VIIDESTOISTA LUKU.

Sillävälin kun Ruotsissa samoinkuin Tanskassa, linnoissa samoinkuin aurojen takana tänä kauneimpana vuodenaikana laulettiin vanhoja rakkaita lauluja: "Metsän vihreän helmassa", ja "Linnut ne laulavat!" ja hovissa runolaulajat ilahduttivat mieliä "kevään ihanuudesta" ja "kaikkivoivasta rakkaudesta", kulki pikaviestejä tiheästi Ruotsin ja Tanskan hovien välillä, ja yleinen iloinen odotus oli levinnyt yli koko Tanskan. Drotsi Åken oli onnistunut yhdessä oppineen ja kaunopuheisen mestari Petrus de Dacian kanssa voittaa ruotsalainen valtaneuvosto ja sen epäilykset Tanskan kuninkaan naimisen suhteen prinsessa Ingeborgin kanssa. Ilmaisematta vähääkään siitä intohimoisesta kiivaudesta, millä nuori, ritarillinen kuningas näytti aikovan panna alttiiksi elämänsä ja kruununsa morsiamensa tähden, ja etäisemmällä viittauksella edes koskettamatta rauhanrikkomisen mahdollisuutta neuvotteluissa, jotka juuri tarkoittivat mitä rauhallisimpia ja hellempiä suhteita, olivat nämät kuninkaan uskolliset ystävät etupäässä painavien valtioviisasten syiden nojalla saaneet viisaan valtionhoitajan, Torkkeli Knuutinpojan puolelleen. Välittämättä vähääkään kaikista niistä esteistä, joita ilkeämielinen drotsi Brunke asetti heidän tielleen, olivat he lopultakin päässeet niin pitkälle, että pannaanjulistus Sjöborgissa sekä interdiktin toteuttaminen Köpenhaminassa olivat kadottaneet lamauttavan ja peloittavan vaikutuksensa Ruotsin hoviin. Oppineen mestari Petruksen vastaväitteet sekä kuninkaan omakätiset kirjoitukset ja selvät selostukset asiasta saivat aikaan sen, että tuo puuttuva paavillinen naimalupa katsottiin tarpeettomaksi muotoasiaksi, joka kyllä vielä myöhemmin voitaisiin välityksellä sovittaa. Arkkipiispa Grandin pako ja muodollinen karkoitus Tanskasta samoinkuin kirkkojen sulkemisesta johtunut kansankapina Köpenhaminassa, olivat ilahduttaneet jokaista rohkeaa ja vapaamielistä miestä sekä Tanskassa että Ruotsissa, ja myöskin tuntuvasti vähentäneet Ruotsin hovin ja valtaneuvoston pelkoa paavillisen hovin kanssa mahdollisesti syntyvien rauhanrikkomusten seurauksista. Oli nähty uusi ja hämmästyttävä esimerkki Tanskan nuoren kuninkaan rohkeudesta, sekä siitä yksimielisyydestä millä hän uskollisen kansansa kanssa ryhtyi vastustamaan hierarkian yrityksiä. Jo siihen aikaan oli rohkeita miehiä, jotka toivoivat ettei se aika olisi kaukana, jolloin vapaa, itsenäinen kansanhenki Pohjolassa riistäisi itsensä ja ruhtinaansa riippumattomiksi roomalaisen hovin sekaantumisesta valtioasioihin ja porvarilliseen elämään. Tämän johdosta lausuttiinkin Ruotsin valtaneuvostossa monta rohkeaa ja miehekästä sanaa, jotka olivat Torkkeli Knuutinpojalle ja hänen miehilleen kunniaksi, mutta jotka vastapuolue leimasi julkiseksi häväistykseksi ja jumalattomuudeksi, mikä voisi syöstä sekä Ruotsin että Tanskan mitä suurimpaan onnettomuuteen. Drotsi Brunke ja hänen liittolaisensa eivät halveksineet mitään keinoja, jos vain niillä voivat saada neuvottelun venymään yhä pitemmäksi. Hänen puolellaan oli monta mahtavaa pappia, mutta yleinen mieliala oli häntä vastaan, ja hän koetti turhaan herättää eloon vanhat naapurien väliset riitaisuudet ja molemminpuoliset väärinkäsitykset, jotka jo olivat unholaan joutuneet, ja joiden tämän kuningashuoneiden molemminpuolisen läheisen yhdistymisen kautta toivottiin aivan sammuvan.

