SEITSEMÄS LUKU.

Samana uudenvuoden aamuna, jona tuo lainsuojaton ritari vangittiin, uneksi Stig-marskin nuorin tytär levottomana Vordingborgin linnan "Neitsyttornissa." Hänen sisarensa nousi täysin pukeutuneena rukousjakkaraltaan ja kuunteli yhteen liitetyin käsin linnankappelin aamukelloja. Heikko päivänsarastus valaisi korkean, tilavan tornihuoneen.

"Apua, apua!" huusi Ulrika hypähtäen ylös vuoteeltaan. "Nukutko sinä, Margareta? Voi, miten hirmuista! Olihan se vain pahaa unta?"

"Mikä sinua vaivaa, rakas siskoni?" kysyi hiljainen Margareta ja tarttui hellästi sisarensa käteen. "Nyt sinä varmaankin taas uneksit tuosta onnettomasta ritari Kaggesta?"

"Voisit sentään olla hiukan kohteliaampi, sisar kulta! Ei hän nyt kovin onneton liene, kun minä hänestä uneksin. Kunhan vain tietäisin hänen olevan turvassa!"

"Rukoile Jumalaa ja pyhää neitsyttä että hänen julma kuvansa katoaisi sinun sielustasi!" jatkoi Margareta. "Hänen käy vielä kuitenkin onnettomasti. Kaikki se kunnia ja rikkaus, mitä hän on luvannut sinulle ovat vain tyhjiä ilmalinnoja, jotka hän on sinua pettääkseen rakennellut."

"Ne mitä sinä, siskoni, kutsut meidän ilmalinnoiksemme ovat kuitenkin monta vertaa paremmat kuin tämä liiankin tosi vankilalinnamme. Mitenkä voit sanoa ritari Kaggea julmaksi? Hänen uljaat sudenkulmakarvansa ovat minun ihastukseni. Voi, rakas sisko! Minä uneksin hänen olevan hengenvaarassa. Hän seisoi kahleissa edessäni ja pyysi minua rukoilemaan kuningasta hänen henkensä edestä."

"Hän on varmasti sinun paha enkelisi, Ulrika!" vastasi Margareta. "Hänen syynsä on, että me nyt istumme täällä. Kun sinä et vain olisi uskonut hänen imarteluaan ja viekasta kieltään! Hän ei kuitenkaan rakasta ketään maailmassa niinkuin itseään."

"Sisko kulta, miten voit noin sanoa? Etkö itse kuullut kun hän vannoi kalliin valan ja lupasi viedä meidät vapauteen henkensä uhalla?"

"Mutta silloin kun hänen olisi pitänyt uskollisena ja miehekkäänä ritarina pysyä sanassaan, oli hänelle kuitenkin oma halpa kostonsa ja elämänsä meidän rauhaamme ja vapauttamme kalliimpi", vastasi Margareta. "Hän teroitti sen nuolen, jolla Mads Jude ampui kuningasta. Mutta ennenkuin se jänteeltä ponnahti, oli hän livistänyt tiehensä ja jättänyt meidät ansaan."

"Mutta hän seurasi kuitenkin meitä hengenvaaran uhalla tänne portille asti, ja jos ei sinulle drotsi olisi sekä minua että itseäsi rakkaampi, niin emme me nyt istuisi täällä."

"Jos meidän vapautemme saavutetaan vain konnantöillä ja salamurhilla, niin ennemmin voimme istua täällä vangittuina koko elämämme ajan" — vastasi Margareta. "Jos jalo drotsi Åke olisi ollut vihollisemme eikä ystävämme, niinkuin hän on osoittanut olevansa, niin en minä kuitenkaan olisi jättänyt häntä siihen tilaan ja antanut hänen vertavuotava olla ilman apua ja hoitoa. Ennemmin minä istun koko elämäni vangittuna kuin pakenisin hurjan salamurhaajan kanssa ja antaisin jalon drotsin epäillä minua vähimmästäkään osallisuudesta tähän konnantekoon."

