KUUDES LUKU.

Kjögeen saavuttaessa oli jo kulunut kolme tuntia iltamessusta, ja oli aikoja sitten maatapano aika porvarillisten tapojen mukaan. Tässä kaupungissa ei silloin vielä ollut fransiskanien eikä karmeliittien suuria luostareita, jotka sittemmin tulivat niin kuuluisiksi. Matkustavaisten täytyi siis tyytyä yhteen niistä yksinkertaisista majapaikoista kuningas Eerik Silmänräpyttäjän ajoilta, joita usein pilalla kutsuttiin koiranluoliksi, (äyrityistuviksi), tai silmänräpytyshökkeleiksi, eikä ketään viekoiteltu siellä rikkomaan luostarissavierailu-kieltoa. Kahden viimeisen vuoden aikana oli kaupungissa usein käynyt hansalaisia kauppiaita, senjälkeen kun Eerik kuningas oli laajentanut heidän kauppaoikeuksiaan, ja milloin nämä toimeliaat kauppiaat saapuivat tai palasivat suurilta Skanörin ja Falsterbon markkinoilta, taikka sillinpyynnöstä Skånen rannikolla, poikkesivat he usein Kjögen poukamaan kauppalaivoineen odottamaan sopivampaa tuulta, tai lastaamaan tavaroitaan Kjögen porvareille. Lahti oli nyt täynnä hansalaisia kauppalaivoja, ja oli komeaa katsella lukuisien lyhtyjen valaisemia laivoja. Drotsi Åken oli vaikeaa saada sijaa seurueineen niin kutsutussa saksalaisessa krouvissa lähellä satamaa. Vieraiden joukossa, suuressa yleisessä tarjoiluhuoneessa, jossa myöhään yöhön saakka huviteltiin juomingeilla ja lautapelillä, vallitsi drotsin ja hänen ritariensa saapuessa kova meteli ja äänekäs puhe, joka kuitenkin heti lakkasi komeasti puettujen ritarien astuessa sisään, sillä heidät heti tunnettiin kuninkaan miehiksi ja henkivartijoiksi. Pitkän kiinnipaalutetun tammipöydän päässä istui paksu, kookas mies, päässään sopulinnahalla reunustettu lakki ja yllään lyhyt takki; se oli rikkaudestaan ja ylpeydestään kuuluisa Berner Kopman Rostokista, joka oli uhannut kuningasta Sjöborgissa. Hän pöyhisteli ylpeänä penkillään ja oli vielä suuremmaksi mukavuudekseen asettanut toisen säärensä pöydälle. Hänen suuret kasvonsa hehkuivat viinistä; hän piti hopeapikaria kädessään ja vieressään oli hänellä suuri viinikannu. Hänen sivullaan istui hänen hyvä ystävänsä ja kauppatoverinsa, Henrik Gullansfar Visbystä, suuri rahakukkaro kädessään, josta hän heitti muutamia kolikoita isännän hattuun. Heidän välissään oli lautapeli, jonka nappulat uivat oluessa ja viinissä ja jonka Berner Kopman potkaisi syrjään saadakseen sijaa raskaalle jalalleen. He istuivat täällä, ympärillään joukko hansalaisia kauppiaita, laivureita ja merimiehiä, jotka kaikki samoin kuin hekin, olivat varustetut leveillä lyömämiekoilla ja iloisesti joivat heidän menestyksekseen. Drotsin ja hänen miehensä tullessa sisään, jäivät nämä molemmat herrat istumaan mukaviin asentoihin, eivätkä vastanneet ritarien tervehdykseen, jolloin vieraiden joukossa syntyi tyytymätöntä kuiskailua ja mutinaa.

Krouvihuoneen vähemmin valaistussa osastossa istui kaksi miestä, Pyhän-Hengen-veljeskunnan risti, mustilla matkaviitoillaan. Toinen heistä veti äkkiä päähineen otsalleen, nousi ylös ja katosi pian hengellisen virkaveljensä seurassa vieraiden joukkoon, jotka tulvivat ulos ja sisään. Ritari Helmer Blå oli huomannut tämän Pyhän-Hengen-veljen käyttäytymisen ja lähestyi sukkelasti Åkea kuiskatakseen hänelle jotakin korvaan. Mutta drotsi, joka oli tuntenut molemmat hansalaiset kauppiaat, kiinnitti koko huomionsa heihin ja näytti miettivän itsekseen, missä määrin olisi tarpeellista puuttua asiaan, taikka antaa voimattomalle uhkaukselle jotakin arvoa.

"Kerta kaikkiaan, ystäväni" tarttui roteva rostokkilaiskauppias puheeseen sammaltavalla kielellä, iskien saappaankorolla pöytään, pyytääkseen vaitioloa ja näyttäen olevan harmissaan keskustelunsa katkeamisesta, "lauenburgilaisen ritarin oli pakko pyristellä uudessa hirsipuussamme, huolimatta hänen asemastaan ja korkeasta sukuperästään, ja korkeasukuinen Saksin herttua Albert oli vähällä haljeta harmista. Juuri siksi suojelee ja kiihoittaa hän näitä jalosukuisia ryöväreitä. Mutta me emme anna enää kauemmin ritarien ja ruhtinaiden kostamatta ryöstää meitä ja ratsastaa nenällemme. — Me näytämme kyllä kerran näille mahtaileville herroille, minne taikasauva on kaivettu — se punainen, siunattu taikasauva, joka maailmaa hallitsee — ja mitä rikas, yksimielinen Hansaliitto saa aikaan. Me kauppamiehet ja pikkuväki olemme myös oppineet sota- ja valtiotaitoa, ja se, joka astuu meidän liikavarpaillemme, saa varoa Lybekin oikeutta ja Rostokin teillä. Eläköön vapaus kaikissa töissä ja toimissa. Helvettiin kaikki itsevaltiaat ja ylimykset!" Näin sanoen potkaisi paksu Berner Kopman tyhjän viinikannun pöydältä ja asetti jalkansa lattialle nousten hoiperrellen pystyyn, pikari huulillaan. Vieraat kauppiaat joivat riemuiten. Henrik Gullandsfar pudisti päätään, ja nykäistyään juopunutta virkaveljeään käsivarresta, katsahti hän salaa drotsiin ja kuninkaan henkivartijoihin.

