YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Sillävälin, kun kuningas ja hänen morsiamensa menivät linnan puutarhaan, seisoi drotsi Åke Helsingborgin laiturilla ja näki pari kolme veneellistä valepukuisia olentoja, yllään mitä kummallisimmat puvut, soutavan kaikin voimin vieraaseen laivaan, joka pian nosti purjeensa ja katosi kuutamoon seikkailevine häävieraineen. Kun drotsi sitten saavutti seuran, kaipasi hän kuningasta ja hänen morsiantaan ja etsi heitä hyvin levottomana pimeiltä käytäviltä. Lähellä sitä paikkaa, missä kuningas seisoi prinsessan seurassa näki hän erään niistä epäilyttävistä merimiespukuisista miehistä hiiviskelevän puiden välissä jousipyssy kädessä. Samalla hetkellä, jolloin suuri tulikuula räjähti ilmaan, näki drotsi salaperäisen miehen ojentavan jousensa ja tähtäävän. Mutta samassa oli myös Åke huomannut mihin salamurhaaja tähtäsi ja hän halkaisi hänen päänsä miekallaan. Vaarallinen jousi oli jo jännitetty, kun salamurhaaja kaatui kuoliaana paikalleen ääntäkään päästämättä. Åke otti naamarin hänen kasvoiltaan ja tunsi kuuluisan karkurin, yksisilmäisen Juhana Kysten, jonka hän tiesi olleen osallisena arkkipiispan pakoon Sjöborgista. "Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen!" sanoi Åke kääntäen kauhulla kasvonsa kamalasta näystä. Hän näki kuninkaan vielä seisovan aivan tyyneenä entisellä paikallaan tuttavallisesti keskustellen morsiamensa kanssa, ja hän vetäytyi hienotunteisesti syrjään.

Kuninkaan palatessa seuraan, astui Åke esiin pimeästä käytävästä. Jännitys missä hän oli ollut ja hätäpuolustusmurha, jonka hän oli salaa tehnyt, olivat tärisyttäneet häntä ja ajaneet veren hänen poskiltaan. Hän seisoi nyt keinotekoisen tulen loisteessa kalpeana kuin kuoleva ja katseli kuningasta lempeän osaanottavalla katseella.

"Åke, mikä sinua vaivaa? Oletko sairas?" kysyi kuningas pannen kätensä hänen olkapäälleen.

"Minulta ei puutu mitään kuninkaani onnellisimpana päivänä", vastasi Åke. "Kummallinen sininen valaistus tekee meidät kaikki hieman kalpeiksi."

"Jos olet terve niin tahdon vaivata sinua eräällä matkalla", jatkoi kuningas. "Sinä saat julistaa marski Stigin tyttäret vapaiksi —"

"Herrani ja kuninkaani", huudahti Åke ilosta suunniltaan, ja veri tulvahti nopeasti hänen poskilleen. "Kiitos, sydämelliset kiitokset tästä sanasta. Antakaa minun ratsastaa jo tällä tunnilla!"

"Niinkuin tahdot", jatkoi kuningas ja ankara vakavuus kuvastui taas hänen katseessaan ja ilmeissään. "Sinä julistat heille vapauden, ei minulta, vaan kuningattareltani, mutta kuitenkin minun suostumuksellani. Mutta kolmessa vuorokaudessa tulee heidän poistua valtakunnastani. Sinä voit saattaa heidät maasta, drotsi. Annan sinulle vapauden palveluksestasi täydellä palkalla, niin pitkäksi aikaa kuin haluat, vaikka koko elämäsi ajaksi" lisäsi hän hiljemmin. "Mutta kaikkien pyhimysten nimessä, ennenkuin näen sinut jälleen, täytyy marski Stigin suvun olla Tanskan rajojen ulkopuolella."

Åke katseli kuningasta hämmästyneenä, kokonainen maailma ja elämä näytti vilahtavan hänen silmiensä ohi, samalla kuin hän taisteli vaikean sisällisen taistelun. "Minä kiirehdin herra kuningas", sanoi hän viimein kuin unesta heräten. "Minä seuraan häntä — — minä seuraan turvattomia sisaruksia maasta." Hän vaikeni taas ja tuntui siltä, kuin hänen äänensä olisi salpautunut. "Ja — minä palaan pian takaisin palvelukseenne", lisäsi hän pakoitetulla vakavuudella. "Jumalan käsi siunatkoon teitä sillä aikaa!"

