanut näkyä. Pari ratsumiestä, jotka olivat lähetetyt tähystämään pyhän Yrjänän hospitaalin luona olevalle Myllymäelle, tulivat täyttä nelistä ratsastaen määräaikana takaisin, ilmoittaen, ettei ketään herrasväkeä näkynyt tiellä.

"Eteenpäin siis, elävän Jumalan nimeen!" huudahti kuningas hiljaa, hyvin liikutettuna. "Minulla ei ole enää veljeä. Mitta on täysi. — Antakaa puhaltaa rynnäkköön, kreivi Henrik. Julistakoon torvet minun vihani."

Tuskin tämä oli sanottu, niin torvet puhalsivat rynnäkköön, ja kaikki olivat liikkeellä. Aurinko oli korkealla taivaalla, ja torninvarjo lankesi luostarinkatolle. Kaikki sotavoimat pantiin silmänräpäyksessä liikkeelle. Hyökkäys tehtiin drotsin laatiman suunnitelman mukaan, kolmelta taholta yhtä aikaa, kahdelta taholta kuitenkin vain näön vuoksi että saataisiin vihollinen eksytetyksi, jota vastoin päähyökkäys, mihin koko sotavoima vähitellen yhdistettiin, suunnattiin torniportin luona olevaa itäistä muuria vastaan.

Uloin nostosilta oli pian revitty reippaiden venemiesten ja laivurien avulla. Kaikkien kaupungin palotikapuitten avulla noustiin heti etuvarustusten ylitse. Täällä ei näkynyt olevan minkäänlaista päällikköä, ja sekä junkkarin själlantilaiset että samsölaiset talonpojat taistelivat vastenmielisesti ja pakosta maamiehiänsä vastaan. Saksalaiselle kreivi Henrikille tehtiin urhokasta vastarintaa; mutta siellä missä vain kuningas itse näyttäytyi, heittivät muurilla olevat tanskalaiset aseensa, antautuivat ja pyysivät armoa. Etuvarustukset joutuivat heti kuninkaan käsiin, ja hän nousi itse ensimäisenä niille; mutta portin yläpuolelta olevasta tornista kohtasi heitä nyt mitä voimakkain vastarinta. Sen takaa kuului vahva, ääni, ja tornin ampumareijistä ja harjalta singahti heitä vastaan taaja kivi- ja keihässade. Kreivi Henrikin täytyi kiireisesti muodostaa keihäskatos kuninkaan suojaksi ja sillaikaa koetettiin turhaan repiä alas suurta rautaista ristikkoaitaa, joka muodosti ylösvedetyn nostosillan haudan ylitse, etuvarustusten ja portin välille.

"Sytyttäkää portti tuleen!" käski kuningas suuttumuksen kiihkossa.

"Tänne polttoaineita!" huudettiin suusta suuhun, ja pian virtasi kaupungista väkeä valloitettujen etuvarustusten yli sisävallituksille, minne he kantoivat pikisoihtuja, sytykkeitä ja rikkilyötyjä tervatynnyreitä, jotka he heittivät rautalanka-aidan yli. Hyökkääjien innokkaasti huutaessa kietoutui portti ja torni savun ja liekkien valtaan.

