KYMMENES LUKU.

Kallundborgin linna piiritettiin nyt aivan täydellisesti, ja sotainen Meklenburgin kreivi Henrik ei laiminlyönyt mitään, mikä kuului rynnäkkövalmistuksiin, vaikka hänellä oli pieni sotavoima käytettävänään eikä minkäänlaisia piirityskoneita. Ennen auringon laskua hän näki kuitenkin sotavoimansa lisääntyvän, kun drotsi Åke sadan ratsumiehensä kera saapui kaupunkiin ja yhtyi häneen linnanmuurien edustalla. Pidettyään ensin huolen sotamiehistään ja neuvoteltuaan tärkeimmistä kohdista kreivi Henrikin kanssa, kiirehti hän harmaaveljesten luostariin, missä hänet heti vietiin kuninkaan luo luostarin kirjastoon.

Täällä istui nuori kuningas syviin ajatuksiinsa vaipuneena luostariesimiehen suuressa nojatuolissa tammipöydän ääressä, jolla oli avoinna suuri raamattu, sekä pyhä Augustinus ja useita kirkkoisien kirjoituksia. Hän piteli kädessään erästä mestari Petrus de Dacian käsikirjoitusta, mihin hän usein pani merkkejä ja näytti samalla vertaavan niitä avoinna oleviin raamatunpaikkoihin ja kirkkoisien kirjoituksiin. Näiden jumalisten kirjojen rinnalla oli myöskin kolme maallista kirjaa, kauniissa punaisissa samettikansissa, jotka kuningas itse oli tuonut mukanaan. Ne olivat nuo tunnetut ritarirunot Ivana Leijonaritarista ja Tristanista, Hartman von der Auen ja Gottfrid von Strassburgin sovittamina, sekä Florezin ja Blanzefloren seikkailurikas tarina, joka oli kaikkien rakastuneiden ritarien ja naisten lempiruno.

Kun drotsi Åke astui kynnyksen yli, työntäsi kuningas pöydän syrjään ja hypähti ylös. "Åke, minun rakas Åkeni, näenkö sinut vihdoinkin!" huudahti hän iloisesti ja astui avosylin häntä vastaan, mutta pysähtyi hämmästyneenä katseltuaan häntä tarkemmin. "Oletko sinä todellakin täällä?" jatkoi hän. "Miten huonon näköiseksi olet käynyt! — niin, sinä olit murhaajan käsissä. Ne kirotut lainsuojattomat!" huudahti hän katkeroituneena ja polkasi jalallaan. "Koska saan heidät juurrutetuiksi maastani?"

"Elkää enää sitä ajatelko, jalo kuninkaani!" sanoi Åke. "Minä olen taas terve ja teidän palvelukseenne valmis."

"Tule lepäämään! Sinä olet rasittunut yli voimiesi. Mestari Petrus toi siis sinulle minun kirjeeni?"

"Kaikki on toimitettu teidän käskynne mukaisesti, minun kuninkaani! Vaikka minä pelkään tämän askeleen" — —

"Anna sen jäädä minun huolekseni, Åke! Tehtiinkö teille vastarintaa?"

"Holbekin linna on teidän hallussanne. Ei ainoaakaan veripisaraa vuodatettu, ja linnassa oli ilo yleinen."

"Hyvä! Entä junkkari?"

"Minä en nähnyt häntä. Sanottiin hänen olleen siellä, mutta hän pakeni."

"Huono merkki, Åke! Uskollinen läänitysmies olisi jäänyt ja vaatinut sinun tekemään ankaran tilin toimenpiteistäsi. Hän ei kysynyt edes suuttumukseni syytä? Hän ei edes uskaltanut lausua kiukun sanaa vääryydestä ja väkivaltaisesta menettelystä?"

"Hän ei ensinkään näyttäytynyt; hän oli ruvennut epäilemään."

