KAHDEKSAS LUKU.

Linnanmuurin pohjoisessa puoliympyrässä olevan neitsyttornin, samoin kuin kappelin vieressä olevan Waldemartornin, yhdisti holvattu salakäytävä suureen, liuskakivilattialla varustettuun parvekesaliin eli päärakennuksen etusaliin, mistä päästiin naistupaan, ritarisaliin ja linnan muihin lukuisiin huoneisiin. Täältä johti myöskin iso pääovi linnanpihan puolella olevalle parvekkeelle eli altaanille, mistä pitkät, rautakaiteen reunustamat puuportaat alkoivat. Järven puolella, muurin eteläisessä puoliympyrässä, aivan pohjoisten tornien vastapäätä olivat vahvimmin varustetut tornit: Käärme ja vesitorni. Parvekesalin yläpuolella oli linnan päätorni, ja kappelin yläpuolella pieni kellotorni. Keskellä linnanpihaa, minne sittemmin tunnettu hanhitorni rakennettiin, oli korkea, kuninkaallisella vaakunalla varustettu lipputanko, mihin kolme kruunupäistä leopardia ja joukko hopeaisia sydämiä oli kuvattu. Multavallit ja vallihaudat ympäröivät ulkopuolelta ympyränmuodossa kulkevia muuria, jotka teräväharjaisina ympäröivät linnan. Koska kuningas hoviseurueineen usein asui linnassa, oli se hyvässä kunnossa ja kaikin puolin rikkaasti varustettu ja sisustettu. Se oli yksi maan tärkeimpiä linnoituksia. Linnanmiehistönä oli joukko sotilaita ja palvelijoita; useita käsityöläis- ja palvelijaperheitä asui sitäpaitsi tallirakennusten ympärillä ja vahvasti varustetun portin ulkopuolella, niin kutsutussa etulinnoituksessa. Joka kerran kun kappelinkello aamusin soi aamumessuun astui linnanpäällysmies talonväen, linnan käsityöläisten ja palvelijakunnan sekä heidän vaimojensa ja lastensa seurassa kappeliin suuren, pyöreän linnanpihan yli, joka näytti aivan kaupungin torilta näin pyhäpäivänä. Sitten he palasivat kappelista sammutetut lyhdyt käsissään.

Vangittuja neitosia vartijoitiin ilman minkäänlaista ankaruutta. Kun vain yksikin kamarineito oli heidän mukanaan, saivat he vapaasti liikkua kaikkialla linnassa. Vain yöksi heidän vankilansa ovi teljettiin, eikä sitä avattu koskaan ennen aamun valkenemista. Portinvartijalla oli lupa avata heille linnanportti vain silloin kun linnanpäällysmies itse tai hänen perheensä seurasi heitä joko kylänkirkkoon tai tavallisille kävelyretkille hedelmäpuiston kautta Neitsythakaan, linnan laidunmaalle, missä tänäkin vuoden aikana usein huviteltiin haukkametsästyksellä, johon Ulrika oli intohimoisesti mieltynyt, mutta johon Margareta vain hänen tähtensä otti osaa.

Kun nyt neiti Ulrika sisarensa ja kamarineidon kanssa astui ulos pimeästä salakäytävästä etusaliin, juoksi hän heti tapansa mukaan erään suuren kaari-ikkunan luo ja hengitti pienelle, jäätyneelle lasiruudulle, voidakseen nähdä ulos linnan pihalle. "Kas, kas!" huudahti hän iloisesti. "Me pääsemme tänään uusilla, keltaisilla vaunuilla kirkkoon, ja katsokaa, tuolla ne menevät juottamaan vieraiden hevosia. Herranen aika, hevosilla on pitkät silkkiset peitteet, niiden mukana on kuninkaalliset tallirengit. Kas! Nyt tulee linnanherra tänne drotsin ja vieraiden herrojen kanssa. Yksi heistä on väin pappi! Mutta mitä omituisia herroja nuo ovat, joilla on päässä saksalaiset hatut?"

"Mennään naistupaan!" kehoitti Margareta. "Ei ole soveliasta, että he näkevät meidät niin aikaisin täällä salissa."

"Ei tässä saa enää iloita eikä katsella mitään vain tuon ikävän sovinnaisuuden vuoksi!" sanoi Ulrika ärtyisestä ja seurasi hitaasti ja vastenmielisesti sisartaan naistupaan.

Vähän senjälkeen avattiin parvekkeen ovi ja drotsi Åke astui sisään, mukanaan kuninkaan rippi-isä, mestari Petrus de Dacia sekä molemmat saksalaiset mestarilaulajat. Heitä saattoi linnanpäällysmies, herra Ribolt, kookas, komea mies, yllään jäykkä ritaripuku. Linnanherra astui viimeksi kynnyksen yli ja sulki oven pidättääkseen lämpimän, joka jo alkoi levitä suuresta loimuavasta takkavalkeasta. "Kuninkaan puolesta", sanoi hän jonkinlaisella arvokkaisuudella ja otti korkean töyhtöhatun päästään, "lausun teidät tervetulleiksi hänen linnaansa, arvoisat herrat! Täällä hän on teidän isäntänne, vaikka minun halvan persoonani kautta. Siis minä saan odottaa häntä tänne keväällä, kunnianarvoisa maisteri!"

"Sen viestin käski hän minun viemään teille, lähinnä suosiollisia terveisiään", vastasi mestari Petrus de Dacia ja ojensi linnanherralle kätensä. — "Me olemme nukkuneet teidän kattonne alla, mutta te ette vielä tunne vieraitanne", jatkoi hän. "Minun nimeni te tiedätte, minun täytyy muutaman tunnin kuluttua matkustaa edelleen; mutta nämä herrat haluavat, kuninkaan suostumuksella, vierailla jonkun aikaa teidän luonanne, osaksi oppineiden ja tieteellisten töiden tähden." Hän esitti nyt linnanherralle mestari Popen ja mestari Rumelantin Schwabista, jalon laulutaidon suurina, tunnettuina mestareina, jotka olivat matkustelleet monien ruhtinaiden maissa ja halusivat nyt samoin nähdä ja oppia tuntemaan kaiken, mikä Tanskassa oli erikoista kansan elintavoissa, sekä sen taiteen ja tieteen kehitystä muihin kansoihin verraten. "Nämä oppineet herrat", lisäsi hän, "suositellaan teille kuninkaan vieraina, ja jäävät he linnaan niin kauaksi kuin haluavat. Kuninkaan tahdon mukaisesti pidetään kuninkaallinen kirjasto ja arkisto heille avoinna."

