VIIDES LUKU.

Kaikki huomasivat kummakseen sen ankaran vakavuuden, mikä peitti kaikkia kuninkaan tämäneräisiä toimia Vordingborgissa. Ne juhlallisuudet, joita oli iloiten odotettu herttuan kanssa tehdyn sovinnon johdosta, olivat aivan jääneet tulemasta, ja pian olivat kaikki vieraat herrat ja ritarit lähteneet linnasta. Junkkari Kristoffer oli tehnyt kylmän ja nopean lähdön ja lähtenyt huhun mukaan Kallundborgiin tai Holbekiin; nämä molemmat linnat sekä täydet läänitysoikeudet oli annettu hänelle takaisin. Ennen lähtöään hän oli ilmoittanut, että neitsyttornia vartioitiin huonosti sekä että kauniit valtiolliset vangit olivat väleissä linnanväen, ehkäpä korkeampienkin henkilöitten kanssa. Tämä huomautus oli pakoittanut linnanpäällikön ankarampiin toimenpiteisiin vankien vartioimisessa. Pienen, avuliaan tytön sijaan oli tullut eräs totinen naisvartia, eikä torniin laskettu ketään muita paitsi hän ja eräs lääkintätaitoinen Pyhän-Hengen-veli. Nuoremman vankineidoista sanottiin olevan sairaana, eikä oikein selvilläkään: hän kuvitteli nähneensä jonkun mestauksen sekä että hän itse oli prinsessa, jolla oli ollut rakastajana joku onneton prinssi. Linnan väestön kesken tästä koitui paljon jaarittelua ja otaksumia, joiden ohessa mainittiin drotsi Åkeakin, muka vankineitojen innokkainta suojelijaa, ja heidän asiansa arveltiin hänen vaikutuksestaan pian päättyvän onnellisesti.

Kuningas oli valtaneuvoston ja henkivartiostonsa kera yli pääsiäisen Vordingborgissa, mistä käsin hän suoritti valtiollisia tehtäviä. Niissä oli drotsi likinnä itse kuningasta toimeliain, ja häntä nähtiin harvoin ritarien jokapäiväisissä huvituksissa ajoradalla tai pallohuoneessa. Hän oli kuten tavallisesti vakava ja hiljainen; joskus nähtiin hänet kuutamoisina kevätöinä käyskelevän yksin ja ikäänkuin uneksien neitsyttornin vaiheilla. Kuninkaan Vordingborgiin-tulon jälkeen ei Åke ollut nähnyt noita vankineitoja; oli kuin hän olisi kuullut rahvaan yleisen huhuilun hänen lämpimästä osanotostaan heidän kohtaloonsa ja hän nyt pelkäsi vahingoittavansa heidän asiaansa tai heidän mainettaan käymällä heidän luonaan.

Oli mennyt neljätoista päivää pääsiäisestä. Fruerlundissa lehdet puhkeilivat. Iloiset kottaraiset kiisivät kuin laulavat ja huiskivat pilvet Vordingborgin tornien yli. Käki kukkui pyökkilehdossa, ja ensimäinen satakieli oli saapunut. Kuningas oli sulkeunut salakammioonsa: hän oli saanut tärkeitä kirjeitä. Marski seisoi eteissalissa, vartoen hänen käskyjään. Kysyttiin drotsia. Hän oli linnanoikeuden tuomarien kera lähtenyt neitsyttorniin ollakseen läsnä Stig-marskin tyttäriä kuulusteltaessa. Hän itse oli kiiruhtanut tätä oikeustoimenpidettä, lujasti uskoen heidän viattomuuteensa; hän toivoi voivansa todistuksellaan auttaa heidän vapauttamistaan syytöksistä ja saavansa asian kuninkaan läsnäollessa nopeaan ja onnelliseen päätökseen. Drotsin kaipuu saada nähdä jälleen kaunista Margareetaa oli ehkä osaltaan kiihoittanut sitä intoa, millä hän seurasi totisia tuomareita. Mutta tuskin hän oli näiden herrojen kera saapunut vankilaan ja vastannut hiljaisen Margareetan surumielisen hellään katseeseen, ennenkuin Ulriika, joka näytti istuneen tyynenä siskonsa kuvaliinan ääressä, äkkiä kimposi pystyyn ja syöksyi kiihkein katsein ja tukka hajallaan uhkaavana heitä kohti. "Te pedot, te olette tappaneet hänet!" — huusi hän. — "Te olette murhanneet uskollisen ritarini. — Tuletteko nyt raastamaan minutkin mestauslavalle? Katsokaa, tässä minä olen! Elkäähän epäröikö, tuokaa kahleenne, tulkaa pyöveleinenne! Viekää minut vain kuolemaan! Halveksin elämää ja Teitä kaikkia! Tiesin Åke Kaggen olevan täällä kostaakseen minun alennukseni ja viedäkseen minut pois tästä häpeän paikasta. Voitte nyt murhata minutkin, kuta pikemmin, sitä parempi. En pyydä muuta vapautusta; kutsukaa vain pyövelinne ja tehkää loppu kurjuudestani! Tiesin, että kysymyksessä oli kuninkaan henki, ja olin vaiti, pelastaakseni ystäväni ja uskollisen ritarini. Mutta siskoni on viaton; hänen hiuskarvaansakaan ei kukaan saa vahingoittaa. Hän pyysi minua taivuttamaan Kaggen pakoon, jottei mitään onnettomuutta syntyisi; sen voin vannoa evankeliumin kautta."