"Hm! Siten ei ruhtinas pakene linnastaan, silloin kun hän tuntee itsensä syyttömäksi. Miksi vielä epäilen? Uhmailu täällä, ja hänen häpeälliset lausuntonsa Brunkelle", —

"Se mikä täällä on tapahtunut voi ehkä kuitenkin olla väärinkäsitystä, minun kuninkaani!" huomautti Åke, "eikä kukaan voi luottaa viekkaan Brunken puheisiin" —

"No niin! Puhukoon Kristoffer puolestaan, jos hän voi! Kaikkien pyhimysten nimessä! Antaisinpa puolet elämästäni jos voisin sanoa sydämeni pohjasta: minulla on veli. Kuitenkin, Jumalalle kaikkivaltiaalle ja pyhälle Neitsyelle kiitos! Täysin uskollinen ystävä on minulla vielä, ja minun uskollinen kansani. — Ei minulla ole valittamisen syytä!" Näin sanoen laski kuningas tuttavallisesti kätensä Åken olkapäälle, ja hänen sinisissä silmissään kimalteli kyynel. "Senjälkeen kun me viimeksi tapasimme, rakas Åkeni", jatkoi hän rauhallisena ja totisena, "on minustakin tullut pannaanjulistettu mies niinkuin sinä; mutta se ei enää peloita minua. Minä olin jo, kauan sitä miettinyt, mutta nyt vasta minä sen tiedän: Ei kukaan muu voi meitä tuomita kuin kaikkivaltias, vanhurskas tuomari; mutta hän ei sitä tahdo tehdä, sillä hän on laupias, näetkö. Jos me uskomme vapahdukseen ja synteinanteeksisaamiseen, Åke, niin me olemme pelastetut, ilman koko maailman pappeja ja piispoja."

"Elkää tehkö syntiä, jalo kuninkaani!" huudahti Åke huolestuneena. "Minunkin sieluni on saavuttanut rauhan, ja suojan niiltä pahoilta hengiltä, jotka minua ahdistivat. Mutta se ei ollut uhmaa. Rakkauden kautta me saavutamme rauhan, herra kuningas! ja sen toivon kautta, joka käsittää koko suuren maailman."

"Se toivo on minullakin, Åke hyvä! — ja rakkaus — mitä sinä siitä tiedät, sinulla ei ole Ingeborgia! Minun rakkauteni on niin suuri ja voimakas kuin Tristanin tai urhean Florezin: minä uskallan lopulta kohottaa keihääni Ingeborgini puolesta vaikka itse paavia ja koko papistoa vastaan."

"Taivaan tähden! Rakkakin herrani ja kuninkaani! Ajatelkaa kuitenkin" — —

"Minä olen jo kylliksi miettinyt, Åke! Ja tärkein ensiksi", keskeytti kuningas vakavana huolestuneen ystävänsä. "Meidän autuudenasiamme on siksi tärkeä, ettei sitä joku piispa tai paavi ratkaise vain yhdellä käskysanalla, varsinkin silloin kun tuo sana ei ole muuta kuin: 'sinä olet kirottu', niin kuin se meille kummallekin lausuttiin. 'Sinä olet heitetty paholaisen haltuun!' Ei, toki! Mihin on kirjoitettu, että ihmiselle olisi annettu sellainen valta? Minä en ole sitä koskaan oikein uskonut, mutta nyt minä tiedän: Ainoastaan taivaallinen armo ja laupeus, joihin minä uskon, voivat vapahtaa minut ja meidät kaikki. Tule, niin minä näytän sinulle sen paikan! Oppinut mestari Petrus on kirjoittanut sen minulle; kirkon pyhät isät todistavat sen — ja vieläkin enemmän — se on sanottu Jumalan omassa sanassa; mutta siitä tulisi liian laajat selitykset. Usko minua, Åke, ei ainoakaan arkkipiispa, ei edes Rooman paavi voi tuomita meitä kadotukseen. Jos kirkko hylkää uskovaiset helmastaan, niin ei se enää ole meidän kirkkomme, joka on totuuden ja oikeuden edustaja maan päällä. Jos perkele voisi sulkea meiltä kaikki maailman kivikirkot, niin on kuitenkin yksi kirkko avoinna, jota ei yksikään perkele voi sulkea, ja katso, se on kaikkialla, missä kaksi uskovaista sielua yhtyvät Jumalan nimeen. Katsos, Åke, niin paljon minä olen viisastunut. Roomassa minut tuomittaisiin tästä opista kerettiläisenä roviolla poltettavaksi, jos he sen tietäisivät; mutta siksi viisas olen kuitenkin, että osaan siitä vaieta. Sinä vain sen saat tietää, ja minun Ingeborgini, sekä ne, joille minun sieluni autuus on yhtä rakas kuin teille."