"Vai niin! Kirjanoppineet herrat ovat tervetulleita minun luokseni", vastasi linnanpäällikkö tervehtien hiukan hämillään oppineita herroja. "Herrat aikovat varmaankin tutkia kronikoita [kronika = ajantieto] ja niitä vanhoja kirjoituksia, jotka käsittelevät Tanskan ja Saksan entisiä vaiheita. Täällä oli hiljattain eräs oppinut luostariveli Rye'stä, jolla myöskin kuninkaan käskystä oli paljon tekemistä niiden kirjoitusten kanssa. Suoraan puhuen ovat ne asioita, joista minä en paljoakaan ymmärrä. Mutta oppineet eivät osaa kyllin kiittää kuningasta siitä, että hän on antanut koota nämä arvokkaat kirjoitukset, sallien sekä kotimaisten että vieraiden niitä vapaasti tutkia. Oi, Jumala minua auttakoon, rakas drotsi!" kuiskasi hän Åkelle. "He ovat varmaankin hyvin oppineita, luultavasti he eivät ymmärrä sanaakaan tanskaa?"

"Eikö teidän kuninkaanne kuuluisa bongesta ole täällä linnassa?" kysyi roteva mestari puoleksi saksan ja tanskan sekaisella murteella. "Siihen tärkeään historialliseen kokoelmaan me haluaisimme etupäässä tutustua, samoin kuin täällä löytyvään kuuluisaan Saxo Gramaticuksen jäljennökseen. Myöskin haluaisimme tutkia Sveno Agonista sekä kaikkia muitakin muinaisaikuisia norjalaisia ja pakanallisia laulu- ja satukokoelmia, item kaikkia huomatuimpia monumenta & volumina antiquitatis" [vanhan ajan muistomerkkejä ja kirjoituksia].

"Minä iloitsen erikoisesti siitä", alkoi pieni, vilkas mestari Rumelant puhua, "mitä toivon löytäväni täältä teidän teoloogisen Luminanne [lumina = valo] ja kristillis-filosoofisten runoilijoittenne teoksista, erikoisesti suuren Andreas Sunonis'en Hexaëmeronista. Minä en ole vielä koskaan onnistunut saamaan siitä minkäänlaista jäljennöstä ainakaan maanmiehiltäni tai keltään niistä ylhäisistä herroista ja ruhtinaista, minun korkeastiarmollisilta suosijoiltani, joista heikon kykyni mukaan olen laulanut."

"Minun tietääkseni on se kirja, jonka te mainitsitte täällä kuningas Waldemar Seierin aikuisten, oppineiden latinalaisten kirjoitusten joukossa", vastasi linnanherra ja koetti salata kärsimättömyyttään. "Vain siitä, mikä on kirjoitettu maan kielellä, voin minä antaa teille tietoja. Teille valmistetaan lukuhuone aivan kirjaston viereen. Linnankappalainen on sen hoitaja; hän antaa varmasti teille kaikki toivomanne tiedot. Minä asetan teille kaikki parhaani mukaan, arvoisat oppineet herrat! Mutta minä pyydän teidän suomaan anteeksi minulle, etten minä maallikkona ja yksinkertaisena sotamiehenä ymmärrä senkaltaisia asioita. Sallikaa minun nyt viedä teidät perheeni luo, ja toivon teidän aluksi tyytyvän ruumiilliseenkin ravintoon!" Näin sanoen hän avasi nopeasti naishuoneen oven, minne hän saattoi molemmat vieraat herrat.

"Sallikaa minun ensin puhua täällä pari sanaa kahden kesken drotsille!" sanoi mestari Petrus jääden etusaliin drotsi Åken kanssa, jonka kalpeille poskille oli kohonnut heikko puna kun naistuvan ovi sulettiin ja hän vain puoleksi sai tervehtiä Margareta-neitoa. Näki selvästi vaarallisen haavan tuottaneen hänelle kärsimyksiä, sillä hänen pääasentonsa oli vielä jäykkä, ja vasen käsivarsi siteissä.

Kookas, hengellinen herra tarttui hänen käteensä ja katseli häntä tarkasti kirkkaalla, rauhallisella katseellaan. "Kuningas on lähettänyt minut tänne etupäässä teidän tähtenne, rakas drotsi Åke", sanoi hän. "Te tiedätte miten rakas te olette ollut hänelle lapsuudesta asti ja arvaatte miten suuresti hän teitä kaipaa. Mutta ennenkuin minun on sallittu puhua teille sanaakaan kuninkaan ja maan asioista, on minun käsketty ottaa selvä teidän ruumiinne ja sielunne terveydestä. Sanotaan teidän olleen vaarallisesti haavoitetun, mutta samalla kerrottiin teidän olevan myöskin henkisesti sairaan. Kaikenlaiset levottomat ajatukset ja sekavat unet ovat teitä vaivanneet, niin että te usein olette ollut enemmän hengellisen kuin ruumiillisen lääkärin tarpeessa. Jos voitte luottaa minuun, niin uskokaa minulle levottomuutenne!"

"Minä olen ollut synkkämielinen siitä asti kun jouduin pannaan julistetuksi", vastasi Åke. "Minä tiedän hyvästi sen ristin olleen minulle liian raskaan, mutta Herralle ja pyhälle Neitsyelle kiitos, se on nyt keventynyt. Valo on välähtänyt sieluuni, selvittäen minulle kaiken sen mikä oli minun elämässäni ja kohtalossani arvoituksellista ja käsittämätöntä. Minä ja minun asiani eivät ole niin tärkeitä. — Sanokaa minulle vain: mitä tekee kuningas? Mitenkä voidaan hänet ja maa pelastaa häviöstä tänä sekasorron aikana? Jumalan nimessä, sanokaa minulle" — —

"Ei vielä sanaakaan siitä, rakas drotsi!" keskeytti mestari Pietari hänet. "Ensiksi minun täytyy ottaa selville kykenettekö te ottamaan osaa maalliseen toimintaan. Sen sielun, joka tahtoo voimakkaasti toimia maan ja kuninkaan rauhan puolesta, täytyy ensin saavuttaa rauha itsensä kanssa."