Se kiihkeä vastapuolue Ruotsin valtaneuvostossa, jonka johtomiehenä drotsi Brunke oli, ja mihin monet arvelivat junkkari Kristofferin salaisesti vaikuttavan, tuli kuitenkin pikemmin edistämään kuin estämään asioiden lopullista ratkaisua, kun Marski Torkkeli Knuutinpoika, Ruotsin mahtavin aatelismies, katsoi sen olemassaolon vuoksi olevansa pakoitettu toimimaan koko tarmollaan. Hän ei tahtonut turvautua mahtiasemaansa valtakunnanhoitajana eikä väärinkäyttää sitä vaikutusvaltaa, joka hänellä oli nuoren Birger-kuninkaan holhoojana ja kansan suosikkina. Hän tahtoi, että se mielipide, jota hän nyt puolusti puhtaasta vakaumuksesta, tulisi voittamaan omasta oikeutuksestaan, ja koska se oli sopusoinnussa sekä valtioviisauden että kansan molemminpuolisiin tunteisiin annetun lupauksen pyhänä pitämisen ja aikakauden ritarillisuuteen ja ylevämielisyyteen taipuvan ajatustavan kanssa. Torkkeli Knuutinpoika piti lopultakin valtaneuvostossa puheen, missä hän osoitti yhtä helposti löytävänsä tien maanmiestensä sydämiin kuin heidän järkeensä. Kirjoituksellaan "Kuningashallitus" hän oli sitä ennen osoittanut tuntevansa yhtä hyvin sanan voiman ja omaavansa aikakautensa oppineiden kynänkäyttötaidon kuin hän kunniakkaasti kantoi sotapäällikönsauvaansa ja ohjasi valtioperäsintä.

Tehtyään tyvenesti selkoa Ruotsin valtioporvarillisista suhteista Tanskaan, skandinaavilaisten kansojen alkuperäisestä sukulaisuudesta sekä selvitettyään mitä ne molemminpuolisella ystävyydellä ja sovinnossa voisivat tehdä toistensa hyväksi ja yhteiseksi turvallisuudeksi, korotti hän äänensä ja kuvaili mukaansa tempaavasti rakkauden voittoa yli pikkumaisten epäilysten ja kansallisten ennakkoluulojen. Hän antoi totuudenmukaisen ja liikuttavan kuvauksen Tanskan nuoren kuninkaan lujasta ja rakastettavasta luonteesta, samoinkuin jalon prinsessa Ingeborgin olennosta ja jo lapsuudestaan kihlattujen kuninkaanlasten välisestä kauniista suhteesta. Hän ymmärsi lopuksi yhtä viisaasti kuin kaunopuheliaasti kokonaan masentaa vastapuolueen muistutukset ja antaa tanskalaisten lähettien asialle onnellisimman ratkaisun, niin että suuri ja yleinen innostus kuninkaallisesta morsiusparista valtasi lopuksi suurimman osan hänen vastustajistaan, muuttuen innostavaksi ja mieltäylentäväksi tunteeksi molempien kansallisuuksien lähentymisestä jaloimpien edustajiensa kautta.

Vihkiminen oli niinmuodoin määrätty, kuningas Eerikin kiihkeästä toivomuksesta ja prinsessan suostumuksella, nousevan kesäkuun ensimäiseksi päiväksi, ja drotsi Åke oli heti vienyt tämän iloisen sanoman kuninkaalle. Koko ruotsalainen kuningasperhe saattaisi prinsessaan Helsingborgiin, missä suuria valmistuksia tehtiin häitä varten, ja missä ritarillinen Eerik kuningas kasvavalla kaiholla odotti sitä onnellista päivää, jolloin hän hoviseurueineen, komean ja loistavan tanskalaisen ritariston etunenässä, saisi rientää kaunista morsiantaan ja hänen kuninkaallisia sukulaisiaan vastaan.