"Siis molemmat kuitenkin tiesivät maanpakolaisen kuninkaanmurhaajan täälläolon ja rikolliset aikeet", — sanoi ylin tuomareista. — "Herra drotsi, se todistus, minkä syyllisempi itse antaa tässä, tekee heidät molemmat ainakin elinkautisiksi valtiovangeiksi."

Drotsi Åke seisoi kuin salamanlyömänä ja hänen kasvojensa väri vaihtui. "Tuo onneton lie raivopäinen", — sanoi hän nopeasti tyyntyen, — "hän on ollut sairas ja poissa tajultaan, kuten tiedämme — hänen tunnustuksensa ja todistuksensa ei ole pätevä. Olen kyllä huomannut hänen tunteneen tuon rikollisen; mutta hänellä ei mitenkään voi olla tietoa viimemainitun rikoksesta, ja vielä vähemmän hänen hurskaalla sisarellaan; sen takaan hengelläni. Vastatkaa taivaan herran nimessä, sanokaa totuus, jalo Margareeta, neito: tiesittekö Åke Kaggen olevan täällä linnassa valepukuisena ja väijyvän kuninkaan henkeä?"

"Minä tiesin sen, herra drotsi!" — vastasi Margareeta tyynenä, käsi rinnallaan. — "Mutta puhtaan Neitsyen huulten ja pyhän totuuden Hengen nimessä: minä ja sisareni emme voineet estää hänen tuloaan. Kun sain kuulla hänen olevan täällä sekä mitä hänellä oli mielessään, oli yö ja vankilamme ovi oli suljettuna; minä en voinut varoittaa Teitä ja kuningasta hänestä, vaikka minulla, yhtä varmasti kuin toivon Jumalaan, olisi ollutkin voimaa ja halua siihen. Aamulla hän oli paennut, kuten väitettiin; ja minä olin vaiti, jotta en syöksyisi eksynyttä, onnetonta sielua vielä suurempaan onnettomuuteen."

"Arveluttava juttu, perin arveluttava juttu!" — sanoi tuomari. — "Meidän täytyy tiedustella tarkemmin asianhaaroja."

Kuulustelua jatkettaessa saapui linnanpäällikkö kutsumaan drotsia kuninkaan luo. Åke lähti syvästi huoaten ja heittäen tuskaisen katseen onnettomiin neitoihin, joiden vapauttamista hän enää tuskin uskalsi toivoa.

Drotsi astui syvästi liikutettuna marskin luo, eteissaliin, missä hänen piti odottaman kuninkaan käskyjä. He kuulivat kuninkaan astelevan lujin askelin edestakaisin salakammiossaan.

"Huuhkajat ovat pesineet sammalistoon, drotsi!" — sanoi marski. — "Miksi ei kohta katkaistu kaulaa niiltä koirilta ilman muuta, — ja heitetty torniin heidän ylhäistä ystäväänsä ja suojelijaansa. Nyt he ovat lentäneet yhteen parveen ja meillä on täysi syy olla varuillamme."

