YHDEKSÄS LUKU.

Axelhuusissa näyttiin jotenkin huolettomasti ylenkatsottavan näitä kaupungissa ilmeneviä levottomuuksia, jotka olivat jo kestäneet pari päivää, vaikka lievemmässä muodossa. Piispan hyvin varustettu linna oli eristettynä saarella, ja ne lautat, joita tavallisesti käytettiin ylikulkiessa, olivat näinä levottomina aikoina satamassa linnan korkeiden muurien suojassa, joten kaikki yhteys linnansaaren ja kaupungin välillä oli katkaistu. Etäisyys kaupungista ei kuitenkaan ollut sen suurempi kuin että Axelhuusia voitiin ampua Gammelstrandilta, sekä nuolilla että lingoilla, kun nämä vaaralliset sotakoneet ymmärryksellä asetettiin toimimaan. Axelhuusin parvekesalissa istui kaupungin hengellinen ja maallinen herra, Roskilden mahtava piispa Juhana, vakavasti keskustellen korkeiden vieraittensa, arkkipiispa Grandin ja kardinaali Isarnuksen kanssa. Arkkipiispan oikealla sivulla istui hänen uskollinen ystävänsä, Metsäluostarin mahtava apotti. Grandin valtuutettu, kaniikki Nikolaus Bunkeflad Roskildestä oli myöskin läsnä, samoin kuin kööpenhaminalainen kaniikki Hans Rodis, joka oli auttanut häntä pakenemaan Sjöborgista. Parvekesalin suuren pöydän ympärillä istuivat myöskin kardinaalin famulus ja hänen kirjurinsa, sekä kaksi italialaista pappia, jotka kuuluivat hänen seurueeseensa. Muukalaisen kardinaalin vuoksi keskusteltiin latinaksi. Linnan herra, vähäpätöinen roskildelainen piispa, näytti, mahtavasta ja käskevästä ryhdistään päättäen, ottaneen esikuvakseen arkkipiispan, jonka rinnalla hän kuitenkin näytti hyvinkin mitättömältä, vaikka hän täällä olikin sekä suuren Grandin että kardinaalin suojelijana. Hän heitti silloin tällöin tarkkaavan katseen ikkunasta kaupungille ja yhä lisääntyvään kansan vilinään Gammelstrandenilla, siltä ilmaisematta pelkoaan ja levottomuuttaan. Arkkipiispa Grand ei ollut vielä toipunut kovan vankeutensa tuottamista seurauksista. Hänen pöhöttyneet jalkansa lepäsivät pehmeällä jakkaralla, ja hänen kalpeilla kasvoillaan oli synkän katkera ilme. Jokainen liike näytti tuottavan hänelle tuskaa, koko hänen elinvoimansa oli ikäänkuin keskittynyt suuriin leimuaviin silmiin. Hän istui syviin ajatuksiin vaipuneena ja tuijotti vaieten eteensä. Salaperäinen hymyily pienissä silmissään luki kardinaali kirjelmää, jonka hänen kirjurinsa juuri äsken oli laatinut.

"Elkää uskoko häntä, kunnianarvoisa herra veli", kuiskasi Metsäluostarin apotti arkkipiispan korvaan. "Hän on salaisesti kuninkaan puolella, minä tiedän sen — hän tavoittelee teidän arkkipiispanistuintanne."

Grand vavahti, pui suonenvetoisesti nyrkkiä, mutta vaikeni ja loi tutkivan katseen paavilliseen nuntioon.

"Pyhän isän nimessä ja hänen puolestaan", alkoi nyt kardinaali ja kohotti punaista tonsuurihattua, "ennenkuin kuninkaalliset lähetit astuvat eteemme, kehoitan minä vielä kerran loukkaantunutta veljeä myönnytyksiin ja jonkinlaiseen tyyntymiseen. Siinä sopimuksessa, jonka minä olen antanut ennakolta laatia, ja jonka sisällyksen te nyt tiedätte, arkkipiispa Grand, olen minä, teidän omia vaatimuksia noudattaen, ankarimpien hengellisten oikeuskäsitteiden mukaan, määrännyt Tanskan kuninkaan antamaan teille niin suuren korvauksen kylistä, kaupungeista, linnoista ja maallisista tiluksista, että arvelenpa hänen hylkäävän esityksemme."