"Minä annan heidät kuoleman ja pirun haltuun! Voinhan ostaa heidät nahkoineen ja karvoineen, sekä vielä esi-isät kaupanpäälle", mutisi suurikasvuinen rostokilaisylimys, antaen kuitenkin selvän ja varovaisen Gotlantilaisen saattaa itsensä ulos oluttuvasta. Toiset kauppiaat ja laivurit poistuivat myös toinen toisensa jälestä laulaen ja viheltäen. Åke oli heti huomannut pöyhkeiden hansalaisten käytöksessä olevan uhman ja ivan; mutta hän oli itse pari vuotta sitten, ollessaan drotsina, kuninkaan neuvostossa, varustanut sinetillä ne suuret vapautukset, jotka näille kauppiaille oli suotu, ja laki kielsi kaiken väkivallan näitä vieraita kohtaan, niinkauan kuin he itse olivat siivolla. Åke vaikeni halveksivasti hymyillen ja viittasi suuttuneille ritareille pysymään levollisina. Mutta ritari Helmerin veri kiehui; nähtyään äskenmainitun Pyhän-Hengen-veljen oli hän seisonut kuin tulisilla hiilillä. Hansalaisen laivaväen jättäessä majapaikan, luuli hän avonaisesta ovesta taas näkevänsä saman olennon hoilottavassa, vilisevässä laivoihin kiirehtivässä ihmisjoukossa. Hän kuiskasi äkkiä pari sanaa drotsin korvaan ja juoksi ulos tarjoiluhuoneesta. Åke katseli totisena ja miettiväisenä hänen jälkeensä, mutta antoi salaa merkin parille varovaisemmalle ritarille seurata häntä, käskien muiden jäädä sinne. Asetuttiin nyt melkein tyhjän pöydän ääreen. Nöyrä ja palvelevainen isäntä kiiruhti sitä kattamaan ja poistamaan tyhjät viinikannut ja oluthaarikat. Vaivoin pidätetty harmi oli tehnyt ritarit mykiksi, ja heidän mielialaansa kuvastivat vain yksityiset pistopuheet ja hyökkäykset niin sanottuja rihkamaritareja kohtaan. Huomasi helposti, ettei ylpeän Berner Kopmanin katkeruus ollut aiheeton ritarisäätyä kohtaan, joka halveksui ja oli vihamielisessä suhteessa toimeliaaseen ja hyvinvoivaan porvarissäätyyn. Ritarilinnat Tanskassa eivät tosin olleet ryövärilinnoja kuten Saksassa, ja ulkolainen kauppamies nautti siellä mitä suurinta turvallisuutta, olipa hänellä vielä suurempiakin oikeuksia kuin maan omilla porvareilla; mutta ritarit pitivät usein pilanaan asestettujen kaupustelijoiden kömpelöä ja hienostumatonta sotilasolentoa. Eipä drotsi Åkekaan voinut, huolimatta kaikesta hillitsemiskyvystään ja siitä kaikesta, jota hän yhdessä valtakunnanneuvoston ja kuninkaan kanssa oli toiminut kaupan ja porvarillisten elinkeinojen kehittämiseksi, kokonaan kieltää säätynsä ylimysmielistä halveksumista tämän luokan ihmisiä kohtaan, joiden lisääntyvä hyvinvointi ja rikkaus usein olivat yhtyneet raakuuteen ja kateelliseen ylimielisyyteen, synnyttäen ja ylläpitäen molemminpuolista vihamielisyyttä.

Åken ja ritarien mielenkiinto suuntautui kuitenkin pian kahteen eriskummalliseen vieraaseen, jotka vielä istuivat heidän vierellään pöydän ääressä. Toinen oli nuori, rotevakasvuinen mies, jolla oli erittäin vilkkaat kasvot. Hänellä oli yllään tummanvihreä ja jokseenkin kulunut maallikkoviitta, mutta hänen tonsuurikalottinsa ja kaniikkihattunsa näyttivät osoittavan hänet hengelliseksi herraksi. Hän puhui milloin latinaa, islantia, milloin tanskaa vierustoverinsa kanssa, jota hän kutsui mestariksi, osoittaen hänelle erittäin suurta kunnioitusta. Kun nuori pappi puhui tanskaa, korosti hän usein väärin sanoja. Väliin näytti hän joutuvan innostuksiin, lausuen silloin säkeitä niinhyvin klassikoista kuin muinaisista Pohjolan lauluista. Hänen naapurinsa oli pieni muodoton mies, jolla oli suuri kyömy selässä, hienot kulmikkaat kasvot ja viisaat läpitunkevat silmät. Hänen päänsä oli syvällä hartioiden välissä, ulottuen tuskin pöydän tasalle; mutta hänen käsivartensa olivat tavattoman pitkät ja laihat. Hän asetti joskus parin suuria, lyijyyn valettuja laseja silmilleen, ja hänellä oli joukko kummallisia koneita ja rasioita edessään pöydällä. Hänen sinisen maallikkovelitakkinsa yllä oli tulipunainen, turkiksilla reunustettu viitta ja päässään helakanpunainen kultareunuksilla ja tupsuilla koristettu myssy. Tässä komeilevassa puvussa, joka teki hänen muodottomuutensa vieläkin huomattavammaksi, muistutti hän melkein jotakin näistä ulkomaalaisista markkinahuijareista ja puoskareista, jotka suurilla markkinoilla tekivät temppuja rahvaalle ja möivät pyhäinkuvia, amuletteja ja yleislääkkeitä kaikkia sairauksia vastaan, vaikka tällä herralla olikin paljoa ylhäisempi ja oppineempi ulkomuoto. Se oli sama pieni punaviittainen mies, joka ritari Brockin ja herra Papaen seurassa oli ollut yöllisellä vierailulla junkkari Kristofferin luona Holbekin linnassa. Ritari Palle oli kuolinhetkellään kuvaillut hänet drotsille, kun hän tuskissaan oli ilmoittanut tälle kaikki salaisuutensa. Kuitenkaan ei drotsi ollut koskaan nähnyt tätä olentoa, eikä myöskään nyt muistanut Pallen sekavaa kuvausta.

