KOLMASTOISTA LUKU.

Drotsi oli naistuvasta kannettu etempänä olevaan huoneeseen, joka oli rauhallisempi ja mihin ei levottomuus muualta linnasta kuulunut. Vaikkei hän tuossa vaarallisessa putoamisessa ollut taittanut käsivarsiaan eikä jalkojaan, oli kuitenkin hänen koko ruumiinsa niin pahasti runneltunut, ettei hän voinut liikuttaa ainoatakaan jäsentä. Vahvistavan kylvyn jälkeen hänet vietiin vuoteeseen, missä hän heti vaipui uneen. Mutta tuo hirvittävä jännitys oli tärisyttänyt hänen sieluansa siihen määrin, ettei hän saanut rauhallista lepoa, vaan hän heräsi aina vähän päästä mitä kauhistuttavimpiin kuumehoureisiin. Väliin hän oli taistelevinaan kuolleitten kanssa synkässä haudassa, väliin hän häälyi mittaamattomien syvyyksien yli. Mutta voimakkaimmin näytti hänen mielikuvituksissaan askartelevan kuninkaan pelätty hengenvaara, ja hän näki yhä edessään salaluukun parvekesillan yläpäässä. "Varo kuninkaani, nyt aukenee hauta jalkojesi alla! — Elkää uskoko häntä, elkää luottako häneen. Hän on petturi!"

Oli myöhäinen ilta. Lamppu paloi Åken huoneen pöydällä. Vanha kuihtunut sairaanhoitajatar istui tutisevana hänen vuoteensa vieressä ja mutisi alituiseen itsekseen hampaattomalla suullaan. Nyt avattiin ovi, ja kuningas astui hämärään sairashuoneeseen, kreivi Henrikin ja junkkari Kristofferin saattamana. Sairaanhoitajatar poistui heti, niiaten pelästyksissään usean kerran, kuitenkaan keskeyttämättä mutinaansa ja itsetiedotonta itsekseenpuheluansa. Junkkari ja kreivi Henrik jäivät seisomaan ovelle, missä he puhelivat hiljaa ja keskeyttämättä metsästyksestä ja hevosista, sekä oven yläpuolella olevista suurista hirvensarvista. Kuningas lähestyi drotsin vuodetta, ja otti lampun pöydältä voidakseen oikein katsella häntä. Åke näytti hetkisen nukkuvan rauhallisesti, mutta kun kuningas nyt seisoi hänen vuoteensa vieressä ja osanottavasti huolehtien kumartui hänen kauniita, kalpeita kasvojaan kohti, avasi drotsi äkkiä silmänsä ja tuijotti hurjasti häneen. "Sinäkö täällä, kuninkaani!" kuiskasi hän. "Oletko vielä elävänä tässä murhaajainluolassa? Varo itseäsi! Elä luota häneen!"

"Toinnu, Åke! Sinä hourailet!" sanoi kuningas. "Sinun hurskas toivomuksesi on täyttynyt: minä ja veljeni olemme sopineet. Katso! Tuolla hän seisoo! Hänkin tuli sinua katsomaan. Koko asia johtui väärinkäsityksestä, tuon kapinoitsijan epätoivoisesta päähänpistosta, joka oli lainsuojattomien sukulainen ja ystävä. Rauhoitu, rakas Åke! Minä olen nyt rauhallisesti vieraana veljeni luona! Me olemme juoneet yhdessä veljellisen sovinnonmaljan. Brunken asiassa minä olen tehnyt hänelle vääryyttä. Minä tahdon antaa hänelle takaisin sekä Holbekin että Kallundborgin. Hän seuraa nyt minua retkelle herttuoita vastaan."

"Suuri, ylevä kuningassielu!" huudahti Åke ja näytti taas hetkeksi vapautuneen tuskallisista unistaan. "Onko yksi sana ja pikarillinen viiniä sammuttaneet kaiken vihamielisyyden. Jumalalle ja pyhälle Neitsyelle siitä kiitos! Rakkaus parantaa kaikki haavat — ja sovinnollisuus on hyvä avu. — Mihin asti ulottuu sinun sovinnollisuutesi ja rakkautesi, minun kuninkaani?" jatkoi hän taas vähän kiivaammin ja melkein puoleksi uneksien. "Ulottuuko se myöskin lainsuojattomiin ja heidän onnettomaan sukuunsa? — Myöskin Stig-marskin sukulaisiin ja lapsiin?"