Kuningas oli ojentanut hänelle kätensä ja Åke painoi sen syvästi liikutettuna huulilleen. "Kiitos, sydämellinen kiitos lempeydestänne onnettomia kohtaan!" kuiskasi hän käheällä äänellä ja syöksyi pois.

"Mitä tämä oli", sanoi kuningas itsekseen huomatessaan kyyneleen kädellään. "Ketä varten oli tämä jalokivi, Åkeni? — Hm, haaveksija parka, mitä sinä ajattelit? — Kuitenkin hänen valintansa olkoon vapaa. En voi muuten. Ja te marski Olavinpoika Bieler", jatkoi hän ääneensä kääntyen sotaisen marskinsa puoleen, "kapinoitsijat, jotka hiljattain olette ottaneet kiinni ja teljenneet vankilaan, Niilo Brock ja Johan Papae —"

"Tahdotteko suoda minulle ilon hääpäivänänne, herra kuningas", keskeytti hänet marski raa'alla äänellään ja hieroi suuria käsiään, "niin suvaitkaa minun antaa omilla käsilläni niille miehille kuoliniskun."

"Mitä, raivoatteko herra marski?" tiuskasi kuningas ankarasti tulistuneena. "Oletteko minun ritarini ja marskini ja kuitenkin tahdotte olla pyöveli. Te viette vangitut kapinoitsijat siteissä ja kahleissa maasta pois ja julistatte heidät minun nimessäni maanpakolaisiksi. Itse ette astu enää silmiemme eteen, ennenkuin jalolla ritarityöllä olette pessyt häpeäpilkun, jonka verenhimoisella toiveellanne olette saattanut itsellenne ja koko ritaristollemme."

Marski seisoi kuin taivaasta pudonneena, suurimmassa määrässä hämmästyneenä ja silmät selkoselällään. "Herrani ja Luojani!" mutisi hän itsekseen. Mutta hän näki kuninkaan ankarasta katseesta, että oli parasta vaieta. Hän kumarti sentähden ääneti ja poistui.

Komea ilotulitus oli nyt lopussa ja sitä kehuttiin kovasti. Kuningas riuhtautui edellämainitusta mielialasta, johon hän oli joutunut uskollisen drotsi Åken hyvästijätön ja marskin raakuuden johdosta. "Missä on tämän kauniin näytelmän mestari?" sanoi hän kovaa. "Missä on oppinut Thrand Fisilier?"

"Täällä, kaikkein armollisin herra", kajahti epämiellyttävä itserakas ääni kuninkaan vieressä, ja mestari Thrand astui esiin pimeästä käytävästä amanuenssinsa, nuori herra Laurentius, sivullaan. "Jos minun mitättömät temppuni ovat huvittaneet korkeata herrasväkeä, on se minulle suureksi kunniaksi ja iloksi."

"Te olette hämmästyttänyt meitä hauskimmalla tavalla", sanoi kuningas. "Kuitenkin on näkemäni tekevä minulle suuremman ilon kun selitätte meille tavan ja keinot, millä niin kauniita tuloksia on saatu aikaan."

"Nämä ovat kaikki pikku seikkoja sen rinnalla, jonka lupaukseni mukaan aion näyttää teille, herra kuningas", vastasi taiteilija nöyrästi kumartaen. "Se on temppu, joka vaatii ainoastaan silmänräpäyksen ajan. Tapa ja keinot, jolla saan sen aikaan, kuuluvat osaksi suuren mestarini Baconin salaperäisimpiin keksintöihin, joista hän kyllä on kirjoituksissaan puhunut, mutta joita hän ei ole selvästi ja tyydyttävästi selittänyt. Se on keksintö, jota helposti voi käyttää väärin ja siksi saa sen ilmaista ainoastaan taitoihin vihitylle. Minä olen yksi hänen oppilaistaan, joka täydellisesti tunnen sen ja olen itse huomattavasti laajentanut ja täydentänyt sitä, mikä mestarillani oli enemmän syvä aavistus, kuin todellinen määrätty keksintö. Ja minä toivon, että sitä ei kutsuta turhamaisuudeksi, jos odotan sen avulla tulevani kuolemattomaksi tieteen historiassa, vaikkapa suuren mestariinkin kustannuksella."

"Hyvä, hyvä", keskeytti kuningas. "Mitä se sitten on?"