"Keitä tarkoitatte, herra marski?" — kysyi Åke hajamielisenä. "Olette kai saanut kirjeitä?"

"Yllin kyllin: Brock ja Papae livistivät sillä kertaa; he kiertävät nyt Jyllantia ja kiihoittavat kansaa näiden pappisselkkausten ja kirkonsulkemisen takia, jota niin pelätään, niinkuin kirkonovi olisi linnanportti rintavarustuksineen ja torneineen ja sen vartiana itse Isä-Jumala. Tuumin kyllä, että hullusti olivat asiat, kun mahtiherrat niin usein istuivat yksissä junkkarin kanssa ja saivat nenänsä alle rikkonaisen liinan. Olisin mielihyvällä sullonut ne kaikki mäskiksi; mutta muistaessamme kaikkia tyhmiä menoja, pöytäliinoja ja repaleita me annoimme petolintujen paeta ja junkkarin heidän kerallaan, vaikka hän sai vaivoin salatuksi halkeimen, joka karahutti kuumiksi hänen korvansa."

"Jumalan tähden, herra marski!" — huudahti nyt Åke, ja äkkiä välähti hänen silmissään. — "Ette kai te ollut sentään hänen salainen syyttäjänsä."

"Minäpä juuri, Drotsi! Tarkoitukseni ei juuri ollut piiloittaa salaisuutta; jos joku olisi kysynyt, olisi vastaukseni ollut selvä ja kunnon miekkani myös, jos olisi tarve tullut. Todistuksia ja sen semmoista joutavaa minulla ei kyllä ollut, mutta minulla nyt on omat arveluni ja ajatukseni: en voi nähkääs sietää sitä miestä. Jos hän olisi asiasta osaton ja jos hän olisi halunnut puolustaa kunniaansa — niin piru vieköön, ei hän olisi istunut kuin hiilillä ja peitellyt pientä halkeinta. Kuljin nähkääs juuri pöydän ohi ja näin, että noiden kolmen koiran kortit olivat sekaantuneet. Junkkarin liina sattui parahiksi käteeni; minulla oli hiukan höyryä päässäni ja arvelin, että senkin ylvään herran oli hyvä hiukan aristua."

"Luvallanne sanon, herra marski, Te olitte kovin hätäinen; te olette siten jännittäneet yhä kireämmiksi kuninkaan ja hänen veljensä välit."

"Sitä parempi; katketkoot tai kestäkööt — siitä ystävyydestä ei tule totta. Mutta olette kuitenkin osittain oikeassa: noihin apinaseremonioihin minun ei olisi pitänyt sekaantua. Minun olisi pitänyt puhua suuni puhtaaksi ja puolustaa sitä heti kädelläni tai hengelläni. Mutta antakaa sen asian jäädä. Tiedättekö muuten että mestari Grand on täällä?"

"Grand — Arkkipiispako? — Missä?"

"Köpenhaminassa, kuninkaan turvakirjalla varustettuna. Olipa sekin tyhmä temppu. Sen olette varmaankin te neuvoneet."

"Se nähtiin välttämättömäksi", vastasi Åke tukahduttaen suuttumuksensa marskin loukkaavasta karkeudesta. "Neuvo ei sitäpaitsi ollut minun, niinkuin te erittäin kohteliaasti otaksutte. Valtakunnanneuvosto ja kuningas itse havaitsivat sen viisaimmaksi. Kardinaali vaati sitä ja tarjoutui välittäjäksi. Jos arkkipiispa taipuu ja peruuttaa pannakirouksensa voinee kai hän saapua tänne henkilökohtaisesti turvattuna."