"Haa, elä mainitse minulle tuota kirottua nimeä, Åke!" keskeytti kuningas hänet kiivaasti ja ankarasti. "Niin kauas ei minun sovinnollisuuteni ikinä ulotu. — Nuku nyt rauhassa, uskollinen Åkeni!" lisäsi hän taas lempeästi ja hellästi. "Elä ajattele sellaista, mikä olisi paras kokonaan unohtaa! Minä kuulin pahimman vaaran olevan jo ohitse, ja sinä voit ehkä huomenna tai parin päivän kuluttua seurata minua."

"Missä nukkuu kuninkaani tänä yönä?" kysyi Åke tuskallisella äänellä, ja tuijotti taas hurjana eteensä.

"Aivan tässä viereisessä huoneessa. Rauhoitu nyt vain ja nuku turvallisesti! Minä nukun veljeni katon alla", — —

"Tulkaa, herra veljeni!" keskeytti Kristoffer heidät, lähestyessään nopeasti vuodetta. "Elkää enää puhelko sairaan uneksijan kanssa! Hän voi tartuttaa teihinkin kuumenäkynsä!"

"Hyvää yötä, Åke!" sanoi kuningas puristaen mennessään drotsin kättä. "Minä tahdon pitää minkä lupasin", sanoi hän junkkarille. "Minä nukun täällä hänen läheisyydessään."

"Niinkuin käskette, kuninkaallinen herra veljeni!" vastasi junkkari kylmästi ja katkerasti hymyillen; ja he poistuivat sairashuoneesta.

Kreivi Henrik oli myöskin ojentanut Åkelle kätensä ja aikoi seurata kuningasta, mutta Åke pidätti hänet kiihkeänä. "Katsokaa, katsokaa!" kuiskasi hän. "Tuossa astuu murhattu kuningas Eerik junkkari Abelin kanssa. Olivathan hekin kerran veljiä! Ja kuuletteko! Tämän linnan alla kohisee voimakas virta. — Se on varmasti verinen Slie. Olkaa varuillanne! Valvokaa, ettei täällä onnettomuutta tapahdu!"

"Te uneksitte, drotsi Åke!" sanoi kreivi Henrik ja päästi drotsin kuumeisen käden. "Nukkukaa vain rauhassa, minä valvon." Sen sanottuaan hän kiirehti ulos kuninkaan ja junkkarin jälestä, heitettyään ensin silmäyksen ulos ikkunasta, ja hän näki salaisella kauhulla tuikkivien tähtien valossa linnanpihalle pystytetyn korkean mestauslavan. Hän vetäsi nopeasti uutimet ikkunan eteen ja poistui. Heti senjälkeen astui taas vanha sairaanhoitajatar itsekseen mutisten drotsin luo. Vanhalla vaimolla oli yllään tavallinen porvarisnaisen puku, ja silmänsä olivat painuneet syvälle päähän, ja kasvonsa olivat luisevat ja kuihtuneet, joten ne melkein muistuttivat pääkalloa. Siirrettyään lampun entiselle paikalleen, niin ettei se loistaisi sairaan kasvoihin, istuutui hän taas entiselle paikalleen drotsin vuoteen viereen, pidellen kädessään pyyhinliinaa ja rukousnauhaa. Pian oli kaikki hiljaista tässä osassa linnanrakennusta, missä vain ritarien makuuhuoneet sijaitsivat. Åke makasi kauan levottomana kuunnellen. Harvinaisen hiljaisena iltana osui kuitenkin hänen korvaansa etäisen harpunsoiton sävelet ja iloinen laulu.

"Mitä se oli!" kysyi hän äkkiä ja sai vaivoin päänsä kohotetuksi.

"Ritarisalissa juhlitaan, arvoisa herra. Niin tekevät", vastasi sairaanhoitajatar. "Meidän ankara herra junkkarimme on antanut tuoda soittajia ja ilveilijöitä kaupungista. Siellä ei nyt säästellä ei simaa eikä makeaa viiniä, sen tietää hyvä Jumala. Sanotaan hänen juovan sovittajaisia veljensä kuninkaan kanssa. Niin, niin", lisäsi hän. "Ylhäiset osaavat kyllä iloita, antavat sensijaan köyhien surra, hm, hm, kun he joskus kinastelevat, saavat siitä vain vähävaraiset kärsiä. Minun autuas miesvainajani tuomittiin kuolemaan suuressa Stig-marskin ottelussa. Niin, niin, miehet, niin hänen kävi. Katsokaas, hän oli vain halpa sotilas, eikä hänellä ollut ritari- ja ruhtinaskunniaa, millä olisi voinut valehdella itsensä vapaaksi niinkuin korkeasukuinen junkkari. Niin, niin, miehet, sitä ei hänellä ollut, se olikin hänen onnettomuutensa. Tuolla tornissa istuu nyt meidän vanha linnanpäällikkömme. Hm, hm! Tuskinpa hän enää näkee aurinkoa tai kuuta! Sanovat että hänet teloitetaan tänä yönä. Niin, niin, ja eilen hän vielä oli herrana tässä linnassa. Niin, niin miehet, herrana hän oli. Mutta niin käy tässä maailmassa. Niin, niin."

