KOLMAS LUKU.

Ritarisalissa huviteltiin vielä osittain laululla ja soitolla. Mutta junkkari Kristoffer oli istunut Langelandin herttuan kanssa vakavan shakkipelin ääreen; ritari Brock, hra Papae sekä heidän vaitelias, töyhtökypäräinen ystävänsä koettelivat onneaan noppa- ja lautapelissä. Kreivi Gerhard kuunteli kuninkaan, marskin ja nuorten ritarien kera saksalaisten mestarilaulajien tarinoita ja lauluja. Nämä vieraat taiteilijat koettivat huvittaa kuningasta ja hänen vieraitaan kunnialauluilla, joissa he ylistivät kaikkia kruunupäitä suurina hyväntekijöinään; lopulta he kohdistivat suoraan kuninkaaseen melkoisesti liioitellun kiitoksensa varsinkin hänen oppineisuudestaan, käyttäen samoja korusanaisia kohteliaisuuksia, joilla lemmenlaulajat muinen olivat laulaneet armaistaan. Kreivi Gerhard veti suutaan hymyyn, ja kuningas tuskastui lopulta. "Ei, tuo on liikaa" — huudahti hän. — "Luulotteletteko minulle, hra Rumelant, olevanne rakastunut minuun kuten kauniiseen tyttöön? Ei enää tuollaista? Laulakaa meille mieluimmin uljaista Nibelungeista ja sarvipäästä Siegfriedistä!"

"Kuten käskette, suuri valtiasherra, aulis ja jalomielinen hyväntekijäni!" — vastasi herra Rumelant kumartaen. Mutta kuninkaan tuskastuminen hänen liehittelyihinsä oli sekaannuttanut hänet niin, ettei hän osannut koota muistiaan, vaan hämmensi eri lauluja sikin sokin.

"Keskeytä! Annahan minun —!" — huusi silloin mestari Poppe urhonäänellään, ja viritti oitis rohkean saksalaisen sankarilaulun uljaista Nibelungeista, niin että sali jylisi. Laulu saavutti paljon suosiota; mutta se oli laaja sankariruno, jonka yksitoikkoinen sävelmä tai laulava lausutus alkoi väsyttää. Kun mestari Poppe keskeytti hetkeksikin hengähtääkseen tai muistellakseen, jatkoi mestari Rumelant, ja kun hän erehtyi tai empi, alkoi mestari Poppe oitis tuorein voimin; tuntui siltä kuin ei laulu koskaan ehtisi loppuun. Kuningas kuitenkin pysyi kauan tarkkaavaisena ja hymyili usein oikein sydämestään noille lapsekkaille kuvauksille. Vihdoin häntäkin alkoi pitkästyttää ja hän yskäisi jonkun kerran. "Hyvä, hyvä, kunnon herrat! Kiitos!" — keskeytti hän lopulta nuo väsymättömät laulajat. — "Jo riittää täksi kertaa! Sekä teidän lauluissanne että urhoissanne on ydintä ja voimaa; melkein yhtä kova utakka on niistä molemmista. Kuunnellaanpa nyt tanskalaisten laulua. Ei meillä kyllä ole yhtään tuollaista yhtenäistä sankarirunoa, paitsi tavallaan koko aikakirjamme: siinä on todella sankariruno, joka ei toivoakseni koskaan lopu. Sotalaulumme ovat vain katkelmia siitä, mutta sellaisina ne paremmin luontuvat laulettaviksi. Tahti tahdilta ne rientävät eteenpäin, ja se on minun mieleeni, itsekin kun olen hiukan hopukas. Ei meillä ole vielä sen taiteen oikeita mestareitakaan", — jatkoi hän. "Suurin osa runoistamme on koko kansan omaa ja niitä laulavat sekä talonpojat että ritarit. Missä on drotsi?"

Åkea oli vähää ennen kutsuttu ulos, eikä kukaan tiennyt missä hän oli.

"No, marski Olavinpoika, laulakaahan urhoistamme ja sankareistamme", — sanoi kuningas —, "mutta varokaahan, ettette hajoita tämän salin kauniita kaaria! Minä tunnen, äänenne."

