KOLMASTOISTA LUKU.

Koko päivän vallitsi kaupungissa tuskastuttava hiljaisuus. Kaduilla liikkui kyllä alituiseen ihmisiä, mutta kaikkialla oltiin jonkinlaisessa jännittävässä odotuksessa. Aurinko oli jo laskeutumassa eikä vieläkään oltu saatu minkäänlaisia tietoja kuninkaankartanon neuvotteluista. Omituinen kulkue veti silloin puoleensa toimettoman ja horjuvan roskajoukon huomion. Suuri ruumissaatto kulki Pyhän Klemensin kirkon ohi Gammelstrandille, mutta ei kuulunut laulua eikä kirkonkellojen soittoa, eikä näkynyt saattueessa kuoripoikia yhtävähän kuin pappia. Kulkueessa oli suuri joukko vieraita kauppiaita ja laivureita sekä niinkutsutut kaupanvälittäjät eli pippurisaksat, jotka, satalukuisina yllään jäykkä komea surupuku, saattoivat kahta suurta kalliilla samettisella paarivaipalla peitettyä ruumisarkkua. Hansalainen laivaväki kantoi kirstuja; heidän ylitsensä liehuivat Rostokin ja Visbyn liput. Pyhän Nikolain kirkon; luona pysähtyi kulkue. Aikomus oli kulkea kirkkotarhan kautta ja toivottiin että kirkossa toimitettaisiin sielumessu vainajille; mutta sitä ei sallittu. Piispan palvelijat sulkivat kirkkotarhan portit sekä kielsivät ruumiinkantajilta pääsyn kirkkoon ja siunatulle maalle, koska toinen vainajista oli kaatunut olutkapakassa lautapelin ääressä. Katkerasti tuomiten ja moittien piispallista hallitusta kulkue jatkoi matkaansa kirkonmuurien ulkopuolitse Bremersaaren laivasillalle, missä valkopukuiset soutajat vastaanottivat ruumiit ja koko surupukuisen saattojoukon venheisiinsä. Noustiin maihin Bremersaarelle, ja täällä, missä hansalaiset kauppiaat olivat itsevaltiaita, alkoi koko saattojoukko laulaa juhlallista, saksalaista hautausvirttä, sillaikaa kun Berner Kopmanin ja Henrik Gullandsfarin ruumiit kannettiin kahteen hansalaiseen laivaan, joilla ne vietiin kristillisesti haudattaviksi Rostokiin ja Visbyhyn. Heti kun laivat olivat nostaneet purjeensa, kokoontui ruumissaattue Bremer-saarelle olevaan suureen varastohuoneeseen, minkä oven yläpuolelle kiveen oli hakattu Bremenin vaakuna: kolme oluttynnyriä ja kaksi avainta ristiin asetettuina. Täällä tarjottiin lukuisalle laivaväelle ja kauppapalvelijoille tynnyrittäin kuulua Embdeniläistä olutta, minkä humaltava voima pian muutti surujuhlan hurjaksi räyhääväksi juomingiksi. Ei säästetty myöskään simaa eikä viiniä, ja suolaiset ruokavarat, joita yhä kannettiin, lisäsivät vain hautajaisvieraiden janoa. Suuri kansanjoukko, joka oli seurannut saattuetta kadulla, jäi pitkäksi aikaa seisomaan rannalle ja laivasillalle kuunnellakseen ja katsellakseen päihtyneitä pippurisaksoja, jotka täällä maalaistensa ja hyvien toveriensa joukossa näyttivät unohtaneen sen kaavamaisen jäykkyyden mihin he olivat pakoitetut oleskellessaan muukalaisissa kaupungeissa. Muutamat itkivät pitäessään hoiperrellen puheita rikkaan Berner Kopmanin ja Henrik Gullandsfarin surullisesta kuolemasta, sekä tämän maallisen rikkauden ja mahtavuuden katoavaisuudesta, sillävälin kun toiset lauloivat juoma- ja rakkauslauluja.

