NELJÄS LUKU

Sillaikaa ratsasti junkkari Kristoffer seurueineen Sjöborgiin. Muukalaisen prelaatin [prelaatti = korkea-arvoinen pappi] mukavuudeksi ratsastettiin hiljalleen. Se salaperäinen merkitseväisyys, millä kardinaali Isarnus paavillisena lähettiläänä oli osannut ympäröidä itsensä, ja se varovaisuus, millä hän vältti kaikki tungettelevat kysymykset, oli saattanut prinssin tuskalliseen jännitykseen, jota hän turhaan koetti peittää. Isarnus oli suuressa arvossa pidetty pappi, ja hän eli sillä komeudella, joka vastasi hänen korkeaa arvoaan kirkollisena ruhtinaana. Hänen ylellisesti puetut palvelijansa seurasivat kunnioittavan matkan päässä hänen jälestään samoinkuin hänen famuluksensa [famulus: apulainen] ja kirjurinsa; lähinnä häntä ratsasti Esromin apotti sekä kaksi muukalaista veljeskuntalaista. Näiden kahden maalaisensa ja apotin kanssa hän puhui vuoroon italian ja latinan kieltä. Puhuessaan prinssin tai markkreivin kanssa hän puhui lyhyesti melkein käsittämätöntä saksaa: ja hän näytti käyttävän hyväkseen tätä yhteisen keskustelukielen puutetta ryhtymättä ollenkaan keskusteluihin joihin hänen mielestään oli viisainta olla yhtymättä. Tärkeimpien asioiden käsittelyssä hän käytti famulustaan tulkkinaan. Kaikkialla missä tämä mahtava prelaatti esiintyi maassa, oli hän pelonalaisen kunnioituksen esineenä. Hänen punaisen kardinaalihattunsa outo näkeminen vaikutti kansaan kuin pyrstötähden ilmestyminen, ja sitä pidettiin yhtä paha-enteisenä kuin tuota pelottavaa taivaan tulimerkkiä. Jopa jotkut yksinkertaiset talonpojat luulivat häntä itse paaviksi, joka nyt oli tullut Tanskaan panemaan kuninkaan pois hallituksesta sekä julistamaan koko kansan pannaan; pelästyneet talonpojat ja varsinkin vanhat vaimot polvistuivatkin senvuoksi enemmän pelosta kuin hartaudesta hänet nähdessään. Hänen pitkänomaisilla, keltaisilla ja liikkumattomilla kasvoillaan ja uhkaavalla, kylmällä katseellaan oli, yhteydessä tuon ennakolta saadun käsityksen kanssa hänen melkein yliluonnollisesta, salaperäisestä voimastaan, melkein kivettävän Medusa-pään vaikutus. "Rakas, herra paavi, elkää saattako meitä onnettomuuteen!" valittivat usein hänen tiellään polvistuvat sairaat ja vaivaiset. Hän ei ymmärtänyt heitä, eikä hänen ohuvilta, yhteenpuristuneilta huuliltaan kuulunut sanaakaan; hän kohotti vain kylmän näköisenä käsivartensa, ja kolmella sormellaan, joissa komeat sormukset kimaltelivat, viittasi hän heidän paljastettujen päidensä yli siunauksen äänettömän merkin, jonka nämä pelkäsivät pian muuttuvan kiroukseksi. Sillä papiston oma pelko, sekä heidän innokkaat kehoituksensa kääntymykseen, olivat pian tehneet tunnetuiksi ne uhkaukset, jotka hän oli lausunut kuninkaalle viimeksi valtakunnasta poistuessaan.

Tämän hengellisen kansanpelottimen kanssa lähestyi junkkari Kristoffer nyt Sjöborgia. Koetettuaan turhaan voittaa salaperäisen arkkipiispan luottamuksen, oli junkkari vetäytynyt syrjään ja jättänyt paikkansa kardinaalin vieressä Esromin apotille ja molemmille vieraille hengellisille herroille, jotka keskustelivat hänen kanssaan latinaksi filosoofisista ja teoloogisista asioista. Reipas, iloinen markkreivi, ratsasti ritari Helmer Sinisen rinnalla puhellen innokkaasti taisteluretkistä ja turnajaisista. Junkkari antoi myöskin heidän ratsastaa ohitseen, jääden yksin jälkeen ruotsalaisen valtaneuvoksen, drotsi Brunken, kanssa, jolle hänellä näkyi olevan tärkeä sana sanottava ennenkuin he saapuivat Sjöborgiin.

"Nyt te arvattavasti siirrätte kotimatkanne, herra drotsi!" — sanoi prinssi tuttavallisesti. "Tämän salaperäisen vieraan käynti voi olla yhtä suuresta merkityksestä teidän kuninkaallenne ja Ruotsin valtaneuvostolle kuin meille."

"Ehkäpä se täällä saa aikaan suurempia muutoksia kuin herrat toivovatkaan" — vastasi drotsi Brunke epämääräisesti. "Mitä te muuten arvelette, jalosukuinen herra junkkari?"

"Tuo punareunainen pilvi on varmasti täynnä pyhiä salamansäteitä", jatkoi prinssi viitaten kardinaaliin, jonka punainen hattu vilkkui puiden lomitse kuutamossa. "Jos minun uhkarohkea veljeni nyt ei myönny, on onnettomuus ovella. Sellaiset seuraukset ovat kaikilla puolinaisilla toimintaohjeilla. Mahtava valtiovanki on ajoissa haudattava tai päästettävä vapaaksi. Eikö se ole teidänkin mielipiteenne, herra drotsi?"

"Usein se voi olla viisainta, arvoisa herra!" vastasi Brunke. "Kuollut ei voi syyttää, ja ylevästi vapautettu ei sitä tahdo."

"Te tiedätte mitä pakolaista tarkoitan", jatkoi prinssi. "Nyt hänet ehkä vapautetaan, ja hän on silloin vaarallisempi kuin koskaan ennen — tai rajuilma Roomasta puhkeaa, josta hän on niin suurella äänellä kerskannut. Hän oli jo melkein haudattu; siitä minä olin pitänyt huolen, vaikka vähän siitä sain kiitosta osakseni; turhasta säälistä hänet taas nostettiin haudasta; säälien sairasta pappia he tyhmyydessään vapauttivat piispan kätyrin, niin että hän pääsi pakenemaan ja yllyttämään taivaan ja maan meidän onnettomuudeksemme. Minä kehoitin ajoissa sovintoon: mutta silloin kun ankaruus olisi ollut tarpeen oltiin heikkoja, ja nyt, kun sovinnollisuus olisi viisainta, ollaan ankaria ja jyrkkiä. Minun neuvojani ei milloinkaan otettu kuuleviin korviin; minä sain vain vihan ja kiittämättömyyden palkakseni. Luulenpa nyt kuitenkin ihmisten silmien aukeavan, samoin myöskin teidän nuoren kuninkaanne, jos hän tahtoo seurata viisainta neuvonantajaansa."