"Ja minä hylkään sen myöskin, näilläkin ehdoilla", vastasi arkkipiispa kiivaasti. "Rikkomistansa minua ja minun pyhää säätyäni vastaan, ei kuningas Eerik voi sovittaa täydellisesti edes kruununsa menettämisellä."

"Ette suinkaan tahdo jännittää jousta vieläkin korkeammalle, arvoisa herra veli, tai lopuksi väittää että teidän kuninkaanne on kunniattomana tuomittava menettämään henkensä ja omaisuutensa kuin alhaisin pahantekijä maallisen oikeuden kautta?" kysyi kardinaali, täydellisesti tyynillä kasvoillaan hieno hymy. "Mitä hänen sielunsa autuuteen tulee, niin olettehan te jo ahdistanut häntä niin paljon kuin mahdollista."

"Arvoisa veli, elkää toki unohtako, että teidän vastustajanne on kruunattu ja voideltu hallitsija, jonka tukena on urhoollinen ja uskollinen kansa, sekä ystävänä monta mahtavaa ruhtinasta. Jokainen hengellinen tuomio, mihin maallinen valta ei vapaaehtoisesti kristillisestä vanhurskaudesta ja nöyryydestä tahdo alistua, joutuu tehottomana vain maailman lasten pilkan esineeksi, etenkin täällä Pohjolassa, missä pyhä pannansädekin minun huomatakseni, vaikuttaa jotenkin jäähtyneeltä. Kuninkaan valitukset minun kunnianarvoisaa ristiveljeäni vastaan näyttävät sitävastoin hyvinkin päteviltä ja painavilta", lisäsi kardinaali huomattavalla painolla. "Jos kuninkaallinen lähettiläs Roomassa voi todistaa puolenkaan niistä tosiksi, mistä hurskasta arvoisaa veljeä syytetään, niin tekisittepä viisaimmin, jos alentaisitte teidän vaatimuksianne hiukan ja ainakin toivoisitte koko tuon harmillisen asian joutuvan unohduksiin, Kaikessa tapauksessa minun veljellinen neuvoni olisi — jos te voisitte suostua sitä seuraamaan, saataisiin varmasti kunniallinen sovinto aikaan — ja myöskin sydämellisin toivomukseni, sekä teidän itsenne että kirkon rauhan vuoksi kuin myöskin vastaisten ikävien hajaannusten estämiseksi, että te pyhän isän suostumuksella tahtoisitte vaihtaa Lundin arkkipiispan istuimen toiseen, ehkä suurempaan ja arvokkaampaan, kauas täältä Pohjolan maista, missä teidän henkilökohtaiset riitanne maallisen vallan kanssa eivät kuitenkaan koskaan tasaantuisi. Minä sanon tämän veljellisesti huolehtien arvoisan veljen rauhasta ja turvallisuudesta. Tälläkin hetkellä me olemme molemmat tavallamme maallisen hallitsijamme vallassa, jonka kiivaudesta ja ankaruudesta teillä on ollut tuntuvat todisteet."

"Vai niin, korkea-arvoisa herra", huudahti Grand mitä katkerimman suuttumuksen vallassa, ja potkaistuaan jalkatyynyn luotaan hän nousi, "näinkö te nyt minulle puhutte? Senvuoksiko te kutsuitte minut tänne turvallisesta Hammerhuusistani, pyytäen minun luottamaan veriviholliseni suojeluskirjeeseen? Luuletteko ehkä viekoitelleenne minut ansaan, josta en pääse selviytymään? Luuletteko te ehkä minun hurskaan virkaveljeni, meidän yhteisen isäntämme, joka täällä hallitsee kaupunkia ja linnaa, raukkamaisesti ja alhaisesta pelosta pettävän kestiystävänsä ja laillisen arkkipiispansa, mielistelläkseen sitä maallista itsevaltiasta, joka minun huomioitteni mukaan on saattanut paavillisen nuntiuksen hengelliseksi orjakseen? Ei, teidän ylhäisyytenne, silloin te ette tunne minua ettekä tätä arvoisaa Herran palvelijaa, joka istuu täällä meidän vieressämme. Jos hän minun ja kirkon vuoksi uskaliaasti ja rohkeasti on asettunut itsevaltiaan vihalle alttiiksi, ja vielä lisäksi nostattanut kapinan ja levottomuuden omassa kaupungissaan, niin hän varmasti ei alistu petokseen, joka leimaisi hänet katalaksi petturiksi. Minun vapaudestani ja turvallisuudestani on kyllä huolta pidetty. Minä silmänräpäyksenä vain tahdon, voin astua laivaan, eikä kuningas yhtävähän kuin kapinallinen porvarijoukko voi estää minun vapaasti lähtemästä täältä ja etsimästä oikeutta Pyhän Pietarin tuomioistuimelta. Vapaasti minä uskallan lausua teille miten sielussani tuomitsen sekä teidät että teidän julkean ja jumalattoman kuninkaanne. Te ette ole täällä paavillisena nuntiuksena täyttäneet tehtäväänne; sensijaan että te olisitte pyhän isän valtakirjalla vahvistanut pannan ja interdiktin. —"