Pikku mies istui viinikannu edessään ja näytti puuhailevan syvämietteisissä tutkimuksissa viininsä kokoonpanosta. "Huonosti väärennettyä!" hän sanoi nyt islantilaiselle tanskaksi, samoin myös vieraasti ja islantilaisesti ääntäen ja terävää nenäänsä nyrpistäen. "Näettekö tätä sekoitusta, herra Laurentius — taiteen ja tieteen valolle täytyy totuuden siis aina tulla ilmi, niin suuressa kuin vähässäkin. Heureka!" jatkoi hän itserakkaasti hymyillen. "Mitähän suuri mestarini Roger olisi sanonut, jos hänen eteensä olisi asetettu kannu tällaista viiniä? Jopa ilman näitä konstikkaita tutkijasilmiä, joista osaksi saan kiittää hänen suuria optillisia keksintöjään — vaikka syyllä voin omistaa kunnian niiden käytännöllisestä toteuttamisesta — niin ilman minun ihmeellisiä näkölasejani hän olisi ehkä voinut keksiä sen, johon minä vielä tarvitsen koko tämän laitoksen. Myrskyjen luonne on kätketty ja salaperäinen, herra Laurentius", lisäsi hän hillityllä äänellä, mutta kuitenkin niin kovaa, että jokainen voi sen kuulla, "ja ei ainoastaan elämän ja terveyden säilyttämiseksi, vaan vielä enemmän tieteen ja taiteen itsensä vuoksi, on meillä tieto olion sisäisestä olennosta erittäin tärkeä. Kuitenkin välitetään täällä Pohjolassa vähät sellaisesta; niellään kaikki sieluttomien eläinten tavalla, omistamatta kuitenkaan niiden viisasta vaistoa ja tukematta viisaudella ja taidolla rajoitettua fyysillistä luontoamme. Meneehän kaikki oppi täällä hukkaan teoloogisiin viisasteluihin ja niin kutsuttuihin jumalallisiin asioihin, joista he tyhmät raukat tietävät kuitenkin yhtä vähän. Meidän oppineemme märehtivät vielä skolastikojen ja mystikojen hyödyttömiä oppeja ja tuota kuivaa, kulunutta Aristotelesta. Tietämättömyys kaikesta hyödyllisestä johtaa siihen, että petkuttajat ja väärentäjät voivat täällä olla aivan rauhassa, jotta nämä pöyhkeät kauppiaat voivat mielensä mukaan rikastua tietämättömän kansan kustannuksella. Tässä näette yhden heidän uusista rahoistaan. Minä olen tutkinut sen kokoonpanon, ja se sisältää enemmän lyijyä ja tinaa kuin hopeaa. Tanskan kuninkaan merkki ja kuva ovat siinä kylläkin, ja kuninkaallisten rahojen suuruus on niillä myöskin, niitä menee neljä yhteen hopea markkaan ja ne ovat kuusi kertaa arvottomampia. Kuinka suunnattoman voiton täytyy yhdenkään laivalastin tuollaisia rahoja tuottaa niille miehille."

Drotsi Åke oli tullut tarkkaavaksi, ja löysi vieraan viimeisessä arvelussa tärkeän vahvistuksen suurimpaan valitukseen, joita oli tehty rostokkilaisia kauppiaita vastaan.

Drotsin ja ritarien tarkkaavaisuus ei näyttänyt olevan pienelle viisaalle miehelle vastenmielistä. Hän tosin ei ollut heitä huomaavinaankaan, vaan puhui edelleenkin nuoren papin kanssa tanskaa, ja huolimatta siitä, että se tuntui kuiskaamiselta, lausui hän kuitenkin jokaisen sanan erittäin terävällä ja läpitunkevalla äänellä. "Tieteessä ja luonnossa ei mikään ole arvotonta", jatkoi hän. "Pieninkin voi täällä johtaa suurimpaan. Jokaiseen heinänkorteen sisältyy kokonainen maailma. Kuinkahan kauan tahdotaan sulkea silmät jumalallisuuden suurelta ja ainoalta todelliselta ilmestykseltä luonnon ihmeissä ja pyhässä kirjoituksessa? Pane mieleesi, nuori ystäväni, se aika on tuleva, jolloin tämä tietämättömyyden, raakuuden ja hulluuden patsas on luhistuva, joka on pystytetty luonnon haudalle, ja jota on palveltu vuosisatoja. Niinkuin tapahtuu maallisille asioille, samoin käy henkisillekin. Pysähdys on kuolemaa ja mädännystä. Me olemme jääneet vanhalle ja kuluneelle kannalle; voimakas elämänkuohunta on pysähtynyt elämä, pilaantunut ja mädäntynyt. Mitä muuta se olisi, kuin mieletöntä, itämaisten seikkailuja ja sukumme lapsuusunelmia, jotka nyt lähes kolme vuosisataa ovat sekoittaneet ihmisten ymmärryksen ja loitontaneet meidät luonnosta ja totisesta viisauden lähteestä. Pakanat olivat paljoa korkeammalla kannalla. Mitä olemme tehneet tieteiden ja taiteiden hyväksi verrattuna egyptiläisiin ja kreikkalaisiin. Ja kuitenkin olivat hekin harhassa. Heillä oli myöskin epäjumalansa, kuvittelunsa ja unelmansa Tartaruksesta ja Elysiumista, ja muista typeryyksistä, joita vieläkin palvellaan runoudessa. —"