Åke vaikeni ja tuijotti häneen hämmästyneenä.

"Myöskin maan ja valtakunnan puolesta minä olen huoleton," jatkoi kuningas. — "Jumalan avulla minä uhmaan sekä pannaa että interdiktiä, sekä kapinallisia että lainsuojattomia, eikä siltä kukaan uskalla katkaista hiuskarvaakaan minun tai minun kansani päästä."

"Mutta selityskirje pyhälle isälle lienee kuitenkin välttämätön, minun kuninkaani! Arkkipiispan asiassa täytyy sentään suurimmaksi osaksi anteeksiannon ja sovinnon kulkea oikeuden edeltä."

"Ei, Åke! Minä vaadin vain oikeutta enkä armoa ihmisiltä, ja tässä asiassa ei kenenkään tarvitse odottaa minulta armahdusta. Tuomitkoon paavi minun ja Grandin välisen asian! Vääryyden salaisuus saadaan ilmi niin totta kuin oikeutta on olemassa auringon alla. Jos minä itse ollen rikkonut jossakin, joka kyllä on mahdollista — niin ehdinhän minä vielä sittenkin ajatella katumusta kun tuomio langetetaan."

"Mutta naimislupa — —"

"Tulen minä ilman sitäkin toimeen. Jos se on ollut luvallista sadoille muille, niin ei sitä voida kieltää Tanskan kuninkaalta. Jos se kielletään, on se väärin tehty, mutta siihen vääryyteen en minä alistu. — Mutta, istu Åke! Ei sanaakaan enää näistä ikävistä asioista! Sieluni on kyllästynyt niitä ajattelemaan. Tule", — jatkoi hän iloisesti — "niin saat kuulla rakkausrunon; minun rakas Ingeborgini on itse sen minulle jäljentänyt. Herttuatar Eufemia on lähettänyt sen hänelle Norjasta. Se käännetään pian sekä norjaksi että ruotsiksi. Siitä sinä näet miten paljon ritarillinen rakastaja voi kestää, ja miten onni ja meidän Herramme kuitenkin aina ovat uskollisten ja kestävien rakastajien mukana." Nyt kuningas istuutui pöydän ääreen ja luki innostuneena Florezin ja Blanzeflorin tarinan, jonka Åke kyllä tunsi.

"Enemmän minä kuitenkin pidän Tristanista", sanoi kuningas, "ja meidän omat vanhat rakkauslaulumme ovat minusta paljoa kauniimpia. Mutta tämän kirjan minä kuitenkin mieluummin pidän kädessäni: ajattele, jokaisen sanan ovat hänen pienet somat sormensa kirjoittaneet."

Sillaikaa oli jo ilta alkanut hämärtää. Soitettiin iltamessuun, ja kuningas meni Åken kanssa luostarinkirkkoon, missä hän otti osaa harmaa veljesten ja kansan hartaushetkeen, joka ei kuitenkaan ollut niin rauhallinen ja hiljainen kuin tavallisesti.

Oli yö. Joka tunnilla yltyi jännitys kaupungissa. Kaikkialla vallitsi tuskastuttava hiljaisuus. Kaikista taloista loistivat valot; ei missään nukuttu. Piiritetyn linnan ympäriltä kuului vartiosotilaiden askeleita ja aseiden helinää. Sieltä täältä loisti vartiotuli kylmässä talviyössä. Suuriin vaippoihin kietoutuneet äänettömät sotilaat olivat ryhmittyneet niiden ympärille. Luostarin ulkopuolella vartijoivat drotsi Åken sotilaat. Drotsi ja kreivi Henrik ratsastivat edestakaisin linnan muurien ympärillä, joiden takaa kuului hiljaista aseiden helinää, ja raskaiden puolustuskoneiden pyörien jyrinää.