"Ainoa, jolle olen ilmoittanut jotakin tästä tärkeästä salaisuudesta", jatkoi mestari Thrand ylpeänä ja antamatta häiritä itseään, "on minun tiedonhaluinen oppilaani Laurentius. Mutta minä en ole uskaltanut vihkiä häntä tämän taidon syvimpiin salaisuuksiin, joka tarvitsee ehkä vuosisatoja, ennenkuin se täydellisesti voidaan paljastaa ennakkoluuloiselle ihmissuvulle. Mutta teidän suhteen, viisas kuningas, ja tämä korkeastioppinut herrasväki ja oppineet miehet, teen minä kunnioittavan poikkeuksen, näyttämällä teille, mitä en edes ole näyttänyt oppilaallenikaan, ja minkä itse ensi kertaa ja aivan uudella tavalla siirrän teorian alalta ratkaisevaksi käytännölliseksi kokeeksi. Jos tämä ihmeellinen taito ei kuole mukanani —"

"Tehän odotatte tulevanne kuolemattomaksi, mestari Thrand", keskeytti kuningas taaskin hänet, hieman kärsimättömänä, "ja sitä, jos teitä oikein ymmärrän sanan alkuperäisessä merkityksessä. Jos voitte taidollanne uhmata kuolemaa, niin eihän tärkeätä keksintöännekään uhkaa häviämisen vaara. Antakaamme näkyä se, josta puhutte niin suuria sanoja ja älkääkä enempää jännittäkö odotustamme. Te itse siten vähennätte hämmästystä, jonka ehkä olette aikonut herättää."

"Heti paikalla, mahtava herra", vastasi taiteilija hillityllä äänellä ottaen esiin vasikan nahan, jonka kääri kokoon ja asetti maahan. Sitten otti hän esiin taskustansa muutaman tuuman paksulta jotakin tuntematonta ainetta, piilotti sen edellisen alle ja ryhtyi muutamiin valmistuksiin, jotka näyttivät yhtä yksinkertaisilta ja mitättömiltä. "Asettukaa nyt tähän, herra kuningas", jatkoi hän, "ja olkaa tarkkaavainen. Elkää jättäkö paikkaanne, ennenkuin näette minun poistuvan. — Antakaa naisten astua syrjään. Heikot voivat mahdollisesti pelästyä, vaikka ei ole vähintäkään vaaraa. Niin pian kuin minä sytytän tämän soihdun ja saatan sen tämän koneen yhteyteen saatte kuulla äänen, sen kaltaisen, jonka luonnon suuri henki lähettää taivaan pilvistä, julistaakseen elämän ja kuoleman herrana majesteettiansa kaikelle maailmalle. Mutta tämä ääni tottelee minun käskyäni ja tahtoani! Pitäkää varanne!" Naiset astuivat syrjään katsoen uteliaina taiteilijaan. Toiset herroista menivät lähemmäksi; toiset poistuivat varovasti syrjään. Kuningas seisoi vaiti ja vakaana paikalla, joka oli hänelle osoitettu. Oppinut mestari Petrus de Dacia seisoi häntä lähinnä; hän kohotti katseensa kauniita loistavia tähtiä kohti ja näytti silloin tällöin katsahtavan halveksivan säälivästi pieneen tuhattaituriin. Kreivi Henrik ei ollut saapuvilla. Drotsin antaman viittauksen johdosta oli hän puuhassa turvata linna lainsuojattomien kaikilta hyökkäyksiltä, joita luultiin nähdyksi valepukuisten ja sittemmin kadonneiden häävieraiden joukossa.

Kaikkien odotus oli kärsimättömästi kiintynyt juhlallisesti ennustettuun taikatemppuun. Salaperäinen tulitaiteilija ryhtyi vielä muutamiin valmistuksiin, mutta näytti itse jonkunverran epäröivältä. Hän sytytti soihdun jonkun matkan päähän vasikannahkakojeesta ottaen taskustansa kirjan, josta näytti katsovan neuvoa. Hänellä oli päässänsä suuret kummalliset silmälasit, ja hänen siinä seisoessa, roihun valaisemana, muodottomine vartaloineen ja tulipunaisessa viitassaan, oli hän enemmän vastenmielisen kääpiön tai jonkunlaisen tulenhaltian kuin ihmisen näköinen.

