NELJÄSTOISTA LUKU.

Keskiyön vaiheilla seisoi kreivi Henrik huoneessaan, kuninkaan makuuhuoneen ulkopuolella, kuninkaankartanon parvekerakennuksessa. Hän oli sammuttanut kynttilän mennäkseen levolle, mutta puoleksi riisuutuneena hän oli jäänyt seisomaan korkean kaari-ikkunan eteen, joka oli itää kohti, ja mistä hänellä kirkkaassa kuuvalossa oli näkö-ala salmelle, hän näki etäällä muutamien laivojen liukuvan kauas yli kimmeltävien aaltojen. Pyhän Yrjänän luostarissa käynnistään saakka hän oli ollut vaitelias ja mietteissään. Illallispöydässä hän oli ahkerasti tyhjennellyt pikariaan rohkaistakseen itseään. Hänen verensä tykki rajusti; entisyydenmuistot ja tulevaisuudentoiveet vilahtivat ihanina utukuvina hänen sielunsa silmien ohi. Nähdessään meren ja kaukaisen etäisyyden hän vaipui unelmiensa valtaan, ajatuksensa siirtyivät hänen isänmaahansa, ja rakas kuva näytti täyttävän hänen mielensä, kun hän painettuaan sinisen olkaliinansa huulilleen asetti sen huolellisesti korkean tuolin selustalle. Hän otti nyt rinnaltaan kultaisen kunniaketjun, jonka kuningas äskettäin oli antanut hänelle, ja riisui miekan vyöltään. "Urotyöt, maine ja kunnia ensiksi"; sanoi hän itsekseen, "sitten kyllä rakkauskin kietoo minulle seppeleensä. Nyt on vain hänen rauhansa ja onnensa kysymyksessä, joka nukkuu tuolla sisällä. Hän ei ole turhaan kutsunut minua ystäväkseen. Tulkoon hänestä toinen Valdemar Seier, ja Henrik Meklenburgilaisen nimi loistaa yhtä kirkkaasti kuin Orlamnden Albertin. Mutta iloiseksi ihmiseksi minä tahdon muuttua." Kuultuaan nyt etusalista henkivartijoiden aseiden kalskeen, hän katseli totisena ympärilleen. Holvikattoisessa käytävässä, parvekesalin vieressä oli yövartioina nuori henkivartiopäällikkö, mukanaan kaksitoista maasotilasta. Kuningas ei tavallisesti ympäröinyt itseään vartiolla rauhan aikana maata kierrellessään ja viettäessään yönsä näissä niin kutsutuissa kuninkaankartanoissa. Mutta täällä, missä karkoitetulla arkkipiispalla ja lainsuojattomilla vielä oli salaisia ystäviä, ja missä kaupungin hengellinen valtias oli niin kireässä suhteessa kuninkaaseen, oli kreivi Henrik pakoittanut hänet tähän varovaisuuteen, jonka hän katsoi tarpeelliseksi äskettäin tukahdutetun kansankapinan jälkeen, sillä kuninkaan sovittelu ei kuitenkaan ollut voinut tyydyttää kaikkia tyytymättömiä. Kreivi Henrik osui riisuutuessaan saamaan drotsin salaisen kirjeen käteensä, ja hän otti tarkasti punnitakseen siinä olleet vakavat varoitukset. "Hm, junkkari!" sanoi hän itsekseen, "hänen oma veljensä — ja kuitenkin varmasti petturi. Minä en ikinä unohda hänen kasvonilmettään tuona yönä Kallundborgissa — onnettoman linnanpäällikön veri huutaa varmasti kostoa hänelle. Hänestä ainakaan ei ole iloiseksi häävieraaksi. Varmasti hän mieluimmin seisoisi, sulhasen haudan ääressä, jolloin kruunu voisi laskeutua hänen mustaan korpinpäähänsä. Hm, kyllä ovatkin nämä tanskalaiset kuninkaankartanot synkkiä", jatkoi hän vilkaistessaan ympärilleen hämärään göötiläiseen huoneeseen, jonka katto oli holvattu ja seinät sylenpaksuista kivimuurausta. "Onko hän turvassa täällä vieraittensa joukossa? Olihan tuo karsassilmäinen piispan nahjus Grandin hyvä ystävä; minä en pidä hänestä — ja tuosta ylpeästä synkästä apotista vielä vähemmän. Nuo pyhät Jumalan miehet ovat vaarallista väkeä, silloin kun he tahtovat pistää sormensa valtioasioihin. Täällä hän nukkuu tänä yönä saman katon alla kuin hänen vihollisensa. Tuolla alhaalla ruttosairaalassa makaa valepukuinen kuninkaanmurhaaja; ehkei hän ollutkaan niin kuolemansairas kuin miltä näytti, ja ehkä armeliaisuuteni oli turhaan käytetty." Kreivi Henrikin näin miettiessä ja vitkastellessaan riisuutumisessa, koputettiin hiljaa ovelle. Se avattiin, ja hengellinen herra astui sisään. Hän oli hiljainen ja totinen vanhus; kuunvalo lankesi kalpeille, hiukan synkkämielisille kasvoille, ja kreivi tunsi köpenhaminalaisen kapitulin ylisuperiorin. "Pari sanaa meidän kesken, armollinen nuori herrani", kuiskasi hän salaperäisesti. "Minä tulen Nikodemuksena; minun yörauhaani eivät kuitenkaan häirinneet hengelliset vaan maalliset asiat. Teidän herra kuninkaanne on tänään jalomielisesti pelastanut minun ja minun virkaveljieni hengen, vaikkei hän, syystä kyllä, katso meitä kaikkia ystävikseen. Ehkä minä nyt voin tehdä vastapalveluksen. —"