Helsingborgin linna, kaupunki ja sen ympärillä oleva seutu muodostuivat toukokuun lähestyessä yhä komeammaksi kokouspaikaksi kaikille mitä Ruotsissa ja Tanskassa voitiin kutsua suureksi ja loistavaksi. Ihana gootilainen kuningaslinna, kaarenmuotoisine muureineen ja korkeine torneineen, kohosi ylpeänä jyrkän töyrämän eli vuoren reunalta kaupungin ulkopuolella. Linna oli syvien vallihautojen ympäröimä ja sitä pidettiin valloittamattomana linnoituksena, mutta tänä aikana oli laskusilta alhaalla ja suuri raudoitettu portti oli aina avoinna sisäänvaeltaville vieraille. Vanha kaupunki, joka laski syntynsä kuningas Froderin päivistä, ja jolla oli kaunis ja edullinen asema salmen kapeimmalla kohdalla, oli vilkkaalla; kaupallaan ja suurilla hevos- ja karjamarkkinoillaan saavuttanut varallisuuden ja huomattavan laajuuden; mutta sinne eivät kuitenkaan lukuisat vieraat voineet sopia. Lähellä raatihuonetta ja P. Marian komeata kirkkoa oleva suuri tori oli kaupungin keskus, missä useat kadut yhtyivät. Se oli nyt joka päivä melkein yhtä täynnä ihmisiä kuin suurina markkinapäivinä. Paitsi kuninkaan lähimpiä sukulaisia ja marskin molempien valtioiden herraskartanoista ja ritarilinnoista kutsumia häävieraita, virtaili suuri joukko kaikensäätyisiä uteliaita ihmisiä Helsingborgiin kaikkein kaukaisimmistakin maakunnista, ollakseen läsnä komeassa juhlassa ja iloitakseen yleisistä huvituksista, jotka tekisivät kuninkaallisen perhejuhlan näiden molempien maiden kansanjuhlaksi.

Kuninkaan hovi oli jo muutamia viikkoja sitten muutettu Helsingborgiin. Marski Olavinpoika oli palannut Jyllannista, missä hänen oli onnistunut tukahduttaa kaikki rauhattomuudet, ottamalla vangiksi huimapäiset puoluepukarit Niilo Brockin ja Juhana Papaen, ynnä muutamia muita arkkipiispan ja lainsuojattomien ystäviä. Kapinalliset oli viety Flyndenborgin vankitorniin, ja kiivas marski Olavinpoika oli niin suuttunut näille valtiovangeille, jotka kauan olivat uhmanneet häntä, ettei tiennyt heille kyllin ankaraa rangaistusta. Mutta nyt ei ollut aikaa muuta kuin juhlallisuuksiin ja iloon. Kuninkaan isäpuoli, kreivi Gerhard oli saapunut Nykjöpingistä yhdessä puolisonsa, entisen kuningatar Agneksen kanssa. Lähinnä kuningasta itseään ei kukaan näyttänyt iloitsevan hänen häistään siinä määrin kuin hänen viisas majesteetillinen äitinsä, joka nyt näki, mitenkä totinen ja sisäinen taipumus oli tehnyt luonnottomasta lastenkihlauksesta, jonka hän valtioviisaudella oli solminut, samansukuisten sydämien vapaaehtoisen ja luonnollisen liiton. Kreivitär Agnes oli ensimäisen onnettoman avioliittonsa aikana Tanskan kuningattarena pitänyt aviollista onnea ruhtinaiden ja ruhtinattarien välillä haaveellisena unelmana; mutta onnettoman puolisonsa kuoltua oli hän uhrannut kuningattaren nimen, nähdäkseen tämän unelman toteutettuna. Omassa onnessaan hän oli usein ajatellut levottomuudella ja salaisella pelolla tätä uskaliasta sopimusta lapsensa tulevasta kohtalosta. Hän tunsi nyt itsensä syvästi liikutetuksi ja kiitolliseksi sitä kaitselmusta kohtaan, joka ohjaa niin asioiden kulun kuin ihmisten sydämet ja, joka oli tehnyt hänen valtioviisaasta laskelmastaan nähtävästi oikean laskelman tulevaisuuteen, sen hän selvästi saattoi nähdä kuninkaallisen poikansa silmistä, sillä ne säteilivät kaikkein sydämellisintä ihastusta.

Vordinborgin sopimuksen jälkeen näytti urhoollinen Langelandin herttua Eerik unohtaneen kaikki entiset riitansa kuninkaan kanssa ja oli saapunut häihin. Mutta hänen veljensä Slesvigin herttua Valdemar, joka kohteliaisuudesta myöskin oli kutsuttu, oli kieltäytynyt, puolustautuen sairaudellaan. Skjelskörin kapinan jälkeen kuninkaan alaikäisyyden aikana ja herttuan onnettoman kokeen jälkeen saada kuningattaren käsi ja ehkäpä Tanskan kruunu itselleen, oli hän mahdollisimman mukaan välttänyt jokaista kohtausta hänen ja kuningashuoneen välillä.