"Mieluimmin tappelen kuin laulan viisuja Teille, Herra kuningas!" — vastasi marski. — "Väitetään minun laulavan kuin karhu. Mutta jos haluatte kuunnella, voin kyllä möristä Teille jonkun palan." Sitten hän rykäsi ja alkoi laulaa bassoäänellä, niin kumealla ja syvällä kuin tulisi se manalasta:

"Läks sotaan nuori Ulf von Jerm, läks urhona kuninkaansa. 'Te mulle miehiä lainatkaa, minä kostan isäni kuolon!'"

"Vaiti!" — tiuskasi kuningas polkaisten jalkaa.

Marski vaikeni ja katsoi häneen silmät hämmästyksestä selko selällään.

"Mitä te ajattelette, herra marski! Tahdotteko muistuttaa kuninkaalle hänen isänsä kuolemaa?" kuiskasi Henrik kreivi hänen korvaansa.

"Herra Luoja, kuka sellaista ajattelee!" — sanoi marski poistuen nopeasti syrjään. Vähän senjälkeen tuli hovimestari pyytämään kuningasta ja hänen vieraitaan illalliselle, avaten samalla ruokasalin oven.

Kuten tavallisesti kuninkaan ollessa läsnä noudatettiin kaikkia ritarisääntöjen mukaisia pöytätapoja. Kullakin ritarilla oli määrätty paikkansa sekä omituinen pieni ruokaliinansa, ja kun kuningas astui paikalleen, kulki hän mielellään ympäri ritariensa pöydän, heittäen silloin tällöin tarkastavan katseen näille pikku liinoille, joiden piti olla aivan levällään kunkin ritarin istuinsijan kohdalla, leipä ja lautanen määrätyssä järjestyksessä niillä. Jos liinassa näkyi reikä tai halkein, tai leipä oli väärinpäin, niin se antoi aihetta kunniaakoskevaan syytökseen sitä ritaria kohtaan, jonka liina ja leipä olivat, ja sellaisen syytöksen alaisen oli kohta lähdettävä pöydästä ja hän oli suljettuna ritaripiiristä siksi kunnes hyvitti rikoksensa. Turnajaisten edellisenä päivänä oli useimmiten joku aseairut ja pari aliairuetta saapuvilla kuninkaan ja hänen ritariensa pöydän luona katsomassa, että tapoja noudatettiin. Näin oli tänäkin iltana. Kun kuningas saapui pöydän keskikohdalle, hän pysähtyi huomatessaan kolme lautasta, joilla leipä oli väärinpäin; hän säpsähti ja kutsui airuen.

"Kenen paikka tässä on?" — kysyi hän katsoen ankarasti.

"Korkeain ritarien hra Niilo Brockin ja hra Papaen, herra kuningas", — vastasi airut, laskien sauvansa ja jäykistäen ryhtinsä, — "sekä erään Åke Krummedingen, jota ei kukaan tunne; hän se on, jonka on sallittu esiintyä kypärä päässä täällä salissa ja pysyä äänetönnä pyhällä haudalla tehdyn ritarilupauksen mukaan."

"Kuka on hänen syyttäjänsä?"

"Joku nimittämätön ritari, Teidän Armonne. Mutta hän on antanut asesaliin verhotun kilpensä panttiin; hän ilmoittautuu, kun niin vaaditaan."

"Hyvä, tee tehtäväsi, airut!" Niin sanoen kuningas kävi paikalleen.