"Miten?" huudahti kreivi Henrik. "Puhukaa, kunnianarvoisa herra, mitä sanottavaa on teillä minulle?"

"Kun me aamulla pakenimme Axelhuusista", jatkoi hengellinen herra, "olin minä melkein sairas kauhusta ja levottomuudesta, enkä minä paljoakaan huomannut mitä minun ympärilläni tapahtui. Oli löydetty puoleksi kuollut ihminen rannalta ja armeliaisuudesta otettiin hänet venheeseen. Minä en nähnyt hänen kasvojaan, ja hänen äänensä oli minulle vieras, sen voin vaikka valalla vannoa. Hänet vietiin sitten tuonne kuningasniityn luona olevaan Pyhän Yrjänän sairaalaan. — Kapinallisia peläten me olimme piiloutuneet venheen pohjalle purjeen alle, siellä me kuulimme miten tainnoksista herännyt sairas puheli peitetyin sanoin omituisia asioita minun virkatoverini, apotin kanssa. Minä kuulin vain puoleksi hänen puheensa enkä voi siitä mennä valalle; mutta siinä ihmisessä oli jotakin epäilyttävän salaperäistä, joka minua puistattaa. Minun mielestäni hän ei näyttänyt hengenvaarallisesti sairaalta, eikä hän ainakaan omasta puolestaan näyttänyt valmistautuneen lähtemään tästä maailmasta. Minun herra piispani ei näyttänyt tuntevan häntä eikä hänen suunnitelmiaan; mutta niinkuin jo sanoin, Metsäluostarin apotti tunsi hänet ja oli varmasti aikaisemmin antanut hänelle pyhän ehtoollisen. Muuta sanottavaa ei minulla ole, mutta minun täytyi tavata teidät vaikka olikin näin myöhä, sillä en saanut nukutuksi levottomilta ajatuksiltani. Ulkopuolella olevat vartijat nukkuvat sikeää unta. Minä en tiedä onko se teidän tietenne."

"Mitä? Se ei voi olla mahdollista!" huudahti kreivi Henrik hämmästyneenä ja astui nopeasti käytävään. Täällä makasivat kaikki kaksitoista maasotilasta kuorsaten lattialla. Pöydällä oli tyhjä viinikannu ja muutamia pikareita. Henkivartiopäällikkö, jonka komennettavana vartio oli, istui myöskin nukkuen eräässä nurkassa. Kreivi Henrik puisteli heitä, mutta he nukkuivat kaikki kuin kivettyneinä. "Petos!" huusi hän kauhistuneena ja otti nopeasti keihään eräältä nukkuvalta sotilaalta. "Kiiruhtakaa ritariluhtiin, arvoisa herra! Herättäkää kaikki kuninkaan miehet ja kutsukaa heidät heti tänne! Minä suljen oven teidän mentyä. Koputtakaa kolme hiljaista naputusta palatessanne. — Jumalan nimessä, joutukaa!"

