KAHDESTOISTA LUKU.

Auringon noustessa salmen takaa toiselta puolen Kalleborantaa ja Amagerin lakeuksien takaa, oli jo iloinen elämä ja vilkas liike huomattavissa Sorretslövin kylässä, piispankaupungin ollessa kanaviensa ja paalutusaitaustensa takana vielä sumuun kiedottu, näyttäen uinuvan öisen levottoman, ilohuumauksen jälestä. Laidunmaille, kylän ja kaupungin pohjoisen portin välillä, nähtiin talonpoikien jo ajavan karjaansa. Nuoret talonpojat ratsastivat kylän keskellä olevalle vesialtaalle hevosiaan juottamaan, jotka olivat olleet laitumella talonpoikaistalojen ja kuninkaankartanon hakamailla; mutta Sorretslövjärven rannalla olevalla niityllä, missä kuninkaan turnajaisoriit olivat olleet laitumella, juoksenteli kaksi kuninkaallista tallirenkiä epätoivoisena etsien turhaan molempia komeita elukoita, jotka olivat uskotut heidän huostaansa.

"Pyhä Alban ja kaikki pyhimykset meitä auttakoon!" huusi nuorempi heistä. "Jos marski tulee, niin hän lyö meidät kuoliaaksi."

"Ja kuningas!" valitteli toinen. "Kuningas suuttuu, se on vieläkin pahempaa. Meidän täytyy löytää ne vaikka sitten kulkisimme maailman ääriin. Tulkaa!" He juoksivat yli hautojen ja aitojen missä he huomasivat kastehelmien varisseen ruohikosta ja tuoreet kavion jäljet aidalla. Lopultakin he löysivät ratsujen tutut kavion jäljet molempien järvien väliseltä tieltä ja he olivat pian kaukana sieltä.

Oli ihana kevätaamu. Kuningas oli tavallisuuden mukaan aikaisin ylhäällä. Hän oli kreivi Henrikin kanssa noussut kuninkaankartanon lakealle tornin katolle, mistä oli laaja ja ihana näköala yli koko seudun. Kreivi Henrikin oli täytynyt yksityiskohtaisesti toistaa kertomuksensa kardinaalin ja arkkipiispan paosta sekä prelaatin aivan erilaisista jäähyväistervehdyksistä. Kuningas oli tyyni; ei edes arkkipiispan viimeiset uhkaukset ja kiroukset voineet masentaa hänen mieltään.

"Jumalan nimeen!" sanoi hän päätään nyökäyttäen. "Minun korkein onneni on kaikkivaltiaan kädessä ja hurskaan Ingeborgini sydämessä, mutta ei paavin eikä arkkipiispan armollisesti määrättävissä. Jos minun toivoni ja rakkausonneni todellakin olisivat syntiä ja jumalattomuutta niin ei mikään erikoislupa voisi pyhittää sitä Jumalalle ja minulle itselleni." Hän vaikeni ja katseli ihastuneena nousevaa aurinkoa, ja näytti siltä kuin sydämellinen rukous olisi kohonnut hänen kirkkaista silmistään. "Veriviholliseni pääsi elävänä täältä", jatkoi hän. "No niin, minä olen nyt pitänyt mitä lupasin hänelle. Ei ole ollut puhettakaan hänen kanssaan minkäänlaisista sovitteluista eikä rauhanteosta rikollisen kanssa. Minä päästin hänet elävänä livahtamaan tiehensä; enempää ei voi vaatia heikolta ihmiseltä. Mutta viimeisen kerran minä nyt olen luvannut vannoutuneelle vihamiehelleni rauhan ja hengen turvan. Niin kauan kuin Jumala suo minun elää ja kantaa kruunua ei Jens Grand enää myrkytä sitä ilmaa, jota minä hengitän."

"Tämä kapina sattui kuitenkin meille hyvään aikaan, herra kuningas", huomautti kreivi Henrik tuttavallisesti hymyillen. "Sen vihollisen, jota te tulitte tänne karkoittamaan, ovat nyt uljaat köpenhaminalaiset omin päin suoraan sanoen melkein kivittäneet maasta."