Tämän linnan itäistä sivua vastaan suunnatun kiivaan ja ankaran ottelun aikana, seisoi vangittu drotsi Åke neliskulmaisen parveketornin ristikkoikkunassa, joka kohosi linnan vasemmanpuoleisen päärakennuksen keskeltä, aivan parvekesalin yläpuolelta. Kohtisuoraan hänen vankilaikkunansa alla, syvällä linnanpihalla, olivat suuret linnanportaat eli parvekesilta, mistä käytävä johti etusaliin. Vankilatornin erotti hyökkäyksenalaisesta portista pyöreä linnanpiha sekä sen molemmat etelän ja pohjoisen puolella olevat siipirakennukset. Korkealla olevasta vankilansa ikkunasta saattoi Åke siis suurimmaksi osaksi seurata sekä hyökkäävien että puolustavien liikkeitä, ja erilaisia yrityksiä. Hänen oli onnistunut kiivetä korkeaan ikkunasyvennykseen vankilaristikon sisäpuolelle. Täältä hän tykyttävin sydämin, kertaakaan katsettaan kääntämättä, tuijotti yli linnan pihan tornia kohti. Hän tiesi päähyökkäyksen suunnattavan sinne. Hän oli jo jonkun aikaa kuullut taistelunhälinää, ja hän näki nyt kaikkien sotavoimien yhtyvän ahdistamaan ja puolustamaan tätä yhtä kohtaa. Nyt hän näki paksun savupatsaan kohoavan portin ulkopuolelta ja huomasi puolustajien samoihin aikoihin panevan liikkeelle kaikki porttitornin suurimmat puolustuskoneet, aikoen kivillä ja hirsillä rusentaa piirittäjät, ennenkuin heidän onnistui sytyttää portti tuleen. "Haa! Täällä minun täytyy seisoa toimetonna, silloin kun kuningas on taistelussa ja vaarassa!" huudahti hän ja ravisti raivoissaan rautaristikkoa. Samassa irtaantui palanen vanhaa muuria ja sen mukana osa rautaristikkoa, ja hän oli vähällä kaatua takaperin vankilan lattialle. "Merkki!" huudahti hän hämmästyneenä. "Kiitos, hyvä enkelini! Sinä olet kuitenkin pahaa voimakkaampi." Hän aikoi heti tätä sattumaa hyväkseen käyttäen paeta uhkarohkeasti tornista ja päästä hyökkäävien avuksi, ehkäpä hän saisi portin avatuksi heille. Hän sitoi olkaliinansa vielä lujaan ristikonosaan ja aikoi laskeutua sen avulla alempana muurissa olevalle penkereelle; mutta samassa hän kuuli äänen, joka pakoitti hänet peräytymään ja täytti hänet kauhulla. Hän oli kolauttanut päänsä yhteen torninpilareista, joka ulottui pitkin koko parvekesalirakennusta, johtaen äänen hänen korvaansa äärettömästä syvyydestä. Kohtisuoraan hänen allaan, korkeiden puuportaiden tai parvekesillan alapuolella, oli kaivolla varustettu syvä kellari, ja sen yli kulki käytävä parvekkeelle ja linnan suureen etusaliin. Tämä kellari ja sen syvä kaivo olivat hätätilassa linnan viimeinen puolustus. Se voi koitua mitä kamalimmaksi haudaksi jokaiselle piirittäjälle, joka ei tuntenut sen rakennetta, sillä parvekesillan ylin porras oli salainen luukku, joka kellarista päin äkkiä voitiin vetäistä alas, jolloin sisään tunkeutuva vihollinen ja mahdollinen voitonherra syöksyisivät syvyyteen. Junkkari oli vasta äskettäin antanut rakentaa tämän salahaudan linnan puolustukseksi. Ei kuningas eikä Åke tunteneet tätä, ja salaisena hätäpuolustuskeinona se oli pidetty salassa useimmilta linnan asukkailta. Tämän salaluukun olemassa olosta oli Åke saanut vihiä tuon hävittämänsä salakirjeen kautta. Salaman nopeudella välähti varmuus tästä hänen sielunsa läpi, kun etäinen ääni linnankellarista tunkeutui hänen korvaansa:

"Seiso siellä, kunnes portti rumahtaa auki ja he tunkeutuvat tänne sisään!" kajahti linnanpäällikön ankara ääni oudon kumeasti. "Ole varuillasi. Sinä hetkenä, jolloin kuulet askeleita parvekesillalta, vetäiset sinä lukon auki!"

Heikompi ääni vastasi, mutta Åke ei eroittanut siitä mitään.

"Se veri, joka täällä tulee vuotamaan, langetkoon junkkarin päälle", kuului taas linnanpäällikön ääni. "Hän vastatkoon kaikesta, sekä tässä että tulevaisessa maailmassa. Me olemme vain kuoleman välikappaleita hänen kädessään. Elä kysele, elä ajattele! Vaikene ja tottele, tai sinä olet valapattoinen ja ijankaikkiseen kadotukseen tuomittu."

Åke seisoi kuin kivettyneenä kauhusta. Muutamista yksityisistä sanoista, jotka hän vielä kuuli alhaalta, selvisi hänelle koko hirvittävä laitos. Itse ankaran linnanherran ääni tuntui hänestä vapisevan tuota kammottavaa käskyä antaessa.

Tuossa salatussa kuilussa parvekesillan alla vallitsi taas hiljaisuus, mutta linnanportin luona yltyi taistelunhälinä kaikkia muita ääniä voimakkaammaksi. Korkea liekki leimahti ilmaan portin takaa kohoavasta savupatsaasta. Kuului kauhun huutoja palavasta porttitornista, mistä puolustajien täytyi paeta, etteivät palaisi sinne. Ulkopuolelta kajahtivat ryntäävien voitonhuudot, ja rautaketjujen ratina, ja ontto, helisevä ääni ilmaisi etumuurin ja portin välillä olevan ristikkoaitauksen tulleen revityksi paikoiltaan. Sitä seurasi vieläkin voimakkaampi jyske; palava portti oli murrettu auki.