Hengellinen herra nyökäytti vaieten ja poistui. Kreivi Henrik lukitsi parvekesalin oven hänen jälestään ja asetti sen eteen pöytiä ja penkkejä. Hän koetti taas herättää nukkuvaa vartiota, mutta aivan turhaan. He eivät näyttäneet juopuneen tavallisesta viinistä, vaan näytti heidän unensa pikemmin aiheutuneen unijuomasta.

Kreivi Henrik seisoi yksin nukkuvien keskellä ja odotti kauan tuskallisessa jännityksessä. Haudanhiljaisuus vallitsi hänen ympärillään, ja hän kuuli vain nukkuvien raskaan hengityksen. Mutta kuninkaan miehiä ei alkanut kuulua ritariluhdilta eikä hengellinen herrakaan palannut. Hän seisoi melkein puolen tuntia keihäs kädessä kuunnellen. Kaikki oli hiljaista. Lopultakin hän luuli kuulevansa ääniä, aivankuin raaputettaisiin muuria tai joku kiipeisi ikkunaan, ja hän näki rumien, kalmankalpeiden ja oudonnäköisten kasvojen painautuvan ruutua vasten. Hän kiiruhti sitä kohti keihäs kohotettuna, mutta tullessaan ikkunan luo, olivat kasvot kadonneet. Kreivi Henrik peräytyi, ja hänet valtasi kauhu, jonka kaltaista hän ei koskaan ennen ollut tuntenut. Hänestä tuntui kuin olisivat kuorsaavat soturit hänen ympärillään syvästi välinpitämättömällä tyyneydellään ivanneet hänen salaista, yhä kasvavaa levottomuuttaan. Hänestä näytti kuin olisi joka puolelta vanhasta seinälaudoituksesta avautunut salaisia ovia, ja Finnerupin lainsuojattomat kuninkaanmurhaajat olisivat astuneet esiin kaikista nurkista uudistaakseen kamalan Cecilianyön verisen näytelmän ja kostaakseen Stig-marskin ja teloitetut sukulaisensa. Hänellä oli keihäs toisessa kädessä ja paljastettu ritarimiekkansa toisessa. Näin asestettuna hän asettui kuninkaan oven eteen vastapäätä oman makuuhuoneensa ja vartiohuoneen avonaista ovia, odottaen joka silmänräpäyksessä häntä arvattavasti ylivoimaisien salamurhaajien hyökkäystä. Ei auttanut minkäänlainen meluaminen. Ritariluhdin sivurakennus, missä kaikki kuninkaan miehet nukkuivat, oli siksi etäällä, ettei hänen äänensä sinne kuuluisi, jos taas petturit olivat lähellä, saattaisi hätähuuto heidät pikemmin rohkeimmiksi. Hän ajatteli herättää kuninkaan; mutta kaikki oli vielä hiljaista ja häntä hävetti näyttää pelokkaalta kuninkaan silmissä, kun ei minkäänlaista vihollista kuulunut eikä näkynyt. Kuninkaan makuukuuhuoneeseen oli ovi vain vartiohuoneesta ja kreivin huoneesta. Makuuhuoneen ikkunat olivat varustetut rautaristikoilla, mutta vartiohuoneen korkeat kaari-ikkunat olivat ilman suojusta johtaen suoraan avonaiselle kentälle. Hän arveli hyökkäyksen uhkaavan tältä puolen, ja hän alkoi pelätä hengellistä herraa kohdanneen jonkun onnettomuuden hänen palatessaan ritariluhtiin. Mitä kauvemmin hän mietti asemaansa, sitä arveluttavammaksi se hänestä alkoi käydä. Hän sai samassa äkkinäisen mielenjohteen, jonka hän heti innokkaasti pani täytäntöön. Kun hän ensiksi oli voimakkaasti puistellut nukkuvia sotilaita saamatta heitä hereille, nosti hän heidät ylös lattialta ja sitoi heidät heidän olkaliinallaan melkein seisovaan asentoon ikkunapilarien välissä oleviin rautakoukkuihin, joihin tavallisesti raskaat aseet ripustettiin. Tässä asennossa he käänsivät selät kentälle päin oleviin ikkunoihin ja ulkoapäin näytti siltä kuin he olisivat seisoneet vartiopaikoillaan. Tuskin hän oli ehtinyt saada tämän tukalan työn valmiiksi, kun jo alkoi kuulua kuiskaavia ääniä ja hiljaista aseiden helinää kentänpuoleisten ikkunoiden alta. Keihäs ja miekka käsissään hän kiirehti sille ikkunalle, jonka kuu voimakkaimmin valaisi, ja huusi riemuitsevalla äänellä: "Olkaa varuillanne, pojat, nyt he ovat ansassa!"