Åken kehoituksesta oli myöskin asetettu vahdit yleiselle laivasillalle linnan kaakkoispuolelle, sekä kaupungin koillispuolella olevan vanhan merilinnan ympärille, missä myöskin oli maihinnousupaikka vanhan ränstyneen linnoituksen vieressä. Tämä paikka oli hänen mielestään erityisen tärkeä, jos tahdottiin estää kaikki mahdollinen yhteys linnaan ulkoapäin. Keskiyön aikaan seisoi Åke itse tuon vanhan, syrjäisen tornin luona kirkkaassa tähtivalossa ja katseli kreivi Henrikin kanssa lahden yli, molemmat mietiskelivät miltä puolen olisi helpoin pääsy linnanmuureille. Silloin huomasi Åke pienen kalastajavenheen, joka oli melkein piilossa meritornin luona olevan ränstyneen paalutuksen alla, mutta juuri kun hän aikoi siitä huomauttaa kreivi Henrikille, näki hän aivan vierestään kumollaan olevan pilarin takaa, karvalakin peittämän miehenpään pistävän esiin, jonka nenän ja suun välillä oli suuren haavan arpi. Vaaniva pää vetäytyi heti takaisin pilarin taakse, ja Åke luuli tunteneensa tuon ryövärinä ja murhapolttajana tunnetun kuuluisan lålantilaisen karkurin, Ola Arkin, jonka jälillä usein oli oltu, ja jonka luultiin olleen avullisena arkkipiispan paossa. Sen enempää arvelematta Åke viittasi kreivi Henrikille ja paljasti miekkansa. Mutta samassa silmänräpäyksessä hypähti mies piilostaan pilarin takaa ja pakeni paalutusta myöden venheeseen.

"Ottakaa hänet kiinni!" huusi Åke uloimmalle vahdille, joka seisoi keihäs kädessä, nojaten selkäänsä paalutukseen, ja katseli etempänä kulkevaa laivaa, huomaamatta ollenkaan pakolaista.

Juuri kun sotilas kuuli drotsin äänen ja aikoi kääntyä, tunsi hän tikarinpiston selässään ja kaatui maahan tuskallisesti huutaen, sillaikaa juoksi karkuri hänen ohitseen välkkyvä miekka kädessä ja hyppäsi venheeseen.

Pakolaisella oli jo airo kädessä ja hän aikoi työntää veneen vesille; mutta silloin vasta hän huomasi unohtaneensa kiireessä irroittaa köyden, jolla vene oli kiinnitetty paalutukseen. Epätoivoisesti ponnistellen hän koetti pari kertaa turhaan katkaista tikarillaan köyttä, mutta samassa seisoivat Åke ja kreivi Henrik hänen edessään paljastetut miekat kädessä. Kreivi Henrik tarttui nopeasti puoleksi katkaistuun köyteen ja riuhtaisi venheen luokseen; epätoivoisen pakolaisen tikari välkkyi häntä kohti; mutta drotsin miekan iskusta putosi sekä tikari että ryövärin käsi mereen, ja hirveästi karjahtaen kaatui haavoittunut pakolainen veneen pohjalle.

Kreivi Henrikin huudon kuultuaan kiirehti yhä useampia meritornin luona olevia sotilaita avuksi, ja pian vietiin vanki köytettynä meritorniin. Drotsin käskystä oli kuitenkin hänen kädetön käsivartensa ensin sidottu, että verenjuoksu tukkeutuisi. Vaarallisesti haavoitettu sotilas kannettiin myöskin torniin, ja sillaikaa kun oltiin välskäriä hakemassa tutkittiin vangitun ryövärin vaatteet tarkasti. Paitsi synninpäästökirjaa ja rukousnauhaa, sekä muutamia kallisarvoisia kirkkokoristeita, jotka nähtävästi olivat varastettua tavaraa, löydettiin sieltä vielä pikeä, tulikiveä ja muita sytytysaineita, ja hänen hattunsa vuoriin oli hyvin huolellisesti ommeltua avain ja salakirje. Paatuneelta rosvolta ei tarvinnut ainakaan aluksi odottaa minkäänlaista tunnustusta. Drotsi otti huostaansa avaimen ja kirjeen ja poistui kreivi Henrikin kanssa lähimmän vartiotulen luo.

Täällä hän avasi salakirjeen ja luki sen hiljaa.