Lopulta kääntyi kuitenkin huomio täältä toisaalle. Kuului huuto: "Airut, airut!" Sankkoina parvina kiiruhdettiin pohjoisportille. Suuri pergamenttilehti ja valkea sauva kädessä ratsasti airut portista sitään, yhden henkivartijan ja suuren ratsumiesparven saattamana. Joka kadunkulmauksessa sekä kaikilla julkisilla paikoilla saattue seisahtui; kaksi valkoisilla hevosilla ratsastavaa torvensoittajaa antoivat merkin hiljaa olemiseen, jonka jälkeen airut luki kaupungin herran, piispa Juhanan ja köpenhaminalaisten raatimiesten ja valtuutettujen välisen sinetillä varustetun sopimuskirjeen. Porvarit tunnustivat tässä valtuutettujensa kautta rikkoneensa hengellistä ja maallista herraansa, piispaa, vastaan, sekä tehneensä itsensä syyllisiksi laittomaan ja rikolliseen kapinaan, jonka erikoiset kohdat luettiin. Kuninkaan esirukouksesta piispa kuitenkin antoi heille anteeksi nämä rikokset, jotavastoin raadin ja porvariston lähetit, kaupungin ja porvariston puolesta, olivat luvanneet, että kukin porvari palaisi heti velvollisuuksiinsa ja tottelisi kaikkia niitä lakia ja säädöksiä, jotka piispa kapitulin suostumuksella oli antanut tai tästälähin antoi heille, ja jonka heidän käsi piplialla julkisesti ja juhlallisesti tuli vannoa raastuvassa. Kaikki levottomien kiltaveljesseurojen talot, kellot ja tulot lankesivat piispalle väärinkäytettynä omaisuutena, kapinan sakkoina oli porvarien sitäpaitsi täytynyt luopua muutamista talonpaikoista Roskildessa ynnä muutamista vallihautojen ulkopuolella olevista pienistä maatilkuista. Tähän sopimukseen ei kukaan uskaltanut tehdä vastaväitteitä, sillä airut näytti heille kaupungin oman, kolmella tornilla varustetun sinetin, joka vihreistä silkkinauhoista riippui asiakirjoissa samoinkuin köpenhaminalaisen kapitulin sinetit.

Niinpian kuin kaupungin asukkaille oli ilmoitettu tämä sovittelu ja oli tultu käsittämään miten suopeasti koko tätä ikävää asiaa oli käsitelty, muuttui jännitys ja pelko yleiseksi tyytyväisyydeksi; mutta kiltaveljet olivat tyytymättömiä ja nurisivat.