"Minä olen sen jo saavuttanut, arvoisa herra. Sen terveemmäksi ei minun sieluni enää tässä maailmassa tule. Kuultuani arkkipiispan paenneen ja julistaneen kuninkaan pannaan, hyppäsin minä ratsuni selkään ja ajoin Sjöborgiin, mutta minut kannettiin puolikuolleena vuoteelleni. Levottomuuteni on yhä kasvanut kuultuani kerrottavan kuninkaan kiivaudesta ja vihasta, ja näiden synkkien aavistusteni painamana olen usein kuumehoureissani nähnyt rosvojen ja murhaajien ympäröivän kuninkaani."

"Olkaa rauhallinen, jalo drotsi! Ei yksikään kuningas ole ollut sen enemmän kansansa rakastama. Vanhurskauden ja rakkauden enkelien näkymätön vartio suojelee häntä silloinkin kun hän on petturien ja verivihollistensa ympäröimä. Minä tiedän teidän olleen kuninkaan isän luona Finnerupin ladossa tuona verisenä pyhän Cecilian yönä. Sitä mihin lapsena saitte olla todistajana, ette varmasti koskaan voi unohtaa."

"En koskaan!" huudahti Åke kiihkeästi. "Usein minä olen valittanut sitä, ettei minulla ollut voimia eikä rohkeutta estää onnettomuutta. Silloin vasta kun lato murhatun kuninkaan ympärillä oli ilmiliekissä, tulin minä taas tajuihini; minä riistin miekan, vanhan mielipuolen Pallen kädestä, kun hän hyökkäsi ruumiin päälle sitä runnellakseen. Minä työnsin saman murha-aseen hänen rintaansa, jolla hän oli murhannut kuninkaansa. Tuo verinen tapahtuma sekä tuon mielipuolen vanhuksen kuolonkatse ovat sitten usein kammottavina ilmestyneet eteeni. Tuo kamala näky oli melkein häipynyt sielustani, kunnes kuningas lähetti minut eräänä päivänä, kaksi vuotta sitten, vangitun arkkipiispan luokse Sjöborgiin pakoittamaan häntä tunnustamaan. Mutta kun minä näin tuon hirveän valtiovangin kohottavan kahlehditun kätensä ja kuulin hänen manaavan minut helvettiin kirkon kauneimmalla kirouksella, niin olin minä taas mielestäni Finnerupin ladossa, missä hornan henki puhui minulle arkkipiispan kautta, singauttaen minulle kirouksen sanat syntieni tähden. Mitä kamalimmat unet ahdistivat minua kuumeeni aikana, ja minä taistelin kaikenlaisia hirviöitä ja pahoja henkiä vastaan. Mutta ollessani kaikkein kovimmissa tuskissa minä näin kuitenkin aina taivaallisen enkelin vieressäni, joka hurskain rukouksin karkoitti pahat henget luotani, kuiskaten minulle lohdutuksen ja rohkeuden sanoja. Vihdoinkin näin valon kirkastavan tämän pimeyden: minusta tuntui, että jos ei minulla lapsuudessani ollut voimia ja rohkeutta uhrata henkeäni entisen isäntäni edestä, niin voisin nyt pelastua kirouksesta, uhraamalla sen hänen poikansa edestä, meidän jalon, nuoren Eerik kuninkaamme puolesta. Se on minun täysin vakaa päätökseni, olen luopunut kaikista oman onneni vaatimuksista. Tuo lohduttava enkeli seisoi sittemmin todellisuudessa ilmielävänä minun edessäni; mutta hän ei tahdo eikä voi minua siitä estää. Tuo enkeli oli vanhin ja hurskain Stig-marskin vangituista tyttäristä. Arvoisa herra, vain teille sen uskon. Hän on minulle omaa sieluanikin rakkaampi, ja hän on ihmeellisesti vahvistanut minua päätöksessäni. Pelastamalla minun henkeni ja säilyttämällä sen minun herrani palvelukseen, joka on tuominnut koko hänen sukunsa lainsuojattomaksi, on hän koettanut sovittaa osan pelottavan isänsä rikoksesta. Jokainen askel, minkä otan seuratessani rakasta, nuorta kuningastani, vie minut yhä kauvemmaksi Stig-marskin suvusta tässä maailmassa; mutta Jumalan avulla se ei lamauta minun rohkeuttani eikä veltostuta käyntiäni. Katsokaa kunnianarvoisa herra, siitä hetkestä asti, jolloin elämäni kutsumus minulle selvisi, minä olen saanut rauhan niiltä pahoilta hengiltä, jotka minua ahdistivat, ja minä tunnen nyt olevani melkein terve sekä ruumiin että hengen puolesta. Nyt te tiedätte kaikki, hurskas herra! Mutta nyt tärkeämpiin asioihin, minkä sanoman tuotte minulle kuninkaalta?"