"Hyvin mahdollista, jalosukuinen prinssi!" vastasi Brunke viekkaasti hymyillen. "Minä en vielä kuitenkaan huomaa vaaraa, ja vaikka olisinkin niin onnellinen, että näkisin sen ja ymmärtäisin teidät — niinkauan kun Torkkeli Knuutinpoika on valtakunnanhoitaja ja niin suuressa suosiossa ja arvossa" — — hän vaikeni olkapäitään kohauttaen.

"Hän kohoaa vain suistuakseen", jatkoi prinssi. "Antakaa nyt vain hänen voittaa myöskin veljeni suosio! — Se ei kohota hänen luottamustaan teidän valtaneuvostossanne. Hän kaivaa jo itselleen hautansa ystävyyssuhteellaan teidän vaarallisien herttuoittenne kanssa sekä sillä korkealla lankoudella, josta huhuillaan."

"Voihan olla mahdollista, korkea herra", vastasi Brunke ilkeästi nauraen, "ettei hänen kehuttu viisautensa ole kovinkaan suuren arvoinen. Kyllä hätä neuvot keksii. Jos teidän kuninkaallinen veljenne ei vain olisi niin kärsimätön rakastaja, ja meidän kaunis prinsessamme olisi häneen vähemmän kiintynyt".

"Lastenpäähänpistoja!" keskeytti hänet prinssi. "Tässä täytyy ainoastaan valtioviisauden vallita, eikä lapsellisten hassutusten. Teidän nuori kuninkaanne ei liioin kiirehdi naimistaan, ja siinä hän tekee viisaasti. Meidän kesken puhuen, Brunke!" kuiskasi hän tuttavallisesti ja melkein pysähdyttäen hevosensa. "Minun sisareni ei ole sovelias puoliso teidän kuninkaallenne, ja hänen tunteellinen sisarensa vieläkin vähemmän minun veljelleni. Tämä kaksinkertainen yhdysside tulee vahingolliseksi molemmille valtakunnille. Te joudutte helposti osallisiksi meidän onnettomasta suhteestamme paavilliseen hoviin, ja jos vihamielisyys teidän kuninkaanne ja hänen veljiensä välillä puhkeaa ilmiriitaan, niin ei ole epäilystäkään kenen puolelle prinsessa Ingeborg, kuningattarena, kehoittaa minun rakastetun veljeni asestamaan Tanskaa: tiedättehän itse paremmin kuin minä, että hän rakastaa paljon enemmän sotaista herttua Eerikkiä kuin kruunattua veljeään."

"Totisesti, minä ihailen teidän valtioviisauttanne, korkea-arvoisa herra!" vastasi Brunke imarrellen, vaikka hänen viekas katseensa näytti oivaltaneen prinssin salaisimmat ajatukset. "Te olette yhtä viekas kuin ylevä: te asetatte Tanskan ja Ruotsin onnen tärkeämmiksi kuin teidän oman sisarenne ja veljenne yksityiset sydänasiat. Siitä minä tunnen teidän ylevän ruhtinaallisen henkenne, joka asettuu pikkumaisten perhesuhteiden yläpuolelle. Mutta totta puhuen, minä en käsitä miten tämä kaksinkertainen liitto voitaisiin estää tai peruuttaa ilman rauhanrikkomusta. — Niinkauan kuin teidän kuninkaallisella veljellänne on täällä valta ja hän vain seuraa omaa tahtoaan" — —

"Odottakaa, Brunke!" kuiskasi prinssi. "Se vieras, jonka me tuomme tänä iltana hänen luokseen, muuttaa pian asioiden tilan tässä maassa. Minua itseänikin värisyttävät nämä tulevat tapahtumat; mutta entiselleen ei myöskään voida jäädä. Teidän nuori kuninkaanne tarvitsee myöskin viisaan neuvonantajan, joka hänen nimessään voi hallita maata ja kansaa. Siihen ei kukaan sovi teitä paremmin. Toimikaa, urhokas Brunke, jos joudutte vaaraan, niin voitte luottaa minuun." —

"Piiloittakaamme nämä asiat salakammioon, arvoisa herra!" kuiskasi Brunke ja katseli varovaisesti ympärilleen. "Sanotaan, että metsällä ja maallakin on korvat. Ehkä olisi viisainta, jos minä tästälähtien esiintyisin muka ollen armollisen herrani epäsuosiossa" —

"Oikein, Brunke! Vastustakaa minua huomenna päivällispöydässä kuninkaan kuullen, minä sanon teille sanan, josta te teeskentelette suuttuvanne."

"Jokaisen julkisesti minulle lausumanne epäsuosiollisen sanan, ylhäinen herrani, pidän minä salaisen suosionne osoitteena. Sen ainakin voin luvata teille", lisäsi hän nopeasti kuiskaavalla äänellä, pidellen kättä suun edessä "että kumpaakin naima-asiaa viivytellään niin kauan kuin suinkin. Mitä minuun itseeni tulee luotan minä teidän ruhtinaalliseen sanaanne."

"Tuossa on käteni, ovela Brunke", vastasi prinssi ojentaen hänelle kätensä. "Mutta nyt saamme kiirehtiä. Kardinaali on jo järven rannalla." Molemmat kannustivat ratsujaan ja saavuttivat pian muun seurueen järvenrannalla, jonne oli rakennettu lauttaussilta silloisen vilkkaan liikenteen vuoksi. Heidän siinä seisoessaan tuli ritari Palle ratsastaen täyttä nelistä ja kertoi aivan hengästyneenä prinssille drotsin ja hänen molempien metsästäjiensä hyökänneen hänen kimppuunsa yhtaikaa.

"Hyvä, sepä oivallista", vastasi prinssi tyytyväisenä. "Tämän epäritarillisen tekonsa saa drotsi vielä kalliisti maksaa. Voitte kai valallanne todistaa mitä sanotte. Palle? Muuten ei sitä kukaan usko".