"Paetkaa, paetkaa, meidät on ilmiannettu! He ovat kaikki jalkeilla!" kuului käheä ääni ulkopuolelta, ja hän näki kirkkaassa kuuvalossa suuren joukon naamioituja harmaaveljesten viittoihin pukeutuneita ihmisiä pakenevan Sorretslövin niityn yli. "Jumala ja pyhä Yrjänä olkoot kiitettyjä!" huudahti hän ja hengitti saas vapaasti. "Tuskinpa olisin voinut pitää puoliani noin monelle". Maasotilaat ja nuori henkivartiopäällikkö nukkuivat vielä rauhallisesti riippuvassa asennossaan. Kreivi Henrik sitoi heidät vielä paremmin ja antoi heidän riippua.

Kun kuningas auringon noustessa tuli ulos makuuhuoneestaan, näki hän suureksi ihmeekseen. Meklenburgin kreivi Henrikin kävelevän puolipukimissa edestakaisin parvekesalin edessä olevalla käytävällä aseet molemmissa käsissä, sillaikaa kun koko kuorsaava vartio riippui olkanauhoistaan vanhojen aseiden keskellä ikkunapilarien välissä. Hän purskahti tämän nähdessään äänekkääseen nauruun, ja omituisen seikkailun kuultuaan hän puisti hymyillen päätään. "Te olette uneksinut, hyvä kreivi Henrik, tai suoraan sanoen, olette juonut pikarillisen viiniä liikaa", sanoi hän iloisesti. "Sen minä kyllä huomasin jo eilen. Mutta näihin miehiin verrattuna te varmasti olette ollut selvä. Iloisena veitikkana olette oivallisesti osannut pitää heitä pilkkananne."

"Niin totta kuin elän, herra kuningas, se oli täyttä totta", alkoi kreivi Henrik kiihkeästi puhua. Mutta nyt alkoivat maalaissotilaat toinen toisensa jälkeen haukotella ja ojennella jäseniään. Kun he tunsivat olevansa sidotut kiinni haarniskakoukkuihin ja näkivät kuninkaan ja kreivi Henrikin aivan edessään, käyttäytyivät he hyvin omituisesti peloissaan ja häpeissään. Kuningas kääntyi heihin selin tukahduttaakseen naurunsa, koska hänen nyt täytyi näyttää ankaralta; mutta kreivi Henrikkiä suututti kuninkaan epäileminen ja iloinen mieli.

"Viekää koko tämä unikekovartio vankilatorniin", käski kuningas. "Siellä he voivat nukkua vielä kaksikymmentäneljä tuntia, ehkäpä sitten ovat nukkuneet tarpeeksi ja voivat toisen kerran pitää silmät auki", lisäsi hän ja poistui kreivin kanssa viereiseen huoneeseen. "Tästä lähtien en minä voi uskoa en teidän enkä rohkean Åke drotsini ihmeellisiä näkemisiä ja kuulemisia kuutamossa. Vain uskollisuudestanne minulle te näette pettureita joka nurkassa ja teette kilvan mitä päättömimpiä kepposia. Onkohan missään nähty moista henkivartiota!" Kun vartiohuoneen ovi oli sulettu, uskalsi kuningas nyt vasta nauraa oikein sydämensä pohjasta, ja kreivi Henrikin huolimaton puku sekä surkea ulkomuoto vahvisti vain hänen käsitystään asioiden oikeasta kulusta.