"Vielä kuitenkin muutama sana teistä itsestänne, rakas drotsi!" vastasi mestari Petrus lempeällä äänellä ja tarttui häntä käteen, katsellessaan Åken raskasmielisiä, mutta päättäväisiä kasvoja kirkkaalla, rauhallisella katseellaan. "Teidän päätöksenne on jalo ja kaunis, vaikka siinä vielä osaksi ilmeneekin teidän taipumuksenne liioitteluun, siinäkin missä se on kiitettävä. Te voitte uhrata teidän elämänne ja toimintanne kuninkaan ja maan palvelukseen, tarvitsematta siltä etsiä marttyyrikuolemaa. Ei teidän tarvitse luopua elämän ilosta ja onnesta senvuoksi, että korkeampi elämän päämäärä on silmäinne edessä. Mutta senlaisista nuoruuden liioitteluista en tahdo soimata teitä. Oli aika, jolloin minä itsekin toivoin kuolevani marttyyrina pyhän Neitsyen kunnian puolesta, ja vieläkin minä toivoisin ylpeydellä tämän kohtalon osakseni, mutta minä en etsi sitä enää sokeasti haaveillen enkä hengellisestä turhamielisyydestä. Sen lohduttavan enkelin, josta te puhuitte, jalo drotsi, hänet, joka seisoi täällä vangittuna neitona edessänne, minä toivon oikeuden vapauttavan, eikä teidän silloin tarvitse olla toivoton oman sydänsalaisuutenne suhteen. Minäkin olen tuntenut sellaisen olennon", jatkoi hän liikutettuna, "lähinnä pyhää Neitsyttä on hän minulle kallein naissielu, joka on elänyt tai elää maailmassa. Hän on todellakin taivaallinen morsian täällä maan päällä, ja sekä hänen, että minun velvollisuus ja asema eroittavat meidät tässä maailmassa. Mutta suoraan sanoen, minä en usko teillä eikä kenelläkään toisella maailmallisella miehellä olevan voimaa tai syytä sellaiseen kieltäytymiseen, ja maaniseen elämänkutsumukseen, olkoon se vaikka kuinka suuri ja kaunis, tuskin sellainen uhri on tarpeen. Mutta siinä määrätköön onni ja sen korkeampi ohjaaja. Minä iloitsen sydämellisesti, että ihanin inhimillinen tunne on syttynyt rinnassanne, sillä se on lähinnä elämää jumaluudessa, rikkain aarre, mikä voidaan ihmissielulle lahjoittaa."

"Aivan varmasti!" huudahti Åke ja syöksyi ihastuneena hänen syliinsä. "Minä en kuitenkaan enää koskaan voi tulla aivan onnettomaksi. Olettehan te selvästi nähnyt minun tilani, elkää enää salatko minulta mitään!"

"Hyvä on, uljas, urhea ystäväni!" sanoi mestari Petrus puristaen hänen kättään. "Minä näen teidän olevan henkisesti terveen. Teidän ehkä vähän liian tunteellinen ja haaveileva sielunne elää jaloa ja voimakasta elämää, jonka tunne on tosi ja ihana. Minä tahdon riistää teidät pois tästä rauhallisesta ja toimettomasta asemasta, joka vain antaa lisävirikettä teidän liialliselle mietiskelyhalullenne. Minä en enää kauvemmin epäile käyttää koko teidän voimaanne kuninkaan ja maan palvelukseen. Katsokaa, tässä on salainen kirje kuninkaalta." Hän ojensi drotsille sinetillä suletun kirjeen.

Åke mursi nopeasti auki sinetin. "Hm. Mitä tämä merkitsee? Te tunnette sisällön?"

"Minä olen itse kirjoittanut kirjeen kanslerin poissaollessa. Kuninkaan ja junkkari Kristofferin välit ovat rikkoutuneet; riisumalla häneltä aseet nöyryytetään hänet. Ennenkuin aurinko on kahdesti laskenut täytyy teidän tai herra Riboltin piirittää Holbekin linna ja kohdata kuningas Kallundborgin edustalla, mukana sata sotilasta."

Drotsi Åke tuijotti hämmästyneenä vuoroon kirjeeseen, vuoroon mestari Petrukseen. "Suuri Jumala!" huudahti hän. "Niinkö pitkälle on menty! Siis kansalaissota, verinen veljesriita!"

"Rauhoittukaa, jalo drotsi! Juuri se pitää teidän estää. Mutta hiljaa, varovaisesti. Minulla on sitäpaitsi suullinen kysymys teille kuninkaalta", — näin sanoessaan mestari Petrus veti Åken pois oven luota ja jatkoi kuiskaten: "Onko junkkari hiljattain antanut hakea täältä jonkun kirjoituksen? Urheaa herra Riboltia ei voi epäillä; mutta voiko linnankappalaiseen luottaa?"

"Linnanherran uskollisuudesta voin taata", vasasi Åke. "Kappalaista minä en tunne. Mutta mitä tarkoitatte?"

"Junkkari Kristoffer väittää vieneensä tänne talteen ne kirjeet, jotka hän anasti Lundin sakaristosta. Mutta äskettäin etsittiin niitä täältä turhaan; ne olisivat nyt välttämättömän tarpeelliset kuninkaan ja mestari Grandin välisessä vaarallisessa oikeusjutussa. Nuo mukanani tulleet, muukalaiset herrat tutkivat arkiston uudelleen. Minun täytyy kiirehtiä Ruotsiin rauhoittamaan sikäläisten mieliä: Te tiedätte lähettiläiden äkkiä matkustaneen luotamme. Välit ovat kireät, neuvottelut katkaistut. Vihastuneena Grandin paosta kuningas meni liian pitkälle; hän tahtoo nyt mahtisanallaan viedä kaikki perille. Myöskin slesvigiläisten herttuoiden kanssa on hän riitautunut. Kardinali on jättänyt hovin, hän uhkaa hirvittävällä valtakirjallaan."

"Onnettomuus onnettomuuden jälestä!" huudahti Åke. "Suuri Jumala, mikä tästä vielä tulee?"

"Jumalan avulla voi kaikki vielä tulla paremmaksi kuin miltä nyt näyttää", jatkoi mestari Petrus rauhallisesti. "Jos te ja marski voitte hankkia rauhan maallisten vihollisten kanssa, toivon minä virkaveljieni kanssa, Jumalan avulla, saavuttavani ainakin sovinnon hengellisten kanssa. Kansleri Martinus ja rovasti Guido ovat lähetetyt Roomaan ehkäisemään Grandin vaikutusta siellä. Useimmat maan piispoista ovat kuninkaan puolella. Dominikaanien provinsialipriorit sekä kapitulit vastustavat veilekonstitutionia; ei ainoakaan pappi pane täytäntöön interdiktiä, ja, niinkuin sanoin, kansa on kuninkaalle uskollinen."