"Valallako?" toisti Palle hehkuvin poskin koettaen peittää hämilläoloaan. "Joka ei tahdo uskoa minua, olkoon pahus vie, uskomatta. Minä olen luvannut olla vannomatta ja kiroamatta."

"Mene sitten helvettiin puheinesi!" murisi prinssi suuttuneena ja kääntyi häneen selin.

Palattuaan Sjöborgin linnaan oli kuningas Eerik sulkeutunut salakammioonsa, vaipuen siellä vakaviin mietteisiin sen hengenvaaran johdosta, mistä hän äsken oli pelastunut, ja hänestä tuntui kuin pyhän Cecilian yö olisi määrätty hänelle ja koko hänen suvulleen onnettomuutta ja vaaraa tuottavaksi. Hän näki nyt jo toisen kerran pahantekijöitä Sjöborgin seudulla; hän oli senvuoksi käskenyt marski Olavinpojan tarkasti tutkimaan Esromia ympäröivän metsäseudun. Mutta luottamuksensa kansan rakkauteen oli kuitenkin pian karkoittanut nuoren kuninkaan mielestä synkät ajatukset. Hän oli antanut kutsua ruotsalaisen marski Torkkeli Knuutinpojan salakammioonsa, ja hän puheli nyt rauhallisesti ja avomielisesti tämän uljaan herran kanssa siitä Tanskan ja Ruotsin välisestä onnellisesta liitosta, joka nykyään täytti kuninkaan sielun kokonaan ja mihin hänen sydämensä niin innokkaasti otti osaa.

Torkkeli Knuutinpoika oli komea mies, hiukan yli neljänkymmenen. Hänen tummanruskea tukkansa oli ennenaikoja harmaantunut, ja hän näytti miehekkäällä sielunvoimalla saavuttaneen sen itsensähillitsemisen, minkä hän sekä tunsi että osasi arvossa pitää. Hän oli tuntuvalla vaikutusvallallaan valtiomiehenä ja valtionhoitajana saavuttanut yleisen kunnioituksen sekä isänmaassaan että muukalaisissa hoveissa. Vallan ja arvon kunnianhimoinen tavoittelu kuvastui hänen tulisesta katseestaan. Hänen kasvojensa jalo, voimakas ilme ilmaisi lujaa itseluottamusta ja kaikkien niiden pikkumaisten keinojen ylenkatsomista, joilla vähemmin lahjakkaat valtiomiehet usein koettavat peittää todellisen valtioviisauden puutettaan. Istuessaan siinä vastapäätä nuorta kuningasta, yllään sininen ritaripuku, kaulassa komea kunniaketju, ja puhellessaan vapaasti ja osanottavasti hänen kanssaan, olisi voinut luulla hänen olevan kuningas Eerikin isällisen ystävän tai sukulaisen, ellei hän, kaikkea sitä kunnioitusta vaariinottaen, mihin nuorukaisen ylhäinen asema hänet velvoitti, ilman minkäänlaista mielistelyä olisi osannut vastaanottaa kuninkaan hänelle suoman luottamuksen, ilmaisten sen ohella harrasta ihailua, joka ei suinkaan vähentänyt hänen arvoaan muukalaisen kuninkaan lähettiläänä.

Vaikka Torkkeli Knuutinpoika Ruotsin valtionhoitajana kuningas Birgerin ja valtakunnanneuvoston puolesta oli valtuutettu myöntymään Tanskan kuninkaan toiveeseen hänen häittensä määräämiseksi seuraavaksi kevääksi, oli se kuitenkin sillä tärkeällä ehdolla, että paavillinen dispensi siksi ajaksi saavutettaisiin. Mutta se kiihkeys millä kuningas aina väisti luotaan kaikki esteet, oli pakoittanut tähän asti valtakunnanhoitajan esittämään nämä ehdot niin lempein sanoin kuin mahdollista. Nyt hän taas mainitsi ne, ottaen samalla puheeksi vangitun arkkipiispan asian.

Veri kohosi nuoren kuninkaan poskille ja hän vaikeni äkkiä. Hän näytti taistelevan kovaa sisäistä taistelua. Hän katseli pari kertaa taakseen, ikäänkuin jotakin kaivaten; viimeinkin kiintyi hänen katseensa huomattavalla mielihyvällä ja tyytyväisyydellä Torkkeli Knuutinpojan viisaisiin rehellisiin kasvoihin. "Minä kiitän tulevaa veljeäni ja lankoani onnelliseksi", sanoi hän, "kun hänellä on teidänlaisenne mies ystävänä ja neuvonantajana. Mitä vanha valtaneuvos Jon ja minun rakas drotsi Hesselini olivat minulle lapsuudestani asti, olette te nyt hänelle. Selkkaukset paavillisen hovin kanssa ovat pitkäksi aikaa riistäneet minulta paraimmat ja kokeneimmat neuvonantajani. Minun rakkaalla drotsi Åkellani ei ole enempää kokemusta kuin minulla itsellänikään. — Minä luotan teihin, uljas marski Knuutinpoika. Jos minä olisin teidän herranne ja kuninkaanne, mitä te silloin neuvoisitte minun tekemään tässä tärkeässä asiassa?"

"Tavata vanki ja kuulla hänen puolustuksensa — ilman kiihkoa, kaikkein armollisin herra!" vastasi ruotsalainen valtiomies —. "Minun tietääkseni hän ei ole ainoastaan tehnyt vääryyttä, vaan myöskin kärsinyt vääryyttä; sillä pitkällinen ja kova vankeus on kärsimys, ja rangaistus, joka vasta laillisesti langetetun tuomion jälkeen on oikeudenmukainen."

"Teinkö siis väärin antaessani vangita valtiorikoksentekijän, joka oli osallinen isäni murhaan — kamalaan kuninkaanmurhaan?" sanoi Eerik kiivaasti ja nousi. "Olisiko minun pitänyt antaa hänen vapaasti paeta ja kiihoittaa kansaa vastaani senvuoksi, ettei hän ollut paavin tai vertaistensa tuomitsema? Voinko antaa kanoonisen lain määrätä, kun se tahtoo vapauttaa kapinoitsijan ja kuninkaanmurhaajan?"

"Herra kuningas, lienee ollut välttämätöntä, että te ehkäisitte hänen pakonsa ja valtiorikolliset aikeensa", vastasi Torkkeli Knuutinpoika, joka oli noussut yhtaikaa kuninkaan kanssa, "jos teillä ei silloin ollut aikaa hankkia siihen paavillista suostumusta. Mutta anteeksi, teidän armonne, jokaisen tarpeettoman ankaruuden tätä vielä tuomitsematonta valtiovankia vastaan olisin minä, teidän neuvonantajananne, vapaasti ja avonaisesti leimannut yhtä vaaralliseksi kuin kohtuuttomaksi."