"Seis, viisas mestarini", keskeytti hänet nuori islantilainen innokkaasti. "Nyt ryhdytte minun pyhimpääni solvaisemaan. Antakaa maailman muuttua mielensä mukaan. Antaa ajan syödä omat lapsensa, kuten muinaisessa tarussa. Mutta mitä jokainen aikakausi on pitänyt kauniina, sitä ei voi kukaan hävittää. Se ilmenee aina uusissa muodoissa. Aina tuores runous on pelastava ja säilyttävä kaiken sen, missä on ollut kauneutta, niin meidän aikanamme, kuin muinaisuudessakin. Kauneuden esikuvaa ja jälkimaailman arvostelua ei mikään selvittelevä viisaus voi haihduttaa.

"Hullu kuolee, viisas kuolee, aika itsekin häviää.

Yhden siedän, aina elämän, Tuomion kuolleesta miehestä."

"Aivan niin", sanoi pieni mies ivanaurulla. "Tuomio ei kuole; arvosteleva taito on ainoa kuolematon. Kaikkien aikojen runous katoaa, niinpian kuin maailma ymmärtää itseään ja omia ajatuksiaan. Kun sydän on löydetty, voimme heittää kuoren lapsille leikkikaluksi, se oli kuitenkin tosi sana tuolta vanhalta pakanarunoilijalta: tuomio kuolleesta miehestä ei kuole. Mutta kun meidän aikamme on mennyt, ja jälkeentulevaiset sitä arvostelevat, hymyilevät lapset isiensä teoille ja siitä, jota nyt palvellaan, on tuleva tulevien sukupolvien harmi. Sellaista en kuitenkaan mielelläni kuuntele, herra Laurentius. Totuuden ydin on karvas; ja se joka vie sitä toisille kaupaksi, voi helposti joutua valheen ystävien ja sokean ennakkoluulon palvelijoiden kivittämäksi. Koko maailma tietää, mitä suuri mestarini Roger sai kärsiä. Vaikka hän ei itse löytänytkään viisasten kiveä, on hän kuitenkin osoittanut, mistä sitä on etsittävä, ja mikä jäi hänen tarkoilta silmiltään huomaamatta, ei siltä tarvitse olla hänen seuraajiltaan salassa." Näin sanoen pieni viisas mies nousi ylös ylpeän ja tärkeän näköisenä. Hän poistui ohimennen kumarrettuaan drotsille ja hänen miehilleen, joiden kasvoilla hän mielihyvällä huomasi hämmästyksen, jota erittäinkin hänen viimeinen paheensa viisasten kivestä oli herättänyt.

Nuori pappismies tulipunaisessa kauhtanassa oli jäänyt jälelle ja kääntyi nyt drotsi Åken puoleen, jonka arvon ja nimen hän oli tuntenut. Hän ilmoitti itsensä drotsille islantilaiseksi teoloogiksi, lakimieheksi ja runoilijaksi, joka palavasta tiedonhalusta oli jättänyt kehnon paikkansa pappina Pyhän Olavin kirkossa ja poenitentiariuksensa [poenitentiarius = hengellinen virka] Nidarosin arkkipiispan luona, etsiäkseen vieraita yliopistoja. Parisissa hän oli hiljattain tutustunut oppineeseen maanmieheensä maisteri Trand Fisilieriin eli Ilotulittajaan, joka omien sanojensa mukaan oli kuuluisan Roger Baconin oppilas, jota hengenmiehet olivat häpeällisesti vainonneet hänen erinomaisten tietojensa ja vapaiden mielipiteidensä vuoksi, ja joka monivuotisen vankeutensa jälkeen oli kuollut pari vuotta sitten Englannissa. Nuori pappi aikoi nyt oppineen matkatoverinsa kera käydä Tanskan hovissa, missä hän itse toivoi löytävänsä kuninkaassa armollisen kuulijan omille ja vanhoille pohjoismaisille lauluilleen, ja hänen matkatoverinsa tahtoi näyttää kuninkaalle ihmeellisiä temppujaan ja muutamia erittäin tärkeitä luonnontieteellisiä keksintöjä, joista voisi koitua arvaamatonta hyötyä sekä sodassa että rauhan aikana. Huhu nuoren kuningas Eerikin erinomaisesta tieteiden harrastuksesta ja erittäinkin se rohkeus, millä hän oli asettunut roomalaisen hovin papiston määräyksiä vastustamaan, oli saanut oppineen mestari Trandin etsimään turvaa ja suojelusta Tanskasta.

"Epäilemättä olette molemmat tervetulleita kuninkaan luo", vastasi Åke katsellen häntä tarkasti "sillä hän suosii ja suojelee kaikkia hyödyllisiä tieteitä. Teidän toverinne ei ole mikään tavallinen tusinataiteilija, niinhyvin kuin minä voin huomata. Jos hän voi todistaa sen mitä väittää vääristä rahoista, joita tuodaan maahan, niin voi hänen oppinsa olla erittäin tärkeä. Mutta koska olette teoloogi ja kirjanoppinut mies, herra Laurentius, niin tahdon kysyä teiltä yhden asian", jatkoi Åke. "Eikö toverillanne ole harhaanviepiä oppeja pyhistä ja jumalallisista seikoista? Hänen puheensa tuntui minusta hieman kummalliselta, vaikkakin maallikkona en sellaista ymmärrä. Tiedättehän hyvin, että niinkutsutuita Leccar-veljiä, jotka tosin sanovat uskovansa Herraamme, mutta ei Jumalan Poikaan, eikä hänen pyhään Äitiinsä taikka Pyhään Henkeen ja yleiseen kristilliseen kirkkoon, yhtä vähän kärsitään täällä kuin muuallakaan kristikunnassa. Elkää missään tapauksessa luulko, että kuninkaamme epäsopu Lundin arkkipiispan ja paavin hovin kanssa jollain tavalla muuttaisi hänen mielipidettään omasta ja kansansa autuudesta."