"Sinä oletkin liian tunnontarkka, Margareta sisko! Minua kohtaan sinä kyllä olet puoleksi enkeli, mutta tunnusta pois: Et sinä vain Vapahtajamme rakkauden tähden jäänyt niin ylevästi drotsia hoitamaan. Onhan hän jotenkin kaunis nuori mies, vaikkei häntä juuri voi verrata ritari Kaggeen. Luuletko sinä, etten minä ole huomannut miten hellästi te toisianne katselette aina silloin kun sinä hänen haavansa sidot. Kyllä hän nyt on sinulle kiitollinen, —"

"Elä suutu, rakas Ulrika!" vastasi Margareta, sävähtäen hehkuvan punaiseksi. "Mitä pahaa siinä on, että minä hoidan häntä hyvästä sydämestä?"

"Hoida vain niin hyvästä sydämestä kuin tahdot, enhän minä koskaan ole sanonut siinä pahaa olevan. Puhu sinä vain aina siitä jalosta ja hurskaasta, niinkuin hän olisi ainoa kunnon ritari koko kristikunnassa. Mutta suo sitten minulle edes oikeus puolustaa ritari Kaggea ja huolehtia hänestä, kun hän syöksyy hengenvaaraan minun tähteni! En minäkään hyväksynyt sitä että hän karkasi silloin kun meidät vangittiin. Siitä minä ripitänkin hänet aikatavalla kun tavataan; mutta mitä hän olisi voinut niin monelle? Päästyään pakenemaan, hän kuitenkin toivoi vapaana ollen voivansa pelastaa meidät. Enkä minä sano sitäkään oikein ritarinteoksi, että hän pimeässä porttiholvissa hyökkäsi drotsin kimppuun, antamatta torvensoittajan ensin ilmoittaa tuloaan. Mutta onhan kaikessa taistelussa viekkaus luvallinen suurta ylivoimaa vastaan ja kuitenkin se oli uhkarohkea yritys, jonka hän ehkä vielä saa maksaa hengellään, vaikkei siitä meille ollutkaan hyötyä. Oi, jospa minä vain tietäisin hänen olevan turvassa, niin minä olisin mielelläni kärsivällinen ja kestäisin vielä jonkun ajan tätä vankeutta. Kunhan kuningas saa tietää mitä minä nyt tiedän, niin hän muuttaa mielensä ja kohtelee meitä prinsessoina."

"Onneton! Mitä sinä puhut?" keskeytti hänet Margareta kauhistuneena ja kalpeni. "Kuka mieletön ihminen on sinulle sellaista kuvitellut —"

"Se oli siis kuitenkin sama salaisuus, jota sinä et tahtonut minulle ilmaista, hurskas siskoni!" keskeytti Ulrika hänet, armollisesti hymyillen. "Minä olin aikonut salata sinulta tämän tietoni, kunnes voisin näyttää sinulle mihin se kelpaisi; mutta nyt sinä näet, että ritari Kagge on minulle paljoa uskollisempi kuin sinä: silloin kun sinä vain ajattelet haavoittunutta drotsiasi, on minun lainsuojaton ritarini antanut minun arvata oikean syntyperäni lähettämällä minulle tämän viestikapulan, joka on kaikkia maailman drotseja tärkeämpi. Tämä sukutaulu voisi avata meille jokaisen Tanskan vankilan oven." Näin sanoen hän otti esille riemuitsevan näköisenä pienen somasti leikkauksilla koristetun puutaulun, mihin oli piirretty ruhtinaallinen vaakuna: kolme kruunattua leopardia, ja sen alle Ulrikan nimi riimukirjaimilla, prinsessa Mereten, kuningas Eerik Eerikinpojan ja junkkari Kristofferin nimien viereen. "Katsoppas, siskoseni!" sanoi hän niiaten, "nuo kruunupäiset leopardit ovat kuvatut kuninkaan suureen sinettiin. Minä tiedän sen asian vasta vain osaksi, mutta senverran ovat kuitenkin nuo saamani salaiset viittaukset selvittäneet minulle, että kuninkaan isä on ollut salaisesti naimisissa erään Stig-marskin sukuun kuuluvan ylhäisen naisen kanssa. Se oli tietysti vaarallinen asia, koska hänellä jo oli toinen kuningatar; mutta minä olen kuitenkin hänen tyttärensä ja silloin tietysti myöskin prinsessa Mereten sisarpuoli, vaikkei sitä saa kukaan tietää. Minun äitiparkani sai paljon kärsiä senvuoksi ja kuolikin surusta; mutta sen ovat sinun isäsi ja hänen sukulaisensa ankarasti kostaneet. Minut on kasvatettu marskin talossa sinun sisarenasi, senvuoksi minäkin olen joutunut saman vainon alaiseksi kuin koko sinun sukusi."