"Sulkekaa korvanne, herra kuningas", kuiskasi nuori herra Laurentius ojentaen kuninkaalle pari vahapalloa, "sillä senverran kuin ymmärrän tätä ihmetemppua voi se vaikuttaa lamauttavasti ja vahingollisesti kuuloon." Kuningas nyökkäsi seuraten hänen neuvoaan. Taituri piti nyt sytytettyä soihtua kädessään; sen punainen lepattava liekki valaisi hänen kasvonsa, joissa kuvastui peloittava jännitys kaikkien lihasten oudosti värähdellessä. Hitaasti lähestyi hän soihtuinensa salaperäistä kojetta ja useimmat vetäytyivät pelokkaasti syrjään. Kuningas seisoi tyynenä ja tarkkaavana paikallaan mestari Petruksen sivulla, jalka nahkakääröllä.

"Pois. Takaisin! Tässä on elämä kysymyksessä!" kajahti hurja ja peloittava ääni heidän takanaan. Kuningas tunsi voimakkaan käden vetävän itseänsä taaksepäin ja samassa hetkessä kuultiin kauhea pamaus, ukkosen jyrinän kaltainen, ja nähtiin liekki kuin tuhannesta yhtyneestä salamasta. Kauhun huudolla syöksyi moni maahan. Naiset pyörtyivät, savupilvi peitti heidät tukehduttavaan rikin hajuun. Kauhea tulitaiteilija makasi itse murskattuna ja elottomana nurmikolla ojennettu soihtu kädessään. Herra Laurentius heittäytyi valittaen hänen päällensä. Kaikkialla vallitsi hirvittävä sekasorto.

Kuningas seisoi vahingoittumattomana muutaman askeleen päässä onnettoman ruumiista ja hän näki nyt vasta kuka oli temmannut hänet pois — se oli hänen veljensä Kristoffer, joka seisoi herttuandiploomi vasemmassa kädessään ja oikealla suonenvedontapaisesti pudistaen kuninkaan kättä ja tuijottaen kuolonkalpeana kuolleeseen tulitaiteilijaan. "Jumalan tuomio" sanoi hän syvällä tuskin kuuluvalla äänellä ja päästi veljensä käsivarren ja syöksyi sitten aivan kuin pahojen henkien vainoomana pimeään käytävään ja katosi.

"Veli veli, mitä tämä oli" sanoi kuningas hillityllä äänellä ja katsoi kauhea aavistus mielessään hänen jälkeensä. Mutta hän tyyntyi ja kiiruhti morsiamensa ja pelästyneiden naisten luo. "Vaara on ohitse", sanoi hän tyynesti, "mutta tämä taidetemppu on maksanut mestarinsa hengen. Jos hän on puhunut totta, niin on hänen vaarallinen taitonsa nyt kuollut hänen muassaan, ja koko maailma on vajonnut raakuuteen ja tietämättömyyteen. Hän oli oppinut ja taitava mies?" lisäsi hän nähdessään useimmat tyyntyneiksi, mutta kuullen selvästi puheita petoksesta. "Elkäämme tuomitko hänen tahtoaan. Ehkäpä hän on uhrannut elämänsä tieteen marttyyrina. Vahinko vain, että hän tahtoi olla itse Jumala. Kaikkivaltias ei suvaitse itseään pilkattavan."

Ei kukaan, paitsi rikkiruhjoutunutta taiteilijaa, ollut vahingoittunut, ja pian sen jälkeen poistui seurue totisessa ja hiljaisessa mielentilassa takaisin valaistuille puiston käytäville. Ingeborg nojasi hellästi ja tyyntyneenä sulhasensa käsivarteen. Hänestä ja heistä kaikista tuntui, kuin peloittava kirous olisi kulkenut heidän päidensä yli ja kadonnut; oli kuin käsittämätön ihme olisi pelastanut kuninkaan elämän ja murskannut hänen petollisen vihollisensa. Huhu kuninkaan hengenvaarasta oli keskeyttänyt iloisen hääjuhlan, ja missä hän taas näyttäytyi, siellä alkoi soitto ja ilo uudelleen ja kuninkaallinen morsiuspari saatettiin linnaan melkein huumaavan riemun vallitessa.