Sanomaton tuska valtasi kuuntelevan vangin. Melkein katsomatta mitä uskalsi, kiipesi Åke rikkoutuneen vankilaikkunan läpi ja hinautui olkaliinansa avulla niin pitkältä alas torninkuvetta, että sai jalansijan muurista ulkonevalle penkereelle. Mutta juuri kun hän oli onnellisesti päässyt sinne irtaantui taas osa torninmuuria, sekä se ristikon kanki, mihin olkaliina oli sidottu, pudoten hänen päänsä ylitse ja kolahtaen parvekekäytävän hautakaidetta vasten, mihin olkaliina jäi riippumaan. Itse hän kadotti tasapainon ja luiskahti, mutta hän tarttui samassa vaistomaisesti ulkonevaan muurinlaitaan kiinni, missä hän äsken oli seisonut, jääden siihen riippumaan kunnes hänen onnistui saada toinen jalkansa parvekesalinoven sadekaton päälle. Hän seisoi siis aivan parvekesillan yläpuolella, kuitenkin niin etäällä siitä, että hän varmasti taittaisi käsivartensa ja jalkansa jos putoaisi. Sen mukaan minkä hän äsken oli saanut selville, oli linnankellarikaivon salaluukku aivan hänen jalkojensa alla, ja ensimäinen sille astuttu askel pudottaisi sen ja avaisi alta syvän ja varman haudan. Kovin kauan hän ei jaksaisi kestää tätä melkein riippuvaa asentoa. Yleisessä hälinässä ei kukaan huomannut häntä. Nyt hän kuuli porttia murrettaissa syntyneen kovan jyskeen sekä voitonhuudon: "Linna on voitettu! Eläköön Eerik kuningas!" Kuningas ratsasti jo voittoisana linnanpihalle loimuavan portin läpi. Åke ei voinut kääntää päätään pihaan päin tasapainoaan kadottamatta; mutta pian hän kuuli kuninkaan ja kreivi Henrikin äänet aivan altaan. "Olkaa varuillanne, herra kuningas! Täällä on salaluukku", huusi hän voimiensa takaa; mutta hänen äänensä oli liian heikko. Hän oli uupunut hirvittävästä rasituksesta, eikä kukaan näkynyt kuulevan häntä yleisessä asehelinässä ja voitonhuutojen raikuessa, niiltä jotka seisoivat lähinnä parvekesiltaa peitti hänet sitäpaitsi ulkoneva torninpenger. "Hyvästi, ihana Margareta! Hyvästi rakkaus ja elämä!" vaikeroi hän. "Minun täytyy alas." Hän tunsi putoamisellaan ja kuolemallaan kuitenkin voivansa pelastaa kuninkaan hengen. "Eläköön kuninkaani!" huusi hän ja irroitti muurin reunasta kätensä. Hän näytti putoavan hirvittävään kuiluun; mutta hän ei tiennyt enää mitä hänelle tapahtui.

"Åke — Åken ääni!" huusi kuningas, joka taistelusta ja voitosta tulistuneena seisoi ritari joukkonsa etunenässä korkeiden puurappusten alapäässä. Hän oli kuullut Åken äänen, mutta ei tiennyt mistä; muutamat etempänä seisovista sotilaista olivat nähneet hänen putoavan parvekesalin sadekatolta parvekesillalle; mutta yleisessä hälinässä ei kukaan kuullut heidän hämmästyshuudahduksiaan. Kuningas asetti jalkansa puurappusten ensimäiselle porrasaskeleelle.

"Takaisin kuninkaani! Meidät on petetty!" huusi nyt äkkiä kreivi Henrik. "Tuolla riippuu drotsin olkaliina! Täällä on varmasti jossakin salahauta."

Pitkä, punainen olkaliina riippui aivan heidän päänsä yläpuolelta, parvekkeen rautakaiteesta.

"Taivaan Jumala! Minun uskollinen Åkeni! Minä kuulin hänen vaikeroivan tuolla ylhäällä", huusi kuningas kiihkeästi, ja varoituksista huolimatta hän kiirehti ylös portaita. Mutta kreivi Henrik juoksi hänen jälestään ja tarttui häntä käsivarteen ennenkuin hän oli ehtinyt ylimmälle portaalle. He pysähtyivät molemmat kuin salaman iskeminä, ja näkivät kauhusta huudahtaen onnettoman drotsin makaavan kuolonkalpeana ja verisenä parvekesillalla.

"Kuollut, kuollut!" huusi kuningas, aikoen kiirehtiä hänen luokseen; mutta kreivi Henrik sai hänet vielä pidätetyksi, ja astui itse ensin huojuvalle ilmasillalle. Silloin Åke avasi silmänsä ja näki kuninkaan; suureksi ihmeekseen hän huomasi makaavansa salaluukun kannella. "Pois haudasta, minun kuninkaani!" huudahti hän heikolla äänellä ja vieritti itsensä kuninkaan jalkoihin, missä hän syleili hänen polviaan. "Åke, suuri Jumala, mitä tämä merkitsee!" huudahti kuningas ja nosti hänet syliinsä. Samassa avattiin parvekesalin ovet, ja aseetonna, lumivalkea pää paljastettuna, astui kookas, rautapukuinen herra parvekkeen yli, jääden seisomaan parvekesillan yläpäähän. "Te seisotte haudan partaalla, kuningas Eerik!" lausui hän oudosti kajahtavalla äänellä. "Minä olin sen teille valmistanut, mutta korkeampi sallimus on toisin määrännyt. Nyt auvetkoon hauta ja nielköön minut teidän silmäinne edessä." Sen sanottuaan hän polkasi voimiensa takaa jalkojensa alla olevaan huojuvaan ja narisevaan salaluukkuun. "Miksi viivyttelet, roisto!" huusi hän jyrisevällä äänellä. "Poista salpa! Vedä lujasti!"