"Jääköön se minun asiakseni, arvoisa veli", keskeytti Isarnus hänet kylmästi ja tyynesti. "Senjälkeen kun teidän omat koncilionne ovat toimeenpanneet interdiktin veilekonstitutsionin mukaan, ei täällä tarvita enää sen vahvistamista. Nyt on vain kysymys kuninkaasta, ja haluatteko te sopia hänen kanssaan sekä peruuttaa pannanjulistuksen —"

"Ei, ei iankaikkisesti ei!" huudahti arkkipiispa kiivaasti. "Ja minä nauran hänen syytöksilleen. Sekä täällä että korkeimman tuomioistuimen edessä minä uskallan toistaa sen minkä kerran kuulun sanoneen hänen isänsä murhasta ja siitä, mihin hänen itsevaltias menettelynsä perustuu. Koska tämän kuninkaanmurhan kerran täytyi tapahtua, oli vain paha ettei se tapahtunut kuuttatoista vuotta aikaisemmin, jolloin tuolla kurjalla kuninkaalla ei vielä ollut jälkeläisiä, silloin Eerik Silmänräpyttäjän suku ei olisi milloinkaan häväissyt Tanskan valtaistuinta. Niin, tämän rohkean sanan olen sanonut ja sen minä sanon vieläkin. Mutta minä kiellän kaiken osallisuuden itsevaltiaan murhaan samoin kuin kaiken yhteyden herttua Waldemarin ja lainsuojattomien kanssa. Minun puolestani hallitkoon kuka tahansa Tanskassa — olkoon se sitten herttua Waldemar tai joku juutalainen, saraceeni tai pakana, tai paholainen itse, kunhan vain täällä ei koskaan toteltaisi kuningas Eerikkiä tai hänen kurjaa veljeänsä kuninkaana eikä herrana. —"

"Tahdotteko te myöskin korkeimman tuomioistuimen edessä puolustaa mitä te nyt olette sanonut, arvoisa veli?" kysyi Isarnus yhtä tyynesti ja kylmästi kuin ennenkin ja melkein huomaamattomasti hymyillen. "Kuitenkin on luettava teidän ruumiillisen heikkoutenne viaksi ettette oikein aina voi hillitä kiivauttanne ja kieltänne. Nyt minä olen kuullut teidän selityksenne; ylenmääräisessä liioittelussaan se kuitenkin yhdessä kohden on yhtäpitävä sekä pyhän isän että kuninkaan tahdon kanssa: teidän asianne on jätettävä kokonaan paavillisen tuomioistuimen ratkaistavaksi. Sallittakoon kuninkaan lähettiläiden siltä astua esiin, arvoisa veli", sanoi hän piispa Juhanalle, joka heti nousi ja poistui salista.