"Mutta tämä onneton riita junkkarin kanssa — rauhan rikkominen herttuoitten kanssa — kiristyneet välit Ruotsin kanssa — kuninkaan pikaisuus ja kiivaus — ja tämä peljättävä Isarnus, lisäksi lainsuojattomat", —

"Te olette oikeassa, drotsi Åke! Ihmisvoima ei kykene hajottamaan niitä pilviä, jotka nyt uhkaavat Tanskan ja meidän nuoren kuninkaamme taivaalta", alkoi hengellinen herra taas puhua. "Mutta muistakaa", lisäsi hän juhlallisesti, "pilvien takaa loistavat taivaan tähdet, ja tähtien kulkua johtaa suuri, vanhurskas Jumala. Elkää unohtako, rakas drotsi, silloin kun vanhurskauden ankara käsi tuntuu rusentavan meidät, ei Vapahtaja ja hänen taivaallinen äitinsä ole kaukana. Ei mikään onnettomuuden tähti ole niin lujassa vanhurskauden taivaalla, etteivät pyhän Neitsyen lempeät rukoukset voisi sen kulkua siirtää ja sen uhkauksia lepyttää. Rohkeutta, jalo drotsi", jatkoi hän rauhallisen lempeästi. "Ei kukaan siirrä tulevaisuuden verhoa. Niin paljon luulen kuitenkin vilkaisseeni tuohon suureen salaperäiseen kirjaan, etten ole kadottanut toiveitani Tanskan tulevaisuuden paremmista päivistä, niin kauan kuin Jumala ja pyhä Neitsyt varjelevat suojelevalla kädellään kuninkaan hengen. Hänen onnensa tähden ohella kohoaa tai laskee Tanskan kansan onni."

"Te olette oppinut ja jumalinen mies, arvoisa mestari Petrus", sanoi Åke, joka oli kävellyt levottomana edestakaisin, kuninkaan kirje kädessään, "mutta, suokaa anteeksi nyt vaivutte te, enkä minä, mietiskelyihin. Minä luotan enemmän teidän vanhurskauteenne ja selvään käsitykseenne Kaikkivaltiaan taloudenhoidosta täällä maanpäällä meidän päivinämme kuin teidän tähtitietoonne ja hurskaisiin tulevaisuuden ennustuksiin. Nyt on joka hetki tärkeä, hurskas herra! Mutta mitä on tehtävä, kun ette te, eikä kukaan muu järkevä mies voi hillitä kuningasta? Onko arkkipiispan pako saanut hänet uhmaamaan kaikkia vaikeuksia. Aikooko hän nyt vaatia vain oikeutta, mutta ei armoa paavin hovista? Aikooko hän, pannasta ja interdiktistä huolimatta jopa ilman sukulaisuusdispensia, pakottaa järkevän ruotsalaisen valtaneuvoston suostumaan vihkimiseen? Onhan se mahdotonta! Hylkääkö hän kaikki järkevät arvostelut, antaakseen miekan ratkaista hänen ja herttuan väliset riitaisuudet? Ja aikooko hän nyt itse valloittaa veljensä linnoituksen ja pakoittaa hänet siten yhtymään julkisesti vihollisiin!"

"Minä olen ollut yhtä hämmästynyt kuin te, jalo drotsi. Minä olen soimannut kuninkaan kiivasta menettelyä. Minä olen turhaan koettanut estää näitä liian kiihkeitä yrityksiä. Hänen tahtonsa on järkkymätön. Mutta vaikka olenkin pelännyt näitä seurauksia, niin on minun kuitenkin täytynyt ihailla hänen kuninkaallista sieluaan, joka uskaltaa niin paljon majesteetin arvon säilyttääkseen, luottaessaan asiansa oikeuteen. Kahden vuorokauden kuluttua seisoo hän ritareineen Kallundborgin linnan edustalla opettaakseen kapinallista veljeään tottelemaan —"

"On siis totta tuo puhe Kallundborgin linnan sulkemista ja sen uusista linnoituksista?"

"Ikävä kyllä! Junkkarin niskoittelu on kiihoittanut kunninkaan ylimmilleen, mutta vieläkin enemmän hänen viekkaat yrityksensä estää naimista. Ovela drotsi Brunke on ilmaissut hänet, luultavasti synnyttääkseen eripuraisuutta veljesten välille ja herättääkseen kapinan maissa."

"Hm, ja samalla kertaa uudistavat slesvigiläiset herrat vanhat vaatimuksensa —"

"Ehkä he ovat liitossa junkkarin kanssa. Mutta he eivät ole peloittaneet kuningasta. Ja jos he ovat jo unohtaneet Grönsundin tappion, niin kyllä hän osoittaa heille, että hän myöskin uskaltaa kohdata heidät maalla. Marski Olavinpoika kokoo kaiken jalkaväen heitä vastaan Haderslebenin seuduille."

"Entä arkkipiispa ja kardinaali? Missä he ovat?"

"Grand uhkaa Bornholmista, ja Isarnus Axelhuusista. Hän vaatii vapautusta arkkipiispalle ja vastustaa Lundin kirkkotilusten takavarikkoon ottamista. Roeskilden piispa Juhana sekä konciliot horjuvat; pelätään, että interdikti pannaan täytäntöön."

"Armias Jumala! Ja kuitenkin uskaltaa kuningas ajatella häitään?"

"Ensimäisenä kesäpäivänä aikoo hän olla Helsingborgissa, mukanaan hääväki tai sotajoukko. Mutta tämä lienee ollut kiivauksissa lausuttu sana minulle ja marskille. Jumala auttakoon häntä siitä!"

"Hän jännittää jousensa liian korkealle — sen täytyy laueta. Mutta vielä eräs asia. Ovatko ne lainsuojattomat saatu kiinni, joiden jälillä oltiin?"

"Minä en tiedä, mutta heidän kuolemantuomionsa on langetettu. Viimeisten murhayritysten jälkeen on kuningas tullut leppymättömäksi, ja hän on määrännyt palkinnon jokaisen lainsuojattoman päästä. Åke Kagge kuuluu olleen liitossa Stig-marskin tyttärien kanssa, joten nyt on hyvin vähän tai ei yhtään toivoa onnettomien tyttöjen vapautuksesta."