Kohta sen jälkeen saapuivat ritarit Brock ja hra Papae sekä heidän salaperäinen ystävänsä ja aikoivat istuutua tavallisille paikoilleen. Nähdessään leivät väärinpäin, he säpsähtivät; kypäräpää ritarin kasvoilla väri vaihtui ja hän peräytyi askeleen. Mutta ritari Brock ja hra Papae käänsivät oitis leipänsä ja istuutuivat ylpeän ja uhmaavan näköisinä paikoilleen. Samassa astui aseairut, paljas miekka kädessään, suoraan heitä kohti pöydän toiselle puolen. Hän veti miekkansa kärellä heidän edessään olevien kolmen liinan yli. "Ritari Niilo Brock! Ritari Johan Papae! Ja Te, joka esiinnytte nimellä ritari Åke Krummeding!" — sanoi hän juhlallisesti kovalla äänellä. — "Tanskan ritariston nimessä minä näin katkaisen jokaisen yhdyssiteen Teidän ja ritariston väliltä. Teitä syytetään petturuudesta ja maankavalluksesta, Juudaksen teosta ja suunnitellusta kuninkaanmurhasta; siksi teidät karkoitetaan kuninkaan ja kaikkien rehellisten ritarien piiristä siksi aikaa, kunnes olette kohdanneet syyttäjänne ja todistaneet syyttömyytenne, jos voitte. Syytöksen tärkeyden takia vaadin teiltä nyt aseenne ja julistan teidät vangeiksi." Sitten hän viittasi ja molemmat aliairuet astuivat esiin ottamaan vankien aseet ja viemään heidät vankilaan. Kaikki vieraat nousivat hämmästyneinä, ja kuninkaan viisikymmentä ritaria ja henkivartijaa veti miekkansa.

"Tyhmää ilvettä!" — mutisi kookas ritari Brock nousten.

— "Tuossa, airut!" — huudahti hän kaikuvasti ja heitti hansikkaansa keskelle pöytää. — "Viekää se syyttäjälleni! Missä hän minut tapaa, siellä hyvä miekkani todistaa hänet valehtelijaksi ja narriksi. — Kuka se on? Uskaltaako hän esiintyä ja katsoa minua silmiin?"

"Täällä hän on", — kuului ruokasalin ovelta; drotsi Åke siellä seisoi kynnyksellä kookkaana ja hiljaisena, käsi miekan kahvalla ja tiukkaan tähystäen noita kolmea syytettyä.

"Haaveilijan ja uneksijan syytökselle minä hymyilen", — huudahti ritari Brock ylpeänä ja pilkallisena. — "Kohtaamme toisemme, herra drotsi! Luovutan nyt miekkani näiden miesten käsiin ottaakseni sen jälleen huomenna kuninkaan ja ritariston vapauttamana, ja pestäkseni häväisijän verellä pois sen tahran, joka on täällä heitetty minun ja ystävieni kunniaan." Samalla hän antoi airueille miekkansa.

Myös ritari Papae oli noussut; hänkin heitti nyt hansikkaansa halveksivasti hymyillen pöydälle. "Tuossa on minun panttini", sanoi hän, "ja tässä vastaukseni kelle syyttäjälle tahansa, olipa hän sitten vaikka liitossa paholaisen kanssa." Näin sanoen hän sinkautti suuren sotamiekkansa lattiakiville airueen jalkoihin. Sitten poistuivat molemmat lujin ja ylväin askelin ovesta, heittäen pari tulista katsetta drotsiin ja vieden valepukuisen Åke Krummedigin mukanaan. Tämä äänetön, naamioitu herra oli kasvoiltaan vaalennut yhtä valkeaksi kuin hänen ruokaliinansa; hän oli ojentanut miekkansa airueille; hänen sinerviltä, yhteenpuserretuilta huuliltaan ei kuulunut sanaakaan; mutta hänen silmänsä välkkyivät synkän villeinä tuuheiden, mustien kulmakarvojen alta. Polvet vapisivat hänen allaan, ja hänen täytyi tarttua vahvan ritari Brockin käsivarteen ettei vaipuisi maahan. Drotsi saattoi itse noita vaarallisia valtiovankeja, jotta heidän vangitsemisensa kävisi asianmukaisesti ja laillisesti.