"Teloitetaan?" toisti Åke. "Jumala hänen sieluaan armahtakoon. Kuningas on ankara ja kiivas. — Haa! Mutta tiesikö hän —"

"Hän tietää varmasti sen minkä me kaikki tiedämme, että hänen korkeasukuinen veljensä on vannonut väärin", huokasi vanhus. "Mutta mitä välittävät mahtavat köyhistä, silloin kun voivat oman nahkansa pelastaa! Laki tekee tehtävänsä, niin, niin miehet, niin tekee. Ainakin yhden pään täytyy pudota tällaisen melun ja mellakan jälkeen; mutta junkkarin päähän asti ei lain käsi ulotu. Mitä hyötyä olisi ylhäisillä herroilla palvelijoistaan, jos he eivät voisi pestä itseään puhtaaksi heidän veressään, sanoi minun autuas miesvainajani, ennenkuin hänet mestattiin —, niin, niin, miehet, niin sanoi tuo autuas sielu. Mutta koettakaa nyt nukkua, arvoisa, nuori herra, se olisi teille paras. Minä taidan puhella liian paljon, sanovat sen olevan minun perisyntini. Mutta niin se nyt on, yksi puhuu liikaa, toinen liian vähän. Jos ei puhelemista olisi, niin eipä silloin kukaan puhuisi itseään paholaisen pussiin, eikä ylhäiset veijarit puhumalla vapautuisi mestauslavalta."

"Minä tahdon puhua kuninkaan kanssa", sanoi Åke kiivaasti ja aikoi turhaan nousta. Mutta hänellä ei ollut voimia, ja hän kaatui tiedottomana takaisin vuoteelle. Vanha vaimo luuli hänen nukkuvan, ja pian näytti hän todellakin vaipuneen jonkinlaiseen uneen. Lamppu kädessä katseli sairaanhoitajatar häntä jonkun aikaa, nyökäytti pari kertaa, ja jatkoi puhelemistaan itsekseen. "Hm, hm! Hänellä on totisesti rehelliset kasvot, sieluni kautta, niin onkin", mutisi hän. "Mutta kuka on rehellinen tässä syntisessä maailmassa. Hän kuuluu kuitenkin mahtaviin, hm, hm, ja ylhäiseen herrasväkeen ei ole luottamista, ei miehet, ei kannata heihin uskoa. Hän tahtoo puhua kuninkaan kanssa, niin, saadaanpas nähdä! Kun on köyhän paholaisen hengen pelastus kysymyksessä, kun olisi kerrottava kuninkaalle, että hänen veljensä on petturi ja roisto, silloin tällainen hieno hoviherra pyörtyy ja vaipuu uneen, kunnes se on liian myöhäistä. Herätkää, herra, herätkää!" Hän puisteli drotsia turhaan. "No, totisesti, luulenpa hänen nukkuneen kuolonuneen. No niin, silloin on hänelle suotava anteeksi. Eipä hänessä tämänpäiväisten keikahdustensa jälkeen pitäisi olla paljoakaan eloa. Luulenpa hänen vähän hengittävän; varmasti hän vielä elää. Nuoruus on voimakas, ehkä luonto auttaa itsensä. — Kuulkaa, nyt he saattavat kuninkaan vuoteeseen", jatkoi hän kuunnellen, "tässähän hänen piti nukkua aivan vieressä. Hm hm! Tämä drotsi oli hänen rakkain henkipalvelijansa. No niin, Jumalan käsi kuningasta suojelkoon, — hän tarkoittaa kuitenkin meidän parastamme —, niin miehet, sen hän tekee. — Niin niin, vaikka hän joskus tuomitseekin jonkun pakolaisen hengiltä. Mutta se on hänen tehtävänsä, senvuoksi hän onkin kuningas. Hän valvoo kuitenkin lakia ja oikeutta, — eikä hän muuten pidä eroa rikkaan eikä köyhän välillä. Olisihan hänen ollut vaikea tuomita oma veljensä kuolemaan, — niin miehet, se olisi sentään ollut liian kovaa. Ihminen hänkin vain on, ja kuka tässä matoisessa maailmassa on täysin hurskas? Hm, hm, mutta junkkari, — niin, niin, taivaan Isä meitä hänestä varjelkoon. Jos hänet kerran saamme kuninkaaksi, niin taitaapa täällä silloin alkaa toinen elämä, — niin, miehet, kyllä varmasti alkaa. Niin, niin!" Näin hän mutisi itsekseen nyökytellen lampun ääressä siksi kunnes nukkui suureen nojatuoliin.