"En voi! Laupiaan Jumalan nimessä!" kaikui rukoileva ääni linnankellarista syvältä hänen altaan. "Minä en voi — ennemmin olen valapattoinen ja ijankaikkisesti kadotettu."

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi kuningas hyvin ihmeissään — "Onko mies mieletön? Kuka hän on?"

"Linnanpäällikkö, herra kuningas!" vastasi kreivi Henrik, joka seisoi paljastettu miekka kädessä hänen edessään, toinen jalka salaluukulla.

"Sitokaa mieletön!" sanoi kuningas lähimmille ritareilleen ja kääntämättä katsettaan Åken kalpeilta kasvoilta hän kantoi hänet itse käsivarsillaan kreivi Henrikin avulla huojuvan salaluukun ja parvekkeen yli suureen parvekesaliin. Vasta sitten kun kreivi Henrik oli nähnyt kuninkaan ja drotsin olevan turvassa, kiirehti hän takaisin meluavan sotajoukon luo asettaakseen vartijat kaikille käytäville, ja estääkseen mahdolliset levottomuudet varusväeltä aseita riisuttaessa.

Sitten vasta kun kuningas näki Åken virkoavan henkiin ja huomasi etteivät hänen jäsenensä olleet vioittuneet, osui hänen katseensa pelästyneisiin ritareihin, jotka seisoivat hänen ympärillään ja olivat auttaneet häntä drotsin hoidossa. Parvekesalin ovella seisoi kookas linnanpäällikkö, käsivarret selän taakse sidottuina, kahden henkivartijan välissä. Hän tuijotti ääneti ja kalpeana eteensä, kuin marmoripatsas. "Joka saisi kuolla tuonlaisen herran edestä!" mutisi hän syvällä, tuskin kuuluvalla äänellä, ja kyynel vieri pitkin hänen ryppyistä poskeaan.

Kreivi Henrik palasi kiireisesti parvekesaliin. "Herra kuningas!" sanoi hän kuuluvasti. "Rajakreivi on portin ulkopuolella; junkkari on hänen mukanaan. He pyytävät ettei teidän armonne langettaisi ankaraa tuomiotaan, ennenkuin olette kuullut mitä herra junkkarilla on sanottavaa puolustuksekseen."

"Tulkoon hän heti tänne!" käski kuningas, ja hänen kasvojensa ankaruuteen oli sekaantunut syvän tuskan ilme. "Tuomion hetki on lyönyt", lisäsi hän, "mutta minä en tuomitse ketään kuulematta hänen puolustustaan."

Kreivi Henrik kumarsi ääneti ja poistui. Suuressa salissa vallitsi kuolonhiljaisuus. Drotsi Åke lepäsi kalpeana ja verisenä penkillä, pää kuninkaan sylissä, eikä näyttänyt vielä täydellisesti toipuneen tuon huumaavan putoamisen jälkeen. Hänen ohimoitaan oli hierottu viinillä. Kuninkaan käskystä hänet kannettiin naistupaan, missä hän saisi levon ja tarpeellisen hoidon. Ennenkuin hänet kannettiin pois, puristi kuningas hänen voimatonta kättään ja katseli häntä kauan surumielisen lempeästi. Åke tuijotti jäykästi ja tuskallisesti kuninkaaseen: "Muistakaa, että olette veljenne tuomari!" kuiskasi hän heikolla äänellä. Hän aikoi sanoa vielä jotakin, mutta kuningas viittasi hänen vaikenemaan, ja kääntyessään pois hän pyyhkäsi nopeasti kädellään korkeaa, polttavaa otsaansa.