Tämä harvinainen tapaus oli herättänyt suurta hämmästystä. Yleisen hiljaisuuden katkaisi pian hiljainen kuiske. Tunnettiin nuo kaksi uhmakasta ritaria; kukin tiesi heitä epäiltävän arkkipiispan paon avustamisesta. Tiettiin, että he kuuluivat maan tyytymättömiin; mutta heillä oli melkoisesti ystäviä, ja he kävivät rohkeista, riippumattomista isänmaanystävistä, jotka eivät liehakoineet valtaistuimen edessä vaan voimakkaasti ja rohkeasti puolustivat kansan vapautta ja säätyjen oikeuksia mahtavimpia vastaan. Ei pidetty todennäköisenä, että he olivat sekaantuneet salaliittoihin tai rikollisiin yrityksiin valtiota vastaan; sensijaan arveltiin drotsin kummallista syytöstä malttamattomaksi. Hänellä, kuninkaan suosikilla, oli kyllä kadehtijansa. "Säälittää tuo nuori herra drotsi", — kuiskasi eräs junkkarin ritareista, — "hän käy niin usein kuin unissaan; hän vainuaa kaikkialla kavallusta ja herättää hätäillyllä kiihkollaan vihaa kuningasta vastaan." Tuntemattomasta kypäräisestä ritarista ja hänen rikoksestaan levisi monenlaisia arveluja; useimmista hän näytti epäilyttävältä; mutta että joku lainsuojattomista olisi uskaltautunut kuninkaan näkyviin, vieläpä hänen pöytäänsäkin, se tuntui kaikista mahdottoman yltiöpäiseltä hurjuudelta. — Kaikki kuitenkin istuutuivat. Mutta vaikka viinikannut pian alkoivat kiertää, eivät he sentään näyttäneet saavan mielestään tuota kiusallista tapausta, joka oli synkistänyt sekä kuninkaan että hänen isäpuolensa katsannon ja, kuten näytti, saanut junkkari Kristofferin jännitetyn levottomaan mielialaan. Vasta kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, astui Åke-drotsi jälleen ruokasaliin. Hänkin oli vaitelias ja nyreissään. Hän pysähtyi vastapäätä kuningasta ja junkkari Kristofferia. Vanhan pöytätavan mukaan kaksi lähintä ritaria nousi antaakseen hänelle tilaa, ja hän istuutui sanomatta sanaa syytetyistä tai heidän rikoksistaan. Hän näytti todella olevan jonkunlaisessa unitilassa. Hän ei ollut huomaavinaan tavattoman niukkasanaista keskustelua ympärillään; mutta hänen osanottoinen huomionsa oli kiintynyt siihen mielenliikutukseen, minkä hän oli huomaavinaan kuninkaan kasvoista. Oli kuin niiden synkkä ankaruus olisi sulanut kaihoisaksi lempeydeksi. Kuningas istui viinimalja kädessään ja katseli ystävällisesti rakasta isäpuoltaan, kreivi Gerhardia; hän nyökkäsi vaistomaisesti ja katsoi tyynen totisesti lepytettyä vihollistaan, Langelandin Eerik-herttuaa, silmiin. "Malja rauhanvälittäjän ja sovitetun sukulaiseni kunniaksi!" — sanoi hän äkkiä, nousten ylös. Kaikki ritarit tekivät samoin, ja kuningas jatkoi: "Tätäkin rauhanjuhlaani ovat petturit synkentäneet; heille tapahtuu oikeus. Huomenna on tuomiopäivä, tänään emme ajattele heitä! Toivon Jumalan ja Pyhän Neitsyen nimessä, ettei yksikään salainen vihollinen tyhjennä tällä hetkellä maljaa salissani. Eläkööt kreivi Gerhard ja herttua Eerik!"

"Eläkööt! Ja eläköön jalomielinen kuninkaamme!" — kaikui joka suusta. Osanotto oli suuri ja melkein yleinen; maljat kilisivät, ja torvienpuhaltajat kajahuttivat airuen viittauksesta kumajavan sävelmän läpi juhlasalin.

Junkkari Kristofferkin oli yhtynyt yleiseen "eläköön"-huutoon, ja kuningas näytti erikoisesti iloitsevan siitä, että kuuli veljensä niin äänekkäänä tässä tilaisuudessa. Hänen silmänsä etsivät veljen katsetta, ja hän kilautti maljansa tämän maljaan. Mutta Kristofferin katse oli kylmä, levoton ja epämääräinen, vaikka hänen poskensa punersivat; ja vasemmalla kädellään hän rutisteli ruokaliinansa kulmaa. Salainen huokaus nousi kuninkaan rinnasta, kun hän jälleen istui. Åke huomasi nyt hämmästyksekseen, että junkkari Kristofferin liinassa oli pitkä halkein, jota hän turhaan koki peittää kädellään. Kuningas näytti tehneen saman huomion samalla hetkellä. Hänen värinsä oli äkkiä muuttunut, ja hänen katsannossaan kuvastui ankara tuska ja harmi. Hän teki liikkeen kuin noustakseen, mutta tyynnytti mielensä kohta salaisella ja tiukalla pakolla. Hän laski maljan kovasti eteensä pöytään, työnsi lautasensa syrjään ja peitti sillä veljensä pöytäliinan halkeimen.