"Ettekö vielä tunne sitä miestä paremmin?" sanoi marski. "Ennenkuin hän alentuu armoa pyytämään, antaa hän maan ja taivaan sortua. Tosin kuningas tässä kohden ei ole häntä paljoa parempi; mutta jos hän haluaa arkkipiispan hengiltä, ei hän piru vie olisi antanut hänelle turvakirjaa ja sallinut hänen laskea jalkaansa tanskalaiselle maaperälle, vaikka koko valtakunnanneuvosto olisi saanut pelosta vatsanväänteitä. Nyt istuvat Grand ja tuo kirottu punahattu, kahtena paavina Axelhusissa, eikä kukaan uskalla taittaa heiltä hiuskarvaakaan. Sieltäpäin voivat he nyt alkaa pelinsä ja kädenkäänteessä mullistaa koko maan. Kardinaalihan on jo vahvistanut tuon kirotun Veilekirkkolain ja Roskilden piispa antaa sulkea kaikki kirkkonsa. Nouskoon myrsky sitten pian, jos se kerran on välttämätöntä, ja sitten riippuu kaikki siitä, minne tuuli ja virta vievät tässä vastuksien ja vaikeuksien meressä."

"Jumalani, onko se mahdollista?" huudahti Åke kummastuneena. "Onko teillä varmoja tietoja, marski? Tietääkö kuningas siitä?"

"Minä olen antanut hänelle pari kaunista kirjepulveria tyhjään vatsaan; kuulettehan hänen kannuksistaan ja saappaankoroistaan, että hän on saanut ne kunnolla sisäänsä. Tehän olette jättänyt hänelle kirjeitä Ruotsista, drotsi? Ne olivat varmaankin vain rakkauden tunnustuksia ja kohteliaita lauluja hänen morsiameltaan. Oliko siellä joitakin järkeviä uutisia?"

"Ainoastaan hyvin vähän ilahduttavaa", vastasi Åke, katsoen levottomana kuninkaan ovelle. "En tiedä mitä prinsessa on kirjoittanut, mutta rehellinen mestari Pietari ei saa mitään aikaan valtakunnan neuvostossa kuninkaan häiden suhteen."

"Kuolema ja kirous", sanoi marski hieroen käsiään, "silloin on hänestä vaikea saada sanaakaan tänään. Siinä on teille solmu, jota huolimatta kaikesta valtioviisaudestanne, viisas herra drotsini, on vaikea aukaista. Mutta jos tunnen kuninkaan oikein, jättää hän teidän hienon viisautenne paholaiselle ja turvautuu minuun ja hyvään miekkaansa."

"Miekkaa voimme käyttää kapinoitsijoita vastaan, mutta ei piispaa eikä paavia yhtävähän kuin kuninkaan tulevaa lankoa vastaan", vastasi Åke. "Tässä tarvitaan viisautta ja ennenkaikkea Jumalan apua."

Nyt lennähti kuninkaan salakammion ovi auki. Kuningas itse näyttäytyi eteisessä viitaten; hänen kasvonsa osoittivat syvää liikutusta ja ankaraa mielen kuohua, ja niin marski kuin drotsikin astuivat sisään hänen luokseen huolestuneen näköisinä.

Tuntia myöhemmin lähti marski Olavinpoika vordingborgilaisten ratsumiesten etunenässä Jyllantiin, ja drotsi Åke ratsasti kahdentoista ritarin ja asemiehen seurassa lähettiläänä Ruotsin hoviin asiassa, joka saattoi hänet salaiseen levottomuuteen kuninkaan ja maan puolesta.

* * * * *

Niiden kahdentoista ritarin joukossa, jotka saattoivat drotsi Åkea Ruotsiin, oli herra Pallen lanko, reipas ritari Helmer Blå, joka oli tehnyt itsensä kuuluisaksi voittamalla morsiamensa ja kaatamalla hänen ja herra Pallen kuusi veljeä, kun kaikki yhdellä kertaa yllättivät hänet. Hän oli solakka, nuori mies, silmänsä olivat vilkkaat ja ruskeat, ja liikkeensä reippaat ja vikkelät. Hän oli syntyisin Fyenistä ja oli Kogsböllen kauniin linnan ja tilan isäntä, ison Beltin rannalla, likellä Nyborgia (nykyistä Holkenhavenia). Hän oli drotsin hyvä ystävä ja kuninkaaseen hartaasti kiintynyt.

"Niin vapaana hän satulassaan ratsastaa", lauloi kansa mielellään, nähdessään Helmer Blån pyörittelevän kaunista arabialaista ratsuaan, joka kiidätti häntä tuultakin nopeammin, ja jonka hän oli saanut kuninkaalta lahjaksi hääpäivänään edellisenä kesänä.