"Minun tieteni hän ei ole saanut kovaa kohtelua osakseen", vastasi kuningas. "Sitä tapaa millä meneteltiin häntä vangittaessa minä suuresti paheksuin, ja sitä, mitä tapahtui täällä minun alaikäisyyteni aikoina, minä en hyväksynyt. Urhokkaan drotsi Thorstensonin panin senvuoksi viralta — minä kadotin hänessä uskollisen, vaikka ehkä liian ankaran ja innokkaan ystävän; mutta omalle veljelleni olen antanut ankarat nuhteet. Ilkeämielisen valtiorikoksellisen tähden on häiritsevää erimielisyyttä tullut minun ja veljeni välille, joka syvästi surettaa minua ja voi koitua vaaralliseksi maalle ja valtakunnalle. Voiko kohtuudella vaatia minulta enempää?"

"Jalo herra ja kuningas!" alkoi Torkkeli Knuutinpoika lämmöllä puhua. "Te suotte minulle luottamuksen, jota minä suuresti pidän arvossa, tuntien ansaitsemattomaksi sen kautta saamani kunnianosoitteen. Minä voin, Jumalalle kiitos, vapaasti ja avomielisesti siihen vastata: minä toivon, että teidän ja minun kuninkaani välinen kaksinkertainen sukulaisside on solmiva teidän kesken pysyvän liiton; mutta minä en tahdo väärinkäyttää teidän luottamustanne. Elkää uskoko minulle mitään sellaista, jalo herra, jota toivoisitte etten minä tietäisi, jos minun joskus, siitä Jumala varjelkoon meitä, uskollisuudesta omaa kuningastani ja isänmaatani vastaan, täytyisi tulia teidän ja Tanskanmaan viholliseksi! Siinäkin asemassa ollen minun täytyisi kunnioittaa ja ihailla teidän ylevää luonnettanne, ja minä tiedän, että te ette käsitä minua väärin."

"En, herra Torkkeli Knuutinpoika!" vastasi kuningas ojentaen hänelle kätensä "Joskin teidän tänään tai huomenna, uskollisena ruotsalaisena valtiomiehenä, täytyisi olla minun viholliseni, niin minä en kuitenkaan käsittäisi väärin teidän sydäntänne ja ritarillista mieltänne. Teidän kunnioituksenne on minulle suuriarvoinen. Vastatkaa minulle vapaasti! Uskotteko te minun tässä asiassa toimineeni väärin?"

"Kyllä, herra kuningas!" vastasi marski Knuutinpoika. "Antakaa siis minun vastaukseni olla kysymyksenä, mihin te paraiten voitte itse vastata! Jos valtaneuvos Jon ja drotsi Hessel olisivat olleet teidän luonanne tänä aikana, uskotteko te, että te silloinkin olisitte siirtänyt niin kauvaksi sen sovinnon tarjouksen, jonka minä kuitenkin arvelen olleen päätarkoituksena teidän harvinaisen pitkään oleskeluunne täällä?"

"Ei minun, vaan vangitun rikoksellisen tulee ottaa ensimäinen askel sovintoon", vastasi kuningas. "Mutta nyt olen minä ikävystynyt tähän pitkään odotukseen. Tässä, minulla on valmis sovintoehdoitus, jonka olen antanut drotsin laatia. Huomenna tahdon tavata vangin" —

"Miksei vielä tänä iltana, jalo kuningas!" sanoi marski Knuutinpoika. "Jos te olette valmis sovintoon, niin silloin te sallitte minun onnellisena hetkenä olla neuvonantajanne. Teidän oman hartaimman toiveenne täyttyminen on ehkä lähemmässä yhteydessä tähän yritykseen kuin itse uskotte" —

"Hyvä on! Tahdon nähdä hänet vielä tänä iltana — vielä tällä hetkellä", sanoi kuningas ja vetosi kellonnauhasta. Kamaripalvelija astui sisään. "Sano linnanvoudille, että vangittu arkkipiispa tuodaan tänne!" Kamaripalvelija kumarsi ja poistui. Kuningas heittäytyi tuoliinsa vaipuen syviin ajatuksiin. Torkkeli Knuutinpoika aikoi poistua.

"Ei, jääkää! Minä pyydän teitä!" sanoi kuningas ja vaikeni taas hetkeksi, "tänä yönä isäni murhattiin", — alkoi hän puhua liikutuksesta väräjävin äänin. "Se mies, jota nyt odotan, oli murhaajien ensimäinen neuvonantaja. Teidän tulee olla todistamassa, etten minä ole kostonhaluinen enkä vääryyttä rakastava; mutta teidän tulee myöskin nähdä, etten minä oman korkeimman onneni tähden silmänräpäykseksikään voi alentaa itseäni ja unohtaa mihin minua se kruunu velvoittaa, jota kannan. Lukekaa! Vain näillä ehdoilla hän vapautetaan." Näin sanoen hän ojensi valtionhoitajalle pöydällä olevan kirjoitetun pergamenttilehden. Torkkeli Knuutinpoika luki sen hiljaa, ja kuningas tarkasti hänen kasvonilmeitään hänen lukiessaan. "No, mitä sanotte?" kysyi hän kiivaasti. "Eikö minun vaatimukseni ole kohtuullinen ja oikeutettu, — valtakunnan ja kruunun turvallisuutta — sovintoa kirkon kanssa — kuuliaisuutta maanlaeille niin kauan kuin hän on minun alamaiseni, — omassa asiassani minä en tahdo tuomita — majesteettirikoksentekijänä tuomitkoot hänet paavi."

"Minun täytyy tunnustaa, herra kuningas, teidän vaatimustenne olleen lempeämmät kuin olin odottanut. Jos teidän syytöksenne häntä vastaan ovat täydellisesti oikeutetut, niin tahtoisin sanoa tätä sovintoa ylevämieliseksi — ja kuitenkin — mahtava herra — kuitenkin minä epäilen hänen allekirjoittavan sitä: Luopuminen Hammerhuusista" —

"Siitä linnasta hänen täytyy luopua", keskeytti hänet kuningas. "Maankavaltajalla ei ole oikeutta omistaa linnaa maassa. Vaikka hän istuisi pyhän Pietarin istuimella — niin hän on minun alamaiseni."