Taas vallitsi syvä hiljaisuus hänen ympärillään. Kuninkaan ritarit olivat juhlallisen vakavina asettuneet kahteen riviin hänen viereensä. Heillä oli vielä kaikilla paljastetut miekat kädessä, ja molemmat henkivartijat seisoivat pitkät keihäät olalla ovella molemmin puolin synkkää linnanpäällikköä, joka seisoi siinä kuin jähmettynyt ruumis. Nyt kuului askeleita ontolta parvekesillalta, jonka ylin, petollinen astinlauta salaluukkuineen oli jo naulattu kiinni. Kreivi Henrik jäi seisomaan ulkopuolelle ja avasi kylmästi kumartaen oven prinssi Kristofferille, ja rajakreiville, sekä heidän ritarilliselle seurueelleen. Rajakreivin tavallisesta iloisuudesta ja kevytmielisyydestä ei näkynyt jälkeäkään; hän näytti hyvin rasittuneelta ja kasvoilla oli jännitetyn, levoton ilme. Kun ylpeä junkkari Kristoffer otti töyhtökoristeisen hatun mustilta hiuksiltaan, jotka hurjassa epäjärjestyksessä liehuivat hänen hartioillaan, ja astui kuninkaallisen; veljensä eteen, näytti hänen jalkansa horjuvan, kuitenkin oli hänen pitkänomaisilla, karkeamuotoisilla kasvoillaan kylmä ja teeskennelty hymy. "Minun suurvaltaisin herra veljeni on tullut omituisella tavalla vieraakseni", sanoi hän katkeralla äänellä, tehden jäykän, kaavamaisen kumarruksen. "Minä valitan, etten ole saanut ennakolta tietoa teidän armollisesta käynnistänne, voidakseni vastaanottaa ylhäisen läänitysherrani sopivalla tavalla ja estää väkeni typeryydet ja väkivallanteot, joista täällä näen jälkiä."

"Ennakolta ilmoittamattakin ovat minun miesteni ja palvelijaini linnat olleet avoinna sekä minulle, että minun lähettiläilleni", vastasi kuningas ankaralla ja kiivaalla äänellä. "Täällä minua kohdannut uppiniskaisuus on majesteettirikos. Minua on kieltäydytty tottelemasta. On uskallettu röyhkeästi sulkea minulta linnan portti minun omassa maassani. Missä semmoista tapahtuu, siellä ovat tilukset ja läänitykset menetetyt, olkoon syyllinen kuka hyvänsä! — Vielä sen lisäksi, niinkuin nyt huomaan, on salaisesti ja rikoksellisesti, uhattu minun henkeäni; se on Juudaksen työtä ja siitä teosta… seuraa kuolemanrangaistus. Se surettaa minun sisintä sieluani", jatkoi hän liikutuksesta väräjävällä äänellä, luoden epäilevän katseen prinssin synkkiin kasvoin, "minun on katkeran kovaa ajatella, että oma veljeni voisi olla osallinen näin kamaliin rikoksiin. Siltä se kuitenkin näyttää inhimillisillä silmillä katsottuna. Mutta, jos te voitte puhdistautua näistä syytöksistä, junkkari Kristoffer, Tanskan prinssi, niin puhukaa, ja vierittäkää yhdellä ainoalla sanalla pois raskain kivi, mikä milloinkaan on painanut sydäntäni! Oletteko syyllinen, tai ei?"

"En, kuka minua syyttää?" huudahti junkkari Kristoffer kiivaasti ja ylpeästi. "Kuka uskaltaa syyttää minua uppiniskaisuudesta ja majesteettirikoksesta? Missä on minun syyttäjäni? Missä on minun päällikköni? Hän vastatkoon siitä mikä täällä on, tapahtunut, — missä hän on?"

"Täällä!" kaikui voimakkaasti outo ääni parvekesalin ovelta hänen takaansa. Prinssi näytti luhistuvan kokoon sen kuullessaan, mutta hän kääntyi äkkiä ja loi vanhaan linnanpäällikköön hurjan ja uhkaavan katseen.

"Musertakaa minut, jos haluatte, herra junkkari", jatkoi linnanpäällikkö, "minä olen valmis kuolemaan. Minun elämäni on teidän, mutta ei kunniani. Tässä seisoo teidän vanha, uskollinen päällikkönne, ainoa, joka oli teille uskollinen täällä linnassa; senvuoksi minä seison täällä sidottuna kuin pahantekijä. Mutta minä vannon suuren Jumalan nimeen, kuninkaan ja Tanskan ritariston läsnäollessa, täyttäneeni vain velvollisuuteni: Minä olen täyttänyt sen herran käskyt, jolle minä vannoin uskollisuuden ja kuuliaisuuden lupauksen. Ei kukaan voi palvella kahta herraa. Kukin tekee siitä tilin omalleen. Minulla on omani; minkä hän käski, siitä vastatkoon hän itse!"

"Hourailetko, mies!" huusi prinssi, vaahdoten vihasta. "Olenko minä käskenyt sinun sulkea linnani muilta kuin vihollisiltani?"

"Oikein, herra junkkari! Teidän vihollisiltanne", toisti linnanpäällikkö —, "olkoot he suuria tai pieniä, kantakoot kypärää tai kruunua — niin kuului teidän ankara käskynne, ja vaikka te ette kuningasta maininnut, niin te kuitenkin tarkoititte häntä, niin totisesti kuin pyhä Yrjänä ja laupias Jumala minua auttakoot viimeisellä hetkelläni!"