Kolme päivää ennen määrättyä hääpäivää saapui junkkari Kristoffer lukuisan seurueen saattamana Kallundborgista. Kuningas vastaanotti hänet tavanmukaisilla kohteliaisuuksilla Helsingborgin laivasillalla, jonne oli mennyt häntä vastaan, uuden marskinsa kreivi Henrikin ja henkivartioidensa seuraamana. Mutta kuninkaan muuten niin vilkkailla, iloisilla ja ystävällisillä kasvoilla nähtiin tuskan ja pidätetyn harmin ilme, kun hän ojensi kätensä synkälle veljelleen tervehdykseksi. Puhuttiin yleisesti ja peittelemättä, että junkkari hiljattain salaisilla vehkeillä oli koettanut estää kuninkaan häitä, ja luultiin kuninkaalla itsellään olevan katkeran aavistuksen siitä, vaikka tätä julkeata petosta ei voitu millään todistuksilla vahvistaa. Junkkari näytti itse viime aikoina kärsivän kalvavaa synkkämielisyyttä, joka usein purkautui hurjaksi iloisuudeksi. Etenkin Kallundborgin linnan valtaamisen ja onnettoman linnanvoutinsa mestauksen jälkeen oli hänen synkkä mielentilansa saanut tämän hurjan luonteen. Jopa ne harvatkin hänen hovimiehistään, jotka todella olivat häneen kiintyneet ja hänen synkässä itseensä sulkeutuneessa olennossaan olivat löytäneet suuren itsensä ja kohtalonsa kanssa taistelevan sielun, valittivat usein hänen oikullista luonnettaan ja liittyivät häneen ainoastaan pelolla ja salaisesta toivosta hänen kauttaan päästä kerran kunniaan ja onneen.

Veljesten kohtaus ja molemminpuoliset tervehdykset Helsingborgin laivasillalla olivat silmäänpistävän kylmät, vaikka junkkari onnentoivotuksillaan ja kohteliaisuuksillaan näytti tahtovan peittää jokaisen huomattavan epäsovun. Kreivi Henrik erittäin tarkkasi tätä seikkaa. Kuninkaan seurueessa nähtiin saksalaiset mestarilaulajat, jotka olivat jättäneet oppineet tutkintonsa Vordinborgin linnassa ylistääkseen juhlaa lauluillaan.

Papereita ja asiakirjoja, jotka junkkari Kristoffer oli poistanut Lundin sakariston kirstusta, ja niinkuin sanottiin vienyt kuninkaalliseen valtioarkistoon Vordinborgiin linnassa, olivat nämä kuninkaan oppineet ystävät turhaan etsineet; ne eivät olleet missään löydettävissä. Ne voisivat vielä olla suuriarvoiset kuninkaalle oikeudenkäynnissä karkoitettua arkkipiispaa vastaan; mutta ne olivat kadonneet samaan aikaan, kun kuninkaan ja junkkarin välillä syntyi julkinen riita, ja edellinen epäili veljensä hävittäneen ne tai myös luovuttaneen ne arkkipiispalle.

Kuninkaan seurueeseen liittyi myös nuori islantilainen runoilija P. Olavin pappi Nidarosista, herra Laurentius, joka nyt oli vaihtanut punaisen maallikkoviittansa kunnioitettavaan mustaan kaniikkipukuun. Lähellä kuningasta astui pieni muodoton mestari Thrand Filicier oppineen ja mahtavan näköisenä, sormessaan suuri timanttisormus, jonka kuningas oli hänelle lahjoittanut kunnioituksesta hänen suureen oppiinsa. Kuninkaan saavuttua Helsingborgiin hänet oli päästetty vapaalle jalalle. Hän oli heti ymmärtänyt kiinnittää tiedonhaluisen kuninkaan huomion itseensä, vapauduttuaan viekkaudellaan ja teräväkielisellä viisaudellaan jokaisesta Leccar-kerettiläisyyden ja noituuden syytöksestä. Viimemainitusta syytöksestä, joka oli saattanut hänet ennenkerrottuun vainoon ja hengenvaaraan Skanörissä, tunsi hän itsensä erittäin ylpeäksi, pitäen sitä epäämättömänä todistuksena ihmeellisistä tiedoistaan, ja naurettavimpana todistuksena aikakauden tietämättömyydestä ja ennakkoluuloisen rahvaan typeryydestä. Kuningas esitti hänet nyt veljelleen erittäin oppineena miehenä ja harvinaisena taiturina, ja merkitsevä katse, jolla junkkari tervehti tätä kaukomatkaista onnenonkijaa, näytti kyllä osoittavan aikaisempaa tuttavuutta, josta kumpikaan ei kuitenkaan mitään maininnut.