Hallandsåsin markkinapaikalla Itäportin ulkopuolella, missä airut viimeksi oli lukenut sopimuskirjan, oli saattuetta seuraava kansanjoukko kasvanut hyvin lukuisaksi, osaksi juopuneita päiväläisiä ja kapakka-asukkaita, jotka sopimuksen kautta tulivat estetyiksi jatkamasta vallattomuuksiaan ja hillitöntä vapauttaan, mihin kapina oli antanut tilaisuuden. Täällä alkoi nyt kuulua tyytymätöntä surinaa, mutistiin piispan saaneen myönnytyksiä kaikessa ja porvarien vain vääryyttä osakseen. Mutta nyt esiintyi eräs mies, jota nämä ihmiset aivan yleisesti kunnioittivat, eräs hyvin paksu ja väkevä kapakan isäntä. Hänen suuri nenänsä oli punainen ja kätensä kuin karhunkämmenet, hän oli tunnettu koko kaupungin pahimmaksi juopoksi ja tappelupukariksi, ja hänen olutkapakkansa Hallandsåsissa oli levottomimpien ja nurjimpien juoppojen kokoontumispaikka. Hän nousi oven edustalla olevalle suurelle oluttynnyrille. "Se on oikein ja kohtuullista, kunnon toverit ja liikeystäväni, rehelliset, arvoisat porvarit!" huusi hän voimakkaalla tutulla äänellään ja kirosi karkeasti. "Vain näön vuoksi on piispalle tehty myönnytyksiä. Onhan hän sitäpaitsi valtias meidän hyvässä kaupungissamme, ja hän on kyllä oikeutettu vaatimaan että kukin saa juoda oluensa rauhassa ja saa maksaa kullekin omansa. Jos hän myöntää meille mitä tarvitsemme sielumme ja ruumiimme ravinnoksi niin eihän meillä ole valittamisen syytä. Kunhan hän vain sallii pappien laulaa teille messujaan ja antaa minun kaataa hyvää olutta teille aamusta iltaan ja joskus hiukan kauvemminkin, niin totta vie, parempaa piispaa emme voi toivoa, ja minä maksan vastustelematta hänelle kahden äyrin veroni joka vuosi. Sakot eivät mitään merkitse, kansalaiset, sillä ne ovat siihen pannut vain näön vuoksi. Ja mitä vahinkoa niistä teille on? Raskaimmat ne ovat rikkaille sekä näille tekopyhille kiltaveljille, jotka eivät käy kapakoissa eikä Herran huoneissa meidän muiden kristittyjen kera. Senkin jöröjukat, eivät he ole parempaa ansainneet. Ihmiset, jotka eivät tahdo käydä ripillä eivätkä välitä tuomioistuimista eivätkä ole kanssakäymisessä rehellisten ihmisten tai meidän kanssa, heillä ei ole mitään tekemistä meidän hyvässä kaupungissamme, menkööt he menojaan kaikkine lahkolaisineen ja kerettiläisineen. Toverit, sielunne ja autuutenne puolesta ei teidän enää tästä lähtien tarvitse olla levottomia! Siitä asiasta on meidän kunnon kuninkaamme ottanut huolehtiakseen. Ettekö kuulleet mitä hän lupasi meille eilen, ja mitä sopimuksessa sanottiin? Ilman kapitulin suostumusta ei piispa voi käskeä meitä mihinkään. Ja koettakoon petkuttaa kapitulia! Siellä on viisasta väkeä; he kieltävät teiltä yhtä vähän synninpäästön jokapäiväisistä pikkuerehdyksistänne kuin minä kiellän teiltä mitä tarvitsette ja jonka maksatte. Muriskoot vain kaikki roistot ja kiltaveljet", jatkoi hän puiden leveää nyrkkiään, "kyllä me ne miehet pidämme kurissa. Kuninkaan ja piispan terveydeksi minä juon tänään kilpaa jokaisen rehellisen miehen kanssa; mutta jokainen, joka rakentaa riitaa ja eripuraisuutta meidän rauhallisten ihmisten kesken, saa maistaa meidän nyrkkejämme. Tulkaa nyt sisään lapset, niin saatte hyvän ryypyn. Eläköön kuningas ja meidän herra piispamme!"

"Eläköön kuningas ja piispa!" huusi suuri joukko vaikutusvaltaisen kapakoitsijan ystäviä, ja tyytymättömät livahtivat tiehensä.

"He tulevat, he tulevat! Kuningas ja piispa ovat täällä!" kaikui nyt huuto suusta suuhun, ja ihmisvirta Hallandsåsilta virtaili taas Itäkatua pitkin suurelle Lahtarikadulle, missä kaikki kaupungin lahtarit ja lihakauppiaat asuivat, ja mistä myöskin oli kuulunut jonkinlaista nurinaa sopimuskirjaa vastaan. Kaupungin varakkaimpien porvarien tyytyväinen mieliala ja etupäässä kuninkaan näkeminen, sekä pienen Juhana piispan masennettu ylpeys ja nöyrä olento olivat tukahuttaneet kaikki tyytymättömyyden ilmaukset. Katse maahan luotuna, hyvin pelokkaan näköisenä, ratsasti nyt tämä prelaati henkisen seurueensa kanssa kuninkaan oikealla puolen oman kaupunkinsa läpi, Meklenburgin kreivi Henrikin ja kuninkaan viidenkymmenen ritarillisen henkivartijan seuraamana. Kaikkialla tervehdittiin kuningasta riemuiten, piispaa ei oltu huomaavinaankaan, mutta järjestys vallitsi kaupungissa. Ei ainoakaan kapinoitsijoista uskaltanut lausua moittivaa sanaa hänelle, kun hän ratsasti kuninkaan rinnalla, eikä kuulunut ainoaakaan tyytymätöntä ääntä. Kulkue pysähtyi raatihuoneelle, missä raadin ja kaupungin valitsemat miehet käsi raamatulla vahvistivat juhlallisesti sopimuskirjan.