"Sitä minä en heiltä pyytänyt", vastasi kuningas kiivaasti ja ylpeästi. "Jos minä olisin tahtonut käyttää maallista valtaa täällä olevia hengellisiä vihollisiani vastaan, niin minä en olisi tarvinnut kapinallisen roskajoukon apua. Kaupunki on siitä saanut kärsiä; kapina on ja pysyy kapinana ja rangaistavana rikoksena, sattukoon se minulle sopivaan tai sopimattomaan aikaan. Minun mielestäni on piispan ja koncilion käytös omavaltaista ja laitonta", jatkoi hän, "minä vihaan pannaa ja kirkonkirousta kuin ruttoa, sen kaikki tietävät; mutta ei kenenkään siltä tarvitse uskoa minun suosivan kapinaa ja laitonta väkivaltaa laillista ylivaltaa kohtaan. Sitä vastaan minulla ei ollut mitään, että he mursivat auki suljetut kirkonovet. Meidän ja taivaallisen Herramme välille eivät Roskilden piispat voi asettaa sulkuja ja esteitä; eivät he Jumalan vuoksi ampuneet piispan linnaa. Eikä heidän hartautensakaan ollut kovin vakavaa; olisi luullut ulvovien susien laulavan Credoa eikä kristillisesti kastettujen ihmisten. Jos te, kuten minä, olisitte nähnyt eilisiltaisen temmellyksen Pyhän Nikolain kirkossa, kreivi Henrik, niin tuskinpa olisitte ottanut puolustaaksenne näitä kapinallisia."

"Minä ratsastin toissa yönä Pyhän Nikolain kirkkotarhan ohitse, herra kuningas", vastasi kreivi Henrik, "eikä ollut minun mieleeni se mitä siellä näin. Näytti siltä kuin joukko kummituksia olisi temmeltänyt haudoilla kuutamossa. Minä kuulin omituista mutinaa, mihin sekaantui huutoja ja rukouksia, jotka minun korvissani kaikuivat kirouksilta. Sanottiin Pyhän Eerikin kiltaveljien siellä rukoilevan ja suunnittelevan kapinaa piispaa vasaan. Sitä joukkoa en ainakaan minä tahtonut enempää puolustaa; heidän joukossaan kuuluu olevan hurjia haaveilijoita ja levottomia yltiöpäitä. Mutta elkää kuitenkaan vihassanne rangaisko heitä liian kovaa, herra kuningas, vaikka olisittekin voimakkaalla kädellänne pakoitettu tukemaan piispanhallitusta. Kun Herran palvelijat itse sulkevat kirkot ja estävät kunnollisen jumalanpalveluksen pitämisen, niin eipä ole ihmeellistä että alempi kansa omin päin koettaa toimia parhaansa mukaan hartaushetkien toimeenpanossa. Onhan melkein mahdotonta ajatella ettei silloin heidän hartauteensa sekaantuisi uhkaa, huimapäisyyttä ja haaveellisuutta. Mutta kenen on syy, teidän armonne? Kun Jumalan sana vaikenee, silloin paholainen lähettää heti pappinsa kansaa villitsemään."

"Niin, te sanoitte tosi sanan, kreivi, lauman villiintymiseen ovat paimenet syylliset. Hengellisen hallituksen asioihin minä en kernaasti kajoa. Mutta yhden asian olen luvannut ja sen minä tahdon rehellisesti pitää: jokaisen kirkonoven joka tästälähtien suletaan, annan minä muitta mutkitta murtaa auki, ja jokaisen papin tai piispan, joka estää minun tai minun kansani jumalanpalvelusta, karkoitan minä maasta ja valtakunnasta samoin kuin minä karkoitin arkkipiispa Grandin — vaikka paavi julistaisi minut tuhat kertaa pannaan senvuoksi. Kas, siinä minä olen samaa mieltä kuin rehellinen, uskollinen kansani ja nämä ehkä hiukan liian rohkeat köpenhaminalaiset. Enhän minä voi antaa kirjallista vakuutusta siitä mitä nyt olen puhunut", lisäsi hän, "mutta minä kuiskaan sen tuttavallisesti jokaisen tanskalaisen piispan ja tulevan arkkipiispan korvaan. Mutta ei senvuoksi kukaan voi sanoa minun olevan kapinallisten puolella. Jos väkivaltaa on käytettävä, niin olkoon se minun asiani; mutta rauha ja järjestys vallitkoon täällä."