Drotsi Åke ratsasti nyt hetken vaiti ja vakaana tämän, urhean ritarin sivulla, heidän matkatessaan tietä Kjögeen, mistä he aikoivat antaa viedä itsensä Skånen puolelle Skanöriin.

"Kreivi Henrik seuraa varmaankin kuningasta?" keskeytti vihdoin ritari Helmer äänettömyyden. "Jos näihin aikoihin tahtoo vierailla piispojen luona, on parasta pukeutua teräkseen ja haarniskaan."

"Kreivi Henrik ei väisty hänen sivultaan", vastasi Åke. "Sen hän on luvannut minulle suullaan ja kädellään. Minä poistun nyt hyvin vastenmielisesti täältä — Grandin kostonhalulla ja lainsuojattomien uhkarohkeudella ei ole rajoja."

"Kirottu Kagge! Hän lopetti myöskin minun paksun, laiskan lankoni", sanoi Helmer. "Sitä lihavuorta en lankonani suurestikaan kunnioittanut; mutta hänen kurjan kuolemansa olen kuitenkin luvannut pyhän Yrjänän nimessä kostaa, etupäässä rakastetun vaimoni vuoksi. Olihan hänellä vain yksi ainoa veli jälellä, sen jälkeen kun minä jouduin onnettomuuteen toisten kanssa. Mutta sehän tapahtui avoimesti ja rehellisesti itsepuolustuksessa, eikä hän koskaan ole pitänyt minusta vähemmin senvuoksi. Mutta iskeä salaa myrkytetyllä aseella — hyi, pahus vieköön, se oli kirottu, oikea italialainen konnantyö; sellainen ei ole koskaan ollut tapana täällä Pohjolassa. Oletteko myös varma siitä, että tuo inhoittava salamurhaaja todellakin on kuollut ja kuopattu, herra drotsi? — Kansa kuiskailee yhtä ja toista. Se, joka ei osaa hävetä, ei myöskään kuole häpeästä, luulisin minä. Onhan ennenkin nähty viekkaan ketun pakenevan ansasta, jättäen häntänsä pantiksi."

Åke säpsähti. "Minä en nähnyt häntä kuolemansa jälkeen", vastasi hän. "Kuitenkin ovathan kaupunginvouti ja veljeskunnan päällysmies ilmoittaneet hänen kuolemansa, niin ettei voine olla epäilystä sen todenperäisyydestä."

"Pyhän-Hengen-veljeskunnan päällysmies on tosin pyhä Jumalan mies", vastasi Helmer pilkallisesti hymyillen, "häntä ei kai voine epäillä petolliseksi maankavaltajaksi, vaikka hän olisikin mestari Grandin hyvä ystävä ja voisi toivoa pelastavansa niin korkean ja pyhään sukuun kuuluvan kunniattoman elämän. Minä kuulin ensi kerran tuon epäiltävän huhun, silloin kun ruumis oli heitetty roistojen hautaan ja oli se jo sammuttamattoman kalkin turmelema; sehän oli terveydellisistä syistä erittäin hyvin ja varovasti tehty. Väitetään siinä olleen ruumiin Pyhän-Hengen sairaalasta, jolla oli parta ja silmäripset oivallisista tanskalaisista sian harjaksista."

"Voisiko se olla mahdollista!" huudahti Åke. "Olisiko hän elossa ja vapaana? Hm, silloin tulee hän meille myrkyllisemmäksi viholliseksi kuin kaikki lainsuojattomat yhteensä. Kunniaton voi uskaltaa mitä hyvänsä — hänellä on tuskin enää mitään kadotettavaa."

"Olkoonpa miten hyvänsä", vastasi Helmer. "Jos Åke Kagge on maanpäällä, niin ovat, Jumala paratkoon, minun käsivarteni ja hyvä miekkani myöskin, ja missä tavannenkin hänet, on hän minun vallassani."

"Jos se roisto on elossa ja joutuu meidän käsiimme, niin voimme ainoastaan sitoa hänen kätensä ja senjälkeen pestä omamme lipeässä", vastasi drotsi.