Kreivi Henrik ei suurestikaan luottanut prinssin kohteliaihin onnentoivotuksiin ja edeltäpäin mietittyyn kohteliaisuuteen. Hän piti tarkasti silmällä niinhyvin junkkaria, kuin vierasta tuhattaituria, josta Åke oli puhunut niin epäluuloisesti. Hän luuli yhä enemmän huomaavansa salaista ymmärtämystä prinssin ja salaperäisen oppineen välillä ja hän päätti olla varuillansa. Mutta hän ei kuitenkaan uskaltanut loukata ja huolestuttaa kuningasta siitä mainitsemalla, taikka lisätä sitä epäluuloa veljeä kohtaan, joka kaikesta päättäen vaivasi kuningasta ja jota hän kaikella tarmollaan koetti tukahduttaa.

Veljesten välillä ei tapahtunut mitään tuttavallista lähentymistä, ei sinä eikä seuraavina kahtena päivänä. Puuttuva sydämellisyys korvattiin jokapäiväisillä kohteliailla puheenparsilla ja jäykillä hovimenoilla. Ainoastaan silloin kun Kristoffer oli metsästämässä, tai istui lautapelin tai juomapöydän ääressä, nähtiin kuninkaan iloisesti puhelevan äitinsä ja kreivi Gerhardin kanssa, tai laskevan leikkiä kreivi Henrikin ja ritariensa kera. Saksalaiset runolaulajat ja oppinut islantilainen auttoivat paljon lyhentämään kuninkaan viimeisiä iltoja ennen häitä, milloin tärkeät valtionasiat eivät kiinnittäneet hänen vilkasta ja levotonta mieltään. Mutta, usein ollessaan iloisimmassa mielentilassa, voi hän tulla aivan äkkiä hiljaiseksi ainoastaan kuullessaan veljensä äänen tai nähdessään hänen aran ja epävarman katseensa hänen mustien rypistettyjen kulmakarvojensa alta.

Iltaa ennen hartaasti odotettua kesäkuun ensimäistä päivää istui kuningas Helsingborgin linnan ritarisalissa sakkipelin ääressä, josta hän useimmiten suoriutui voittajana. Hän oli tällä kertaa löytänyt melkein voittamattoman vastustajan vieraassa filosoofissa ja luonnontutkijassa, joka näytti edeltäpäin osaavan laskea vastapelaajansa suunnitelmat ja tarvitsevan sitten ainoastaan yhden vedon tehdäkseen ne tyhjiksi. Huolimatta mestari Thrandin selvästä etevämmyydestä, oli kuningas kuitenkin voittanut jokaisen pelin; mutta hän näytti siitä välinpitämättömältä; hän näytti hajamieliseltä ja unohti usein siirtonsa. Ritarisalin toisessa päässä kuuli hän veljensä puhuvan kreivi Gerhardin kanssa metsästyksestä ja hevosista; hänen äitinsä kuunteli mestarilaulajien ja herra Laurentiuksen runolauluja, sillävälin kun nuoret ritarit vilkkaasti keskustelivat seuraavan päivän turnajaisista ja juhlallisuuksista.

"Sanokaa minulle, herra Thrand", sanoi kuningas oppineelle pelitoverilleen, heittäen miettivän katseen ikkunasta tähtikirkkaalle taivaalle, "mikä on teidän mielipiteenne ennustuksista ja ihmeellisestä tähtien selitystaidosta, jonka kannattajia niin moni aikamme oppineista on? Luuletteko että ihmisen elämä ja harrastukset ja tämän maailman vaihteleva onni voisivat olla niin tärkeitä kaikkivaltiaan Jumalan silmissä, että korkeammat mahdit välittäisivät niistä ja ryhtyisivät niihin käsiksi? Ja luuletteko te, että suurten taivaankappalten liikkeet ja asento voisivat olla todellisessa yhteydessä elämämme ja kohtalomme kanssa?"