Noin vähän jälkeen puoliyön heräsi Åke syvästä, virkistävästä unesta, joka näytti tehneen käänteen hänen sairaudessaan. Mutta hän näytti vielä olevan kuumeisessa jännityksessä; hän katseli ihmetellen ympärilleen eikä näkynyt tietävän missä oli. Lampun ääressä nukkuva kalpea sairaanhoitajatar näytti hänestä istuvalta ruumiilta. Hän nousi puoleksi ja tuijotti vanhukseen. Nyt hän huomasi kuolemankaltaisten kasvojen voimakkaasti värähtelevän, hampaaton suu liikkui, mutta ei ääntä kuulunut. Näytti siltä kuin olisi hän tahtonut puhua, mutta ei saanut sanaakaan sanotuksi. Drotsi oli näkevinään nyt sen minkä hän niin usein oli kuullut ja lukenut vanhoista saduista ja muinaisajan runoista: synkkä, holvikattoinen huone oli hänestä maanalainen jättiläisluola, ja vanha, äänettömästi puhuva nainen oli jättiläisvaimo, jonka kielelle oli asetettu runoja, millä hänet saataisiin ennustamaan. Hän koetti nousta, ja nyt se onnistui; hänen ruhjoutuneet jäsenensä olivat voimistuneet ja elpyneet. Hän kietoi valkoisen pumpulilakanan ympärilleen ja seisoi pian kuunnellen lattialla, katsellen vanhuksen kasvoja. "Kenen kanssa sinä puhelet, aave? Mitä sinä mutiset haudassasi?" kuiskasi Åke, ja vanhus liikutteli vieläkin voimakkaammin suutaan. "Murha! Murha!" sanoi vanhus vihdoinkin selvästi soperretuksi. "Kuulkaa, kuulkaa, nyt putosi hänen päänsä."

Kauhistuen kuuli Åke todellakin samassa silmänräpäyksessä kuin kirveeniskun äänen ikkunansa ulkopuolelta. Hän kiirehti sinne ja veti syrjään uutimen. Joukko tulisoihtuja valaisi linnanpihan takaosan. Hän näki kamalan näyn: sotilaita seisoi mestauslavan ympärillä ja ylinnä telineillä pyöveli verinen pää kädessä. Kylmä väristys puistatti Åkea; hän ei vielä tiennyt oliko hän unissaan vai valveilla. Hän seisoi kuin kiinnikasvaneena ja tuijotti sanatonna kamalaa näkyä. Nyt kuului hiljaista virrenveisuuta, ja hän näki joukon harmaaveljeksiä kantavan mestauslavan alta mustaa ruumiskirstua. Katselijoiden joukossa hän huomasi junkkari Kristofferin synkät kasvot, soihdun voimakkaasti valaisemina. Verinen pää putosi pyövelin kädestä, ja hän luuli nyt kauhistuen sen kuninkaan pääksi. Hän horjahti ja kaatoi pöydän lamppuineen. Vanha vaimo heräsi pelästyneenä ja huusi tuskasta. Käsittämättömän kauhun valtaamana ryntäsi Åke ulos ovesta pitkään, pimeään ritariluhtien käytävään. "Murhattu, — kuningas on murhattu!" kaikui kamalasti hänen sielunsa sisimmässä. Mutta ei sanaakaan kuulunut hänen huuliltaan; hän kulki kuin unissakävijä, tietämättä mihin meni. "Tässähän hänen piti nukkua — aivan minun vieressäni", ajatteli hän ja pysähtyi erään oven viereen käytävään. Hän ojensi jo kätensä sen avatakseen, mutta samassa hän näki valon ja kuuli askeleita pimeästä käytävästä. Ovi, jonka vieressä hän seisoi, oli kahden ulkonevan pilarin välissä. Hän astui toisen pilarin taakse ja suuntasi katseensa käytävässä näkyvään valoon. Se lähestyi hiljaa ja pysähtyi usein. Viimeinkin se tuli niin lähelle, että hän voi nähdä pitkän, mustaan kauhtanaan kietoutuneen miehisen henkilön sitä kantavan. Vain alempi osa miehestä oli valaistu, hänen käyntinsä oli horjuva ja epävarma, vaipan alta välähteli pitkä miekka. Olento tuli yhä lähemmäksi, mutta hiipivin, melkein äänettömin askelin, ja pysähtyi usein. Viimeinkin seisoi tuo kookas oho aivan sen pilarin luona, jonka taakse Åke oli piiloutunut; täällä hän taas pysähtyi. Nyt kohotettiin kynttilä, vaippaan kietoutunut mies tarkasteli joka taholle, ja kynttilän valo lankesi hurjille, hehkuville kasvoille — ne olivat junkkari Kristofferin.