"Leccarilaisten erehdyksistä katson itseni vapaaksi", vastasi nuori islantilainen hieman hämillään. "Täytyy tunnustaa, että matkatoverini teologiasta en ole suuriakaan välittänyt, koska hän on maallinen viisas eikä erityisesti jumaluusoppinut. Jaloa runoustaidetta ei hän myöskään ymmärrä; minä ihailen häntä ainoastaan hänen harvinaisten tietojensa vuoksi luonnon salaisuuksista."

"Jos hän on harhaoppineen ainoassa tarpeellisessa tiedossa, korkeimmassa jumalallisessa totuudessa ja muutenkin pitää hullutuksena kaikkea jaloa ja kaunista", huomautti Åke, "niin en paljoakaan luota hänen tietoihinsa muissa vähemmin tärkeissä aineissa, enkä maksaisi paljoakaan koko hänen muustakaan viisaudestaan."

"Samoin tuomitsin minäkin kerran tieteistä ja taiteista, jotka opettivat ainoastaan maallisia asioita", vastasi islantilainen. "Mutta vieraissa yliopistoissa on toinen valkeus koittanut minulle. Kaukana siitä, että oppineen matkatoverini tavoin pitäisin jumalallisuuden ilmennystä luonnossa ainoana totuutena, josta hän tässä juuri, kuten aivan oikein huomautitte, ajattelemattomassa innossa esitti erittäin harhaanvievän ja poikkeavan mielipiteen; mutta eipä pakanoidenkaan viisautta maallisissa asioissa ole halveksittava, ja minä en ole nähnyt mitään maailmassa, joka olisi enemmän lisännyt uskoani kolmiyhteisen Jumalan kaikkivaltaan ja viisauteen, kuin ne ihmeelliset luonnonvoimien vaikutukset, joihin tämä kummallinen mies on minut tutustuttanut."

"Mitä on hän sitten näyttänyt teille, joka voi olla niin tärkeätä, kunnianarvoisa herra Laurentius?" kysyi Åke.

"Minä olen nähnyt hänen taitonsa tuloksia, joita minä tietämättömän rahvaan ja ennakkoluuloisten virkaveljieni asemassa olisin pitänyt taikuutena ja paholaisen töinä", vastasi islantilainen innokkaasti, "jollei hän olisi selittänyt niitä luonnonlakien nojalla ja suuren, väärin tuomitun Roger Baconin teoksen Opus Majuksen avulla, josta hänellä, on mukanaan harvinainen ja arvokas jäljennös. En tahdo puhua hänen tiedoistaan kasviseläinten ja metallien sisäisestä luonnosta ja kokoonpanosta; mikä eniten on minua miellyttänyt, on kaikki, joka viittaa inhimillisen hengen ylivaltaan ajan ja katoavaisuuden yli. Hän väittää ilman yliluonnollista apua, ainoastaan omalla taidollaan, voineensa säilyttää nuoruutensa ja vastustaa vanhuuden heikkouksia; hän tuntee taivaan kappalten kulun ja astraaliset vaikutukset ihmiselämään; hänellä on joukko ihmeellisiä laseja, joilla hän varmasti voi nähdä näkymättömän; mutta hänen kummallisin taitonsa on sammuttamattoman tulen valmistaminen, joka muistuttaa taivaan ukkosta ja salamaa ja josta hän on näyttänyt minulle kokeita, jotka ovat minua kauhistuttaneet. Yhdellä ainoalla kourallisella tätä tuliainetta voi hän saada aikaan niin kauhean pamauksen, että vahvinkin muuri hajoaisi siitä, ja sellaisen hävittävän tulipurkauksen, että sillä, oikein ohjattuna, voisi musertaa kokonaisen sotajoukon ja hävittää linnoja ja kaupunkeja."

Kaikki ritarit tuijottivat hämmästyneinä islantilaiseen ja muutamat tekivät ristinmerkin. "Se on mahdotonta — sellaista ei voi tehdä kukaan ihminen. — Se ei koskaan voi tapahtua luonnollisesti. — Siinä täytyy olla noituutta ja pirunvehkeitä!" sanoi yksi toisensa jälkeen.

Drotsi Åke vaikeni luoden islantilaiseen terävän ja vakavan katseen. "En pidä teitä tyhmänä miehenä, enkä taipuvaisena valheeseen ja petokseen, kunnianarvoisa herra Laurentius", jatkoi hän vihdoin puhettaan, "vaikka kertomuksenne oppineesta matkatoveristanne tuntuukin uskomattomalta. Etteköhän itse ole erehtynyt? Omien sanojenne mukaan olette ainoastaan sangen lyhyen ajan tuntenut tämän ihmeiden-tekijän; ihaillessanne hänen ihmetemppujaan ja harvinaisia tietojansa luonnon salaisuuksista te ette ole suuriakaan välittänyt hänen luonteestaan ja ajatustavastaan, joita kuitenkin pidän ihmisen tärkeimpinä ominaisuuksina, olkoon hän oppinut tai oppimaton; ja jos hän ei ole petkuttaja ja suurkehuja, pelkään hänen olevan jotakin paljoa pahempaa. Hän olisi kyllä mielellään uskotellut meille maallikoille löytäneensä viisasten kiven. Ne jotka puhuvat ääneensä sellaista ovat tavallisesti haavelijoita tai petkuttajia."