"Se on melkein enemmän kuin mitä tieteiden viisauden voidaan sanoa selvittäneen, armollisin herra", sanoi hän, hienon hymyn leikkiessä hänen teräväpiirteisellä suullaan ja päänsä melkein kadotessa olkapäiden väliin. "Mutta jos kuitenkin jokin tiede voisi saattaa selvyyttä ja järkeä oppineidemme arveluihin ja astroloogisiin salaisuuksiin, niin täytyisi sen olla tämän tieteiden tieteen, jonka vähäinen palvelija minä olen. Tosin maailmassa ei tapahdu mitään, teidän armonne, joka ei ole luonnollista tai luonnollinen seuraus syistä ja tarpeellisista aiheista; mutta maallisen viisauden päämääränä on juuri ratkaista näiden asioiden ja tapahtumien salaisimmat syyt, Beatus, qui potuit rerum cognoscere causas! sanoi viisas pakana. Teoloogit ja runoilijat kuvittelevat tosin lyhempää ja varmempaa tietä saavuttavansa saman päämäärän kuin me, tai toisen vielä korkeamman", jatkoi hän pilkallisesti ja itsetyytyväisesti hymyillen. "Mutta he pettävät itseään yksinkertaisuudessaan ja haaveissaan, olettamalla välittömän ilmestyksen ja jonkunlaisen yliluonnollisen ilmoituksen suurelta jumalalliselta viisaudelta, joka on luonnon henki ja elämä, ja joka ainoastaan osittain ilmenee meille teoissaan, vaikutuksissaan, aina sen mukaan kuin ne ja niiden sisäinen olento vähitellen meille selvenevät taiteen ja opintojen kautta, sekä tarkastamalla niitä tieteen ja tutkimuksen pyhällä näkölasilla."

"Nyt sekoitatte taas asioita liiaksi, herra Thrand", sanoi kuningas päätään pudistaen. "Te näytte usein vähällä sekoittavan Herramme ja Jumalamme hänen luomakuntaansa, tai jota te kutsutte luonnoksi. Huolimatta kaikesta kunnioituksestani maallista viisautta ja kaikkea sitä hyvää ja hyödyllistä kohtaan, jota ihmisviisaus voi selvittää maailmallisia asioita tarkastamalla, olen kuitenkin sitä mieltä, että tämän elämän totuuden ja kauneuden enkeli, jota aikamme oppineet ja runoilijat nimittävät neroksi, ynnä erittäinkin profeetallinen kaukokatse ja tuo hurskasten ihmeellinen henkinen hurmaustila, tuntuvasti kohoavat kaikkien mahdollisten maallisten tieteiden yläpuolelle; ja mikä meille on tärkeintä nähdä, siihen on meillä kieltämättä parhaat ja pyhimmät näkölasit Jumalan omassa ilmenneessä sanassa." Kuningas vaikeni hetkeksi tarkastaen pienen viisaan miehen omituisia eleitä terävällä ja tutkivalla katseella. "Te hymyilette, aivan kuin halveksisitte minua sisimmän ajatukseni vuoksi", jatkoi hän. "Minä olen vain maallikko, mutta kaikki hurskaat ja oppineet miehet ovat olleet kanssani yhtämieltä tässä asiassa. En myöskään ymmärrä, että jumaluusoppineet erehtyisivät pitäessään Jumalan henkeä varmempana oppaana oikeaan tietoon jumalallisista asioista, kuin inhimillistä ymmärrystä ja viisautta."