Kuningas vaikeni; hänen poskensa hehkuivat ja hänen vakavista silmistään leimahti kiihkoisa tuli kääntäessään katseensa ihanasta auringonnoususta ja luodessaan sen sumuiseen kaupunkiin, jonka korkeat kirkontornit kimaltelivat aamuruskon hohteessa. Nyt vasta hän avasi kirjeen ja pienen käärön, jonka Skanöristä tullut laivuri oli jättänyt hänelle drotsi Åkelta. Hän luki kirjeen tarkkaavaisena. Se sisälsi kuvauksen drotsin ja hansalaisten kauppiasten sekä Thrand Filisierin kohtaamisesta Skanörin markkinoilla kuin myöskin yksityiskohtaisen selvityksen siitä kahakasta, minkä tämä tuhattaituri ja hansalaiset väärentäjät olivat aiheuttaneet, ja mitenkä drotsin, osaksi pelastaakseen taiteilijan hengen, oli täytynyt lähettää hänet vankina Helsingborgiin. Käärössä oli yksi mestari Grandin taiteellisista kaukoputkista, sekä muutamia hiotuita lasia, jotka Åke oli ostanut Skanörin markkinoilta, ja jotka hän lähetti kuninkaalle uutena ja ihmeellisenä keksintönä. Åke ei voinut kirjeessään salata epäluulojaan tätä ihmeellistä tuhattaituria kohtaan, eikä sitä omituisen levotonta mielialaa, mihin tämän miehen mielipiteet ja lausunnot olivat hänet saattaneet.

Myöskin kreivi Henrik oli äskettäin vastaanottanutpa lukenut salaisen kirjeen drotsilta, missä Åke vannottaa hänen varoittamaan kuningasta vangitusta islantilaisesta sekä kaikkialla pitämään tarkasti silmällä niitä, jotka lähestyivät kuningasta. "Elkää luottako junkkariin", kirjoitti Åke. "Suokoon Jumala minulle anteeksi, jos erehdyn hänen suhteensa! Kagge elää ja on liitossa muukalaisten kauppiasten kanssa, jotka uhkasivat kuningasta Sjöborgissa; Helmer ja minun uljain asepoikani ovat joutuneet heidän kynsiinsä. Lainsuojattomien kosto on uupumaton. Elkää väistykö askeltakaan kuninkaasta. Suojelkaa hänen henkeään, sillaikaa kun minä huolehdin hänen onnestaan."

"Minun hyvällä drotsi Åkellani näyttää usein olevan hyvinkin omituisia päähänpistoja", sanoi kuningas ja pudisti hymyillen päätään koetellessaan lasia ja ihmetellessään näiden kojeitten vaikutusta. "Näyttääpä melkein siltä kuin minun rakas Åkeni olisi valmis yhtymään yksinkertaisen rahvaan käsitykseen, väittäessään tämän jalon taiteen ja tieteen hedelmät perkeleen töiksi."

"Mitenkä, herra kuningas?" kysyi kreivi Henrik ihmetellen.

"Hyvä ystäväni näkyy olevan vielä heikko sekä hengen että ruumiin puolesta", jatkoi kuningas. "Hän pelkää koko kauniin maailmamme joutuvan kadotukseen senvuoksi että silmät aukeavat siellä täällä näkemään asiat maailmassa oikeammassa valossa. Jumala ties minkä uuden vaaran hän arvelee nyt uhkaavan tämän taiteilijan kautta. Katsokaapas vain, kreivi!" Kuningas ojensi hänelle kaukoputken. "Tämä on suuren Roger Baconin keksintö, tuon viisaan englantilaisen munkin, josta me olemme kuulleet niin paljon puhuttavan. Eräs oppinut islantilainen, joka on tuntenut hänet ja omaksunut hänen taitonsa on tullut meidän maahamme. Tämmöisiä hän kulettaa mukanaan; hän kuuluu ymmärtävän paljon ihmeellisiä asioita sekä tuntevan luonnon salaisuuksia, jotka voivat olla suuresta merkityksestä sekä sotalaitokselle että koko maan menestymiselle. Åken mielestä pitäisi olla varuillaan hänen suhteensa eikä uskoa hänestä liian hyvää. Minä tahdon kuitenkin nähdä ja oppia tuntemaan sen miehen; hän on varmasti kunniaksi aikakaudelleen, eikä hänen tarvitse turhaan käydä minun luonani. No, mitä sanotte, kreivi? Minun mielestäni tämänlaiset silmälasit ovat hyödyllisiä sekä kuninkaalle että sotapäälliköille, silloin kun hänen tarvitsisi nähdä etemmäksi."