"Teidän epäilyksenne loukkaavat minua, herra kuningas", alkoi kreivi Henrik taas puhua, koettaen tukahuttaa kiivautensa, ja kietoi vaippansa ympärilleen. "Kuitenkin niin kauan kuin te nauratte uskollisille palvelijoillenne, olette te Jumalan kiitos terve ja reipas, eikä rehellisen miehen tarvitse siitä suuttua. Te voitte todistaa, miehet", jatkoi hän kiihkeästi avatessaan vartiohuoneensa oven — "ei, sehän on totta, sitä te ette voi, senkin unikeot!" huusi hän kiukkuisesti. "Torniin heti paikalla, ja te myöskin uninen herra henkivartija. Teille ei enää koskaan uskota kuninkaan vartion päällikkyyttä."

Nuori henkivartija, joka nyt pelästyneenä ja häpeissään oli herännyt ja vapautunut nöyryyttävästä asennostaan, kertoi nyt puolustuksekseen käsittämättömällä tavalla menettäneensä tajunsa, juotuaan vain yhden ainoan pikarillisen sitä iltajuomaa, joka heille oli tuotu. Samaten oli heille kaikille käynyt. Kuningas muuttui vihdoinkin totiseksi ja antoi ankarasti tutkia asiaa. Kuitenkaan ei saatu selville kuka heille oli antanut unijuoman. Ei ainoakaan kuninkaan väestä tiennyt siitä mitään. Ei ketään ollut herätetty ritariparvekkeella. Petturit olivat varmaankin ottaneet kiinni ylisuperiorin, sillä häntä ei löydetty mistään. Kun piispa ja apotti kuulivat mitä oli tapahtunut, olivat he hyvin hämmästyneet. Piispa lausui ääneen mielipiteensä, arvellen varmasti hyökkääjien olleen kaupungin tyytymättömiä kiltaveljeksiä, jotka tahtoivat ahdistaa häntä. Kuningas oli viimeisen keskustelunsa jälkeen hengellisten herrojen kanssa muuttanut matkasuunnitelmansa ja päättänyt heti matkustaa Helsingborgiin kiiruhtaakseen sieltä häitään ja asettaakseen kaikki järjestykseen morsiamensa vastaanotoksi. Kohteliaasti ja kylmästi hän kielsi piispan ja Metsäluostarin apotin enää seuraamasta itseään, ja nämä lähtivätkin aivan hiljaisina ja totisina matkaan Roskildeen, jotavastoin vanha provinsialipriori Olaus, kuninkaan toivomuksesta, seurasi häntä huolehtiakseen kanslerin tehtävistä kirjeenvaihdossa ynnä muissa samanlaisissa tehtävissä.

Pari tuntia auringon nousun jälkeen kuningas oli valmis lähtemään Sorretslövin kuninkaankartanosta, ja astuessaan sen huoneen läpi, missä kreivi Henrik oli ollut niin omituisena yövartijana, tarttui hän kreivin käteen, puristaen sitä sydämellisesti. "Jos te täällä olette karkoittanut viholliseni koukusta riippuvien kuorsaavien miesten avulla, niin te varmasti aivan muserratte heidät kun johdettavananne on haarniska-pukuiset valppaat miehet. Meklenburgin kreivi Henrik, tästä hetkestä alkaen te olette minun marskini teillä on samat oikeudet sodan ja rauhan aikana kuin marski Olavin poika Bilerillä." Näin sanoen kuningas ojensi hänelle pergamenttikäärön, joka sisälsi tämän korkean arvoaseman virkaanasetuskirjan. "Jos minä vielä joskus nauraisin teidän urotöillenne, uljas kreivi, ja sanoisin niitä unelmiksi ja näyiksi, niin kutsukaa vain minua epäuskoiseksi Tuomaaksi", jatkoi hän. "Jo lapsena oli minulla yhtä monta verivihollista kuin isälläni oli murhaajia", lisäsi hän vakavana, ääni liikutuksesta värähdellen. "Kuitenkin — yhtä paljon Minä kiitän Jumalaa ja Pyhää neitsyttä vihollisistani, ne opettavat joka päivä minua tuntemaan uskolliset ystäväni."