"Mitä emme itse ymmärrä, herra drotsi", vastasi islantilainen, "sitä olemme liiankin usein taipuvaiset pitämään hulluutena ja huonojen ihmisten keksintönä. Siihen on kuitenkin oma rikkiviisautemme ja turhamaisuutemme syypää. Se, jota maailman viisaimmat miehet niin kauan ovat etsineet, ei totisesti voi olla petosta ja mielikuvitusta, enkä ollenkaan epäile, ettei viisasten kiveä kerran löydetä, — jos ei sitä vielä ole löydetty. Ehkäpä näemme toisemme jälleen Skanörin markkinoilla, herra drotsi", lisäsi hän ja nousi ylös poistuakseen. "Minun oppinut ystäväni ja matkatoverini ei käy ainoastaan ruhtinasten ja suurten herrojen luona; tietämättömän rahvaan sivistäminen on hänelle vielä rakkaampaa. Minä seuraan häntä amanuenssina, tilapäisen puutteen takia, jota en häpeä tunnustaa, ja tässä maallisessa puvussa, etten herättäisi ennakkoluuloisten virkaveljien suuttumusta; kuitenkin on minulla sen ohessa paljon oppimista, ja kuten sanottu, tältä maalliselta kiertomatkalta aijon palata tietorikkaampana takaisin pyhän Olavin palvelukseen kunnianarvoisan ystäväni ja suojelijani luo Nidarosiin, joka pian voinee tarvita apua taistelussaan niskoittelevia kaniikkejaan vastaan."

Keskustelun islantilaisen papin kanssa keskeytti Helmer Blå, joka melkein hengettömänä syöksyi tarjoiluhuoneeseen. "Drotsi, se oli Kagge! Siitä ei ole epäilystäkään!" huudahti Helmer. "Mutta kirottua, hän on jo rostokkilaisaluksella."

"Kuka? Kuollut Kaggeko? Uneksitteko Helmer? Häntäkö tarkoitatte?"

"Häntä, enkä ketään muuta, tuota kunniatonta kuninkaanmurhaajaa — ja niin totta kun minulla on korvat ja silmät. Hän on saanut partansa ja silmäripsensä ajelluiksi; mutta minä tunsin hänen ketunkasvonsa ja räkättävän äänensä. Humalapäissään ja uhmaillessaan mainitsi se tyhmä rostokkilainen hänen nimensäkin. He tekivät pilaa minusta ja meistä kaikista tavallisella kolhomaisella tavalla, jota en tahdo kuvailla; sekä lähtivät vesille lainsuojaton mukanaan aivan nenäni edestä."

"Tapaamme hänet varmaankin Skanörissä huomenna", vastasi Åke, "jos rikollinen on rostokkilaisaluksella on hänen elämänsä turvassa hansalipun ja Lybekin oikeuden suojassa; mutta jos hän astuu jalallaan Tanskan maalle, on hän kuoleman oma. Sellaisten myrkyllisten tavaroiden lastaamiseen laivoistaan ei Hansalla ole etuoikeutta." Näin sanoen meni hän levolle. Islantilainen pappi oli poistunut, eikä enää nähty häntä, eikä oppinutta Trand Fisilieriä. Se mitä oli kuultu tästä ihmeidentekijästä, oli kuitenkin myöhään yöhön saakka ritarien puheenaineena juomapöydän ääressä.

Drotsi Åke vaikeni ja meni levolle, mutta odotti turhaan unta. Hän ei ollut aivan varma siitä, olisiko hänen pitänyt heti vangita molemmat pöyhkeät hansalaiset heidän röyhkeytensä takia Sjöborgissa. Täällä eivät he enää olleet lähettiläitä ja loukkaamattomia henkilöitä. Jos he kerran olivat saattaneet vääriä rahoja liikkeeseen ja silminnähtävästi suojelleet lainsuojatonta tanskalaisella maaperällä, niin voitaisiin heidät hyvällä syyllä saattaa vastaamaan teostaan. Että lainsuojaton Kagge oli elossa, teki hänet myöskin levottomaksi; mutta mikä vielä enemmän karkoitti unen drotsin silmistä, oli muisto salaperäisestä mestari Trandista ja hänen tavattomista tempuistaan. Voisiko ihminen omistaa sellaisen voiman luonnon yli että hän voisi matkia taivaan ukkosta ja salamaa ja sen kauheita hävityksiä, Olisipa se eriskummallinen ihme! Mutta se mitä innostunut herra Laurentius oli maininnut mestarinsa vielä syvemmistä tiedoista, nuoruuden säilyttämisestä salaisilla keinoilla ja viisasten kivestä, olivat erityisesti saattaneet totisen ja hieman haaveellisen drotsin kummallisen aavistavaan mielentilaan. Pienen muodottoman temppujentekijän kasvot ja oikeaa markkinahuijaria muistuttava ulkomuoto, olivat tosin herättäneet suurta epäilystä hänen rehellisyydestään, ja se minkä Åke oli ymmärtänyt hänen puheistaan, tuntui hänestä yhtä kummalliselta kuin sekavalta, eikä ollenkaan sopusointuiselta nuoruutensa uskon kanssa korkeimmasta ja ikuisesta totuudesta, jossa häntä hänen rippi-isänsä Petrus de Dacia, onnettomasta pannajulistuksesta huolimatta, oli häntä vahvistanut ja saattanut hänet rauhaan ja selvyyteen itsensä ja kirkon suhteen. Mutta islantilaisen papin vilkas ihastus mestari Trandiin ja hänen maalliseen viisauteensa eivät jääneet ilman vaikutusta, ja Åken täytyi tunnustaa, että pienen tuhattaiturin silmistä loisti terävyys ja viisaus, jonka vertaista hän ei ollut tavannut kellään tuntemallaan hurskaalla oppineella. Laurentiuksen avomieliset ja rehelliset kasvot puhuivat hänen vakuutuksensa todenmukaisuuden puolesta, siitä mitä oli nähnyt ja ihaillut kuuluisan Roger Baconin oppilaassa; ja mitä kauemmin Åke ajatteli kuulemaansa, sitä enemmän epäilyksiä ja uusia kummallisia ajatuksia syntyi hänessä. Mestari Trandin halveksiminen koko aikakauttaan kohtaan ja etenkin hänen varmat puheensa luonnon ainoasta totisesta ilmennyksestä, johon hän ennen kaikkea oli vihitty, olivat herättäneet kummallisen kalvavan levottomuuden Åken sielussa. Raskasmielinen ritari oli itsekin usein, tuntiessaan rauhattomuuden pannaanjulistuksesta, etsinyt yksinäisinä öinä lepoa ja rauhaa tarkastamalla luontoa, suuren levollisen tähtitaivaan alla, saamatta kuitenkaan lepoa ja lohdutusta. Hän seisoi nyt makuuhuoneessaan tuijottaen kädet ristissä tummaan yötaivaaseen. "Voisiko se olla mahdollista", sanoi hän itsekseen. "Ehkäpä minä ja koko aikakauteni harhailemme täällä sumussa ja yössä? Emmekö tunne luontoa itsessämme ja sisässämme? Ovatko meidän puuhamme ja pyrkimyksemme täällä vain sokean hapuilemista, ilman tietä ja päämäärää? Onkohan sekin aika tuleva, jolloin lapsemme nauravat meille kuten eksyneille mielipuolille, jotka pelkäsivät olematonta ja iloitsivat tyhjästä ilveilystä? Onko se mahdollista? Voisiko korkein ja jumalallisin, johon me sekä meidän isämme olemme uskoneet ja jonka puolesta olemme eläneet — se, jonka puolesta tuhannet pyhimykset ovat ihastuksella kuolleet, kasvonsa pyhimyskehän kirkastamina — se, jonka tähden pyhiinvaeltajamme ja ristisoturimme vaeltavat Jorsalaan ja luopuvat kaikista maailman rikkauksista ja aarteista — se, joka oli sieluna isiemme elämässä, samoin kuin se on meidänkin elämässämme — se, joka teki heidät sankareiksi ja lannistumattomiksi voitonherroiksi elämässä ja kuolemassa — voisikohan kaikki tämä olla unelmaa ja ilveilyä, tietämättömyyttä ja petosta? Voisivatkohan kokonaisten vuosisatojen elämä ja harrastukset olla yhtä ainoata suurta, ääretöntä valhetta? — Ei, ei! Jos se mies ei ole valehtelija ja petturi, niin ei ole olemassa mitään totuutta, ei elämää, ei sankaritekoja, ei pelastusta, eikä autuutta!" Omat kauheat ajatuksensa puistattivat häntä. Silloin tunkeutui hänen korvaansa ääni, joka tänä hetkenä kauhistutti häntä. Hän luuli taaskin kuulevansa salaperäisen muukalaisen äänen ja aivan läheltä.