"Ihanaa, suurenmoista!" huudahti kreivi Henrik. "Kaupunki, joki, koko Solbjerg näyttävät olevan niin lähellä, että melkein luulen voivani koskettaa niitä kädelläni."

"Tämä tulitaituri on myöskin taitava rahanlyöjä ja metallien tuntija" jatkoi kuningas tyytyväisenä ja katseli kirjeeseen. "Sellaista miestä me juuri nyt tarvitsemme, kun maassa vilisee lainsuojattomien vääriä rahoja. Jos hän on liitossa vihollisieni kanssa niinkuin Åke tuntuu pelkäävän, niin tuskinpa hän silloin uskaltaisi astua minun silmieni eteen; ei ole vielä ainoakaan vihollinen kohdannut minua rankaisematta. Hän kuuluu uskonasioissa olevan harhaoppinen; mutta ei se kuulu minuun. Jos hän on kerettiläinen, niin on se hänen oma vahinkonsa. Mutta täytyyhän toki myöntää hänen maallisissa asioissa olevan viisaan miehen."

"Mutta jos hän drotsin puheen mukaan on Leccar-veli, niin silloin teidän kuitenkin pitäisi varoa häntä, herra kuningas", huomautti kreivi Henrik. "Se lahko on minun muistaakseni karkoitettu kaikista kristityistä maista ja myöskin Tanskasta vaarallisien mielipiteittensä vuoksi."

"Mielipiteiden vuoksi en milloinkaan ole karkoittanut ketään", sanoi kuningas. "Minun puolestani uskokoon ja tarkoittakoon kukin mitä tahtoo, kunhan hän vain ei riko maanlakia eikä johda kansaa kapinaan tai jumalattomuuteen. Onhan ihmisen oma asia haluaako hän taivaaseen tai helvettiin. Eräänlaisia hulluja minä kuitenkin kerran olen karkoittanut, se on kyllä totta", lisäsi hän hetken mietittyään. "Olen unohtanut miksi he itseään nimittivät, mutta heidän hulluutensa minä kyllä muistan hyvästi. He olivat omatekoisia pappeja, joita ei kirkko ollut vihkinyt ja joilla ei ollut oikeaa oppia, he juoksentelivat ympäri maita saarnaten sekä ylhäisille että alhaisille, ollen vähällä tehdä meistä pakanoita. He kielsivät sekä meidän Herramme Kristuksen, että meidän pyhän Neitsyemme sekä kaikki pyhimykset ja marttyyrit, eivätkä tahtoneet tietää ei paavista eikä kirkosta. Itse asiassa he eivät hyväksyneet ei kuninkaita eikä ruhtinaita, yhtävähän kuin minkäänlaista maallista ylivaltaa. He väittivät kiihkeästi että oli toteltava ainoastaan yhtä Jumalaa, mutta kun tultiin asian ytimeen, ei tämä Jumala ollutkaan muuta kuin heidän oma typerä päänsä ja heidän paha tahtonsa. Tällaisesta hulluinhuoneopista rukoilkaamme Jumalaa varjelemaan meitä ja kaikkia kristittyjä maita."

"Mutta tämähän on minun tietääkseni juuri Leccar-veljesten oppi", huomautti kreivi Henrik. "Sen lahkon me karkoitimme Meklenburgista; paavi on tuominnut heidät roviolla poltettaviksi."

"Te olette oikeassa, Leccarii oli heidän latinankielinen nimityksensä", vastasi kuningas. "Pyhän isän huolenpito heidän sieluistaan, joka osoittautuu siinä että hän polttaa heidän ruumiinsa, on minulle yhtä vähän mieleen kuin hänen pannarangaistuksensa ja paholaiselle manauksensa meidän muiden suhteemme; olemmehan me muuten yksimielisiä siitä, että Roomassakin voidaan erehtyä. Jos tämä oppinut islantilainen kuuluu siihen lahkoon niin täytyy hänen poistua maasta", lisäsi hän, "ja se olisi minun mielestäni ikävää. Mutta sen minä tahdon kuulla häneltä itseltään ennenkuin sen uskon. Minulle on käsittämätöntä että hulluus ja oppineisuus voivat asua yksissä samoissa aivoissa."