"Olkoon kaukana se, että vastustaisin armollisinta herraani tai aikamme hurskaita oppineita tässä asiassa", vastasi mestari Thrand katsoen ympärilleen pidätetysti hymyillen ja viekkaan ja varovaisen näköisenä. "Kuitenkin näistä asioista puhuisin kanssanne mieluummin salakammiossanne, herra kuningas. En epäile, ettette te kirkkaalla ennakkoluulottomalla katseellanne ja vapaan henkenne riippumattomuudella aikamme viheliäisyydestä, voisi minua oikein ymmärtää. Minä uskallan melkein epäröimättä hyväksyä kaiken, mitä niinkutsuttu pyhä kirkko vaatii tarpeellisena sille, joka tahtoo itsensä oikeauskoiseksi kutsuttaa, jos minun vain sallitaan käsittää vanhojen kirjojen ja vertauskuvien sanat niinkuin haluan, nimittäin niiden oikeassa ja järkiperäisessä merkityksessä. Kuitenkin on vielä paljon tieteessämme sellaista, jonka vielä täytyy pysyä salaisuutena suurille joukoille, jopa aikamme oppineillekin, jotka useimmiten vain ovat halukkaat löytämään kerettiläisyyttä ja jumalattomuutta jokaisessa vapaassa ja rohkeassa ajatuksessa. Ilmennyttä sanaa, herra kuningas", lisäsi innostunut puhuja hiljaa ja salaperäisesti; "minä en lue enää kirjanoppineiden tavoin pienistä kirjoitetuista kirjoista, joista kuten itse olette kokenut, yhtähyvin voi hakea kirousta kuin siunausta, vaan mieluummin suuresta kirjasta, jota ei kirjoitettu ihmiskäsin, mutta jonka kirjaimet ovat maailman tukipylväitä, ja jonka sanat julistavat ikuista viisautta myrskyn kohinassa ja meren pauhussa, tähtien kulussa yläpuolella ukkospilvien, ja tulivirroissa rotkojen syvyyksissä. Huomatkaa tarkoin, syvämielinen kuninkaani, te Pohjolamme nuori Salomo, jumaluuden pyhä henki, josta niin paljon ja mielettömästi puhutaan, se on juuri se voimien alkuvoima, jota tutkimuksen pyhäkön avulla etsimme luonnon suuresta työpajasta, oman sielumme syvyydestä ja — viisasten kivestä, joksi kutsumme tämän maailman ja olemassa-olon perusydintä. Ken voi nähdä vilahduksenkaan siitä — minkä suurina hetkinä uskallamme itsestämme väittää — hänelle on syvin ja korkein ilmestynyt, hänelle on tulevaisuus yhtä selvä kuin menneisyys: hän on esineiden ja ikuisten voimien mestari ja herra, hänelle ei elämä aseta muita rajoja kuin mitä hänen tahtonsa määrää."

Vaiti ja vakavana tarkasteli kuningas pienen kummallisen miehen kasvoja, jonka kaikki lihakset vapisivat ja aivankuin säkeniä sinkoili hänen pienestä syvälle painuneista silmistään. "Seuraa minua sitten salakammiooni", sanoi kuningas nousten. Kreivi Henrik oli lähestynyt ja kuullut osan keskustelusta. Hän luuli huomaavansa ilkkuvan voitonhymyn mestari Thrandin itserakkailla kasvoilla; mutta hän haki turhaan tilaisuutta varoittaakseen kuningasta, joka nyt aivan mietteissään jätti mestari Thrandin lähestyen äitiänsä ja kolmea vierasta laulajaa.