"Oi, elä usko sanaakaan tuosta onnettoman sekavasta jutusta, rakas Ulrika!" huudahti Margareta ja purskahti itkuun. "Polta nuo onnettomuustiedot ja usko minua, sinä olet varmasti minun sisareni. Kaikki nuo turhat puheet sinun ylhäisemmästä syntyperästäsi tuottavat sinulle vain häpeää ja ikävyyksiä."

"Etpä sinä taitaisi noin puhua, jos olisit nähnyt oman nimesi kuninkaiden ja ruhtinaiden rinnalla", vastasi Ulrika ylvästellen, katsellessaan säihkyvin silmin puutaulua. "Ja katso!" jatkoi hän käännettyään sen. "Tässä on norjalaisen herttua Haakonin leijonakilpi ja sukutaulu; se ulottuu aina Harald Haarfayeriin; ja katso tuossa sivuhaarassa on minun ritari Kaggen nimi. Hänkin polveutuu kuninkaista ja ruhtinaista. Muistatko sinä mitä vanha Elsa-muori povasi minulle Haldissa? Hän sanoi, että minusta kerran tulee kaunis prinsessa joka saa kauniin ja rikkaan ruhtinaallisen sulhasen."

"Oi, rakkahin sisareni!" huudahti Margareta huolestuneena. "Lapsellisella koreiluhalullasi sinä olet saattanut sielusi kunniattoman kerskailijan leikkikaluksi. Vain paha henki on voinut kuiskata sinulle onnen ja kunnian lähteeksi sen perhesurun, joka tuotti onnettomuutta maalle, sekä meidän kuululle suvullemme. Sen miehen suonissa ei virtaa ruhtinaanverta, vaan konnanverta, joka saattoi kuvata sinulle kunniaksi sen minkätähden sinun täytyisi häpeästä kuolla, jos sinä uskoisit sen todeksi ja ymmärtäisit mikä syntyperä todellakin on ylevä ja suuri."

"Onpa vahinko, ettet sinä ole pappi, sisko!" sanoi Ulrika keikauttaen niskojaan. "Jos tarina minun ylhäisestä syntyperästäni olisi vain perätön ja valheellinen huhu, niin tuskinpa sillä olisi ollut niin tärkeät seuraukset tässä maassa. Olethan sinä itsekin uskonut ne tosiksi, koska et ole milloinkaan uskaltanut niistä minulle puhua; mutta minä olen jo kauan aavistanut sen. Vanha Elsa-muori Haldissa ei uskaltanut siitä suoraan puhua. Mutta täytyyhän sinun itsekin myöntää todeksi, että kaikki, jotka ovat tunteneet meidät ja meidän sukumme, ovat aina kumartaneet paljoa syvempään minulle kuin sinulle, vaikka sinä olet vanhin. Minä olen usein nähnyt ihmisten viittaavan jälkeeni, silloin kun olin juhlakoruissani, ja kuullut heidän kuiskaavan: katsokaa, tuossa astuu pikku prinsessa, katsokaa hän räpyttelee kauniilla silmillään aivan kuin kuningas Silmänräpyttäjä."

"Sisko raukka, sisko raukka!" päivitteli Margareta ja sulki hänet itkien syliinsä. "Oletko sinä voinut häpeämättä kuunnella noita julkeita häväistyssanoja? Ovatko he voineet imarrella sinun turhamaista lapsensydäntäsi tuolla korunimellä, jonka alla piili mitä katkerin iva ja ylenkatse? — Ulrika parka, sinun suurin onnettomuutesi on kuitenkin sinun oma sokeutesi. Se saattaa sinut ylpeilemään sinun omasta onnettomuudestasi ja häpeästäsi. Oi, jospa tuo taru kauhistuttaisi sinua kuin manalan ääni, niin silloin minä vielä voisin lohduttaa ja auttaa sinua. Minä tahtoisin itkeä sinun kanssasi ja rukoilla pyhää Neitsyttä antamaan sinulle sen lohdutuksen, jonka hän antoi minulle silloin kun kaikki lapsuudessani näkemäni ja kuulemani kauheudet olivat minulle kuin kamalana unena, ja jolloin aivan kuin enkelin ääni kuiskasi minun sieluuni: se oli väärinkäsitystä, mielipuolisuutta, harhanäköä kaikki. Oi, äiti, äiti, mitenkä voin pitää sinulle antamani lupauksen ja tuoda tämä eksytetty lapsi pelastettuna sinun syliisi!"