"Haa, veljenmurhaaja, kuninkaanmurhaaja!" huusi Åke raivostuneena ja hyökkäsi häntä kohti.

Kamalasti huudahtaen pudotti junkkari kynttilän ja hypähti taapäin. "Murhaaja! Apua! Mielipuoli!" huusi hän paljastaen miekkansa.

Tämän melun aikana avautui pilarien välissä oleva ovi, ja kreivi Henrik astui ulos kynttilä kädessä. "Mitä on tapahtunut?" kysyi hän kiihkeästi, mutta hiljaa. "Kuka uskaltaa herättää kuninkaan?"

"Kuningas! Kuningas!" huudahti Åke riemuissaan. "Hän elää! Herralle kiitos! Se olikin siis vain kamala uni! Mutta näinhän minä junkkarin täällä?"

"Kyllä, varmasti sinä näit hänet, mieletön ihminen!" huusi junkkari ja pisti miekan tuppeen. "Jos te ette olisi tullut tänne ulos, kreivi Henrik, niin minä olisin nutistanut tuon hullun tuohon paikkaan. Kun minä hiivin tästä ohi hiljaa makuuhuoneeseeni, etten häiritsisi kuningasta, hyökkää hän minun kimppuuni kuin mielipuoli. Jos oikein näen, niin kulkee täällä ritarillinen drotsi Åke unissaan, tai leikittelee hän kummitusta. Luulisipa melkein linnani muuttuneen hulluinhuoneeksi."

"Omituinen seikkailu, teidän ylhäisyytenne", sanoi kreivi Henrik ja loi terävän katseen hänen kalpeisiin kasvoihinsa. "Te tiedätte meidän hyvän drotsimme olevan sairaan ja näkevän pahoja kuumeunia", lisäsi hän keveällä hovimiesäänellä, "ja lienee hän unissaan luullut teidät murhaajaksi. Mutta te saatte suoda sen hänelle anteeksi — hänen uskollinen kiintymyksensä teidän kuninkaalliseen veljeenne on yksin siihen syynä."

"Te tulette teloituspaikalta, ylhäinen herra", sanoi Åke nyt täydellisesti tointuneena. "Se onneton oli varmaankin teidän linnanpäällikkönne, joka oli niin väärin ymmärtänyt teidän tahtonne ja käskynne."

"Oikein", vastasi prinssi. "Se röyhkeä mielipuoli on saanut ansaitun palkkansa. Mutta minä näen hulluuden tarttuneen täällä muihinkin."

"Teidän mielikuvituksenne lienee liiaksi kiihtynyt, armollinen herra", jatkoi Åke, "koska voitte niin kovin pelästyä minun uniani. Minä pyydän teidän kuitenkin armollisimmin suomaan anteeksi, että minä juuri pysähdyin tämän oven eteen. Se oli ehkä kuitenkin onnellinen sattuma: te olisitte helposti voinut erehtyä omastanne ja kuninkaan makuuhuoneesta."

"Menkää maata, hullu ihminen", vastasi junkkari synkkänä ja äreästi, käsi miekan kahvalla. "Minä luulen teidän vielä uneksivan, eipä olisi vahingoksi vaikka herättäisin teidät hyvällä miekallani. Jos haluaa yörauhaa, olisi teidänlaisenne haaveilija ja uniennäkijä sidottava ja sulettava telkeitten taakse." Tämän sanottuaan hän otti nopeasti kynttilänsä, jonka kreivi Henrik oli nostanut lattialta ja sytyttänyt, ja poistui kiireesti seuraavasta ovesta omaan makuuhuoneeseensa.