Syntyi hetken hiljaisuus. Grand oli istuutunut entiselle paikalleen. Hän nojasi ison leukansa nyrkissä olevaan käteensä ja häntä näytti suututtavan äskeinen kuvastumisensa sekä kardinaalin kylmyys. Kohta senjälkeen astui piispa Juhana sisään kahden hengellisen herran seuraamana. Nämät olivat kuninkaan lähetit, dominikaanien maakuntapriori, mestari Olaus, kaunis, hopeahapsinen vanhus, sekä kaniikki Esger Juule Riibestä, nuori lakitaitoinen, viisaan ja rohkean näköinen pappi. He olivat jo monta tuntia odottaneet vastaanottoa. He tervehtivät nyt korkeita hengellisiä herroja kunnioittavasti, ja kardinaali nousi puoleksi istualtaan vastatakseen heidän tervehdykseensä; mutta arkkipiispa jäi istumaan synkkiin ajatuksiin vaipuneena. Piispa Juhana pyysi valtuutettuja istuutumaan. Maakuntapriori istuutui, mutta kaniikki jäi seisomaan ja alkoi puhua seuraavaan tapaan: "Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, ja te, korkeasti oppinut arkkipiispa, sekä te kaikki kunnioitettavat arvoisat herrat, jos minulla täällä on sana sanottavana, joka ei miellytä teitä. Minä en esiinny täällä kirkon vaan kuninkaan, minun maallisen herrani palvelijana ja lähettinä, minun täytyy täällä lausua mitä hän on käskenyt, vaikka en uskaltaisikaan itselleni omaksua niitä ajatuksia ja mielipiteitä, joiden tulkiksi olen ruvennut —."

"Puhukaa vapaasti, veli kanonikus. Teidän valtakirjanne on minulle selitetty", keskeytti kardinaali hänet hyväksyvästi päällään nyökäyttäen, ja kaniikki jatkoi: "Minun herrani ja kuninkaani on pari tuntia sitten saapunut kuningaskartanoonsa tänne Sorretslövin kylään, Hamnin kaupungin ulkopuolelle, voidakseen henkilökohtaisesti vahvistaa ja varmentaa sen mikä täällä hänen suostumuksellaan päätetään, voidakseen myöskin tarpeen vaatiessa kuninkaallisella vallallaan ja voimallaan estää ne levottomuudet, jotka arkkipiispa Grandin läsnäolo voi aiheuttaa, jos hän panee interdiktin täytäntöön. Hän ei tahdo silmiensä edessä nähdä miestä, jonka hän tietää osalliseksi autuaan isävainajansa murhaan, ja joka on uskaltanut julistaa kirkon pannaan hänen oman kuninkaallisen päänsä; mutta sen rauhan ja suojeluksen lupauksen, jonka hän on luvannut vastustajalleen, tahtoo hän rehellisesti ja ritarillisesti pitää. Kuningas on erityisesti käskenyt minun selittää, ettei hän puolusta sitä mihin hänen välttämättömyyden pakosta arkkipiispa Grandia vangitessa täytyi ryhtyä vastoin kanonista lakia ja veilekonstitutsionia. Sen asian uskoo hän voivansa todistaa oikeaksi kristillisen tuomioistuimen edessä; hän on täällä maanvaltiaana yleistä rauhaa palauttamassa sekä erehtyneen arkkipiispan syyttäjänä hänen ylhäisyytensä, paavillisen nuntiuksen luona. Minun herrani ja kuninkaani hylkää jyrkästi kaikki sovittelut tässä maassa majesteettirikoksesta tuomitun prelaatin kanssa; mutta hän sallii vastustajansa vapaasti ja rauhassa matkustaa Roomaan, minne hän jo itse on lähettänyt lähettiläänsä, ja missä hän odottaa syytetyn saavan oikeutetun tuomionsa. Siihen asti kunnes tuomio on langetettu vaatii hän pannaanjulistuksen katsottavan laittomaksi, mihin vangittu maankavaltaja on julistanut hänet, — nämät eivät ole minun vaan kuninkaan sanoja —; hän vaatii myös maan ja valtakunnan vapautettaviksi siitä interdiktistä, mihin Veilen, Roskilden ja Lundin konciliot ovat julistaneet hänen uskollisen ja viattoman kansansa. Roskilden tuomiokapituli on pannut juhlallisen vastalauseensa tätä koncilioitten ja asianomaisten piispojen laitonta tekoa vastaan, mihin he ovat ryhtyneet ilman kapitulin ja muun papiston suostumusta, ja on dominikaanien provinsialipriori, kunnianarvoisa maisteri Olaus, henkilökohtaisesti täällä läsnä vahvistaakseen tämän."