Drotsi Åken hellyttävä, ihaileva katse kilpistyi kuninkaan vakavista kasvoista, ja tämän silmistä välähti tuli, samalla kun hän painoi sormen suulleen. — "Musiikkia!" huudahti hän ja viittasi airuelle. Kohta kaikui juhlasali iloisista metsästyslauluista. Vieraista häipyi totinen tunnelma, ja kukin jutteli vilkkaasti vierustoverilleen. Kuningaskin näytti pian oikein iloiselta, vaikka Åke huomasikin sen olevan vaikeata hänelle. Kun linnankappalaisen lopulta oli luettava pöytärukous, olivat kaikki ritarit jo niin riehakkaita, että airuen täytyi kahdesti muistuttaa heille pöytätapoja.

Aterialta kuningas läksi oitis salakammioonsa ja viittasi totisena Åkea tulemaan mukaan. Noustessaan junkkari Kristoffer ikäänkuin vahingossa vetäisi ruokaliinansa pöydän alle. Junkkari meni eteiseen ja vihelsi. Vähän senjälkeen juoksi hänen suuri jahtikoiransa ruokasalin läpi, suussaan valkea, kasaan rutistettu liina.

Kuningas oli Åken kera ehtinyt salakammioonsa. Hän oli heittäytynyt tuolille ja peitti kädellä silmänsä. Åke seisoi vielä vaiti hänen edessään ja katseli häntä surumielisen osanottavasti. Vihdoin kuningas siirsi käden silmiltään. Hän näytti itkeneen. Mutta nyt hän nousi kiihkeänä, ja taas hänen silmästään singahti kuin tuli. "Ken on tohtinut rikkoa luottamuksen ja rakkauden veljesten välillä?" — huudahti hän. — "Jos te itse, drotsi Åke, — niin viime kerran minä nimitän teitä drotsikseni."

"En minä ole sitä tehnyt, jalo herra kuningas!" — vastasi Åke. — "En tiedä, kuka sen on tehnyt. Jumala armahtakoon sitä uskollista palvelijaanne, joka niin ajattelemattomasti ja hätiköiden on tuottanut Teille murhetta! Se kai on tapahtunut salaa ja aseairuen tietämättä."