"Sinun rakkautesi, vanhurskautesi ja tunnontarkkuutesi ikävystyttävät minua, sisar Margareta", keskeytti Ulrika hänet ärtyisenä. "Äiti olikin vain minun kasvatusäitini; sen voin kyllä ymmärtää: eihän hän koskaan sanonut minulle ainoatakaan ystävällistä sanaa, enkä minä mustan hunnun vuoksi milloinkaan nähnyt hänen kasvojaan. Jos sinä tuntisit oikeaa sisarenrakkautta minua kohtaan, niin sanoisit kyllä kuka minun oikea äitini oli; mutta sinä et olekaan minun sisareni. Minä olisin tyytyväinen, jos sinä pääsisit luostarin turviin, siellä sinä saisit surra ja rukoilla minun puolestani niin paljon kuin haluaisit häiritsemättä minua sillä. — Mutta ei sentään, täytyisihän minun silloin erota sinusta —, sitä minä en kestäisi", lisäsi hän hellästi. "Rakas, hyvä Margareta, minä olen nyt kerran sellainen maailman lapsi", jatkoi hän lapsellisesti ja taputti sisarensa poskea — "olenhan minä sanonut sen sinulle sata kertaa. Enhän minä ole nähnyt enkä ollut osallisena kaikissa niissä onnettomuuksissa, jotka tapahtuivat täällä meidän lapsuutemme aikana, tai ennenkuin minä synnyin. Mitenkä sinä voit vaatia, että minä surisin niitä. Mitä hyötyä siitä olisi, jos minä sinun kanssasi alkaisin tässä niistä voivotella. Mitä meidän vanhempamme tai heidän sukulaisensa ovat kärsineet tai rikkoneet, sen pyytäköön pyhä Neitsyt Vapahtajan heille hyvittämään ja anteeksi antamaan; mutta sitä emme me kumpikaan voi auttaa. Minä kiitän Jumalaani ja Luojaani, että Hän loi minut tähän kauniiseen maailmaan, enkä minä häpeä syntyperääni vaikka olisinkin vain puoleksi prinsessa. Enkä minä välitä vähääkään siitä surkeudesta ja häpeästä, josta sinä niin välttämättömästi tahtoisit minun joutuvan epätoivoon. Joko kaikki on turhaa puhetta, ja silloinhan ei ole minkäänlaista valittamisen syytä, tai se on totta, ja minä saan tyytyä siihen niinkuin muuhunkin kohtalooni. Sittenhän minä olen kuitenkin prinsessa, ja mitä häpeää siitä on, että minua kutsutaan siksi mikä minä olen, ja että ruhtinassukuinen ritari kosii minua kohottaakseen minut siihen asemaan, joka minulle oikeudella kuuluu?"

"Jumala auttakoon sinut siitä kunniasta ja kosijasta, sisko parka!" vastasi Margareta. "Ritari Kaggen puheissa ei ole ainoatakaan totuuden sanaa. Jokainen tietää hänen syntyneen tässä maassa paremmasta suvusta, kuin minkä arvoinen hän on. Vasta lainsuojattomaksi jouduttuaan ja tultuaan Norjaan, hän alkoi kieltää oman sukunsa, ja kerskaa nyt häpeällisellä tavalla polveutuvansa norjalaisesta ruhtinassuvusta. Tuollainen kunniaton sepustelu kyllä osoittaisi sinulle mitä miehiä hän on, jos et sinä tavoittelisi hänen kanssaan sitä väärää loistoa, joka ei tiedä mistään kunniasta."

Heidän näin keskustellessaan oli Ulrika pukenut ylleen pyhävaatteensa, ja päivä oli valjennut. "Katsoppas nyt minua!" sanoi hän peilaillessaan itseään seinällä riippuvassa kirkkaassa kilvessä. "Täytyykö minun todellakin niin hirveästi hävetä olemassaoloani ja toivoa etten ikinä olisi syntynyt? Olisihan se häpeällistä ja jumalatonta! Suoraan puhuen, sisko, jos minä rupeaisin epäilemään kaikkea mitä ritari Kagge on puhunut minulle minun syntyperästäni ja kauneudestani, niin täytyisi minun epäillä omia silmiänikin, ja jokaisen peilin, jonka näen, täytyisi sitten olla yhtä petollisen imartelijan kuin sinä sanot hänen olevan."