Morsiusneitosten viedessä morsianta hänen huoneeseensa lähti kuningas salakammioonsa. Hän meni hiljaa rukoustuolinsa luo, polvistui pyhän ristiinnaulitun kuvan ääreen ja vaipui hiljaiseen rukoukseen. Hän oli sulkenut oven ja luuli olevansa yksin Jumalan kanssa tässä huoneessa, johon ainoastaan hän ja hänen rippi-isänsä saivat tulla sisään; mutta nyt kuuli hän liikettä takanaan ja nousi ylös. Junkkari Kristoffer seisoi hänen edessään suuret hurjat kasvonsa kylpien kyynelissä. "Veli, veli!" huudahti hän kohottaessaan käsivarsiaan. "Minä olen tehnyt syntiä Jumalaa ja sinua kohtaan. Minä en ole kyllin arvokas sinun veljeksesi? Voitko antaa anteeksi, mitä en uskalla sanoa? Voitko luottaa minuun murhatun isämme sielun ja suuren Armahtajan takia, joka tekee tyhjäksi kaikki rikkomukset?"

"Kristoffer, Kristoffer!" huudahti kuningas suurimman hämmästyksen vallassa ja tuijottaen häneen jäykästi läpitunkevalla katseella. "Sinä tahdoit — sinä tiesit —"

"Elä sano mitä tahdoin — elä sano mitä tiesin!" keskeytti veli hänet tukahdetulla äänellä, peittäen kasvonsa käsillään, "vaan ojenna minulle kätesi jos voit ja sano: Minä annan anteeksi — ja mahtavan Jumalan nimessä, joka löi minut pelolla, sinä et ole näkevä kasvojani jälleen, ennenkuin voin sanoa: Veljeni, nyt on suuri oikeamielinen Jumala antanut minulle anteeksi, niinkuin sinä annoit minulle!"

"Kristoffer! Veljeni! Isäni poika!" huudahti kuningas. Kyynelet tulvivat hänen taivaansinisistä silmistään ja avoimin sylin riensi hän murtunutta veljeään kohti. "Tule syliini! Armollinen Jumala antakoon sinulle anteeksi, niinkuin minä olen antanut!" Veljekset vaipuivat toistensa syliin. "Amen!" kuului ystävällinen ääni heidän takanaan. Kuninkaan rippi-isä hurskas mestari Petrus de Dacia, joka oli tuonut epätoivoisen Kristofferin sisään, astui esiin salakammion syvennyksestä ja asetti siunaavasti kätensä molempien päälle.

"Nyt vasta tuli tämä päivä elämäni kauneimmaksi!" sanoi kuningas poistuen käsi kädessä veljensä kanssa salakammiosta.

* * * * *

Suuressa ritarien ja hovimiesten joukossa, joka seuraavana aamuna Helsingborgin avarassa linnansalissa toivotti kuninkaalle ja nuorelle kuningattarelle onnea, nähtiin kaksi tärkeätä, hyvintunnettua miestä, jotka aivan hiljattain olivat nousseet maihin laivasillan luona. Toinen oli pieni, vanha herra, jolla oli tavattoman voimakkaat ja päättäväiset piirteet, ankarilla mutta kuitenkin iloisilla kasvoillaan, hän oli kuuluisa valtioneuvos John Litle, kuninkaan vanhin ja tärkein neuvonantaja, joka niin kauan oli viipynyt Rooman hovissa. Pitkä voimakas mies seisoi hänen sivullaan, yllään komea ritarillinen puku, käärö asiakirjoja kädessään; se oli kuninkaan entinen asemestari, drotsi Pietari Hessel. He tulivat Roomasta, mukanaan tärkeitä uutisia kuninkaalle. Heidät laskettiin heti sisään, ja heidän tulonsa näytti herättävän suurta iloa. Iloisten äänten seasta kuninkaan huoneesta voitiin eroittaa kuningattaren ja jalon Ingrid-rouvan äänet.