"Minulla on hirvittävä epäluulo", kuiskasi Åke kreivi Henrikille. "Mutta minä olin sairas ja kiihoittunut, Minä olen voinut erehtyä, on liian kauheaa sitä uskoa. Elkää antako sen häiritä kuninkaan rauhaa!"

"En minäkään tahtoisi uskoa epäluulojenne tosiksi", sanoi kreivi. "Mutta katsoen siihen mitä täällä on tapahtunut, on melkein kaikki mahdollista. — Tulkaa, olkaamme täällä yhdessä tämä yö."

Senjälkeen he poistuivat molemmat pilarien välissä olevasta ovesta, ja pian vallitsi syvä hiljaisuus linnassa.

Aikaisin seuraavana aamuna ratsasti kuningas joukkoineen ulos Kallundborgin linnan poltetusta ja rikkirevitystä torniportista. Kreivi Henrik, rajakreivi Waldemar ja junkkari Kristoffer saattoivat häntä ratsain, sekä viisikymmentä ritaria ja lukuisa joukko sotilaita. Drotsi Åke seurasi heitä etempää paarissa, joka oli asetettu kahden hevosen vähin. Hän ei ollut vielä suinkaan toipunut vaarallisen täräyksen seurauksista, mutta hän ei kuitenkaan suostunut jäämään linnaan.

Kuningas ja hänen veljensä ratsastivat ääneti kaupungin läpi vähän matkaa seurueensa edellä.

"Kyllä sinä olet tahtonut viedä minulta viimeisenkin halun tulla useimmin vierailemaan luoksesi Kallundborgiin, herra veli", sanoi kuningas synkkänä ja alakuloisena, heidän ratsastaessaan hitaasti ylös mäkeä pyhän Yrjänän luostarin luona, missä he kääntyivät katsomaan kaupunkia ja linnaa. "Olenpa tainnut pidellä hiukan kovakouraisesti sinun kaunista torniporttiasi, ja jonkun sinelmän ja verisen otsan lienen myöskin jättänyt jälkeeni, mutta ei ollut kaunis sekään näky, minkä sinä valmistit minulle tänään aamurukouksessani."

"Hm, teloitettu rikoksellinen", mutisi Kristoffer. "Onko hänen päänsä tervehtinyt teitä tänä aamuna teilauspuilta? Se ei ollut minun syyni — tuo vastenmielinen näky ei ollut aijottu teidän nähtäväksenne, sillä te valitsitte itse makuuhuoneenne ja sen ruman näköalan. Tottapuhuen, herra veljeni", lisäsi hän moittivalla äänellä, "se näky näyttää minun mielestäni olevan teille tarpeellinen, että viimeinenkin epäilys haihtuisi mielestänne."

"Se sana näkyy huonosti kaikuvan sinun korvissasi?" vastasi kuningas. "Etkö sinä ymmärrä minua? Tuon rikoksellisen järjen tilaa voi epäillä, mutta ei hänen rikoksellista tekoaan. Voi epäillä sinun hänelle antamiesi käskyjen selvyyttä, eikä siltä tarvitse vähintäkään epäillä sinun tarkoitustasi, niinkuin sinä kunniasanallasi olit selittänyt sen minulle. Vain tämän vuoksi minä jätin sinulle armahtamisoikeuden tuomitsemisoikeuden ohella. Kuolemantuomion täytäntöönpanolla ei myöskään ollut minkäänlaista kiirettä."

"Sen asian täytyi olla loppuunsuoritettu ennenkuin te jätitte linnan", sanoi Kristoffer kiivaasti. "Minulla omasta puolestani ei ollut minkäänlaista syytä sen siirtämiseen. Minä tahdoin osoittaa, etten minä pelännyt nähdä tämän rikoksellisen pään putoavan. Sen voi teidän drotsinne todistaa, jos hän on tullut järkiinsä."

"Hän on nyt aivan toipunut", vastasi kuningas. "Minä tiedän hänen yöllä kulkeneen unissaan ja pelästyttäneen teitä minun oveni ulkopuolella."

"Vai niin, hän on siis kertonut teille tuon hauskan seikkailun?" sanoi junkkari säpsähtäen ja kalpeni. "Jos hän olisi ollut täydessä tajussa, niin minä olisin vaatinut hänet tuomittavaksi kunniattomana, halpamaisimpana panettelijana."