"Peili on varmasti petollinen imartelija", vastasi Margareta. "Se näyttää meille vain pään ja sileän pinnan, joka peittää meidän luurankomme ja pääkallomme; mitä enemmän miellymme siinä kuvastuvaan katoavaiseen harhakuvaan, sitä enemmän se sokaisee silmämme ja turmelee sielumme. Jos sinä olisit kuullut miten Kagge lateli minulle liijoiteltuja kohteliaisuuksiaan, ennenkuin hän oli nähnyt sinut täyskasvaneena ja saanut koreille lauseparsilleen ja suunnitelmilleen meidän kadotettujen tilustemme ja oikeuksiemme takaisinhankkimisesta sinusta halukkaamman kuuntelijan, niin tuskinpa olisit säästellyt häntä vähemmältä pilkalta ja kiusanteolta kuin säästit typerää herra Pallea —"

"Voi, miten hirvittävän mahdoton sinä voit olla, rakas, hurskas siskoni!" keskeytti Ulrika hänet. "Onhan paksu, typerä herra Palle aivan luotu pilkattavaksi. Kyllähän minä tiedän, että ritari Kagge oli ennen hiukan rakastunut sinuun; mutta sen minä kernaasti suon hänelle anteeksi, kun se niin pian unohtui; olithan sinä kuitenkin tavallaan minun sisareni, ja minä olin silloin vain lapsi. Sinä olisit varmaankin toivonut hänen huokailevan itsensä kuoliaaksi sinun kylmyytesi tähden; mutta se olisi liiaksi vaadittu nuorelta kauniilta ritarilta. Täytyykö hänen välttämättömästi olla uskoton ja epäluotettava rakastaja senvuoksi, että hän erehtyi sisaruksista ennen kun hän oikein oli selvillä omastaan ja meidän sydämistä? Mitä hän sille voi, että sinä olit niin kylmä ja sietämättömän hurskas? Ja oliko todellakin niin anteeksiantamaton synti, että minä lopullisesti olin hänestä yhtä kaunis ja ehkä vähän enemmänkin?"

"Rakas soaistu lapseni!" huokasi Margareta taputtaen sisartaan poskelle ja sivellen vallattoman, keltaisen kiharan hänen otsaltaan. "Täytyykö sinun aina etsiä kaikista tunteista tyhjä ja katoavainen alote ennenkuin sinä oikein voit ne ymmärtää? Åke Kagge oli meidän isämme uskollinen aseenkantaja, se on totta; hän oli sen kostotyön kiihkeimpiä osanottajia, jonka syyn sinä luulet tietäväsi. Jos tämä sinun luulosi ei ole perätön, ja sinä olet todellisuudessa se, mitä uskottelet olevasi, niin mitenkä voit pelkäämättä ojentaa kätesi miehelle, joka oli Finnerupin ladossa?" Hän vaikeni ja laskeutuessaan polvilleen rukousjakkaralle hän liitti kätensä hiljaiseen rukoukseen, ja nojasi kauniin päänsä messukirjaan.

"Sisar, rakkahin sisar, sinä olet peloittanut minut", huudahti Ulrika aivan kalpeana. "Kammottava, verinen näky vilahti silmieni ohitse. — Oi, sinä olet oikeassa, minä en tullut sitä ennen ajatelleeksi. Jos on totta mitä kuulin syntyperästäni, niin ei minun olisi pitänyt herra Kaggea rakastaa. Ja kuitenkin, enhän minä ole koskaan nähnyt tuota ylhäistä herraa, joka surmattiin Finnerupin ladossa. Jos minun pitäisi vihata kaikkia niitä, jotka olivat hänen kuolemaansa syyllisiä, niin täytyisi minun myöskin vihata minun äitiäni ja sinun äitiäsi ja isä Stigiä. Oi, sinä olet kuitenkin oikeassa, sisko, meidän ei pitäisi koskaan ajatella kohtaloamme tässä maailmassa, jos tahdomme olla iloisina muiden joukossa. Joko meidän täytyy unohtaa kaikki, mitä ympärillämme on tapahtunut, tai mennä luostariin ja sanoa hyvästit tälle ihanalle maailmalle. Mutta sitä minä en voi, rakas sisar! Rukoile sinä minun puolestani. Minä tahdon unohtaa sen, mitä minun ei ole hyvä ajatella; minä en kuitenkaan voi vihata ketään koko maailmassa, ja sitä joka minua rakastaa oikein sydämestään minä en voi olla rakastamatta, olkoon hän kuka hyvänsä, ja vaikka hän olisikin lainsuojaton ja karkoitettu." Hän purskahti kiihkeään itkuun ja piteli pitkiä keltaisia kiharoitaan silmillään.