Yleinen rauha oli siten palautettu, piispallisen hallituksen arvo suojattu ja kapinallisten ylimielisyys lannistettu. Levottomat kiltaveljesten seurat oli hajoitettu, eikä ollut enää pelättävissä kapinan uusiintumista, kun porvarit itse piispan suostumuksella olivat liittyneet kaupunginvoudin väkeen ja piispan palvelijoihin estääkseen enempiä levottomuuksia. Näennäisestä voitostaan huolimatta oli piispa kuitenkin hiljainen ja vähäpuheinen. Hän ei voinut häpeää tuntematta vastaanottaa kuninkaan jalomielistä suojelusta, ja hän näytti tuntevan itsensä loukkaavalla tavalla nöyryytetyksi maallisen suojelijansa rinnalla. Kapina sekä uhkaava hengenvaara olivat opettaneet hänet tuntemaan voimattomuutensa. Kuningas oli kyllä Sorretslövin kartanossa kohdellut häntä arvossa pidettynä vieraana, mutta kylmän kohteliaasti, ilmaisematta kuitenkaan sanallakaan suuttumustaan häneen. Ainoastaan sanat piispan riippuvaisuudesta kapitulin suostumukseen oli kuningas vaatinut liitettäviksi sopimuskirjaan, mutta sen hän oli tehnyt läsnäolleen ylisuperiorin suostumuksella kovaäänisesti ja käskevästi, mikä ei sietänyt minkäänlaista vastustelemista. Vielä äsken niin varman, ja ylimielisen Roskilden piispan, joka pari päivää sitten istui kardinaalin ja arkkipiispan välillä hyvin varustetussa linnassaan ja joka omassa kaupungissaan oli toteuttanut levottomuutta herättävän kirkonsulkemiskiellon, täytyi suuttumustaan salaten tunnustaa joutuneensa täydellisesti alakynteen. Senjälkeen kun kardinaali oli poistunut valtakunnasta, arkkipiispa karkoitettu maasta ja hän itse joutunut alemman rahvaan pilkan ja ivan esineeksi, voi hän ylläpitää kirkon valtaa maassa harvojen paavillismielisten prelaatien ja pappien kanssa vain kapitulin ja tanskalaisen papiston avulla, ja jos kuningas valtansa nojalla ja omalla sekä kansansa jumalanpelolla halusi antaa tukea hengelliselle hallitukselle.

Kokouksessa raatihuoneella oli piispa koko ajan vaitelias ja alakuloisen näköinen. Myöskin täällä kuningas kohteli häntä kylmän kohteliaasti; hänen ilmeensä oli ankara ja totinen, sillä toinenkin tärkeä ja vakava asia näytti painavan hänen mieltään aina siitä saakka kun hän oli kuullut arkkipiispan viimeiset sanat kreivi Henrikille.

Raatihuoneelta koko saattue ratsasti Neitsyt Marian kirkkoon, missä paitsi tavallista Avea laulettiin Te Deum sovinnon johdosta. Täältä ratsasti kuningas heti takaisin Sorretslövin kuninkaankartanoon, mistä hän oli päättänyt seuraavana aamuna matkustaa. Piispa, Metsäluostarin apotti, ynnä muut hengelliset herrat, seurasivat häntä tavanmukaisesta kohteliaisuudesta, samoinkuin raadin ja porvariston lähetit. Piispa ei halunnut palata linnaansa Axselhuusiin, ennenkuin kaikki kapinallisten hyökkäyksen tuottamat vauriot oli korjatut ja nöyryyttävä kapina unohdettu. Hän aikoi senvuoksi seuraavana päivänä seurata kuningasta Roskildeen, missä myöskin oli syntynyt levottomuuksia senjohdosta että piispa sielläkin oli koettanut toteuttaa interdiktin. Hän oli siis tänä iltana tavallaan koditon, jonka vuoksi hän vastaanotti mielihyvällä kuninkaan kutsumuksen viettää seurueensa kanssa yönsä kuninkaankartanossa, minne sitäpaitsi kaikki, jotka olivat kuningasta seuranneet, olivat kutsutut juhlalliselle ilta-aterialle.