"He ovat viattomia! Elävän Jumalan nimessä, he ovat viattomia!" huudahti Åke kiivaasti. "Minun täytyy joutua kuninkaan luokse. On jo aikakin", hän irroitti vasemman kätensä siteestä ja heilutti sitä jotensakin jäykästi. — "Se on hyvä", jatkoi hän, "minun oikea käteni ei ole jäykkä. Minun täytyy joutua Kallundborgiin ennen kuningasta. Jos linna on valloitettava ja petollista junkkaria on kuritettava, niin olkoon se minun asiani. Omaa veljeään vastaan ei minun kuninkaani sentään saa nostaa aseitaan. Hän menee liian pitkälle, eikä enää osaa hillitä vihaansa."

"Osaa kyllä", keskeytti mestari Petrus hänet. "Hän pyytää erityisesti teidän säästämään junkkaria, missä hyvänsä hänet tapaatte. Te otatte Holbekin haltuunne niin hiljaisesti ja rauhallisesti kuin mahdollista. Jos te vielä voisitte rakentaa rauhan veljesten kesken, jalo drotsi, niin ehkä pelastaisitte maan ja valtakunnan."

Nyt avattiin naistuvan ovi, ja linnanherra palasi sieltä. "Teidän aamujuomanne jäähtyy, arvoisat vieraani!" sanoi hän kohteliaasti. "Mutta mitä näenkään, herra drotsi, teidän olkasiteenne."

"Se on jo poistettava", vastasi Åke. "Minua on täällä hemmoteltu, ja pidetty liian hyvänä. Minä kiitän nyt teitä ja teidän jaloa vankianne välskärinhoidosta. Kuningas tarvitsee terveitä käsivarsia ja miekkoja. Voitteko nyt heti luovuttaa minulle pari sataa miestä linnan varusväestä?"

"Kaksi sataa miestä on aseissa linnanpihalla tunnin kuluttua, jos te, hera drotsi, sen käskette kuninkaan nimessä", vastasi herra Ribolt. "Uskallanko kysyä mihinkä niitä tarvitaan?"

"Minä lähden Holbekiin ja Kallundborgiin. Tuossa näette sen vakuudeksi kuninkaan nimen ja sinetin", hän ojensi linnanpäällikölle kuninkaan kirjeen. "Se on myöskin teille; mutta asia pysyköön meidän keskeisenä."

"Junkkaria vastaan? Suuri Jumala! Herra drotsi, onko tämä mahdollista?" huudahti herra Ribolt hyvin hämmästyneenä ja löi kätensä yhteen.

"Olettehan kuullut, että junkkarin päähän on pälkähtänyt rakentaa uusia vallituksia ja sulkea portti kuninkaan miehiltä. Se on varmaankin vain huonoa pilaa tai väärinkäsitystä. Mutta myönnättehän itsekin, että sellainen portti on ajoissa murrettava auki, koska kuningas itse on matkalla sinne ja aikoo sisään. Siis kaksi sataa miestä tunnin kuluttua, mutta kaikessa hiljaisuudessa luonnollisesti."

"Kaikki on valmiina ennenkuin soitetaan päivämessuun", vastasi linnanpäällikkö varmasti ja rauhallisesti. "Mutta teidän haavanne, herra drotsi! Voitteko te todellakin vaaratta lähteä, muuten minä olen valmis?"

"En jouda vaaroja ajatella, minun täytyy ja minä tahdon lähteä!" vastasi Åke. "Siis päivämessuun soitettaessa — ja suu tukkoon asiasta! On vain kyseessä lainsuojattomien takaa-ajo — ymmärrättehän?"

"Oikein! Niin saavat uskotella toisiaan täällä linnassa puolen tunnin ajan." Näin sanoen herra Ribolt kiirehti linnanpihalle, ja drotsi Åke mestari Petruksen kanssa poistuivat naistupaan.

Äskeinen jännitys ja kiihtymys oli pannut drotsi Åken veren liikkeelle ja tehnyt hänet taas terveen näköiseksi. Suuressa naistuvassa, jossa vieraat vastaanotettiin, ja jonne kokoonnuttiin pyhäpäivinä ennen jumalanpalvelusta, otti vanha talonemäntä vastaan Åken ja mestari Petruksen, tarjoten itse vierailleen lämpimän aamujuoman kiiltävissä hopeamaljakoissa. Keskellä salia suuren, pyöreän, valkealla ripsireunaisella pumpuliliinalla katetun pöydän ympärillä, istuivat saksalaiset mestarilaulajat, höyryävät maljat edessään, hauskasti keskustellen naisten kanssa. Neiti Ulrika kyseli uteliaana heidän matkoistaan vieraiden ruhtinaiden luona, joista varsinkin mestari Rumelant oli väsymätön kehumaan; samaten hän myöskin oli väsymätön luettelemaan kaikkia niitä kunnianosoituksia, jotka olivat tulleet hänen osakseen hänen lauluistaan näiden hänen suurten ja ylhäisten suosijoittensa luona.