Nyt nousi iäkäs provinsialipriori. "Pyhän veljeskuntani ja Roskilden tuomiokapitulin nimessä julistan minä koncilioitten määräykset tässä asiassa laittomiksi ja tehottomiksi", alkoi hän kirkkaalla ja tyynellä äänellä puhua. "Minun käsitykseni on etteivät kapitulit ja tanskalainen papisto ole velvoitettuja lopettamaan jumalanpalveluksia, ja minä vaadin teidän, Roskilden piispa Juhana, niin pian kuin mahdollista peruuttamaan sen onnettoman kirkkokiellon, joka jo on synnyttänyt niin paljon sekaannuksia tässä kaupungissa, missä te itse hallitsette ja määräätte. Jos jumalanpalvelukset lopetetaan, niin kyllä silloin varmasti alkaa perkeleen palveleminen kaikkine rikoksineen ja paheineen; riitaisuuksia ja hajaannuksia syntyy paimenen ja lauman välille; ei silloin enää ole hengellistä eikä ruumiillista rauhaa ja turvallisuutta, eikä ainoakaan pappi enää ole varma hengestään. Haaveilijat, lahkolaiset, jumalankieltäjät ja leccarilaiset tulvivat maahan sokaisten kansan; maallikot ja humaltuneet kiltaveljet ottavat johtaakseen kansaa, niinkuin täällä jo näyttää alkaneen. Ei tahdo kirkko eikä pyhä isä, että me, ylläpitääksemme ankaraa ja epätodellista veilekonstitutsionia, kumoaisimme kaiken järjestyksen ja jumalanpelon Tanskasta, kansan vaipuessa raakuuteen ja mitä suurimpiin erhetyksiin, jopa pakanallisuuteen ja perkeleen palvelukseen. Minä panen Tanskan papiston nimessä juhlallisesti vastalauseeni interdiktiä vastaan; kuitenkaan minä en tällä vastalauseellani halua loukata kirkon vapautta tai soimata teitä, meidän korkeastioppinut arkkipiispamme, enkä ketään muutakaan hengellisistä päämiehistäni. Kirkko käyttäköön vain vapautensa ja voimansa niin, että me, sen palvelijat, emme turmele emmekä johda harhaan meidän haltuumme uskottuja sieluja sensijaan että johtaisimme heidät Jumalan rauhan tuntemiseen ja iäiseen pelastukseen. Dixi et liberavi animam. Tehkää nyt päätöksenne niin että voitte siitä vastata Jumalalle ja omilletunnoillenne, arvoisat herrat, sillä te saatte täällä ja toisella puolen haudan vastata seurauksista — ne voivat olla verisiä ja kauheita."

Hän oli tuskin ehtinyt puhua loppuun, ennenkuin voimakas kivi- ja nuolisade voimakkaasti rusahtaen löi muuria vasten, murskasi ikkunat lennähtäen parvekesaliin pelästyneiden hengellisten herrojen keskelle, jotka hypähtivät paikoiltaan etsien suojaa leveiden ikkunapilarien ja salin paksujen muurien takaa. Myöskin kardinaali jätti paikkansa, mutta arkkipiispa jäi uhkamielisen näköisenä paikoilleen.

"Näinkö se jumalaton belialikuningas rikkoo turvallisuuslupauksensa", huudahti Grand. "Näinkö minut ja minun uskolliset ystäväni nyt kivitetään tänne, niinkuin profeetat ja martyyrit, että meidän veremme huutaisi taivaisiin ja kutsuisi iankaikkisen kadotuksen salamanleimauksen hänen päänsä yli?"

"Minä vakuutan Jumalan ja pyhän neitsyen nimessä, ettei kuninkaalla ole minkäänlaista osaa tässä hyökkäyksessä", alkoi provinsialipriori taas puhua jääden seisomaan. "Kun hän saa tästä kuulla, on hän varmaan ankarasti moittiva tämänlaista häpeämätöntä rauhanrikkomista. Mutta tässä jo näette interdiktin seuraukset, arvoisat herrat. Koko kaupunki on ilmikapinassa; tänne tullessamme väkijoukot hyökkäsivät pyhän Pietarin ja Neitsyt Marian suljettuja kirkkoja kohti. Jos te ette nyt pakostakin myönny, piispa Juhana, on ehkä Axelhuus valloitettu hyökkäyksellä ja hävitetty maan tasalle ennen keskiyötä. —"

Uusi kivi- ja nuolisade keskeytti provinsialipriorin puheen; hän teki ristinmerkin ja peräytyi. Suuri linkokivi putosi aivan arkkipiispan kasvojen eteen murskaten pöydän. Grand nousi nyt suuttuneena ja poistui vaaralliselta paikalta.