Sorretslöviä lähestyttäessä oli aurinko juuri laskenut, ja kreivi Henrik ehdoitti kuninkaalle että poikettaisiin vielä ennen pimeän tuloa Pyhän Yrjänän hospitaaliin katsomaan piispan spitali- ja ruttotautisten armeliaisuuslaitosta, se kun oli vain pyssynkantaman päässä kuninkaankartanosta. Tämän ehdotuksen kuullessaan säpsähtivät piispa ja metsäluostarin apotti huomattavasti; mutta sen huomasi vain Kreivi Henrik, joka juuri heidän tähtensä oli ääneen lausunut tämän esityksen, jonka hän kyllä hyvinkin arvasi kuninkaan hylkäävän.

"On jo liian myöhäistä, kreivi, ja onhan minulla sitäpaitsi vieraita", vastasi kuningas. "Jos teitä haluttaa niin menkää yksin katsomaan sairaalaa ja kertokaa sitten käynnistänne minulle. Minä tiedän sen kyllä olevan piispalle kunniaksi, vaikka minusta olisi ollut sopivampaa ruttosairaalan sijoittaminen johonkin toiseen paikkaan. Tiedän kyllä, ettei siellä nykyään ole yhtään ruttotautista." Kreivi Henrik kumarsi ääneti ja ratsasti heti mukanaan pari nuorta ritaria Sorretslövin niityn poikki sairaalaa kohti.

"Arvoisat herrat, sallikaa minun seurata teitä, minä haluaisin myöskin nähdä tämän hurskaan armeliaisuuslaitoksen", sanoi Metsäluostarin arvokas apotti ja koetti kiirehtää ratsuaan saavuttaakseen heidät, mutta nämät eivät kuunnelleet häntä, ja ennenkuin apotti ehti pyhän Yrjänän hospitaaliin, seisoi kreivi Henrik jo sairashuoneessa tarkastaen terävin katsein erästä potilasta, joka näytti nukkuvan, mutta jonka pää oli niin kääreihin kiedottu että hän oli kuin naamioitu. Ylinnä sairaan otsalla näkyi kuitenkin suuren arven alkua. "Mikä on sairaan nimi?" kysyi kreivi Henrik ankaralla äänellä hämmentyneiltä ja levottomilta Pyhän Yrjänän veljeksiltä.

"Ei kukaan tunne häntä, arvoisa herra", vakuutti guardiani. "Pari vierasta kaniikkia kaupungista toivat hänet tänä aamuna tänne pahoin runneltuna ja haavoittuneena; he olivat löytäneet hänet puolikuolleena Kallebonrannalta. Meidän täytyi heti laastaroida hänen kasvonsa, ja niiden poistaminen olisi nyt hengenvaarallista."

"Niin totta kuin elän, on tuo mies lainsuojaton Åke Kagge", sanoi kreivi Henrik, ja kaikki peräytyivät kauhistuneina vuoteen äärestä. "Te olette ottaneet suojataksenne kuninkaanmurhaajan", jatkoi kreivi, "ne, jotka toivat hänet tänne olivat maankavaltajia, sillä sellaisiksi ovat luettavat kaikki ne, jotka piiloittavat lainsuojattomia."

"Lainsuojaton tai ei, täällä hän saa rauhassa kuolla tai pelastua, jos se on Jumalan ja Pyhän Yrjänän tahto. Sitä ei voi kuningas eikä ainoakaan kuninkaanpalvelija estää", kajahti nyt voimakas ääni hänen takaansa, ja Metsäluostarin kookas apotti seisoi hospitaalin sairashuoneen ovella. "Tähän armeliaisuuden rauhanmajaan ei ulotu minkään itsevaltiaan käsi", jatkoi hän. "Minä käsken teitä, veli guardiani, sekä teitä armeliaisuusveljet, jotka täällä palvelette pyhää Yrjänää, minä velvoitan teidät piispan ja teidän taivaallisen Herranne nimessä vaalimaan tätä sairasta niinkuin veljeänne, pelkäämättä ihmisiä ja kysymättä hänen nimeään ja asemaansa tässä maailmassa. Ehkä hän kärsii syntiensä palkan, mutta siinä tuomitkoon vanhurskauden Herra. Jos korkeamman rangaistus on häntä kohdannut, niin hän seisoo pian tuomarinsa edessä. Rukoilkaa silloin hänen sielunsa puolesta ja haudatkaa hänet kristillisesti. Mutta jos ihmisten apu ja rukoukset tai jonkun pyhimyksen avut ja ihmeet hänet parantaisivat, niin sallikaa hänen vapaasti lähteä täältä pyhän Yrjänän nimessä, menköön hän ystävien tai vihollisten luo, menköön hän maailman iloon ja kunniaan, tai häpeään ja kuolemaan mestauslavalle. Teidän tehtävänne täällä on lääkitä ja virvoittaa; maailmassa on kylliksi paljon itsevaltiaita, jotka kiusaavat ja sortavat onnettomia ihmisiä."