"Katsokaa tänne, herra kuningas!" sanoi kreivi Henrik ojentaen hänelle kaukoputken. "Tuolla soutaa vene vastavirtaan pyhän Yrjänän hospitaalille ja ellen, väärin nähnyt, soutaa sitä kaksi pappia. Ehkäpä nyt piispa tulee pyytämään teidän suojelustanne."

Pyhän Yrjänän järvestä virtaa kapeanlainen joki, jota yhdeltäpuolen rajoittaa Sorretslövin niitty eroittaen sen Solbjergin kylän maista. Tämä kanavantapaiseksi laajennettu joki sivuuttaa kaupungin läntisen portin ja laskee Kissansalmeen aivan Kallebonrannalle. Joen ja Sorretslöv-kylän välillä on Pyhän Yrjänän hospitaali. Suuri vene läheni verkalleen vastavirtaa; näki vain muutamien mustiin puettujen miesten selät, jotka istuivat venheessä. Soutaminen oli epävarmaa ja he pyrkivät ponnistamalla vastavirtaa. Pyhän Yrjänän portin alapuolella olevalle niitylle he suuntasivat venheensä. Mustapukuiset miehet hyppäsivät maihin ja vetivät veneen rannalle. He luulivat tuntevansa arkkipiispan uskotuimmat ystävät kaniikit Hans Rodisen ja Nikolaus Bunkeflodin, ja he seurasivat tarkkaan näiden liikkeitä. Suuri ja irtonainen purje nostettiin venheestä, jonka pohjalta heti neljä hengellistä herraa nousi toinen toisensa jälestä ja astuivat maihin. He vilkuilivat varovasti ympärilleen ja astuivat hitain ja pitkin askelin kuningaskartanoon johtavaa polkua. Tunnettiin heti heidät kaikki. Ne olivat pieni piispa Juhana itse, metsäluostarin mahtava apotti, minoritien provinsialiministeri ja köpenhaminalaisen kapitulin ylisuperiori. Näytti siltä että he aamun sarastaessa olivat paenneet Axelhuusista hakemaan kuninkaan turvaa ja kukaties vaatimaan aseellista avustusta kapinallista kaupunkia vastaan.

Kun kuningas tunsi heidät tuli hän vakavaksi ja vaipui syviin ajatuksiin. Hän ojensi kaukoputken kreivi Henrikille ja istuutui äänettömänä tornin eteläisellä puolella olevalle penkille, mistä oli näköala kaupungille ja pohjoiselle portille. Kreivi Henrik huomasi molemmilla epäilyttävillä kaniikeilla olevan venheessä vielä viidennenkin henkilön, jonka he kantoivat maihin. Kaniikit katselivat joka taholle ja kantoivat, niinkuin näytti, epävarmoin ja aroin askelin sairaan tai kuolleen Pyhän Yrjänän luostariin, minne heidät heti laskettiin sisään. Kreivi Henrikin mielestä oli heidän käytöksensä hyvin omituista, mutta hän ei puhunut siitä mitään kuninkaalle, vaan aikoi itse tutkia asiaa ja vielä samana päivänä tarkastaa hospitaalin.

Kaupungissa ei ollut läheskään niin rauhallista kuin uskottiin. Yöllinen seurakunta Pyhän Nikolain kirkkomaalla ei ollut hajaantunut ennenkuin aamupuolella. Piispan miehet olivat kuulleet hurjasti uhkailtavan heidän herraansa, oli huudettu murhaa ja tulipaloja. Pelättiin verisen kapinan uuusiutuvan, minkävuoksi piispa ei uskaltanut jäädä Axelhuusiin odottamaan auringon nousua, vaikka oli selvää että hän hyvin vastenmielisesti pakeni kuninkaan luo, jonka hän tiesi olevan katkeroittuneen interdiktin täytäntöönpanosta.