"Seuratkaa minua, hyvät herrat ja vieraat", kehoitti pieni piispa Juhana kirkuvalla äänellä ja avasi nopeasti oven. "Jos vain vahingoittumatta pääsemme pohjoisen käytävän kautta torniin, niin ei meihin enää ulotu ainoakaan kivi eikä nuoli. Linna kestää sekä piirityksen että hyökkäyksen. Minä näytän teille, etten anna kapinallisen roistojoukon pakottaa itseäni. Mutta meidän täytyy kiirehtiä; täällä me olemme mitä suurimman vaaran alaisia." Näin sanoen hän ensimäisenä kiirehti poistumaan parvekesalista. Kaikki seurasivat häntä pitkää käytävää myöten varmempaan olopaikkaan. Hyökkäys linnaan kävi kuitenkin joka silmänräpäys yhä kiivaammaksi, ja koko pohjoisessa osassa linnaa, joka oli kaupungin puolella, ei ollut yhtään turvapaikkaa nuolilta ja kiviltä. Muutamat huusivat ja kirkuivat olevansa haavoitettuja; juostiin umpimähkään eteenpäin ja työnnettiin kumoon toisensa; jokaisen huolenpito omasta turvallisuudesta oli kokonaan syrjäyttänyt kaikki arvo ja sääty rajat; ja useimmat hengelliset herrat kiirehtivät sekä arkkipiispan että kardinaalin ohi. Provinsialipriorin ja Esger Juulen saattamana pääsi paavillinen nuntius kuitenkin nopeasti ja vahingoittumatta käytävän läpi. Hitaasti ja vaivaloisesti astuvaa arkkipiispa Grandia tuki Metsäluostarin apotti, jonka kömpelö ruumis ei myöskään sallinut kiirehtimistä. Sillä pitkällä käytävällä, jonka läpi heidän oli kulettava, oli yhdellä sivulla avoin goottilaisten kaaripylväitten reunustama paksu, muurattu rintavarustus; ja sen yli lensi tuhka tiheään joukko nuolia ja kiviä, ja pakenevien prelaatien täytyi kulkea lyyhistyneinä ja melkein konttaamalla rintavarustusten suojassa.

"Jumalan tuomio kirotulle petturikuninkaalle!" ähkyi arkkipiispa. "Kapinoiva roskajoukko on hänen kätyreitään. Nyt hän iloitsee meidän pulaanjoutumisestamme, haluten käyttää sen meidän nöyryytykseksemme."

"Pyhä Benediktus ja pyhä Pietari meitä auttakoot! — Kumartukaa syvempään", huudahti paksu apotti ryömien rintavarustusten suojaan, "tuolla lensi taas linkokivi. Armias taivas, mikä ihmispaljous", jatkoi hän katsahtaessaan kaupungille. "Kuulkaa miten he huutavat! He nimittävät teidän nimenne, arvoisa veli, jumalattomasti kiroten. — Ne kulkevat edestakaisin veneillä — ne vetävät esiin yhä enemmän hyökkäyskoneita. — Minä näen heidän joukossaan yhden kuninkaan henkivartijoista."

"Katsokaa, se on kuitenkin tuon uskottoman itsevaltiaan alkuunpanema", huusi arkkipiispa Grand. "Hän yksin on syypää meidän ja koko maan onnettomuuteen. Haa, lähetä murhaenkelisi, vanhurskas Jumala! Nujerra juuriltansa kurja valapatto!"

"Tämän kautta, arvoisat herrat, ja te olette turvassa", kuulivat he onton äänen kuiskaavan heille käytävän päästä, ja kalpea, kookas mies, kasvoilla hurjistunut ilme, näyttäytyi käytävän perältä. Hänellä oli yllään saksalaisen kaupanvälittäjän puku, ja hänen otsassaan oli suuri, punainen arpi.

"Minun luostarivieraani — teidän ahdistettu ystävänne ja kostajanne!" kuiskasi Metsäluostarin apotti. "Kiitettyjä olkoot pyhä Benediktus ja Pyhä Pietari! Vanhurskas Jumala on kuullut meidän rukouksemme: murhaenkeli on täällä."

Ovella seisova kookas olento laski sormen suulleen ja katosi mukanaan molemmat prelaatit, jonka jälkeen käytävän ovi suljettiin.