Kreivi Henrik loi hämmästyneen katseen käskevään prelaatiin, joka puhui vakuutuksella ja todellakin hurskaan innon elähyttämänä. Ylpeän soturin kasvot sävähtivät äkkiä hehkuvan punaisiksi, ja näytti siltä kuin hän olisi hävennyt ahdistaneensa tällaista kurjaa ihmistä, joka ei voinut liikuttaa ainoatakaan jäsentä ja näytti olevan enemmän kuollut kuin elävä. "Jumalan ja Pyhän Yrjänän nimessä", sanoi hän peräytyen pari askelta, "täyttäkää velvollisuutenne sekä tätä rikollista että minun kaikkien ritarien pyhimystä kohtaan. Minä en vaadi kenenkään väärin tekemään; mutta sen minä vielä kerran sanon teille: Te olette ottaneet suojaanne lainsuojattoman ja kunniattoman murhaajan, ja saatte senvuoksi itse vastata seurauksista!" Hän loi vielä kerran katseen epäluulonalaiseen sairaaseen, joka makasi hiljaa eikä hänen pahasti runnelluilla kasvoillaan huomannut minkäänlaista ilmettä. Senjälkeen kreivi poistui sairaalasta annettuaan apotin ratsastaa edeltä. Kuninkaankartanoon palatessa kreivi ei lausunut sanaakaan hengelliselle herralle, joka ylpeänä ja äänetönnä loi häneen riemuitsevan katseen. Kreivi Henrik ei puhunut kuninkaalle mitään tekemästään havainnosta, koska hän ei ollut varma siitä oliko nähnyt oikein; mutta koko illan hän oli harvinaisen hiljainen ja mietteisiinsä vaipunut. Onneton rikollinen tuntui hänestä nyt niin kurjalta ja mitättömältä, että hänestä tuntui turhalta pelätä sellaista vihollista.

Illallisaterian aikana kuninkaankartanossa keskusteli kuningas enimmäkseen raadin ja Köpenhaminan porvariston lähettien kanssa, jotka nyt ensi kertaa istuivat samassa pöydässä kuninkaan ja heidän herransa piispan kanssa, ja he tuntuivatkin alussa olevan jotensakin hämillään tästä odottamattomasta kunniasta. Kuningas puhui taas mielihyvällä siitä uskollisuudesta, innosta ja urhoollisuudesta, jota köpenhaminalaiset olivat osoittaneet sekä Stig-marskin aikuisissa taisteluissa että norjalaisen sodan aikana, ja hän lupasi heille korvauksen kaikista tappioista, joita he vastedes tulisivat kärsimään hänen ja valtakunnan tähden niin kauan kun lainsuojattomat häiritsivät valtakunnan rauhaa. Hän sai pian rehelliset, vaatimattomat porvarit puhumaan vapaasti ja avonaisesti kaupunkinsa eduista ja puutteista, sen kaupasta ja elinkeinoista. He kiittivät kuningasta ja piispaa heidän viisaasta kaupunginlaistaan sekä niistä monista vapauksista ja oikeuksista, jotka jo olivat kaupungille suodut; mutta he eivät epäröineet kertoa miten tärkeää olisi kaupungin edistymiselle Hansakaupunkien yksinoikeuksien supistaminen ja porvareille he toivoivat suotaviksi samat kauppavapaudet kuin muukalaisille.

"Niin, sitä minä olen jo kauan ajatellut", sanoi kuningas, "ja sitä asiaa kannattaa miettiä. Minä odotan siitä asiasta lähempää ehdotusta ja mietintöä teidän herraltanne piispalta, sekä teidän yhteiseltä neuvostoltanne."