Piispan ankarasti ahdistamat puoleksi hengellisen kiltaseurakunnan, Pyhän Knuutin ja Pyhän Eerikin kiltaveljet olivat hänen katkerimpia ja vaarallisimpia vihollisiaan. Kirkonsulkemisen aikana olivat nämä kiltaveljesten yksityiset hartausharjoitukset, joiden yhteydessä aina juopoteltiin, muodostuneet erittäin hurjiksi ja peloittaviksi. Heitä syytettiin mitä kammottavimmasta hurjapäisyydestä; luultiin heidän joukossaan olevan jumalankieltäjiä, pakanoita ja kerettiläisiä leccar-veljiä, jotka koettivat vieroittaa heidät kirkosta ja kristinopista samoin kuin kaikesta porvarillisesta järjestyksestä ja kuuliaisuudesta. Parempi ja varakkaampi osa porvaristoa pelkäsi näiden ihmisten erhetyksiä ja salaperäistä olentoa, mutta kirkonsulkemisasiassa he olivat kuitenkin yhtyneet kiltaveljeksiin sekä pitäneet tärkeänä yleisen kapinan piispan itsevaltiutta vastaan. He olivat käyttäneet hyväkseen näiden yhdistysten kiivasta vihaa piispaa kohtaan, mutta he olivat vain siinä määrin ottaneet osaa yöllisiin neuvotteluihin, että tutustuivat heidän turmiollisiin suunnitelmiinsa ja nyt näkivät tarpeelliseksi estää heidän hurjistelunsa. Ennenkuin aurinko oli hajoittanut paksun aamusumun, joka peitti kaupungin, kiirehtivät Köpenhaminan porvarit suurissa parvissa raatihuoneelle, minne he olivat kutsuneet neuvoston koolle, vaikka ei ollutkaan raastuvan istuntopäivä. Aamumessu pidettiin kaikissa kaupungin kirkoissa, eikä ainoakaan pappi uskaltanut kauvempaa pitää interdiktiä voimassa. Kaikki kirkot olivat väkeä täynnä, mutta ei minkäänlaisia epäjärjestyksiä sattunut, ainoastaan niistä kivitaloista, missä Pyhän Knuutin ja Pyhän Eerikin kiltaveljet olivat soittaneet kelloillaan ja nyt viettivät aamuhartaushetkiään, täysien pikarien ääressä suljettujen ovien takana, kuultiin hurjia huutoja ja levottomuutta herättävää melua.

Heti aamumessun jälkeen astui suuri kulkue raatihuoneelta pohjoista katua ulos pohjoisesta portista. Ne olivat kaupungin ja neuvoston jäsenet, jotka raatihuoneella olivat panneet kokoon pitkän sarjan valituksia piispaa kohtaan sekä pakollisen kapinan perusteellisen puolustuksen. Tämä asiakirja aijottiin nyt jättää kuninkaalle, samalla selitettäisiin hänelle, että oltiin halukkaita sovintoon kaupungin hengellisen herran kanssa niiden ehtojen mukaan, mitkä kuningas parhaaksi katsoi. Lakkaamatta kasvava kansanjoukko seurasi tätä kulkuetta. Porvariston lähettien joukossa ei näkynyt ainoatakaan kiltaveljeksistä; mutta muutamia näistä synkistä rauhanhäiritsijöistä yhtyi vähitellen kulkueeseen, koettaen herättää väkijoukossa epäluuloja näihin rauhansovitteluihin. Kiltaveljet näyttivät kuitenkin keskenään joutuneen eripuraisiksi; kuninkaan läsnäolo oli peloittanut useita heistä, ja heidän hurjat suunnitelmansa kaiken hengellisen ja maallisen hallituksen kumoamisesta olivat kokonaan vailla järkeä ja selvyyttä. Tuskin he olivat poistuneet kokoushuoneistaan, ennenkuin kaupunginvoudin miehet ja piispan palvelijat, lisäksi porvarien avustamina, ottivat nämä rakennukset haltuunsa ja asettivat niihin vartijat. Raadin ja porvarien vakavimpana toiveena oli näiden vaarallisten kiltaseurakuntien hajoittaminen, ja yksimielisesti hyväksyttiin piispan ankara kielto niiden kokoontumisista, kunhan vain kirkot tästä lähtien saisivat olla avoinna, ja vihittyjen pappien sallittiin esteettömästi toimittaa niissä jumalanpalvelukset.