Kreivi Henrikin silmät loistivat ilosta; hän kiitti sydämellisesti kuningasta ja saattoi häntä parvekesillan yli linnanpihalle, missä kuninkaan lukuisa seurue jo ratsain odotti heitä. Kreivi Henrik hypähti iloisena satulaan kädessään uusi valtakirjansa, ja marskina ollen hän heti jakoi tarpeelliset käskyt pakolaisten takaa-ajosta ja kiinniotosta.

Kun ratsastettiin kuninkaankartanon pihalta, kaipasi kuningas kahta rakkainta turnajaisratsuaan ja suuttui siitä kovasti. "Totta totisesti, olipa se pahinta kaikesta!" sanoi hän ja loi ympärilleen niin ankaran ja synkän katseen, että nuoret ritarit katsahtivat pelokkaina toisiinsa, ja vanhalla maakuntapriorilla näytti olevan lepyttävä sana huulilla.

"Komeat, tuliset ratsuni! Miten uljaina ne olisivat tanssineet prinsessa Ingeborgin kirkkovaunujen edessä meidän hääpäivänämme", jatkoi kuningas kääntyen mestari Olaun puoleen. "Tämä ei tunnu minusta hyvältä enteeltä. He olisivat mieluummin saaneet polttaa kuninkaankartanon poroksi kuin ryöstää minulta nämä kuninkaalliset eläimet."

Nyt vasta saatiin kuulla, että jo edellisenä iltana oli kaivattu sekä ratsuja että molempia tallirenkejä, joiden oli niistä huolehdittava, ja joita turhaan oli etsitty kaikkialta.

"Minä vastaan siitä, että ne löydetään", sanoi kreivi Henrik ja lähetti heti muutaman miehistään niitä etsimään. Ratsastettiin edelleen mutta kuninkaan hyvä tuuli oli karkoitettu muutamiksi tunneiksi. "Niiden laisia minä en enää saa mistään", sanoi hän viimein lempeällä äänellä ja katseli Örekrogiin vievää tietä pitkin salmen yli, leivosten visertäessä iloisesti hänen päänsä yläpuolella ja hänen pitkien, keltaisten kiharainsa liehuessa kevättuulessa. "Aina kun ajattelin meidän hääpäiväämme kuvailin niiden tanssivan hänen vaunujensa edessä. Kuitenkin, sekin lie ollut vain lapsuusaikojeni haavekuvia. Luulenpa kiihkeiden toiveiden voivan tehdä meidät taikauskoisiksi ja lapsellisiksi. Kunhan meillä vain morsian kerran on vaunuissa, niin kyllä me saamme ne kirkkoon vedetyiksi."

"Siihen saatte kaksi kertaa niin monta kättä kuin täällä Tanskassa on sydämiä", sanoi kreivi Henrik ja pisti viheriän pyökinoksan hattuunsa. "Me tuomme nyt kesän mukanamme Helsingborgiin, kuninkaani. Kas, miten Tanskanmaan metsät kaareutuvat göötiläisiksi kirkoiksi ja morsiussaliksi!"

"Ei ainakaan sitä kirkkoa ja hääsalia voida minulta sulkea", huudahti kuningas hiukan katkerasti ja kohotti katseensa yli metsän kirkkaalle taivaalle. "Eikä myöskään tuota ikuista Jumalan kirkkoa", jatkoi hän, "käyköön miten tahansa sen esikuvan täällä tomussa. Eikö se ole totta, mestari Olaus?"

"Hurskas ja rakastavainen sydän on hengen oikea temppeli, herra kuningas", vastasi lempeä, tyven maakuntapriori. "Siellä missä on rakkautta ja elävää uskoa, ei siunausta Jumalan avulla puutu."

Kuningas nyökäytti ystävällisesti heille molemmille, ja nyt ratsastettiin joutuisasti Örekrogiin vievää tietä.