"Etkö uskalla vieläkään katsoa paljastettua totuutta silmiin, rakas Laurentius?" kuului todellakin taiteilijan terävä ääni lausuvan hitaasti ja juhlallisesti viereisestä huoneesta ohuen lautaseinän läpi. "Epäiletkö astua Leccar-veljesten ja luonnonpappien pyhään veljeskuntaan? Pelkäätkö sinä yhtyä siihen suureen maailmankirkkoon, jossa me kaikki eroituksetta olemme pappeja, me, joilla on silmä nähdä totuus ja uskallus julistaa sitä huolimatta kolmeatoista vuosisadan hullujen toistuvista huudoista. Katso, minä avaan sinulle tuon suuren pyhätön, totuuden ja tieteen nimessä ja sen jumalallisen silmän edessä, joka piilee jokaisen vihityn omassa rinnassa. Heitä luotasi aikasi typerät ennakkoluulot! Särje se harhakuva, jota kutsut kirkoksi ja ainoaksi autuaaksi tekeväksi uskoksi, yhtä voimakkaasti kuin heitit luotasi pakanakansojen epätodelliset myytit! Heitä luotasi kaikki mikä ei ollut sinulle annettu tullessasi ihmiseksi. Puhdistaudu ja vapaudu kaikkien näiden vanhettuneiden kuvien sekasotkusta! Heitä luotasi nuo alaikäisten aikojen mielikuvitelmat ja unikuvat, joita sinä kutsut ilmestykseksi. Luovu tuon niin kutsumasi runouden luomista vääristä häikäisykuvista! Katso sitten vapaasti ympärillesi, ja sano mitä on jälellä."

"Ei mitään, — ei mitään, arvoisa mestari", vastasi nuoren islantilaisen ääni tuskallisesti värähdellen.

"Kyllä varmasti", kuului vastaus. "Sinä itse, sekä iäti suuri luonto ovat jälellä, ja, jos niin tahdot, suuri voimallinen jumaluus, joka on tämän luonnon henki ja sielu, ja josta sinä itse olet osa. Kaikki totuus, kaikki viisaus uinuu sinne kätkettynä. Herätä se, jos voit. Herätä jumaluus itsessäsi ja luonnossa! Kysy rohkeasti ja pakota se vastaamaan!"

"Siihen en kykene, viisas mestarini!" kuului nuori islantilainen vastaavan. "Mutta jos minä voisin herättää kuolleen luonnon ja pakottaa sen ratkaisemaan arvoituksen jota mietiskelen, niin antaisikohan se minulle muuta kuin saman vastauksen minkä kaikki kuolleet ovat antaneet eläville, minkä kuollut Vola antoi Odinille meidän vanhoissa lauluissamme, minkä Samuelin henki antoi Saulille loihtijanaisen luona Endorissa: sinun täytyy kuolla, sinun täytyy kuolla huomenna."