Myöskin neiti Margareta otti osaa keskusteluun vieraiden kanssa. Mutta hänen kysymyksensä olivat ujoja ja häntä huvitti paljon enemmän heidän taiteensa kuin se onni, jota he olivat etsineet ja löytäneet ylhäisten linnoista. Hän antoi vakavan mestari Popen tarkasti kuvata itselleen niiden kuuluisien rakkauslaulujen hengen ja sävyn, joiden kaunein kukoistusaika ei ainakaan mestari Popen mielestä vielä ollut loppuun kulunut. Hän päinvastoin väitti jalon laulutaidon nyt vasta täydellisesti kehittyneen uutta ja korkeinta kauneutta palvellessaan, kun ei enää jatkettu yksitoikkoista kevään vihreyden, maallisten naisten kauneuden, epätoivoisen rakkauden ylistystä, vaan laulettiin säännöllisissä laulumuodoissa siveellisistä ja jumalallisista aiheista sekä tärkeistä jumaluustieteellisistä dogmeista. Kun nyt ruhtinaat ja keisarit eivät enää niinkuin ennen itse harjoittaneet jaloa laulutaitoa, vaan oli se melkein yksinomaan kunniallisten porvarien rakastama, oli hänen mielestään suuri onni, että oli semmoisia herroja ja ruhtinaita kuin Tanskan kuningas, joka kunnioitti ja suosi taidetta, ja, lauluista innostuttiin vielä hänen ritariensakin linnoissa ja heidän jalojen neitosten parissa. Hän ylisti tanskalaisen ritarirunouden jaloa, runollista henkeä, mutta hänen mielestään olivat sekä ne että rakkauslaulut liian maailmallisia ja pintapuolisia. Tästä Margareta hiukan loukkaantui, vaikka hän myönsikin kernaasti oppineelle mestarilaulajalle kaikkien tanskalaisten laulujen, jotka hän tunsi ja osasi käsittelevän rakkausseikkailuja, mutta ei ainoakaan raamatullisia tai teologisia aiheita.

Kun drotsi Åke astui naistupaan, nousi Margareta vastaamaan hänen tervehdykseensä, ja hän huomasi levottomana drotsin poistaneen käsivarren siteestä. Hän ei enää jaksanut seurata mestari Popen selityksiä, vaan hän pyysi anteeksi että hänen, haavalääkärinä, täytyi poistua toimeen, jota ei kauemmin voinut siirtää. "Anteeksi, herra drotsi!" sanoi hän Åkelle ja osoitti poistettua sidettä. "Tähän en ole antanut suostumustani. Mutta olettehan oman käsivartenne herra", lisäsi hän, huomatessaan miten keveästi Åke sitä liikutti. "Haava on melkein parantunut. Varovaisesti te voitte kyllä käsivarttanne käyttää, kunhan vain voitte olla maltillinen. Mutta jäykkä kaulakääre" — —

"Sen kannan muistona teistä, siksi kunnes taas tapaamme, jalo neito!" vastasi Åke. "Vaikka luulenpa melkein sen jo olevan tarpeettoman. Tunnin kuluttua täytyy minun lähteä linnasta. Minä saan kiittää teidän taitoanne ja väsymätöntä huolenpitoanne siitä, että nyt kykenen liikkeelle. Minä toivon pian näkeväni minun jalon herrani ja kuninkaani", lisäsi Åke hiljaa ja vei hänet mukanaan linnanpuutarhan puoleiseen ikkunansyvennykseen. "Mutta ikävä kyllä ei vielä ole sovelias aika minun toimia teidän vapautenne puolesta."

"Emmehän me pyydä armoa inhimillisiltä tuomareiltamme, vaan ainoastaan sen mikä on oikeuden ja kohtuuden mukaista", vastasi Margareta hiljaisen totisesti. "Minä luulin hyvän ja oikeuttaharrastavan kuninkaan olevan aina valmiin kuulemaan syyttömästi tuomittuja."

"Minua surettaisi syvästi, jalo neiti Margareta", sanoi Åke, "jos minun jalo kuninkaani näyttäisi teistä hetkenkään harjoittavan vääryyttä; mutta teidän asianne on tullut hämäräksi ja epäilyttäväksi niille, jotka eivät, niinkuin minä, tunne teidän hurskasta mieltänne ja rakastettavaa olentoanne. On saatu selville, että rikoksellinen aseenkantaja Åke Kagge on ollut teidän seurassanne: teidän onneton luottamuksenne tähän roistoon on heittänyt varjon myöskin teidän viattomaan matkaanne. Mutta minä vakuutan teille elävän Jumalan nimeen, että minä puhdistan teidät siitä syytöksestä. Jos maallinen oikeus on sokea, niin on Jumalantuomio ja minun ritarillinen miekkani varmasti avaava heidän silmänsä."

"Elkää Jumalan ja pyhän Neitsyen tähden, rakas drotsi!" huudahti Margareta pelästyneenä. "Jos tahdotte uskaltaa kalliin henkenne jonkun asian edestä, niin tehkää se tuon korkeamman ja tärkeämmän puolesta, mihin olette itsenne vihkinyt, mutta ei muutaman vankiraukan kohtalon tähden! Eihän vääryyden kärsiminen ole suurin onnettomuus tässä maailmassa", lisäsi hän hiljaisella ja hellällä äänellä, kohottaen pitkäripsiset silmäluomensa ja luoden katseensa puutarhaikkunan kautta kirkasta sinitaivasta kohti. "Elkää hätäilkö meidän tähtemme! Me odotamme mielellämme Herralle otollista hetkeä. Kun me vain ajattelemme sitä kuormaa, minkä Herra kantoi meidän puolestamme, niin onhan meidän pieni ristimme kepeä kannettava tämän lyhyen elämämme aikana. Jumala olkoon teidän kanssanne, jalo drotsi Åke", jatkoi hän. "Sydämellinen kiitos teidän lempeydestänne, jolla te melkein olette saattanut vankina olomme tuntumattomaksi! Me tulemme nyt suuresti teitä kaipaamaan! Minä unohdan taas pian shakkipelin, mutta mitä silloin yhdessä puhelimme, en minä koskaan unohda. En myöskään unohda niitä kauniita lauluja, jotka minulle opetitte, ja kun me tytöt puhelemme Florezista ja Blanzeflorista, niin me aina muistelemme teitä ja yhteisiä iltahetkiä täällä takkavalkean ääressä, ja kaikkia niitä kauniita ritariseikkailuja, joita meille kerroitte. Jos kuningas tulee tänne keväällä, niinkuin kerrotaan, niin tulettehan te myöskin?"

"Ehkä", vastasi Åke. "Ainakin nyt jo iloitsen siitä. Mutta tuskinpa kuningas vielä itsekään tietää missä hän ja uskolliset miehensä ovat ensi kevännä. Nykyinen aika on levoton ja vaarallinen. Jumala ohjatkoon kaiken parhaaksemme!"