"Rakkahin Ulrika! Elä itke, minä rukoilen sinun puolestasi niin kauan kuin elän", sanoi Margareta. Hän nousi nopeasti rukousjakkaralta ja sulki sisaren hellästi syliinsä. "Emmehän edes ole toivottaneet toisillemme hyvää uutta vuotta. Jumala ja rakas neitsyt Maria tehkööt sinut hurskaaksi ja kärsivälliseksi ja onnelliseksi, ja antakoon meille molemmille sen, mikä voi edistää parhaiten meidän sielumme autuutta! Elä itke, rakkahin Ulrika! Jos minä olen puhunut sinulle kovasti ja surettanut sinua, niin anna se minulle anteeksi äidin vuoksi! Hän pyysi minun neuvomaan sinua ja suojelemaan sieluasi turhuuden ajatuksilta; mutta näenhän minä sinun jo olevan hyvän, hurskaan ja siunatun. — Elä vain itke!"

"Lupaatko sinä ettet enää koskaan puhu pahaa ritari Kaggesta tai vaadi minun unohtamaan häntä tai olemaan hänestä uneksimatta? Sillä minä en sitä voi, enkä tahdo." Näin sanoessaan Ulrika pyyhki silmänsä pitkillä hiuksillaan ja katseli niiden alta veitikkamaisesti sisareensa.

"Rakasta Jumalan nimessä jokaista ihmissielua, missä piilee kipinäkin Jumalan rakkautta!" vastasi Margareta. "Mutta elä vain ole suruissasi!"

"No niin, sen lupaan", sanoi Ulrika vetästen kädet silmiltään; hän hymyili ja suuteli sisartaan kiihkeästi. "Onnellista uutta vuotta, sisar Margareta. Toivon sinun saavan kauniin drotsin mieheksesi ennen vuoden loppua ja toivon meidän olevan onnellisesti tämän häkin ulkopuolella ennenkuin metsä vihertää ja linnut laulavat!" Ja nyt hän alkoi pyöritellä hiljaista siskoaan vankilanlattialla, laulaen:

"Ma linnan tiedän, mi himmentää Voi kuninkaan kartanot suuret. Kultaa ja hopeaa kimmeltää Sen harmaakiviset muurit."

"Hiljaa, hiljaa, rakas sisar, joku tulee", pyysi Margareta. Ulrika totteli ja kuullessaan rautakankia vedettävän oven takaa, asetteli hän nopeasti tukkansa järjestykseen peilin edessä, ja koetti äkkiä olla hyvin jäykän ja ylhäisen näköinen. Ovi avattiin, ja sisään astui pieni, vilkas kamarineito auttamaan heitä pukeutumisessa ja toi heille tavallisen aamujuoman. "Neitsyt Maria ja pyhä Josef suokoon teille onnellisen uuden vuoden, jalot neidot!" sanoi tyttö niiaten ja asetti lämpimän olutjuustovadin pöydälle. "Isäntä pyytää minun kysymään haluatteko ajaa hänen rouvansa kanssa aamumessuun. Tänne on tullut tänä yönä vieraita", lisäsi hän jutteluhaluisena. "He ovat nukkuneet täällä ylhäällä ritarisalissa. Mutta heille laitetaan huoneet kuntoon, he tulevat aamiaiselle tänne naistupaan, ja suuren parvekesalin takkaan on pantu tuli. Ne kolme vierasta herraa ovat tulleet kuninkaan luota; luullaan drotsin aikovan matkustaa."

"Matkustaa?" toisti Margareta sävähtäen hehkuvan punaiseksi. "Oi, niin", lisäsi hän hiljaa, "Onhan se mahdollista, jos se on välttämätöntä. Muutaman päivän hiljaisuus olisi kuitenkin vielä ollut hänelle hyväksi. Seuraa minua naistupaan, pikku Kaarina! Ehkä minun täytyy joutua siteitä vaihtamaan."

"Ei, odotappas ja katso ovatko hiukseni hyvästi!" sanoi Ulrika. "Onnellista uutta vuotta, pikku Kaarina, sulhanen ennen vuoden loppua!"