"Valhettelija! Kunniansolvaisija! Typerä, röyhkeä kapinoitsija ja majesteettirikoksentekijä!" huudahti prinssi raivostuneena ja astui uhkaavana sidottua linnanpäällikköä kohti. "Uskallatko sinä noin väärentää minun käskyjäni? — Haa, nyt minä sen näen: nyt selviävät minulle sinun aikeesi, petturi! Sinä tahdoit rakentaa eripuraisuutta minun ja kuninkaallisen veljeni välille, sinä tahdoit herättää kapinan ja kansalaissodan maahan — sinä olit Stig-marskin ystävä — sinä olet lainsuojattomien kuninkaanmurhaajien salainen liittolainen."

Kuningas säpsähti ja loi vankiin terävän katseen. Ylpeä linnanpäällikkö näytti kadottaneen varmuutensa; hän tuijotti junkkariin, silmissä omituisen jäykkä ilme, mutta ei saanut sanaakaan sanotuksi.

"Katsokaa, herra kuningas! Petturin täytyy vaieta", jatkoi junkkari ja kääntyi taas vankiin ylpeän uhkaavin katsein. "Kurja, voitko kieltää petturin veren virtaavan suonissasi! Voitko kieltää olevasi lainsuojattomien ystävä?"

"Syntyperästäni minä olen ylpeä", alkoi nyt linnanpäällikkö puhua, voitettuaan entisen rauhallisuutensa. "Enkä minä myöskään kiellä onnettomia ystäviäni, vaikka he olisivatkin lainsuojattomiksi tuomittuja tässä maailmassa. Mutta ylenkatsoen minä julistan sen syytöksen vääräksi, jonka te siihen perustatte."

"Viekää hänet kuolemaan tuomittujen torniin, miehet!" huusi junkkari nopeasti ja ylpeällä valtiasäänellä. "Hän on minun laillinen alamaiseni. — Maalain mukaan minä olen hänen herransa ja tuomarinsa. Se rikos, minkä hän tahtoo vyöryttää herransa niskoille, on totisesti musertava hänen oman päänsä."

Muutamat prinssin seurueeseen kuuluvat ritarit lähestyivät linnanpäällikköä viedäkseen hänet pois; mutta he viivyttelivät ja loivat kysyvän ja aran katseen kuninkaaseen.

"Odota!" käski kuningas kiivaasti. "Niin kauan kuin minä itse olen läsnä täällä, käsken vain minä."

Junkkarin ritarit peräytyivät nöyrästi nämät sanat kuultuaan. Sidottu linnanpäällikkö oli kohottanut silmänsä kattoa kohti ja näytti salaisesti valmistautuvan kuolemaan.

"Te kiellätte siis kaiken osallisuutenne siihen, mitä täällä on tapahtunut, junkkari Kristoffer", jatkoi kuningas synkkänä ja miettiväisenä, ja taas viivähti hänen tutkiva katseensa junkkarin hurjan intohimoisilla kasvoilla. "Minä en vaadi teiltä autuuden valaa, sillä veljen autuudella minä en halua itselleni ostaa kruunua enkä elämää. Mutta minä vaadin teidän todistuksenne pantiksi teidän ritari- ja ruhtinaskunnianne. Minuun ei kuulu tämän päällikön syntyperä eikä hänen ystävyytensä minun verivihollisteni kanssa, nyt on kysymyksessä vain tämä kapinallinen ja petollinen teko. Uskallatteko te ritari- ja kunniasanallanne vannoa teidän päällikkönne toimineen omavaltaisesti ja vastoin teidän käskyänne?"

"Kyllä! Ritari ja ruhtinaskunniani kautta!" huudahti prinssi kasvot punakkana hehkuen ja hän purasi suuttuneena huuleensa.

"Sen sanan saatte katua viimeisen tuomion päivänä, junkkari!" karjasi linnanpäällikkö hänen korvaansa, ääni kajahti kuin haudasta ja hän tuijotti häneen kuolevan katseella.

"Vaikene, mielipuoli valehtelija!" keskeytti junkkari hänet. "Minä näytän teille, minun kuninkaallinen veljeni ja lääninherrani!" jatkoi hän kovalla äänellä ja kääntyi pois tuijottavasta vangista. "Minä näytän teille, että kykenen pitämään linnanväkeni kurissa. Täällä ei ole turhaan uskallettu loukata teitä minun nimessäni, eikä täällä ole suotta väärinkäytetty uppiniskaisuuteen ja majesteettirikokseen sitä valtaa, jonka te olette minulle uskonut. Minä vaadin silmänräpäyksessä tuomion tälle petturille maalain mukaan."