"Se on kohtuullista, herra kuningas! Siihen uhraukseen vapautensa edestä tulee hänen suostua; mutta seitsemäs pykälä, anteeksi Teidän armonne, se näkyy sotivan hänen kirkolle ja pyhälle isälle antamaansa kuuliaisuuskäskyä vastaan: niin kauan kuin häntä paavillisella käskykirjeellä ei ole eroitettu virastaan, ei kukaan voi estää häntä käyttämästä kirkon oikeutta ketä kohtaan hän tahtoo, eikä hänen siihen tarvitse pyytää kuninkaan tai minkään maallisen vallan suostumusta."

"Siihen hänet pakoitetaan", huudahti kuningas Eerik kiivaasti, "niinkauan kun minä olen kuningas ei kellään pahantekijällä ole oikeutta uhata minua eikä minun alamaisiani väärillä pannanjulistuksilla ja helvetin tuskilla. Kaikkivaltias Jumala on asettanut minut tänne suojelemaan kansaani ja sen vapautta; ja sitä oikeutta eivät kaikki maailman piispat riistä minulta. Teoistani minä vastaan kaikkivaltiaalle Jumalalle sekä kansalleni ja jokaiselle kunnialliselle ritarille." Näin sanoen hän vetäsi taas kiivaasti kellonnuorasta.

Toinen kamaripalvelija astui sisään.

"Sytyttäkää kaikki kynttilät ritarisalissa!" käski kuningas. "Antakaa alimarskin koota koko hovi ja kaikki linnassa olevat ritarit! Asettakaa minun valtaistuin-tuolini ritarisalin päähän!" Kuninkaan viittauksesta kamaripalvelija poistui nopeasti.

"Te hätäilette, suurvaltaisin herra", sanoi Torkkeli Knuutinpoika. "Elkää antako yhtymisenne tämän vaarallisen papin kanssa tapahtua julkisesti, hän voi väärinkäyttää sen teidän vahingoksenne ja onnettomuudeksenne!"

"Minun asiani ei kammo valoa", vastasi kuningas. "Minun sanottavani katkerimmalle veriviholliselleni uskallan minä lausua uskollisen kansani ja koko Tanskan ritariston kuullen. Petturin lupaukset vaativat todistajien läsnäoloa."

"Mutta varovaisuus ja — suokaa anteeksi suoruuteni, armollisin herra! — valtioviisaus vaativat niin harvoja todistajia kuin mahdollista", vastusti Torkkeli Knuutinpoika levottoman osanottavasti. Hän aikoi sanoa enemmän; mutta nyt aukeni ovi, ja kookkaan vangitun arkkipiispa Grandin näkeminen sai hänet vaikenemaan.

Linnanvoudin ja kolmen tornivartijan sekä kahden asestetun sotamiehen saattamana, astui ylpeä prelaatti kuninkaan salakammion kynnyksen yli, tuijottaen hurjasti eteensä, ja kiinnittämättä katsettaan mihinkään erityiseen esineeseen. Hänellä oli yllään valkoinen sistersiennikaapu, ilman minkäänlaisia piispallisia arvomerkkiä; hänen ylpeät kasvonsa olivat kalpeat ja laihtuneet; hänen partansa oli leikattu; hän oli avopäin, ja tonsuuria ympäröi kiehkura harvaa harmaata tukkaa. Hän liikkui hitaasti, ja jokainen askel näytti tuottavan hänelle tuskaa; mutta hän näytti koettavan tukahuttaa ruumiilliset tuskansa, ettei ulkomuotonsa herättäisi sääliä.

Hänet nähdessään kuningas astui ehdottomasti askeleen taapäin, ja surumielisen osanoton tunne ilmeni hänen katseestaan, mutta samassa kohosi uljaille kuningaskasvoille vihan puna muistaessaan isänsä murhan ja tämän miehen osallisuuden maan ja kansan onnettomuuteen.

"Te voitte mennä!" sanoi hän linnanvoudille ja vartijoille. He tottelivat, ja ritarisalin avatusta ovesta, joka heti suljettiin, näki kuningas lukuisan joukon ritareita ja hoviväkeä, jotka jännityksellä ja uteliaina tuijottivat salakammion ovelle, mistä he olivat nähneet vangitun arkkipiispan vietävän sisään.

Ylpeä vanki oli jäänyt seisomaan kahden askeleen päähän ovelta, eikä ollut vielä suonut kuninkaalle ainoatakaan katsetta eikä tervehtinyt häntä. Hän seisoi liikkumattomana kuin rautapatsas, ja kylmä, harhaileva katse näytti nyt vasta saavan eloa, kun se äkkiä oudosti leimahtaen kiintyi hopeakrusifiksiin [krusifiksi = ristiinnaulitun Jeesuksen kuva], joka oli hyllyllä kuninkaan rukousjakkaran yläpuolella, hänen kypäränsä vieressä.

"Te seisotte teidän herranne ja kuninkaanne edessä, arkkipiispa Grand!" alkoi nyt kuningas Eerik puhua, mutta vaikeni taas voittaakseen vangin raa'an röyhkeyden herättämän suuttumuksen.

"Niin, aivan oikein! Minä seison taivaallisen Herrani ja kuninkaani edessä", vastasi arkkipiispa pannen kätensä ristiin, ja kääntämättä katsettaan krusifiksista. "Hän on langettava tuomionsa minun ja tämän maailman itsevaltiaiden välillä."

"Te seisotte myöskin teidän maallisen herranne ja kuninkaanne edessä" — jatkoi Eerik, "te seisotte tämän maan ja valtakunnan laillisen hallitsijan edessä. Te saatte viimeisenä tuomiopäivänä vastata siitä, mitä olette rikkonut minua ja Tanskanmaan kruunua vastaan — mutta ensiksi täällä — niin totta kuin oikeutta, on olemassa maan päällä — ensiksi täällä! Minä olen lähettänyt valituksen teidän rikoksestanne pyhän Pietarin tuomioistuimelle; pyhä isä on kehoittanut minua päästämään teidät vapaaksi, että hän saisi kuulla teidän puolustuksenne tai tunnustuksenne —"

"Miksi te sitten ette ole totellut, kuningas Eerik!" keskeytti vanki hänet, ja käänsi nyt vasta ylpeän katseensa kuninkaaseen. "Vai viivyttelettekö te siksi kunnes pyhä pannansäde sulattaa kruunun päästänne?"