"Sen mukaan miten olen kuullut asiat esitettävän, on hän puolustettavissa. Sinun pelästyksesi on hän myös tehnyt minulle ymmärrettäväksi."

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Kristoffer erittäin levottomana.

"No niin, eihän ole hyvä mennä maata tuollainen verinen näky silmien edessä", sanoi kuningas säälivästi katsahtaen junkkarin kalpeata ja rasittunutta ulkomuotoa. "Elä sitä häpeä, Kristoffer; se on päinvastoin kunniaksi sinun sydämellesi. Åke arveli sinun olleen sairaan ja liikutetun vanhan palvelijasi teloituksen johdosta. Näen nyt itse sen sinua vaivanneen. Se oli ensimäinen vahvistamasi kuolemantuomio; tiedän omasta kokemuksestani tuollaisen vahvistamisen eriskummalliseksi asiaksi."

Kuninkaan näin puhuessa näytti junkkarin kasvojenilme äkkiä selvenevän, ja hän hengitti taas vapaammin. "Niin juuri, kuninkaallinen veljeni", sanoi hän nopeasti, voimakkaan punan kohotessa kalpeuden sialle, "hän oli kuitenkin ihminen, tuo tyhmä mies. Te ette antanut minulle kaikkein miellyttävintä tehtävää. Olinhan omalla tavallani juttuun sekaantunut. Mutta te olitte täydellisesti oikeassa, eihän kukaan voinut minua paremmin tuntea rikollista palvelijaani, ja tuomion langettivat puolueettomat miehet lain ja oikeuden mukaan. — Teidän drotsinne on kelpo mies", lisäsi hän, "ainoastaan hieman liioitteleva ja haaveksiva. Mutta hän on teille uskollinen, eikä minulla ole mitään häntä vastaan noiden typerien unien johdosta."

Nyt lähestyivät kreivi Henrik ja rajakreivi Valdemar ruhtinaallisia veljeksiä, ja senjälkeen puhuttiin jokapäiväisistä asioista. Seurue kulki eteenpäin Korsööriin, mistä kuningas aikoi kulkea Beltin yli kohdatakseen marskin ja sotajoukon, jonka tuli lähteä levottomia slesvigiläisiä herttuoita vastaan.

Kuuluisassa Grönsundin meritaistelussa oli nuori kuningas saanut ratkaisevan voiton näistä ylpeistä herroista, jotka alituisesti koettivat vetäytyä Tanskan kruunun lääninherruudesta, ja Eerik Silmänräpyttäjän murhasta asti he olivat niin salaisesti kuin julkisestikin vetäneet samaa kortta maan vihollisten ja lainsuojattomien kuninkaanmurhaajien kanssa. Tällä voitolla oli kuningas tosin saavuttanut suurta kunnioitusta niinhyvin herttuoiden, kuin pohjoisten naapuriensa sekä pohjois-Saksan ruhtinasten puolelta. Mutta riita arkkipiispan ja Rooman hovin kanssa, ehkäpä vielä enemmän kuninkaan pannaanjulistaminen Sjöborgissa, olivat antaneet rohkeutta hänen kaikille vihamiehilleen, sekä uudistaneet heidän toiveensa horjuttaa hänen valtaistuintaan ja tehdä mitättömiksi hänen rohkeat suunnitelmansa. Ei pelättykään aivan syyttä nuoren, rohkean Tanskan kuninkaan, joka nyt. kaiken lisäksi aikoi uhmata pannaa ja interdiktiä, haluavan saavuttaa itselleen Saksassa Valdemar Seierin aikuisen vaikutusvallan. Tämän kuninkaan ritarillinen loisto ja se kunnia, minkä hänen voittonsa olivat Tanskan nimeen yhdistäneet, olivat jo aikaisin olleet hänen urhean jälkeläisensä kunnianhimon esikuvana. Eerik Menvedin salaisena pyrkimyksenä oli epäilemättä saavuttaa kuninkaana yhtä kuuluisa nimi kuin oli Valdemar Seierin, vaikka hän elikin toisena aikana, ja olosuhteiden vallitessa, jotka vaativat häneltä harvinaista voimaa ja viisautta voidakseen pelastaa valtakunta perikadosta ja samalla säilyttää oma henki ja elämä.