Nuori herra Laurentius oli kertonut rouva Agnekselle koko joukon asioita ihanasta Norjasta ja Islannista, kotimaansa huomattavimmista runoilijoista ja satujenkirjoittajista, erittäinkin suuresta Snorresta ja hänen oppineista veljenpojistaan, jotka viime kuluneella vuosisadalla olivat antaneet satukirjallisuudelle sellaisen ylivoiman, että senvuoksi melkein runous jäi syrjään. Todistaakseen kuitenkin Agnes rouvalle ja saksalaisille mestarilaulajille, että runollinen henki hänen isänmaassaan ei ollut kokonaan hävinnyt pakanuuden ja syvämielisten Eddarunoilijoiden mukana, oli hän esittänyt muutamia runoja ja kuningaslauluja, joita he eivät voineet olla kiittämättä. Kuninkaan lähestyessä ryhmä lausui juuri muutamia säkeitä Einar Skulesanin kuuluisasta pyhän Olavin kunniaksi sepitetystä pyhimyslaulusta "Geisli" eli "Stråle." Kuningas pysähtyi kuuntelemaan. Pyhää Olavia kutsuttiin tässä laulussa nimellä "Jumalan valtakunnan säde, valo eli välähdys jalosta armoistuimesta", ja Kristusta kuvattiin sanoilla "maailman valkeus ja taivaan herra, joka säteenä kirkkaasta tähdestä (Neitsyt Mariasta), syntyisi maailmaan kaikkien nähtäväksi, suurta ja ihanaa sanomaa tuomaan." Kuningas nyökkäsi tyytyväisenä; hän luuli jumalallisessa pyhimysrunossa löytävänsä vastapainon sille, mikä viisaan mestari Thrandin puheessa melkein oli peloittanut häntä ja saattanut hänet levottomaksi. "Jatkakaa", sanoi hän kehoittaen Laurentiukselle, ja P. Olavin pappi, joka oli syvästi innostunut laulaessaan pyhimyksensä kunniaksi, lausui vielä kirkkaalla kauniilla äänellään muutamia säkeitä runon alusta, vapahtajan ja hänen valtakuntansa ihanuudesta, ihmissuvun elämästä hänessä ja osallisuudesta hänen sovituskuolemaansa, hänen ylösnousemuksestaan, ja suuren pyhimysjoukon ilmestymisestä tomusta ja kirkastuksesta hänen kanssaan, sekä lopuksi hänen taivaaseen astumisestaan ja kunniastaan Jumalan valtakunnassa ja kristikunnan synnystä ensimäisenä helluntaiaamuna Pyhän Hengen vuodatuksen kautta, "millä Taivaan kuningas tarjosi maailman kaikille sieluille ja sukukunnille taivaallisen elämän." Senjälkeen hän siirtyi ylistämään pyhää Olavia, kuvaten hänet ihmeitä tekeväksi pyhimykseksi "Jumalan valtakunnan ihanaksi ja mahtavaksi valonsäteeksi." Mutta tullessaan kohtaan, jossa runoilija sanoo, "valhe ja petos aiheuttivat kuningas Olavin kukistumisen Stiklastadissa, mutta että hän nyt Jumalan ritarina apua tarvitessa voi saada mitä vain tahtoi valon Herralta", keskeytti kuningas äkkiä innostuneen herra Laurentiuksen. "Kiitos", sanoi hän, "se oli kaunista ja ylentävää. Mutta vilpistä ja petoksesta en tahdo kuulla päivää ennen häitäni. Norjan kuningas ja herttua Hakon ovat puolustaneet huonoa asiaa minua vastaan", jatkoi hän, "mutta minä kunnioitan kuitenkin rehellisiä norjalaisia suuresti. He ovat ansainneet sellaisen kuninkaan ja sellaisen suojeluspyhän kuin Olavi, joka myöskin on ansainnut tulla kutsutuksi taivaan valosäteeksi Pohjolassa. Nyt en tahdo ajatella mistä hänen kukistumisensa aiheutui. Laulakaa mieluimmin uskollisuudesta ja kauneudesta, ja kaikesta joka voisi jalostuttaa ja ylentää mieltämme!"

"Sallikaa minun tehdä halpa yritys sen tehtävän suorittamiseksi", tarttui mestari Rumelant taas puheeseen, virittäen heti saksalaisen laulun Pohjolan naisten kauneuden ja uskollisuuden ylistykseksi, missä hän ei unohtanut vielä kaunista ja nuorekasta Agnes-rouvaa ja vielä vähemmän kuninkaan poissaolevaa morsianta. Mutta laulu sisälsi samalla salaisen puolustuksen marski Stigin vangittujen tyttärien, puolesta Vordinborgissa, joiden kauneus ja onneton kohtalo oli syvästi liikuttanut molempia mestarilaulajia. Mestari Pappe yhtyi tähän, ja he käyttivät tätä tilaisuutta esittääkseen lempeän sanansa vangittujen neitojen puolesta. Erittäinkin he eivät voineet kyllin kiittää hiljaisen neitsyt Margaretan hurskautta ja rakastettavuutta vankeudessaan.

Kuninkaan kasvot synkistyivät. Vangittujen tyttöjen asian hän oli jättänyt maan lain ja oikeuden huomaan; itse hän ei tahtonut tietää siitä mitään. Hän tiesi heidän, ilmoittaneen oikeudelle tienneensä Åke Kaggen petollisesta oleskelusta Vordinborgissa. Hän vaikeni, mutta nähtiin, että ajatus marski Stigistä ja lainsuojattomista sekä isänsä murhasta taas nousi koko kauhistuttavassa muodossaan hänen mieleensä, eikä saattanut häntä erityisemmin suosiolliseksi kuninkaanmurhaajien sukua ja jokaista lainsuojattomien ystävää kohtaan. Mestarilaulajat katsahtivat epäröiden toisiinsa, eikä kukaan uskaltanut enää puhua sanaakaan siitä asiasta.