"Yksin kaikkivaltias Jumala määrää miten kauan minä kannan kruunuani", vastasi kuningas, "ilman hänen kaikkivoipaa tahtoaan ei mikään voima maailmassa voi minua vahingoittaa." Hän vaikeni hetkeksi. "Kun me päästämme vapauteen vaarallisen rikoksellisen", jatkoi hän rauhallisemmin, "täytyy hänen antaa meille takuu ja vakuus puolestaan. Alhaisimmallakin rikoksellisella on oikeus puolustaa itseään, mutta, ei tehdä uusia rikoksia tuomarinsa luo mennessään. Jos hänelle vielä on omatunto ja kunnia pyhä, ja me tahdomme uskoa häneen, niin hän voi vannoa. Jos hän ei sitä tahdo, niin silloin voidaan häntä kuulustella vankilassa, ja hän saa puolustautua kahleissaan."

"Mitä takuuksia ja lupauksia vaatii kuningas Eerik Eerikinpoika sen vangin vapauttamiseksi, jonka hän laittomasti ja tuomiotta, vastoin Jumalan lakia ja kanoonista oikeutta, antoi vangita ja rääkätä?" kysyi arkkipiispa katkerasti.

"Siitä millä oikeudella teidät vangittiin, vastaan minä meidän suurelle Tuomarillemme tuolla ylhäällä", vastasi kuningas kohottaen kätensä. "Nyt on vain kysymys siitä millä oikeudella ja millä ehdoilla teidät voidaan vapauttaa, senvuoksi minä annoin kutsua teidät. Tietäkää siis, arkkipiispa Grand! Vaikka te varmasti olitte osallinen minun isäni murhaan — ja vaikka minä kammoon teitä katkerimpana verivihollisenani ja suurimpana maankavaltajana Tanskassa, niin minä en kuitenkaan pelkää irroittaa teidän rikoksellisia käsiänne silloin kun kohtuus sen vaatii. Mutta täällä te ette saa kohottaa kättänne tai ääntänne majesteettia eikä kruunua vastaan. Ennenkuin te jätätte nämä muurit, täytyy teidän autuutenne valalla Jumalan ja Tanskan ritariston edessä luvata mitä minä, kruunun ja kansan suojelijana, olen vaativa. Kun te olette lukenut vapauttamisenne ehdot ja suostutte vannomaan valan minun valtaistuimeni edessä kaikkien minun miesteni kuullen, niin voi teidän vankeutenne vielä tänä hetkenä lakata." Kuninkaan viittauksesta ojensi Torkkeli Knuutinpoika arkkipiispalle pergamenttilehden, ja asetti kynttilät häntä lähemmäksi.

Vastaanottaessaan lehden, vapisivat ylpeän vangin kädet, ja lukeminen oli hänelle huomattava rasitus; kuitenkin näytti siltä kuin hänen voimansa ja uhkansa olisi kasvanut mitä pitemmälle hän luki, mutta luettuaan loppuun hymyili hän ivallisesti ja rutisti pergamentin kädessään. "Jättäisinkö kostamatta häväistykseni", huusi hän, "sitoisinko itse kieleni, ettei se saisi julistaa teille iankaikkista kuolemaa ja kirousta — luopuisinko viimeisestä maallisesta puolustusaseestani — alistaisinko pyhän kirkon oikeuden maallisen itsevaltiaan mielisuosion alaiseksi! Ei, kuningas Eerik Eerikinpoika! Minä olen vielä voideltu ja vihitty arkkipiispa, jolla on oikeus siunata tai kirota se kruunu, jota kannat. Näissä kahleissanikin minä voin yhdellä sanalla pudistaa kruunun sinun päästäsi. Minun ruumiini on sinun vallassasi, tyranni, mutta elävän Jumalan nimessä, ei kuitenkaan minun vapaa kuolematon henkeni. Ennenkuin minä suostun yhteenkään näistä kohdista, saat sinä pyöveliesi kanssa riistää joka jäsenen minun ruumiistani irti, niinkuin minä tällä helvetinsopimuksella rikkirevin kaiken yhteyden sinun ja tämän maailman itsevaltiaiden kanssa." Näin sanottuaan hän repi rikki asiakirjan kuninkaan nähden, ja heitti palaset lattialle polkien niitä niin että kahleet kalisivat.

"Mielipuoli!" huusi kuningas katkeroituneena. "Jää sitten vankilaasi ja uhmaile minua siellä kuolinpäivääsi saakka! Minä en vapauta sinua sieltä ennenkuin sinä olet valallasi vahvistanut jokaisen sanan jonka nyt jalkoihisi poleksit, vaikka senvuoksi joutuisinkin satakertaa paavin pannaan." Tämän sanottuaan kuningas vetäsi kiivaasti kellonnauhasta. Ritarisalin ovi avattiin, ja alimarski ilmestyi ovelle. "Vahdit!" käski kuningas. "Vanki viedään takaisin vankilaan."

Salakammiosta kuuluva kovaääninen puhuminen oli herättänyt levottomuutta kuninkaan ritareissa ja hovimiehissä, jotka tiesivät hänen olevan melkein yksin peloittavan valtiovangin kanssa. Kun ovet nyt avattiin, kiirehtivät kaikki sinne kuin peläten onnettomuuden tapahtuneen.

"Takaisin!" käski kuningas, ja kaikki tottelivat. Mutta ritarisalin ovi jäi puoleksi auki, ja ennenkuin vahdit saapuivat vankia hakemaan oli arkkipiispa Grand tehnyt uskaliaan päätöksen. Hän sieppasi äkkiä krusifiksin, johon hän niin kauan oli tuijottanut, ja tämä pyhä merkki kädessään, jota kaikkien täytyi kumartaa, hän astui pitkin, voimakkain askelin keskelle ritarisalia; siellä hän pysähtyi ja kääntyi äkkiä kuninkaaseen päin, joka seisoi hämmästyneenä tätä näkyä katsellen kynnyksellä ja näytti juuri aikovan käskeä vankia kiinniottamaan.

"Anathema!" [anathema = kirous] huusi arkkipiispa hirvittävällä äänellä ja kohotti kahlehdituilla käsillään krusifiksin. "Tanskan kuningas Eerik Eerikinpoika! Minä lausun kirouksensanan sinun ylitsesi. Minä julistan sinulle ja jokaiselle täällä läsnäolevalle kristitylle, että sinä olet laskettu kirkon suureen pannaan" —

"Mitä? Häpeämätön! Ottakaa hänet kiinni — kapula suuhun!" huusi kuningas astuen kynnyksen yli.