"Hyvä on", jatkoi viisas mies, "vaikka vastaus ei olisikaan ilahduttavampi, niin, jos se on totuus, voisiko silloin filosoofi, leccar-veli, luonnon ja totuuden pappi milloinkaan vaatia tai pyytää muuta? Mutta kaikki te rakastatte mielistelyä; te haluatte tulla petetyiksi: senvuoksi olettekin niin kiintyneet mielistelevään valheeseen, mutta te vihaatte ja vainoatte totuutta jumalattomuutena, epäuskona ja perkeleen juonina. Senvuoksi voivatkin vielä paavit ja piispat, niin kuin muinoin profeetat ja evankelistat, ynnä kaikenlaiset uskontojenperustajat ja haaveilijat, viedä koko ihmiskunnan erhetysten umpikujaan, vuosisadan toisensa jälkeen, kunnes ihmiset vihdoinkin saavat silmänsä auki, huomaten seisovansa siellä missä heidän sokeat isänsä seisoivat, luonnon suletun kirjan edessä, jonka he, vuosisatojen unelmien vuoksi, ovat unohtaneet avata. Katso, tuossa sinä seisot nyt, oppilaani, ja olet joutua epätoivoon nähdessäsi kaiken tuon narripelin kadonneen ja tulleen poispuhalletuksi minun suuni kautta kuin hämähäkin verkon tai saippuakuplan — ja senvuoksi, että sinä et näe muuta kuin äärettömän suuren ruumiin, jota minä kutsun luonnoksi. Mutta katso, tuo suuri ruumis herää — se on jumaluus, mutta kuitenkin meidän orjamme, alistuen meissä piilevän suuremman jumaluusvoiman alle. Vain meidän kauttamme voi luonnon jumaluus tulla itsetietoisuuteen; — vain meissä itsessämme elää ainoa ja suuri totinen Jumala, jota meidän on toteltava. — Rohkeutta, Laurentius, rohkeutta! — Totuuden täytyy päästä esille — piilossa uinuva luonnonjumala on herätettävä ja paljastettava; se avatkoon meille sisimmät syvyytensä; sen täytyy antaa meille takaisin mitä on ryöstänyt meiltä ja piilossa pitänyt — viisauden kivi on löydettävä, vaikka sen vaikutukset näyttäisivätkin meistä iankaikkiselta kuolemalta ja kivettymiseltä."

Senjälkeen vallitsi hiljaisuus sivuhuoneessa. Åke oli tuskissaan työntäissyt auki ikkunan, ja viileä yöilma virtasi häntä vastaan. Ilma oli kirkastunut. Åke kohotti katseensa tähtitaivasta kohti ja liitti kätensä yhteen miekkansa kahvalle. — Tuntui niinkuin vuorten painostus hänen rinnallaan. Hän notkisti polvensa hiljaiseen rukoukseen ja nousi virkistyneenä, mieli rohkaistuna ja iloisena. "Kiitos olkoon Jumalalle, minä tiedän sen kuitenkin paremmin!" sanoi hän lohdutettuna. "Hän tuolla sisällä on yhtä varmasti valehtelija ja petturi, kuin Hän tuolla ylhäällä on rakkaus itse — ja se jonka Hän lähetti meille oli tie, totuus ja elämä."

Hän aikoi nyt tyynesti mennä levolle, mutta silloin hän taas kuuli oppineen mestari Trandin äänen. Nuorta islantilaista hän ei enää kuullut. Siellä puheltiin nyt saksaa, mutta hiljaa ja kuiskaamalla ja, niinkuin näytti, maallisista asioista. Åke koetti olla sitä kuulematta, sillä hänelle oli vastenmielistä, ja hänestä oli epärehellistä ja alhaista kuunnella piilosta toisten salaisuuksia. Hän aikoi jollakin kolinalla ilmaista läsnäolonsa ja lautaseinän rakenteen. Mutta samassa hän kuuli "mestari Grandin" nimen mainittavan, ja hän säpsähti. Siellä kuiskailtiin vielä kauan, ja hän kuuli yksityisiä sanoja, jotka saattoivat hänet mitä levottomimpaan mielentilaan. Siellä puhuttiin kuninkaasta, junkkari Kristofferista, lainsuojattomista, kuolemasta ja häviöstä; mutta asian perille hän ei kuitenkaan voinut päästä. Viimeinkin oli kaikki hiljaista. Tuntui siltä kuin hänen oudot naapurinsa olisivat poistuneet majatalosta, ja aamupuolella Åke vaipui uneen. Kun hänen asepoikansa aamulla herätti hänet joutuakseen Skanöriin menevään laivaan, oli hän nähnyt mitä ihmeellisimpiä unia. Hän oli nähnyt aivan muuttuneen maailman, missä ei ollut luostareita eikä munkkeja, ei kirkkoja eikä ristiinnaulitun kuvia, ei kuninkaita eikä valtaistuimia, ei edes naisia eikä lapsia, vaan ainoastaan miehiä, joiden katse oli viisas ja tuijottava ja ruumis vaivainen kuin mestari Trandin. Lopuksi näytti hänestä siltä kuin aurinkokin olisi loppuunpalanut riippuen suurena mustana pallona hänen päänsä päällä, ja niinkuin kuu ja kaikki tähdet olisivat olleet revityt alas ja kasatut aidaksi pienille kuihtuneille kaalimaille. Kaikki puut ja kukkaset olivat juurineen maasta vedetyt ja revityt rikki. Kaikki linnut ja eläimet makasivat kuolleina ja raadeltuina, ja nuo pienet, viisaat kyttyräselkäiset miehet istuivat suuret silmälasit nenällä tutkien löyhkähteleviä raatoja. Kaikki mitä hän näki, koko tuo hävitetty, hajaannustilassa oleva maailma näytti hänestä lopuksi muuttuneen suunnattoman suureksi kiviröykkiöksi, ja kammottava ääni huusi yli tuon kivettyneen maailman: "Katso, tämä on sinun maailmasi, tämä on sinun Jumalasi, tämä on viisauden kivi!" Tuota ääntä pelästyen Åke oli herännyt juuri asepojan naputtaessa ovelle, ja hän oli vielä niin hätääntynyt unesta, ettei hän aluksi voinut erottaa untaan siitä mitä oli kuullut vieraiden äänten puhelevan seinän takana.