"Salasyyttäjää minä halveksin", — jatkoi kuningas. — "Se on laitonta — se ansaitsee rangaistuksen; sitä on — mutta, ei, tässä ei tutkimus käy päinsä. Jos hän on petturi", — jatkoi hän hetken kuluttua, ja taas hänen kasvoillaan näkyi syvä tuska, "— jos hän todella voisi, — Jumalan ja kaikkien pyhien nimessä, tapahtukoon, mitä kaikkivaltias Jumala ei tahdo estää, — mutta minä en vahingoita hiuskarvaakaan hänen päälaellaan. Häväisisinkö isääni hänen pojassaan? Tuomitsisinko äitini lapsen kodittomaksi ja kunniattomaksi? Suuri Jumala, pitäisikö minun itsenikin joskus!" — hän vaikeni, ja oli kuin hänen päälaellaan olisivat hiukset nousseet kauhusta pystyyn. "Katsos minua, Åke!" — jatkoi hän taas, — "voisiko se ajatus syntyä tämän otsan takana?" — hän laski käden korkealle kuumeiselle otsalleen. — "Täällä polttaa", — jatkoi hän — "mutta ei täällä polta mikään näkymätön Kaininmerkki. — Käteni on ollut julmasti kohotettuna häntä vastaan — ei hän voi minua rakastaa — pelätä hänen täytyy minua. Hyvä, vaviskoon hän herransa ja kuninkaansa edessä, kunnes hän oppii rakastamaan veljeään! Nyt ei enää sanaakaan siitä! Tämä on ehkä valepuhetta. Hm, ken uskaltaa syyttää vasenta kättä petturuudesta oikeata vastaan? — Minä en tiedä vielä mitään, en tahdo tietää mitään. Olen nähnyt pahaa kyllin —" jatkoi hän taas hetken vaiettuaan ja tuijottaen synkkänä maahan. — "Eikö täällä ympärilläni ole ollut kavaltajia siitä pitäin kun minä olin alaikäinen lapsi! Enkö ole nähnyt isäni murhattuna ja hänen röyhkeät murhaajansa kasvojeni edessä! Eivätkö heidän veriset kätensä ole kurkoittaneet minun henkeäni salaa ja julkisesti siitä hetkestä, jolloin tuomitsin heidät maanpakolaisiksi! Mutta ne eivät voineet kajota minuun" — jatkoi hän tyynenä ja kohotti päätään. — "Ei yksikään salamurhaajan tikari ole vielä yltynyt minuun, — vaikka olin pattoinen mies ja hyljätty paholaisen armoille. — Tiedän sen, Åke, — olen nähnyt sen: Vanhurskaan Herran käsi oli minun ja verivihollisteni välissä; ei petturi eikä murhaaja, ei edes sielunmurhaaja — ei syntinen arkkipiispa eikä paavi, ei itse pirukaan voi riistää kruunua tästä voidellusta päästä!" Näin puhuessaan hän kohotti kätensä ja kuningaskatseensa ikäänkuin profeetallisella innostuksella, ja hänen kasvoillaan oli ylevyys, joka näytti riittävältä nöyryyttämään röyhkeimmänkin vihollisen.

"Herra kuninkaani!" — huudahti Åke sydämellisen iloisena. — "Se henki, joka tällä hetkellä puhuu kauttanne, on sekä ylevyyden ja oikeamielisyyden että myös rakkauden henki —"

"Mene veljeni luo, uskollinen, kunnon Åke! —" keskeytti kuningas hänet nopeaan. — "Vie hänelle tämä!" — Hän riisti kaulaltaan kultaketjut, joissa riippui madonnan kuva.

"Pyydä häntä ottamaan tämä koru veljeltään tämän rauhanjuhlan muistoksi. Sano, että tämä kuva oli onnettoman isämme kaulalla sinä päivänä, jolloin hän ratsasti kuolemaansa. Jumalan huomaan!" Kuningas kääntyi nopeasti poispäin, nähtävästi salatakseen surumielistä liikutusta, joka oli saanut hänen äänensä väräjämään. Åke seisoi ketjut kädessään ja halusi ilmaista lämpimän tunteensa. Mutta kuningas kääntyi nyt äkkiä ja sanoi ankaralla äänellä: "Huomenna pidetään ritarikäräjiä. Syytetyt tulkoot esiin ja puolustautukoot, jos voivat. Sillä täällä on laki sama kaikille, niin ystävilleni kuin vihollisilleni. Voi sitä syytettyä, jolla ei ole päteviä todisteita, olipa hän sitten rakkain ystäväni! Mene Jumalan nimeen!"

Åke kumarsi ääneti, loukatulla itsetunnolla, ja aikoi lähteä. Mutta silloin kuningas ankaran liikutuksen valtaamana levitti kätensä häntä kohti ja painoi hänet rinnalleen, kuitenkaan enää sanaa sanomatta. Åke poistui nopeasti kultaketjun kera. Ollessaan nyt yksin kammiossaan kuningas pujotti käden poveensa ja veti esiin helmillä ja rubiineilla kaunistetun rukousnauhan. "Joululahjasi lapsuusajoiltamme, rakas Ingeborg!" — lausui hän syvästi liikutettuna. — "Mitä minä sinun sielusi ajatusten mukaan rukoilen sen kautta, sitä rukoili sinun enkelisi Jumalan kasvojen edessä. — Kristoffer, Kristoffer, Jumala antakoon sinulle anteeksi sen, mitä näin sinun katseestasi!" — Samalla hän suuteli rukousnauhaa, piiloitti sen jälleen povelleen ja istuutui hiljaisena työpöytänsä ääreen.