Kuningas ei ollut vielä ehtinyt laskeutua Sorretslövin kuningaskartanon tornista, silloin kun suuri kansanjoukko kiiruhti kylää kohti ja hänen kartanolleen, aivan etelänpuoleisen, avoimen portin eteen. Sillävälin olivat piispa ja molemmat prelaatit hitain ja epäröivin askelin tuskin ehtineet talon läntisen portin edustalle. Kreivi Henrik oli vain tarkannut hengellisten herrojen horjuvia ja epämääräisiä liikkeitä, ja kuningas oli istunut niin vakaviin mietteisiin vaipuneena, että hän silloin vasta huomasi suuren kansanjoukon kun tuhanten äänten kaukainen sorina saapui hänen korviinsa. Hän nousi nopeasti ja loi terävän katseen kummallekin puolelle. Hän näytti kiusaantuneelta, mutta ei hetkeäkään epäröivältä. "Portti on suljettava, kreivi, ja nuo mustat etanat tuotavat tänne ylös", huudahti hän kiivaasti ja kovaäänisesti kreivi Henrikille viitaten hengellisiin herroihin, jotka taas seisoivat hiljaa polulla ja näyttivät epäröivän. "Antakaa heti viedä heidät minun salakammiooni, vaikka sitten väkivaltaa olisi käytettävä! He ovat minun vankiani!"

Kreivi Henrik säpsähti.

"Katsokaa!" jatkoi kuningas viitaten kohti kylää ja maantietä. "Tuhansittain virtaa tänne ihmisiä! Mutta kaikkein pyhimysten nimessä, se, joka rikkoo kuninkaankartanon rauhan, saa palkan teoistansa. Ratsastakaa kansanjoukkoa vastaan, kreivi, ja julistakaa heille minun tahtoni! Sanokaa että heidän piispansa on minun vallassani. Jokaista soveliasta anomusta minä tahdon kuunnella, mutta jokainen levottomuuksien aikaansaaja käskettäköön heti poistumaan, ja sitä, joka ei tottele kohdeltakoon kapinoitsijana."

"Nyt minä ymmärrän teidät, minun kuninkaani", sanoi kreivi ja polvistui nopeasti.

Kuninkaan käsky pantiin heti täytäntöön. Piispa ja hänen kolme hengellistä seuralaistaan näkivät suureksi ihmeekseen ja kauhukseen joukon ritareita ratsastavan heitä kohti kuninkaan kartanosta, sillä piilipuuaitaus esti heidät näkemästä maantietä ja suurta kansanjoukkoa, ja he seisoivat lähellä ajotietä neuvotellen olisivatko erehtyneet ja täällä menossa suurempaan vaaraan kuin se jota pakenivat.

"Petosta!" huudahti piispa peräytyen. "Juuri sitä minä pelkäsin. Me hullut, jotka ajattelimme turvautua pannaanjulistetun itsevaltiaan jalomielisyyteen! Nyt voi meille kaikille käydä kuin Jens Grandille, ja me saamme eläviltä mädätä hänen vankilatorneissaan."

"Kuninkaan oikeamielisyydestä menen takuuseen, vaikka hän antaisikin vangita meidät!" sanoi tuomiokapitulin ylisuperiori.

"Haa, te petätte minut! Te olette itsevaltiaan puolella! Te olette neuvonut minua ottamaan tämän askeleen."

"Katsokaa, herra veli!" huudahti metsäluostarin apotti viitaten kauhuissaan oikealle, missä vain aidattu niitty eroitti heidät maantiestä ja suuresta kansanjoukosta, jonka he nyt yhdellä kertaa sekä näkivät että kuulivat. "Koko kaupunki virtaa tänne. Meidät on huomattu; kuulkaa miten he ulvovat ja huutavat. He juoksevat yli ojien ja aitojen meidän jälestämme. — Kiittäkäämme Jumalaa ja meidän suojeluspyhiämme kuninkaan ratsumiehistä. On toki parempi joutua yhden kuin tuhannen itsevaltiaan käsiin."

Samassa kuninkaalliset ratsumiehet saartoivat heidät ja tervehtivät kohteliaasti. "Seuratkaa meitä, arvoisat herrat", sanoi heidän päällikkönsä, nuori, kohtelias henkivartija. "Meidät on käsketty saattaa teidät kuninkaankartanoon."

"Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä me vastaanotamme kuninkaan suojeluksen", sanoi piispa katsellen levottomana ympärilleen, hänen poskensa hehkuivat ja hän näytti vain osaksi luottavan odottamattomaan suojelukseen.