"Minä en voi kieltää teitä tuomitsemasta palvelijaanne", vastasi kuningas. "Teidän päällikkönne on saatettava linnan oikeuden eteen vastamaan rikoksistaan ja hänet on tuomittava lain mukaan. Mutta jos hänet tuomitaan syylliseksi todisteiden ja tietojen puutteessa, joista ei täällä kellään muulla voi olla tietoa kuin teillä — niin täytyy teidän langettaa tuomio minun nimessäni, junkkari Kristoffer, niin totta kuin teidän omatuntonne voi vastata siitä Jumalan ja ihmisten edessä."

"Hyvä! Hän on tuomittu! Ennen aurinkoa hän on pyörällä teilattu", mutisi junkkari. "Te olette kuulleet kuninkaan käskyn — totelkaa! Viekää vanki linnanoikeussaliin!" käski hän nyt kiivaasti ja valtiasliikkein ritareitaan, ja he veivät silmänräpäyksessä pois vangin, joka loi ylpeän, halveksivan katseen herraansa, viitaten uhkaavasti taivasta kohti.

Kuningas oli heittäytynyt ääneti ja miettiväisenä eräälle tuolille ja nojasi otsaansa käteensä; hän näytti taistelevan ankaraa sisäistä taistelua. Hän hypähti nyt äkkiä ylös ja loi ankaran läpitunkevan katseen veljeensä: "Tuomitse palvelijasi minun nimessäni niinkuin tahdot itse tulla tuomituksi kaikkitietävän, vanhurskaan Jumalan edessä!" sanoi hän varoittaen. "Minä annan sinulle korkeimman armahtamisoikeuden. Jos hän on mielipuoli, niin voidaan hänen verensä säästää lakia rikkomatta. Kaikkien pyhimysten nimessä, minä en vaadi sitä puheesi pantiksi. Ritarin ja ruhtinaan kunniansana ei tarvitse veristä vahvistusta. Tuossa on käteni, veli Kristoffer!" lisäsi hän, ja hänen äänensä vapisi. "Minä tahdon uskoa sinua, olkoon sinun palvelijasi syytön tai syyllinen." Junkkari ojensi hänelle ääneti ja synkkänä kätensä, kääntäen kasvonsa syrjään. Silmänräpäyksen ajan vallitsi yleinen, tuskastuttava hiljaisuus.

"Antaa soittajien ruveta soittamaan, herra junkkari! Nythän täällä jo vallitsee rauha ja hyväsopu, arvoisat ystävät!" keskeytti rajakreivi Valdemar nopeasti äänettömyyden leikillisellä, iloisella äänellä. "Minua ilahduttaa, että olen siihen ollut avullisena, vaikka senvuoksi ratsastinkin parhaan oriini pilalle. Nyt me tahdomme unohtaa koko ikävän asian ja annamme junkkarin hyvän viinin huuhtoa pois kaiken väärinkäsityksen."

"Te olette oikeassa, kreivi!" huudahti Kristoffer äkkiä ja loi rohkean katseen ympärilleen saliin. "En tahdo toki unhottaa olevani isäntä täällä, vaikka minun arvoisat ystäväni ovatkin yllättäneet minut hiukan päistikkaa ja tuoneet portin pihalle tullessaan." Sen sanottuaan hän avasi ritarisalin oven ja pyysi kuninkaan astumaan sisään; itse hän seurasi jälestä rajakreivin, kreivi Henrikin ja lukuisan ritarijoukon kanssa.

Kuningas oli hiljainen ja ajatuksiin vaipunut. Hän näytti väkipakolla hillitsevän itseään, ettei ilmaisisi minkäänlaista epäluuloa veljeensä. Rajakreivi Valdemar ponnisteli silminnähtävästi ilahduttaakseen kuningasta ja tasoittaakseen veljien välisen kireän suhteen. Riita oli vain näennäisesti sovittu, ja junkkari Kristoffer näytti huolellisesti välttävän kaikkia lähempiä selityksiä. Hän mainitsi kuitenkin sivumennen drotsin Holbekin linnan anastamisen, niinkuin se olisi ollut vain huhu, jonka hän oli kuullut, ja jonka hän arveli olleen erehdyksen drotsilta ja hänen kuninkaallisen veljensä väärinkäsityksen. Hän vältti sen vakavan vastauksen, joka oli valmiina kuninkaan huulilla, ja alkoi innokkaasti huolehtia vieraittensa kestitsemisestä. Pian avattiin suuren ruokasalin ovet, missä aina pöytä oli valmiiksi katettu junkkarille ja hänen metsästäjilleen, kun he usein odottamatta ja äkkiä saapuivat linnaan. Salin parvekkeelta kajahtivat jahtitorvien ja huilujen raikkaat sävelet, Kallundborgin linnassa missä äsken vain kuultiin sotaista haimaa, kajahtelivat nyt juhlivien ilakoivat äänet, ja pikarienkilistely.