"Ei kenellekään!" seisoi siinä. — "Tottele ja vaikene, muuten olet kuoleman oma! Puolustautukaa viimeiseen asti! Elä säästä kaupunkia! — piiloita tai polta paperit hätätilassa! — pidä salaluukku valmiina! — Anna hänen voittonsa tulla hänen turmiokseen! ja minä vastaan seurauksista. Kirjeentuojan voitte käyttää kaikkeen. Polttakaa heti tämä salakirje. — Ei keneltäkään!"

Eräs pappi oli drotsi Hesselin johdolla opettanut kuninkaalle, prinssi Kristofferille ja Åkelle siihen aikaan hyvinkin harvinaisen kirjoitustaidon, ja hän luuli nyt kauhukseen tuntevansa noissa vääristellyissä kirjaimissa prinssi Kristofferin raskaan käsialan. Hän piiloitti nopeasti kirjeen ja oli valahtanut aivan kuolonkalpeaksi.

"No mitä loitsuja te siitä luitte, herra drotsi?" kysyi kreivi Henrik. "Te ette voi oikein hyvin." — —

"Varmaankin tuo kirje oli aijottu linnanvoudille", huudahti Åke kiihkeästi, ja veri kohosi taas hänen poskilleen. "Se ei ole keneltäkään eikä kenellekään, kuitenkin minä luulen ymmärtäväni sen sisällön."

"Näyttäkää tänne, herra dotsi! Eihän se ole mikään salainen rakkauskirje. Mies oli varmaankin vakooja ja petturi."

"Niin totta kuin minun jalon kuninkaani sielunrauha on teille rakas, herra kreivi", vastasi Åke kiihkeästi ja tarttui hänen käteensä, "niin sallikaa tämän onnettoman salakirjeen jäädä yksin minun tietooni! Niin paljon vain tahdon sanoa teille: se koskee kuninkaan onnettomia perhesuhteita; mutta tämänkin arveluni suhteen pyydän teidän vaikenemaan. Tässä ei ole minkäänlaisia todisteita ketään vastaan, vain epäilys, onneton ajatus — mutta se johdettakoon vastakkaiseen päämäärään, — se tehdään tyhjäksi." Näin sanoen hän otti kirjeen poveltaan ja heitti sen vartiotuleen.

"Te olette varovainen, drotsi!" sanoi kreivi Henrik, rypistäen otsaansa. "Minä en halua tulla osalliseksi teidän synkistä valtiosalaisuuksistanne. Drotsina te parhaiten tiedätte mitä täällä on salattava, tai ilmaistava. Minä kysyn vain sotamiehenä ja piirityspäällikkönä: jos tuo kirje, jonka te niin hätäisesti hävitätte, oli vietävä linnaan, niinkuin te arvelette, niin täytynee täältä jostain silloin olla salainen käytävä sinne? Se on välttämättömästi etsittävä. Ilman piirityskoneita on meille aika vaikea hyppäys päästä ulkomuurien yli."

"Te olette oikeassa! Täällä täytyy jossain olla salainen käytävä", huudahti Åke äkkiä, silmät innosta loistaen. "Minulla on siitä jonkinlainen aavistus, muistan kuulleeni tarinan meritornista alkavasta salakäytävästä. Vanki näyttäköön sen minulle. Minä vien itse salakirjeen perille, mutta en sitä, joka äsken liekkeihin hävisi ja jonka nyt vain Kaikkitietävä näkee, vaan muunnoksen siitä, sellaiseksi kuin sovittava henki sen uudelleen kirjoittaa minun sielussani."

"Hyvä on. Minä seuraan teitä miehistöni kanssa."

"Ei, herra kreivi! Se on mahdotonta. Kuninkaan ylpeys on herännyt, hän ylönkatsoo salaista hyökkäystä. Hän tahtoo sisään portista tai yli valloitetun muurin, ja molemmat emme voi täältä poistua. Jos salakäytävä on olemassa, niin lienee yksinäisen ja aseettomankin miehen vaikea päästä sen läpi."

"Silloin lienee viisainta teidänkin luopua mokomasta seikkailusta, drotsi! Se on yksinäiselle liian uhkarohkea yritys."