"Piispa, piispa, ottakaa hänet kiinni, kivittäkää hänet!" huusi osa kiihtynyttä roistojoukkoa, joka muutamien kiltaveljesten johtamana oli eronnut porvarikulkueesta, ja käsissä aseita ja kiviä, kiirehti hengellisiä herroja kohti.

"Peräytykää, kansalaiset!" huusi ratsumiesten johtaja miekkaansa heiluttaen. "Me viemme hänet vangittuna kuninkaan luo."

"Vangittu! Piispa on vangittu!" huusivat kapinalliset riemuiten. "Se oli oikein! Eläköön kuningas! Koiranluolaan Grandin ystävät ja kaikki pappiskuninkaat!"

"Vangittu!" toisti piispa kauhistuneena ja löi yhteen kätensä. "Haa, senkin petturit roistot!"

"Rauhoittukaa, kunnianarvoisat herrat!" sanoi nuori henkivartija hiljaa. "Minä tottelen kuninkaani käskyä. Jos kieltäydytte minua seuraamasta, täytyy minun käyttää väkivaltaa. Mutta, jos te olette kuninkaan vieraita tai ei, niin kohdellaan teitä kuitenkin jokatapauksessa teidän säätynne ja arvonne mukaisesti."

Pian olivat hengelliset herrat kuninkaankartanon porttien sisäpuolella, ja he katselivat arvelevan näköisinä toisiinsa kun ovi toisensa jälestä sulettiin heidän jälkeensä, ja he vihdoinkin olivat holvikattoisessa tornihuoneessa, joka korkealla olevine ikkunoineen sekä raudoitettuine ovineen, mikä heti lukittiin heidän jälestään, muistutti enemmän vankilaa kuin vierashuonetta. Se oli kuitenkin mukavasti sisustettu, ja siellä oli kirjoitusvehkeet ja kaikenlaista sekä hartaus- että huvituskirjallisuutta. Huone oli kuninkaan salakammio.

Kun kuninkaalliset henkivartijat ja ratsumiehet linnanedustalla saartoivat raadin ja porvariston lähetit, tulivat nämä melkein yhtä hämmästyneiksi kuin äsken piispa ja hänen hengelliset seuralaisensa. Suuri kansanjoukko estettiin pääsemästä kartanoon. Suurin osa siitä oli aseilla varustettu, ja huutaen uhkauksia piispalle sekä riemutervehdyksiä kuninkaalle, se oli seurannut kulkuetta.

"Minun herrani ja kuninkaani nimessä!" huusi kreivi Henrik hevosensa selästä hattuaan heiluttaen. "Kuninkaan uskollisten porvarien läheteille on kuninkaankartano avoinna, mutta jokainen, joka kantaa aseita tai meluten ja rähisten häiritsee kuninkaankartanon rauhaa, on majesteettirikoksentekijä. Teidän herra piispanne on tällä hetkellä kuninkaan vankina, mutta hän on samalla hänen vieraansa ja hänen suojeluksensa alainen; siten jokainen hyökkäys piispaa vastaan on hyökkäys maan hallitsijaa vastaan. Kuningas tahtoo tuomita oikeudenmukaisesti ja hän haluaa aikaansaada sopimuksen teidän ja teidän herranne välille. Ennen auringon laskua julistetaan sovittelujen tulos. Se, joka ei poistu, tuomitaan heti kapinallisena."

Levoton kansanjoukko kääntyi äänetönnä ja alakuloisena takaisin kaupunkiin. Kapinallisten ylimielinen uhmailu siitä, että kuningas oli heidän puolellaan, oli pian laimennut. He olivat rohkeasti luottaneet hänen vihaansa piispaa kohtaan ja hänen suosiollisuutensa köpenhaminalaista porvaristoa kohtaan, mutta kun ei niistä enää näkynyt olevan jälkiäkään, alkoi heitä peloittaa hänen oikeudentuntonsa ja tunnettu ankaruutensa Eikä ollut heistä hyvä merkki sekään, että piispa hädissään oli etsinyt turvaa kuninkaankartanosta, mutisivatpa jo kiltaveljet mahtavien ja suurten aina lopulta sopivan keskenään, vaikka pohjalta olivatkin verivihollisia, saattaakseen köyhälistön välikäteen, olivatpa sitten oikeassa tai ei.