He jatkoivat taas matkaansa hetken vaitelijaina ja vakavina. Joka kerta kun drotsi Åke ajatteli marski Stigin onnettomia tyttäriä neitsyttornissa, kohosi huokaus hänen sydämestään, ja tuntiessaan kuninkaan tärkeän kirjeen rinnallaan luuli hän tuntevansa siellä kuninkaan ja valtakunnan tulevien kohtalojen painon.

"Me saimme ainoastaan lyhyen määräyksen", tarttui, Helmer Blå taas puheeseen väsyneenä pitkään vaitioloon. "Loput saisimme tietää teiltä, drotsi; mutta te näytte unohtaneen puhetaidon Vordingborgissa."

"Tehän tiedätte tärkeimmän", vastasi Åke. "Se koskee kuningas Erikin korkeinta onnea täällä maanpäällä, ja voinette kai oivaltaa, että sukulaisuusvapautus on hyvin epävarma arkkipiispan ja paavin välisten asioiden ollessa tällä kannalla. Jollemme saa taivutetuksi kuningas Birgeriä ja hänen valtaneuvostoaan hyväksymään häitä ennen juhannusta, vieläpä vastoin paavia ja papistoa — niin — enempää en saa sanoa ääneen —" lisäsi hän hillityllä äänellä, "niin että pelkäänpä asioiden käyvän huonosti, ritari Helmer."

"Tuskinpa sentään huonommin kuin oli käydä minulle silloin kun tahdottiin vastustaa minun häitäni?" sanoi Helmer. "Urhoollinen kuninkaamme tietää yhtähyvin kuin minäkin kuinka sellaisia solmuja paraiten aukaistaan." Näin sanoen löi hän reippaasti kilisevään miekkaansa.

"Se kävi laatuun teidän lankojenne suhteen, uljas Helmer", sanoi drotsi, "silloin oli kyseessä vain puoli tusinaa huonoimpia ritareitamme. Mutta nyt ovat kysymyksessä maa ja Valtakunta. Kuningas on kiivas luonteeltaan, kuten tiedätte, ja aivan liian halukas noudattamaan teidän reipasta kosintatapaanne. Jos hänen täytyy voittaa morsiamensa sodalla ja laivastolla, niin saamme tänne kesäksi verihäät; josta on yhtävähän hyötyä Tanskalle kuin Ruotsille."

"Siinä voitte olla jossakin määrin oikeassa, drotsi", vastasi Helmer. "Minun ja kuninkaan langoilla on jotenkin suuri ero. Kuitenkin kun kuninkaamme avio-onni ja kunnia ovat kysymyksessä, ei varmaankaan yksikään tanskalainen ritari arvele asettua hänen sulhaspojakseen, tappara ja kirves kädessään, kuinka tuimaksi ottelu sitten käyneekin. Se täytyy meidän myöntää, että ruotsalainen tappelee kuin mies. Ruotsalainen ritaristo ei ole meitä miehuudessa huonompi; mutta kun laulamme:

"'Eerik kuninkaamme eestä!'

"ei kenenkään tanskalaisen miehen sydän ryömi vyön alle, vaikka ruotsalainen olisikin kymmenen kertaa voimakkaampi ja sillä olisi kymmenen Torkkeli Knuutinpoikaa leirissään."

"Elkäämme puhuko liian kovaa näistä asioista", sanoi Åke hillityllä äänellä, antaen toisten ritarien ratsastaa ohi sekä ratsastaen itse Helmerin seurassa hitaammin. "Rehellinen ja kunniakas sota on kuitenkin parempi kuin häpeällinen rauha", jatkoi hän, "kuitenkin varjelkoon Jumala ja Pyhä Yrjänä syttymästä sotaa juuri nyt, kun rakkaus ja hyvä tahto näyttävät tahtovan tehdä meidät urhoollisen naapurikansamme ystäviksi. Jos vain tämä onneton epätietoisuus voitaisiin poistaa, ylistäisin sekä Tanskaa että Ruotsia onnelliseksi. Sitten vasta, kun jalo ruotsalainen kuninkaantytär istuu Tanskan kuningatar-istuimella ja tanskalainen ruotsalaisella, voimme kerran toivoa näkevämme vanhan kansalliskaunan ja sukulaisvihan viimeisen kipinän sammuvan. Sanokaamme mitä hyvänsä ylpeydestämme ja kumartakaamme Tanskan suuruuksia Knut-suuren ja Valdemarien aikoina, me skandinavialaiset olimme kuitenkin alusta veljiä; me olemme jakaneet maineen ja kunnian keskenämme koko maailmassa, langobardien, götien ja normannien joukossa, ja meidän tulee liittyä yhteen taas, jos mieli tulla mitään pohjoismaisista mahdeista."