"Anathema!" huusi arkkipiispa vieläkin kovemmin. "Joka koskee minuun, hän on kirottu. Sinä olet poistettu uskovaisten yhteydestä. Kuningas Eerik, sinun valtasi ei ulotu enää ainoaankaan kristittyyn. Pyhän virkani voimalla, ja pyhän Paavalin apostolisella vallalla, jätän minä sinut, Jumalan ja kirkon vihollisena, perkeleelle ja lihan turmelukselle." Sen sanottuaan hän viittasi krusifiksilla kolmisäteisen salamanmerkin ilmaan ja loi ympärilleen leimuavan katseen.

Kaikki seisoivat kuin kivettyneinä pelästyksestä. Kuningas aikoi taas puhua, mutta hän oli valahtanut kuolonkalpeaksi, ja suuttumus näytti tukahuttaneen hänen äänensä. Ennenkuin hän tointui puhumaan, alkoi arkkipiispa taas huutaa kovalla äänellä, kääntyen ritarien ja hoviseurueen puoleen. "Paetkaa kristityt! Jättäkää tämä ruttotautinen! Elkää saastuttako sielujanne kanssakäymisellä tämän kirotun kanssa! Kirottu on se käsi, joka antaa hänelle ravintoa — kirottu se palvelija joka kantaa hänellä vettä tai hänelle tulta laittaa — kirottu se kieli, joka häntä sanoilla lohduttaa, niinkauan kuin hänen sielunsa on saatanan hallussa. Sen, joka vielä kymmenen päivän kuluttaa palvelee tai tottelee tätä kirkon vihollista, luovutan minä hänen kanssaan saatanalle ja lihan turmelukselle, että henki autuaaksi tulisi Herramme Jeesuksen tulemisen päivänä. Amen!" Tämän sanottuaan hän kumarsi, suuteli krusifiksia ja ojensi sen linnankappalaiselle, joka vapisevana seisoi häntä lähinnä kuninkaan miehistä, ja nyt polvistuneena tuskaisen näköisenä painoi tätä kamalasti väärinkäytettyä siunauksen merkkiä sydämelleen. "Ja nyt, pannaanjulistettu kuningas!" lisäsi arkkipiispa, riemuitsevilla kasvoillaan ylpeä marttyyrinilme, repäisten samalla vaipan laihalta rinnaltaan. "Anna nyt, jos uskallat, pyöveliesi rikkirepiä sen kirkon voidellun, joka julisti sinulle Herran tuomion. Minun ruumiini on kyllä sinun vallassasi; mutta Jumalan on henki, ja hänen on valta ja voima nyt ja iankaikkisesti."

Salissa vallitsi kuolonhiljaisuus. Hämmästyneiden ritarien kasvoilla ilmeni mitä suurin pelko, ja heidän katseensa oli tuskallisen osanottavasti kiintynyt heidän pannaanjulistettuun kuninkaaseensa. Näytti hetkeksi siltä, kuin pannansäde todellisen salaman voimalla olisi sattunut nuoreen kuninkaaseen ja lamauttanut hänen voimansa; hän oli horjahtanut taapäin, ja piteli kiinni ovenpielestä; mutta nyt hän kokosi kaiken voimansa ja astui varmoin askelin ritariensa joukkoon. "Kuninkaanmurhaaja seisoo keskellämme ja tahtoo jättää meidät perkeleelle, jonka oma hän itse on", huudahti hän mitä kiivaimman vihan vallassa. "Se, joka itse on tuomittu, uskaltaa julistaa Jumalan tuomioita ihmisille. Tänä onnettomana pyhän Cecilian yönä huutaa minun isäni veri maasta, syyttäen tätä pahantekijää Jumalan valtaistuimen edessä. Jo aikoja sitten olisi pyöveli saanut katkaista hänen kaulansa, ja nyt hän tahtoo täällä tuomita ja kirota meidät; hän tahtoisi murhata minun kuninkaallisen sieluni, jos se olisi hänen vallassaan; mutta ei, jokainen sana, jonka hän on sanonut, on kuollut ja voimaton; hänen kirouksensa sinkoaa takaisin hänen syylliseen päähänsä. Pyhä isä tuomitkoon asiamme; vain sen pannan, jonka kristikunnan isä vahvistaa, tunnustaa Tanskan kuningas päteväksi. Pois petturi!"

Ritarit ja hovimiehet näyttivät nyt vasta nämä kuninkaan sanat kuultuaan uskaltavan hengittää; he katselivat häneen luottamuksella ja rakkaudella, mutta näyttivät vielä kuitenkin epäröivän, eikä kukaan näyttänyt uskaltavan ryhtyä peloittavaan vankiin, joka seisoi ylpeänä heidän keskellään, ja näytti kopeilevan siitä henkisestä vallasta, jolla hän vielä kahlehdittunakin voi hallita.

"Pois pahantekijä!" toisti kuningas. "Hän ei näe päivänvaloa ennenkuin hän on peruuttanut tämän tehottoman pannan. Vahti! Henkivartijat! Miksi viivyttelette? Ovatko tämän petturin sanat lamauttaneet teidät? Ettekö uskalla totella kuningastanne?"

Vahdit ja henkivartijat ympäröivät nyt arkkipiispan kuitenkin huomattavan levottomina. Peloittava vanki jäi liikkumattomana seisomaan, katse suunnattuna kattoon, eikä kukaan uskaltanut vielä käydä häneen käsiksi. Mutta silloin alkoi kuningas taas puhua. "Vielä minä kannan kruunua ja valtikkaa", huudahti hän, "ja minä tahdon suojella itseäni ja uskollisia alamaisiani tältä hirviöltä. Minä olen vannonut isäni verisen pään ääressä suojella kruunun ja majesteetin loukkaamattomuutta, tulkoon hyökkäykset hengelliseltä tai maalliselta taholta, ja — kaikkien pyhimysten nimessä — minä aijon sen valani pitää. Jos Tanskan uskollinen kansa ja sen jalo ritaristo ei tahdo pelkäämättä auttaa minua taistelussani totuuden ja oikeuden puolesta, niin on tanskalainen uskollisuus tästälähin joutuva pilkan esineeksi ja tanskalainen rohkeus ivan alaiseksi. Tekö olisitte uskollisia, urhokkaita Tanskan miehiä, jotka annatte mielipuolen majesteettirikoksentekijän solvata kuningastanne?"