"Sen hän aina varmasti tekee, rakas drotsi!" sanoi Margareta tuttavallisesti ja ystävällisesti, laskien kätensä hänen oikealle käsivarrelleen, joka nojasi leveään ikkunalautaan. "Sekin mikä meistä näyttää pahimmalta ja onnettomimmalta, koituu kuitenkin lopulta parhaaksemme, jos ei siinä ole syntiä. Tämä vankeus, joka pari viikkoa sitten näytti minusta niin vaikealta, on kuitenkin ollut minulle iloisin aika siitä asti kuin isä ja äiti kuolivat."

"Rakas, hurskas Margareta", kuiskasi Åke, laskien vasemman kätensä hänen käsivarrelleen, "uskaltaisinko toivoa minulla, olevan vähintäkään osaa siinä taivaallisessa rauhassa ja ilossa, jonka minä olen joka päivä nähnyt heijastuvan teidän hurskaasta katseestanne? Se lähde, josta teidän toivonne ja ilonne virtaa, on totisesti iankaikkisen elämän. Se ilo ei saanut alkuansa ihmismielestä."

"Jokaiseen jaloon ja hurskaaseen ihmissydämeen virtaa säde tuosta ijäisen elämän lähteestä", vastasi Margareta, "vaikka sen syvin salattu alkulähde on siinä jumaluussydämessä, joka murtui meidän kaikkien edestämme, kootakseen kaikki sielut käsittämättömän armonsa syvyydellä ja armahtavalla rakkaudellaan."

"Rakkahin sielu maailmassa", huudahti Åke tunteittensa valtaamana. "Uskallanko toivoa mitä en sanoissa rohkene lausua", hän vaikeni ja jatkoi tyyneemmin: "Kaipaatteko todellakin minua joskus, ja laulatteko silloin niitä lauluja, jotka teille opetin?"

"Oi varmasti — mutta — vieras herra haluaa varmaankin puhella teidän kanssanne, herra drotsi!" keskeytti Margareta hänet nopeasti ja vetäsi punastuen pois kätensä. "Niinkuin jo sanoin teille", lisäsi hän ääneen, astuessaan drotsin kanssa pois ikkunasyvennyksestä ja koettaessaan peittää hämilläoloaan, "teidän täytyy vielä käyttää kaulasidettä, elkää myöskään pitäkö käsivartta riippuvassa asennossa."

"Jos teille sopii, herra drotsi", sanoi mestari Petrus, joka kohteliaasti oli lähestynyt heitä, tahtomatta keskeyttää hänen keskusteluaan kauniin neidon kanssa, "niin ehkä voisimme jatkaa asioidemme selvittelyä teidän salakammiossanne?"

"Silmänräpäyksessä, arvoisa herra! Sallikaa minun vain sanoa hyvästi jalolle, vieraanvaraiselle talonemännälle." —

"Ja myöskin minulle, herra drotsi, vaikka me emme koskaan ole oikein sopineet yhteen", keskeytti neiti Ulrika hänet nousten pöydästä, missä mestari Rumelantin ylistyspuheet hänen hyvistä isännistään ja suosijoistaan jo alkoivat kyllästyttää häntä.

Monien molemminpuolisten kohteliaisuusvakuutusten jälkeen, joista kuitenkaan ei puuttunut todellista sydämellisyyttä, poistui drotsi mestari Petrus de Dacian kanssa naistuvasta. Kauvimmin viipyi kuitenkin drotsin katse kainossa Magareta-neidossa. Kun Vordingborgin kylän kirkonkellot soittivat päivämessuun ratsasti drotsi Åke, yllään täydet sotavarustukset linnanportista, mukanaan kaksi kolmattaosaa linnan ratsuväestä. Samaan aikaan ajoi talonrouva kirkkoon molempien vangittujen neitojen kanssa. Linnan ulkopuolella olevassa tienristeyksessä kääntyi drotsi vielä kerran hyvästelemään vaunussa istuvia naisia, ja hän huomasi ilokseen valkoisen liehuvan hunnun, jolla hiljainen Margareta-neito heilutti hänelle vaunusta tervehdyksen. Herra Ribolt ja molemmat vieraat herrat saattoivat ratsain vaunuja kirkolle.

"Minne kiirehtii drotsi näin monien sotilasten kanssa, herra linnanpäällysmies?" kysyi Ulrika uteliaana kurkistaessaan ulos vaunusta. "Ei suinkaan sota tai kapina ole syttynyt?"

"Puhdistetaan maa vain lainsuojattomista ja maankuleksijoista", vastasi herra Ribolt. "Se sala-ampuja, joka haavoitti drotsin on jo luultavasti saatu kiinni", lisäsi hän välinpitämättömällä äänellä, ajattelematta missä suhteessa vangitut neidot olivat näihin yleisesti vihattuihin kapinoitsijoihin, ja huomaamatta miten kalpeaksi vilkas kysyjätär oli valahtanut.

"Mikä sinun on, rakas lapsukainen? Etkö voi ajaa takaperin istuen?" kysyi huolehtiva linnanrouva. "Tule istumaan minun paikalleni, minä kyllä kestän."

"Oi, antakaa minun istua tässä!" huokasi Ulrika ja peitti hunnulla kasvonsa. "Margareta, Margareta!" kuiskasi hän nyyhkyttäen ja painautui sisartaan vasten. "Minun uneni! Minun uneni! Hänet on vangittu — hänen henkensä on vaarassa!"

"Hiljaa, hiljaa, rakkahin sisar!" kuiskasi Margareta. "Nehän olivat vain huhuja. Me rukoilemme hänen ja kaikkien syntisten sielujen puolesta. Katso! Antaahan rakas taivaallinen Isä vielä lempeän aurinkonsa paistaa kaikille meille."

Vaunut vierivät juhlapukuisten porvarien ohitse, jotka astelivat kirkkoon ja tervehtivät heitä kohteliaasti. Ulrika koetti rauhoittua ja tervehti heitä ylhäisen ylevän näköisenä. Ohikulkijat kuiskailivat keskenään, ja Ulrika arveli heidän puhuvan hänen kauneudestaan ja ylhäisestä syntyperästään.