"Se voi kyllä olla totta", vastasi ritari Helmer, "ja minä olen melkein samaa mieltä kanssanne, sitten kun näihin kuninkaallisiin lastenkihlajaisiin on tullut jotakin muutakin kuin paljasta valtiotaitoa ja kylmää harkintaa. Alussahan se oli vain viisaan kuningatar Agneksen ja drotsi Hesselin viekas suunnitelma; mutta sellaiset liitot ovat harvoin tosia ja vilpittömiä. Ihmeellistä kyllä, että on käynyt niinkuin kävi; sillä senhän tietää melkein jokainen sekä täällä että Ruotsissa, että nuori kuninkaamme on melkein enemmän rakastunut kuin joku ritari Tristan tai Florez uusissa ritarikirjoissa, ja entäs kaunis prinsessa Ingeborg — kutsutaanhan häntä jo täällä toiseksi Dagmariksi, vaikka olemme vain kuulleet hänen olevan erittäin hurskaan ja lempeän, ja että hänellä samoinkuin Dagmarilla on kauniit, siniset silmät ja kaunis kultainen tukka. Haluttaapa minua suuresti saada nähdä häntä; sillä eihän kukaan tanskalainen tai ruotsalainen ritari voi häntä kyllin ylistää ja hänen tähtensä ollaan melkein valmiit unohtamaan omat kauniit naisemme. Siihen minä en kuitenkaan voi suostua."

"Minä näin hänet Helsingborgissa kreivi Gerhardin ja kuningatar Agneksen häissä", sanoi Åke ja hänen raskasmieliset silmänsä loistivat. "Silloin oli hän vielä melkein lapsi. Mutta senjälkeen on hän aina tuntunut minusta Jumalan enkeliltä, joka tuo rauhaa ja rakkautta näihin maihin ja valtakuntiin. Maailmassa on vain yksi nainen, jota tahtoisin verrata häneen kauneudessa ja luonteen jaloudessa", lisäsi hän liikutettuna, mutta vaikeni rykäisten ja hieman hämillään.

"Ei, sanokaa vain suoraan, drotsi Åke, en minä ole mustasukkainen", sanoi ritari Helmer iloisella ja ylpeällä katseella. "Te tarkoitatte varmaankin minun nuorta, kaunista vaimoani. No niin, sehän on kunniallista, jos kaikessa siveydessä ja kunniassa pitää nuorta naista kauniina. Hän on suloisin nainen koko maassa, sen sanoo jokainen, sekä täällä että Fyenillä, joka on hänet nähnyt, eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Tiedänhän kuitenkin hänen eniten pitävän minusta, vaikka jouduinkin, niinkuin tiedätte, onnettomuuteen sekä hänen enonsa että hillittömien veljiensä kanssa. Nyt hän istuu Kogsböllessä minua kaivaten; mutta jos Jumala ja Pyhä Yrjänä sallivat, niin saa hän pian kuulla minusta, jos nimittäin saamme täällä toden teolla tekemistä."

Drotsi Åken kalpeille poskille oli kohonnut puna. "Tällä kertaa arvasitte kuitenkin väärin, ritari Helmer. Nainen, jota ajattelin oli toinen, en tahdo siltä kuitenkaan loukata teidän kaunista vaimoanne. Mutta jos aijomme joutua Kjögeen ennen puoliyötä, täytyy meidän ratsastaa joutuun", keskeytti hän äkkiä. "Ajanpitkään kunnollisessa ravissa luulen tanskalaisen oriini vetävän vertoja teidän arabialaiselle." Näin sanoen hän kannusti orittaan ja ritari Helmer kiirehti jälestä pelastaakseen rakkaan arabialaisensa kunnian, mutta hän puisti samalla päätään drotsin puuttuvalle arvostelukyvylle mitä tulee todelliseen naiskauneuteen.