Herttuoiden uudistetut vaatimukset, sekä vanhojen, aikoja sitten unohdettujen riitojen uudistaminen, mutta erittäinkin tieto siitä, että lainsuojattomat taas saivat suojaa ja turvaa Slesvigissä, olivat saattaneet kuninkaan suuressa määrin raivoihinsa, ja arkkipiispan paon jälkeen hän näytti paljoa kiivaammalta kuin ennen, haluten toteuttaa kaikki mahtisanalla. Suotiin mielellään anteeksi hänen nuorekas, usein kuohahteleva kiivautensa, samoinkuin hänen taipumuksensa loistaviin ja ritarillisiin juhliin. Tahdonvoimaa, jota hän osoitti, kutsuttiin usein itsepäisyydeksi, ja väitettiin, ettei hän ollut vapaa jonkunlaisesta turhamaisesta ja liioitellusta loisteliaisuushalusta; mutta lapsuudestaan saakka hän oli ollut kansan suosikki ja oli yhä edelleenkin. Rauhan rikkominen herttuoiden kanssa tuntui tosin monesta hätiköidyltä ja ajattelemattomalta, mutta kuninkaan suuttumusta pidettiin kuitenkin oikeutettuna, ja lohduttauduttiin sillä, että huolimatta kaikesta kiivaudestaan hän kuitenkin rakasti kansaansa. Hän oli lisäksi siksi valtioviisas, ettei tuhlannut sotilaidensa verta ja valtion niukkoja varoja, silloinkun hän kunnialla voi neuvotella miekka kädessä. Tyyni ja vakava drotsi Åke sai usein kuninkaan kiivauden lievennetyksi, ja nyt kun kuninkaan vanha ja kokenut neuvonantaja, vanha John Litle ja drotsi Hessel olivat poissa, iloitsi suurin osa rauhaa rakastavaa kansaa nähdessään drotsi Åken kuninkaan seurassa. Drotsin kärsivä ulkomuoto, jonka seikkailurikasta syytä huhu vielä päivittäin lisäili, sai osakseen erittäinkin köyhälistön surkuttelun ja ihailun. Ne, jotka ennen olivat kammonneet häntä pannaan kirottuna miehenä, surkuttelivat sitä nyt ainoastaan onnettomuutena, sitten kun kuningas itse oli saanut saman kohtalon osakseen. Reippaasta, sotaisasta Mecklenburgin kreivi Henrikistä, rohkeine sotaherran katseineen, pidettiin myös aika paljon ja häneen katsottiin luottaen. Hän ja drotsi Åke vastaanotettiin usein vilkkailla suosionhuudoilla, jotavastoin synkälle junkkari Kristofferille osoitettiin ainoastaan mykkää ja melkein pelonalaista kohteliaisuutta, ja muukalaista rajakreivi Valdemaria pidettiin puoleksi epäilyttävänä vieraana, josta mielihyvällä erottiin. Mutta missä seurue vain näyttäytyi, sai nuori ritarillinen kuningas vastaanottaa mitä vilkkaimmat suosionosoitukset kansan rakkaudesta, jota hänen osakseen tullut papillinen vaino yhä vain lisäsi. Jopa tuo muutoin niin kauhistuttava pannasalamakin näytti muuttuneen nuoren kuninkaan päässä isänkostajan ja majesteetinpuolustajan pyhimyskruunuksi, erittäinkin kun suurin ja kunnioitettavin osa tanskalaista aatelia selitti vapaaehtoisesti hänen asiansa jaloksi ja oikeaksi. Se suru ja mielipaha, jonka veljensä junkkarin kaksimielinen esiintyminen oli saanut aikaan, oli yhä enemmän lisännyt kansan kiintymystä häneen.

"Eerik kuninkaamme eestä!" oli yleinen tervehdys, silloin kun kaikki hatut ja lakit lensivät ilmaan hänen kunniakseen. "Pois punalakkinen roomalainen!" huusi joku rohkeampi joukosta. "Pois kaikki kavaltajat! Kuningas Eerik eikä kukaan muu!" kuultiin usein huudettavan kun hän ratsasti kaupunkien suuressa ihmisvilinässä.

"Eläköön prinsessa Ingeborg! Eläköön kuninkaan kaunis morsian!" huusi myös moni reipas asemies, ja missä tämä tervehdys kohtasi kuninkaan, siellä vastasi hän kahtavertaa lempeämmin ja ystävällisemmin tervehdykseen.

"Kiitos, kiitos, lapseni!" vastasi hän silloin tavallisesti kättään kohottaen. "Jos Jumala ja pyhä Neitsyt suovat, sen, niin saatte nähdä hänet jo ensi kesänä kuningattarenanne."