Lähellä ritarisalin ovea seisoi Martti Madsven pyhiinvaeltajan puvussaan vanha Jeppe Kalastaja ja hänen tyttärensä sivullaan, ja häntä katseltiin uteliaasti. Alussa hän näytti hieman levottomalta; mutta kun voitiin kuulla että kuningas puheli äänekkäästi ja tyytyväisenä viereisessä huoneessa, kohotti Martti rohkeana päätään kulkien edes takaisin tärkeän näköisenä ylhäisten herrojen parissa. Paperit, jotka drotsi Hessel piteli kainalossaan sisältivät tärkeitä todistuksia arkkipiispa Grandin petoksesta ja suhteesta lainsuojattomiin. Se oli jäljennös samoista tärkeistä asiakirjoista, jotka junkkari Kristoffer arkkipiispan vangitsemisen aikana oli haettanut pois Lundin sakaristosta ja vienyt Vordingborgiin. Siellä oli viekas kokki osannut anastaa ne haltuunsa vähää ennen kuin valmisti arkkipiispan paon Sjöborgista. Hänen tarkoituksensa oli ollut antaa ne takaisin mestari Grandille, mutta kun arkkipiispa oli rikkonut valansa, jonka oli vannonut nuoraportailla pelastajalleen, että pelastaisi kuninkaan ja maan pannasta ja interdiktistä, oli kokki säilyttänyt nämä asiakirjat ja pyhiinvaellusmatkallaan jättänyt ne kansleri Martinukselle ja kuninkaallisille lähettiläille Roomassa, missä he nyt suureksi osaksi olivat saattaneet kuninkaan asian oikeaan valoon ja puolustaneet kuninkaan menettelyä tätä valtiorikollista kohtaan. Joka tapauksessa he saivat aikaan Grandin eroittamisen Lundin arkkipiispanistuimelta.

Pian kutsuttiin kokki sisään kuninkaan luo. Kun hän tuli takaisin, heitti hän iloisena yltään pyhiinvaeltajaviittansa, tarttui kaunista kalastajatyttöä toiseen käteen ja vanhaa Jeppe kalastajaa toiseen ja kiiruhti tanssien heidän kanssaan linnansillan yli vapaana ja hyvinvoivana miehenä viettääkseen häitään Gillelejessä.

Vaikka arkkipiispa Grandin juttu ja vaarallinen epäsopu Rooman hovin kanssa päättyi vasta muutamien vuosien kuluttua ja melkoisilla myönnytyksillä, onnistui kuitenkin kuningas Eerik Menvedille saada Grand eroitetuksi ja toinen rauhallisempi prelaatti piispanistuimelle Lundiin. Tämä oli ennen niin pelätty kardinaali Isarnus, joka edeltäjänsä onnettomuudesta oli oppinut hillitsemään vallanhimoaan, pysyen viisaasti erillään valtion asioista. Lopullisessa sopimuksessa paavillisen hovin kanssa läheteltiin kuninkaalle puuttuva sukulaisvapautus, ja hänen avioliittonsa Ruotsin jalon prinsessa Ingeborgin kanssa julistettiin täydellisesti päteväksi.

Kolme viikkoa kuninkaan häiden jälkeen nähtiin uskollinen Åke hänen sivullaan; mutta hän oli aina äänetön ja totinen. Pannastaan vapautettiin hänet vasta monta vuotta senjälkeen, samalla kertaa kun kuningaskin. Matkastaan marski Stigin tyttärien kanssa ei hän puhunut koskaan. Muutamat väittivät, että hän oli tavannut ainoastaan vanhemman sisaren Vordinborgin vankitornissa ja että nuorin oli karannut. Muutamat taas väittivät nähneensä Ulriikan valepukuisten vieraiden joukossa kuninkaan hääiltana. Vihdoin levisi huhu, että eräs merimies oli hänet ryöstänyt. Kansanlaulu hänen ryöstämisestään on myös säilynyt rahvaan keskuudessa. Muutamat sanoivat, että tämä merimies oli ollut lainsuojaton Åke Kagge, jonka Viborgin porvarit kuitenkin pian senjälkeen ottivat kiinni ja tappoivat. Että kuitenkin molemmat sisarukset pakolaisina olivat matkustaneet Ruotsin läpi ja vasta Norjan hovissa saaneet turvan ja ystävällisemmän vastaanoton, sen todistaa kaunis surumielinen kansanlaulu, joka on säilyttänyt molempien sisarusten muiston. Saman kansanlaulun mukaan joutui nuorin maanpakolaisista sisarista sittemmin naimisiin norjalainen prinssin, luultavastikin kuningas Hakånin pojan kanssa.

Niinhyvin nämä kansanlaulut kuin monet hämärät sadut, ja mitä aikakirjat ovat säilyttäneet kolmannentoista vuosisadan viimeisiltä päiviltä ovat huomattavia todistuksia tästä levottomasta ajasta, jolloin Tanskan viimeisen kuningasmurhan onnettomat seuraukset vielä ympäröivät rauhattomina henkinä valtaistuinta, langettaen voimakkaita varjoja jopa oikeamielisen kuningas Eerik Menvedin onnellisimpiin päiviin.