"Häitä voisitte paremminkin toivottaa, sillä sulhasia riittää kylliksi vuoden pitkään", vastasi tyttö nauraen. "Tukkanne on mainiosti asetettu, neiti Ulrika! Jos minulla olisi niin hienot silkkihiukset ja lisäksi helminauhat ja kultakoristeet, niin enpä, totta maar, ikinä toivoisi emännänpäähinettä niiden peitoksi. Mutta omat hiukseni peittäisin kernaasti mitä pikemmin sitä parempi: sillä joka kerran kun sulhaseni saa torat isännältään, täytyy minun aina kuulla niiden olevan takkuisia ja karkeita. Te olette hoikka kuin pajuvitsa, neiti Ulrika!" jatkoi hän katsellessaan Ulrikan pukeutumista ja ihaillessaan hänen somaa olentoaan. "Kyllä sen heti näkee, että te olette hieno, ylhäinen ritarintytär, ettekä kamarineito tai keittiöpalvelija. Minä näin heti, että te olitte syntynyt silkkiä ja purppuraa kantamaan. Ei noiden sarkanuttujen alla ole meidän säätyisiämme tyttöjä, sanoin minä taloudenhoitaja Maarenille heti teidät nähtyäni. Ja kun isäntä sitten oli niin kohtelias teille, ja hänen rouvansa lähetti teille kaikki ne ihanat vaatteet ja koristeet jouluiltana, niin kyllä me huomasimme olevan totta, että meillä oli häkissämme ylhäisiä lintuja, kukaties prinsessakin niinkuin jotkut luulevat tietävänsä. Tuo lehdenvihreä puku sopii teille kuitenkin kaikkein parhaiten, neiti Ulrika! Mutta jos minä olisin Margareta-neidin sijassa niin enpä toki panisi ylleni tuota valkohihaista pukua uudenvuodenpäivänä, se on niin surullisen näköinen, eikä se ole mikään onnea ja iloa tuottava merkki näin vuotta alkaessa."

"Ruumisliinan väri on ollut omani äitini ja isäni kuolemasta asti", vastasi Margareta syvään huoaten. "Mutta tule nyt, pikku Kaarina! Sillaikaa kun sinä täällä tarkastelet vaatteita ja koristeita on moni messu laulettu loppuun."

"Aamumessu on jo loppunut, ja vielä on pitkältä aikaa päivämessuun", sanoi kamarineito. "Teidän täytyy ensin vähän syödä, neiti Margareta! Ette te voi paastonneena lähteä kirkkoon tai drotsin haavaa sitomaan."

"Samaa minäkin sanon!" sanoi Ulrika veitikkamaisesti nauraen, ja alkoi innokkaasti syödä olutjuustoaan. "Drotsi on siis parantunut ja aikoo matkustaa!" jatkoi hän. "Niin uljaalle herralle lieneekin raskasta maata kauan naisten hoidokkina, varsinkin kun haava on juuri niskassa."

"Häpeä ei ole hänen vaan sen konnan, joka ei uskaltanut astua hänen näkyviinsä!" vastasi kamarineito. "Niinhän tekin ajattelette, neiti Margareta?"

"Samoin ajattelee myöskin minun sisareni", huokasi Margareta. "Mutta tulkaa, minä luulen kuulevani kellojen soivan — —"

"Siihen on vielä pitkältä. Sinä olet varmasti liian hurskas, sisko!" sanoi Ulrika veitikkamaisen näköisenä. "Sinä unohdat melkein aina aamujuomasi messun tähden, ja sinä kuulet sinne soitettavan aivan liian aikaisin. Mutta totta totisesti, ennen messuun menoa on drotsin niska sidottava, ja siihen kuluu aina vähän aikaa. Kyllä minä tulen. Ottakaa minut sentään mukaanne! Nyt minä heti tulen: minä en tahdo jäädä enää yksin tänne lukkojen taa. — Niin, niin, siskoni, jos ei sinua olisi, miten jumalaton olisinkaan, nukkuisin varmasti jokikisen aamumessun ohi. Saatpa kiittää drotsin niskaa siitä, ettet koskaan nuku liian kauan. Odota, nyt minä tulen!" Hän joi tinavadin tyhjäksi ja kiirehti sitte sisarensa ja kamarineidon kanssa ulos ovesta.