"Minä aijon kuitenkin uskaltaa!" sanoi Åke varmasti, hetken mietittyään. "Mutta ei kukaan saa seurata minua, ja elkää puhuko siitä kenellekään, ei edes kuninkaalle. Jos en minä ole täällä huomenna ennen päivällistä, niin ilmoittakaa kuninkaalle minun joutuneen vangiksi linnassa, tai on minulla jotakin tekeillä, jolla minä voin olla hänelle suuremmaksi avuksi kuin ollessani ryntääjien eturivissä. Jos se onnistuu niin luvatkaa minulle vain yksi asia, uljas kreivi! Linnaan astuessanne elkää salliko kuninkaan astua mihinkään jalallaan, ennenkuin olette koetellut perustaa ja huomannut sen varmaksi. Ja — jos te näette olkaliinani liehuvan jossakin, niin elkää luottako rauhaan ja elkää salliko kuninkaan lähestyä sellaista paikkaa."

"Ha, haa!" nauroi kreivi kovaäänisesti ja taputti Åkea olkapäälle, "sekö siis oli salaisuus, jonka aijoitte pitää omananne? Olisitte yhtähyvin voinut antaa minun lukea kirjeen, salaperäisen herra valtiomies! Meidän on siis varottava salahautoja ja muita samanlaisia ketunansoja? Hyvä! Kunhan vain on hiukankin aavistusta sellaisten olemassaolosta, niin eivät ne mitään merkitse. Haa! Korkeasukuinen herra junkkari, onpa hän totisesti ilettävä petturi, — väijyä veljensä ja kuninkaansa henkeä ja sellaisen jalon kuninkaan ja veljen."

"Taivaan Jumalan nimessä! Kuka sen on sanonut! Jalo kreivi!" — sanoi Åke pelästyneenä, hiljaisella äänellä. "Tehän huudatte niin kovaa kuin tahtoisitte herättää koko maailman asialla, jota ei kukaan saisi tietää. Elkööt enää ikinä nuo turman sanat tulko huultenne yli! Sanoinhan minä teille sen olleen vain arvelun, hirvittävän epäluulon. Se musertaisi kuninkaan sydämen, jos se joutuisi hänen korviinsa. Vain paljas huhu siitä voisi aiheuttaa hirvittäviä, verisiä otteluita, ja saattaa koko maan ja kuningashuoneen mitä suurimpaan onnettomuuteen."

"Minä hyväksyn teidän varovaisuutenne tässä asiassa, jalo drotsi!" vastasi kreivi Henrik totisesti ja hiljaisella äänellä, luoden terävän katseen ympärilleen. "Olkaa levollinen! Ei kukaan ole kuullut puhettamme. Tuossa on minun käteni: jos puhuminen voi aikaansaada niin suuria onnettomuuksia, niin ei tämä asia pääse ikinä minun huulteni yli. Mutta heittäkää mielestänne tuo uhkarohkea seikkailu. Se voi maksaa teidän henkenne ja minkä hyödyksi?"

"Kalliimman hengen pelastukseksi", sanoi Åke, "minun täytyy päästä varmuuteen yhdessä asiassa: Jos minun täytyy suojella kuninkaani jalan petollisiin salahautoihin astumasta, niin täytyy minun tuntea ne ensin itse. Jumala olkoon teidän kanssanne! — Hyvästi! Se, joka on ollut kaksi vuotta pannaan julistettu", jatkoi hän liikutettuna, "hän on oppinut uhmaamaan ryöväreitä ja paholaisia." Vartiotuli valaisi hänen kalpeat, hiukan haaveelliset kasvonsa, ja kohottaessaan tummansiniset silmänsä tähtitaivasta kohti oli niiden ilme lempeän surumielinen. "Elkää seuratko minua!" lisäsi hän. "Katsokaa, minä uskon taivaan siunaukseen ja hyvien henkien suojelevaan voimaan, ja silloin lakkaa maallinen kirous, ja pahat henget syöksyvät syvyyksiin." Tämän sanottuaan hän puristi kiihkeästi kreivi Henrikin kättä ja poistui nopeasti meritorniin. Kreivi Henrik puisti päätään ja katsoi osanottavasti hänen jälkeensä, mutta ei seurannut häntä.