Nyt näytti viimeinenkin pelko ja epäilys kadonneen hänen ritareistaan ja hovimiehistään. Meluavat hyväksymishuudot kaikuivat salissa. Turhaan arkkipiispa koetti saada ääntään kuuluviin. Suuttumus häneen oli yleinen, ja vähääkään arastelematta tarttuivat nyt vahdit häneen viedäkseen hänet takaisin vankilaan. Mutta ennenkuin he ehtivät ovelle, avattiin se, ja prinssi Kristoffer sekä Brandenburgin markkreivi paavillinen lähettiläs keskellään astuivat sisään, hengellisen ja maallisen seurueensa saattamina. Kaikki säpsähtivät nähdessään kookkaan, muukalaisen prelaatin. Tämä astui ylpeänä prinssin ja markkreivin edellä, tervehtien ääneti ja itsetietoisesti kuningasta ja ritaristoa, luullen hyväksymishuutojen, jotka kaikuivat hänen sisääntullessaan, mutta nyt äkkiä vaikenivat, tarkoittaneen häntä; hän näytti säpsähtävän huomatessaan kahlehditun, sistersiennipukuisen vangin, jota oltiin poisviemässä. Hän viittasi, ja vartijat astuivat syrjään. Vangittu arkkipiispa tunsi äkkiä olevansa vapautettu sotilaitten lujista käsistä. "Gloria in exelsis!" [= kunnia korkeudessa] huusi Grand kohottaen kahlehditut kätensä ja polvistui kardinaalin jalkoihin. — "Ole siunattu, sinä Herran sanansaattaja!" jatkoi hän latinaksi. "Katsokaa miten arkkipiispaa Tanskassa kohdellaan! Katso ja tuomitse pyhän Isän nimessä, sinä hänen ylhäinen lähettinsä! Minä olen pyhän virkani nojalla julistanut tämän julkean kuninkaan kirkon pannan, koska hän on uhmaillut Jumalan lakia ja kanoonista oikeutta. Teidän ylhäisyytenne, vahvistakaa se pyhän isän nimessä, tai saatte nähdä arkkipiispa Grandin kuolevan tähän teidän jalkoihinne suuttumuksesta ja häpeästä."

"Nouse ylös, kunnianarvoisa veli, ja ole turvassa!" vastasi Isarnus myöskin latinaksi ja auttoi polvistuvan arkkipiispan nousemaan "Minä tuon mukanani hänen pyhyytensä valtakirjan: Cum Ecclesia Dacianan constutionin julkaisemiseen. — Lukekaa tämä asiakirja maan kielellä kuninkaalle ja hänen miehilleen, arvoisa apotti Magnus!" Näin sanoen hän ojensi paavillisella sinetillä varustetun, suuren pergamenttikirjeen Esromin vanhalle apotille, joka oli saattanut hänet tänne. Apotti avasi sen vapisevin käsin, mutta silmättyään siihen, valahti vuolas kyynelvirta hänen kurttuisille poskilleen. "Minä en voi", änkytti vanhus, "hän on minun herrani ja kuninkaani. Minä vannotan teitä, herra, armiaan Jumalan nimessä, elkää käyttäkö sitä valtaa, mikä teille tässä on annettu, meidän kuninkaamme ja maamme turmioksi! Tämä asia vaatii mitä tarkinta miettimistä; tämä valtakirja ei myöskään ole pätevä." Nämä viimeiset sanat hän sanoi latinaksi, ja kardinaali näytti säpsähtävän.

Paavillisen lähettilään äkillinen esiintyminen näin tärkeänä hetkenä, hänen outo ulkonäkönsä sekä hänen salaperäinen käytöksensä ja vieras kieli, jota puhuttiin, oli taas lamauttanut kaikki tuskallisella pelolla, saattaen jokaisen sanattomaksi. Itse kuningaskin näytti hetkeksi kadottaneen varmuutensa kun kaikkien huomio oli kääntynyt tähän peloitta vaan vieraaseen. Nyt astui kuningas pari askelta eteenpäin ja aikoi muutamin voimakkain sanoin osoittaa olevansa täällä valtias; mutta samassa riisti kahlehdittu arkkipiispa asiakirjan apotin vapisevasta kädestä. "Tässä on paavillisen pannan ja interdiktin valtakirja", huusi hän. "Herra olkoon kiitetty! Hänen tuomionsa on vanhurskas. Pankaa täytäntöön valtakirjanne, kunnianarvoisa herra! Anathema ja kirkon kirous kuninkaan ja tämän hänen rikostoverinsa ylitse!" Näin sanoen hän kohotti kahlehditun kätensä sekä kuningasta että prinssi Kristofferia kohti, jota tämä äkkinäinen ja odottamaton kohtaus näytti suuresti pelästyttäneen.

"Ei sanaakaan enää täällä, pikaisen kuolemanrangaistuksen uhalla, julkea konna!" huudahti kuningas voimakkaalla äänellä katkerimman suuttumuksen valtaamana. "Henkivartijat, viekää mielipuoli pahantekijä vankilaan! Poistukaa kaikki täältä! Me tahdomme valtaneuvostossa tutkia minkä valtakirjan nojalla tämä herra voi neuvotella Tanskan kuninkaan kanssa. Kun hän haluaa ja se on meille soveliasta, vastaanotamme me hänet salakammiossamme." Näin sanoen kuningas poistui salakammioonsa. Ei kuulunut ainoaakaan sanaa ritarisalista; itse arkkipiispakin näki parhaaksi vaieta, kun kaksi henkivartijaa vartijoiden kanssa astuivat esiin viedäkseen hänet ulos salista. Kaikki ritarit ja hoviherrat, samoinkuin prinssi Kristoffer seurueineen poistuivat ääneti sieltä. Vain vartiossa olevat henkivartijat jäivät jälelle; he tarttuivat keihäisiinsä ja asettuivat tavallisille paikoilleen kuninkaallisten huoneiden oville. Myöskin apotti Magnus oli poistunut salista, joten kardinaali Isarnus seisoi nyt melkein yksin keskellä lattiaa amanuensinsa ja tulkkinsa kanssa. Hän katseli ihmetellen ympärilleen, äkkiä tyhjentyneeseen saliin. Sitten vasta kun hän tulkkinsa kautta oli ilmoittautunut henkivartiopäällikölle ja pyytänyt päästä kuninkaan puheille, vastaanotettiin hänet niillä kunnianosoituksilla, jotka paavillisen lähettilään arvo-asema vaati. Hänet ilmoitettiin heti, ja vähän senjälkeen oli hänellä tulkkinsa avulla salainen keskustelu kuninkaan kanssa.