Oli jo jotenkin myöhää ilta ennenkuin jouduttiin pöytään. Niinpian kuin junkkari oli saanut vieraansa kunkin paikalleen ja yleinen vilkas seurustelu oli alkanut poistui hän melkein huomaamatta puolen tunnin ajaksi. Hän palasi takaisin synkkänä ja kalpeana, mutta näytti sitten pöydässä viinin ääressä tulevan entistä puheliaammaksi. Kuninkaan kysymykseen mikä niin pitkäksi aikaa oli riistänyt vierailta hänen seuransa, vastasi hän lyhyesti: "Jonkinlainen kuulustelu herra veljeni. Minä en antanut tuomarien odottaa selitystäni. Kunnia-asiat on aina paras selvittää ja suorittaa ennen juomapöytään istumista."

Kuningas muuttui taas äänettömäksi ja miettiväiseksi. Mutta prinssi Kristoffer kallisteli ahkerasti pikariansa, ja rajakreivi Valdemar koetti monella iloisella leikkipuheella karkoittaa ne synkät ajatukset, jotka väkisinkin tahtoivat häiritä tätä enemmän pakosta kuin molemminpuolisesta halusta syntynyttä sovintojuhlaa.

Kuningas ei aikonut jäädä yöksi linnaan, missä hänet oli niin vihamielisesti vastaanotettu. Mutta kun ilta alkoi jo olla myöhäinen ja pimeä, oli hänen vaikea kieltää veljensä uudistettua kutsumusta, osoittamatta siten uudelleen epäluuloa, jonka hän toivoi saavansa kokonaan karkoitetuksi sielustaan. Kun junkkari vielä kerran iloisen näköisenä toisti pyyntönsä, ja tyhjensi viimeisen pikarinsa kuninkaan kanssa kauniin prinsessa Ingeborgin terveydeksi, toivoen pääsevänsä piakkoin heidän onnellisiin häihinsä, silisivät viimeisetkin poimut kuninkaan otsalta, ja viimeinen epäluulon jälki näytti hävinneen hänen jalosta sydämestään. Hän tarttui kiihkeästi veljensä käteen ja tyhjensi pikarinsa pohjaan. "Minä jään, Kristoffer!" sanoi hän hiljaa tuttavallisella äänellä. "Olkoon kaikki unohdettu ja välimme kuin entisinä aikoina, jolloin drotsi Hessel sovitti meidän pienet kinastelumme, ja äitimme liitti yhteen meidän kätemme." Kuningas näytti nyt olevan tyytyväinen. Kristoffer nauroi usein ääneen. Iloinen mieliala valtasi toisetkin.

Illallisen jälkeen istuutui kuningas veljensä kanssa lautapelin ääreen; mutta hän leikitteli vain pelinappuloilla ja lähetti kysymään uskollisen Åkensa vointia, odottaen turhaan Kristofferin lausuvan jonkun osanottavan ja tuttavallisemman sanan. Junkkari oli hyvin kohtelias ja huomaavainen, mutta tyhjänpäiväisellä keskustelulla hän näytti estävän kaiken vakavamman lähestymisen. Samassa astui oikeudenpalvelija heidän luokseen ja ojensi junkkari Kristofferille pergamenttilehden. Junkkari vaikeni äkkiä ja kalpeni. Oikeudenpalvelija poistui nopeasti.

"Mitä se oli, veljeni?" kysyi kuningas.

"Minun röyhkeän palvelijani kuolemantuomio maalain ja oikeuden mukaan, linnanoikeuden tutkimusten tuloksena"; vastasi junkkari häneen katsomatta. "Tahdotteko vahvistaa sen? Vain teidän määrättävänänne on hänen elämänsä tai kuolemansa."

"Lainsuojattomien ystävänä ja sukulaisena hän kyllä on viholliseni, mutta sinä itse tiedät missä määrin hän on syyllinen", vastasi kuningas ankaran totisena. "Sinulla on minun valtakirjani. Vahvista tuomio minun nimessäni tai armahda hänet! Mutta punnitse asia omantuntosi ja oikeuden mukaan! Vain kaikkitietävä Jumala tuntee sinun sisimmät ajatuksesi. Jos on vähimmänkin epäilyksiä siitä —"

"Ei, tässä ei ole minkäänlaisia epäilyksiä", huudahti junkkari kiivaasti, kasvot punakoina hehkuen ja hurja ilme katseessa. Hän nousi äkkiä pelipöydän äärestä ja poistui nopein askelin salista.

Kuningas katsoi kauan hänen jälkeensä vakavan ja huolestuneen näköisenä. Hän kavahti pari kertaa äkkiä paikaltaan ja piteli kättä otsalla. "Haa, olisiko se mahdollista!" huudahti hän. "Mutta ei sentään, antoihan hän minulle kunniasanansa." Rajakreivi lähestyi nyt iloisena ja istuutui vapaana olevalle paikalle kuninkaan luo pelipöydän ääreen, missä hän pian osasi alkaa vilkkaan ja mieltäkiinnittävän keskustelun.