Porvarien kasvot loistivat ilosta tämän kuultuaan; mutta piispa ei näkynyt olevan kovinkaan mielissään tästä kuninkaan hartaasta osanotosta piispankaupungin asioihin. Mutta Axelhuusin hengelliset herrat eivät ottaneet tuskin ollenkaan osaa keskusteluun. Kuningas itse vaikeni usein, vaipui syviin ajatuksiin ja näytti usein vain ponnistamalla voivansa pidättäytyä osoittamasta suuttumustaan piispalle ja Metsäluostarin apotille, joiden hän tiesi olevan Jens Grandin läheisimpiä ystäviä. Aterian jälkeen porvarit hyvästellessään kiittivät sydämellisesti kuningasta siitä suojasta ja rauhasta, jonka hän oli suonut heidän hyvälle kaupungilleen, ja sen jälkeen he palasivat kaupunkiin ylistellen kuninkaan lempeyttä ja viisautta. Kreivi Henrik sekä ritarit poistuivat suureen parvekesaliin lautapelien ääreen, ja kuningas jäi melkein yksin hengellisten herrojen seuraan.

Metsäluostarin apotti ja minoritetin provinsialiministeri koettivat salaa rohkaista lannistuneen piispan mieltä. Kuningas ei ollut salakammiossa neuvotellessa eikä myöskään senjälkeen puhunut sanaakaan piispan interdiktin täytäntöön panosta, ja kuitenkin tiedettiin hänen olevan siitä hyvinkin suuttuneen. Sovittelukokouksessa ei tätä tärkeää asiaa oltu kertaakaan kosketeltu, ja kaikki koettivat nyt jälkeenkinpäin viisaasti välttää jokaisen lausunnon, jonka kautta kuningas olisi saanut aiheen purkaa tukahutetun suuttumuksen piispaan.

Ne molemmat hengelliset herrat, jotka etupäässä olivat johtaneet neuvottelua ja puolueettomasti olivat puoltaneet sekä piispan oikeuksia että kansan vapautta, pysyttelivät kuninkaan lähellä ja koettivat huolehtia siitä ettei hänen suuttumuksensa arkkipiispan ystäviin pääsisi valloille. Nämät olivat dominikaanien provinsialipriori, vanha mestari Olaus, joka kuninkaan neuvonantajana tässä tärkeässä asiassa oli seurannut häntä Vordingborgista, sekä köpenhaminalaisen kapitulin kenraalipriori, joka kuului kuninkaan seurueeseen, mutta oli salaisesti kuninkaan puolella, jopa oli uskaltanut vastustaa interdiktiä. Näiden molempien miesten puoleen kuningas kääntyi juuri ennen maatamenoa, tehden heille kysymyksen, joka koko päivän oli ollut hänen sydämellään, ja mihin hän juuri piispan läsnäollessa halusi saada vastauksen ennenkuin meni levolle.

"Sanokaa minulle, kunnianarvoisat herrat", sanoi hän ääneen, "miten pitkälle kanoninen laki voi syyllä ulottaa sukulaisuuden laskemisen avioliiton estämiseksi? Ja onko kirkon erikoislupa edes välttämätön Jumalan lain mukaan silloin, kun sukulaisuus on niin etäinen, että sitä tuskin voidaan muistaa?"

"Se on monimutkainen ja sekava asia, teidän armonne", vastasi kapitulin kenraalisuperiori vältellen, heitettyään varovaisen syrjäkatseen piispaan ja Metsäluostarin apottiin. "Voidakseni oikeudenmukaisesti vastata tähän kysymykseen, täytyy minun pyytää hiukan miettimisaikaa."

"Jos tahtoo seurata vallitsevaa pahaa tapaa", vastasi vanha provinsialipriori ääneen, luotuaan avomielisen rohkean katseen molempiin ylhäisiin prelaateihin, "niin on melkein jokainen sukulaisuusside esteellinen ja voi johtaa indulgensin vaatimiseen. Kuitenkin, jos tämä ulotetaan liian laajaksi, niin luulisinpä kirkkoisien olevan yksimielisiä kanssani siitä, että senlainen vain hyödyttömästi painaa omiatuntoja, samaten kuin se helposti voi herättää suuttumusta kristityissä ja järkevissä ihmisissä eikä minkäänlaista hartautta. Jos tällaisissa asioissa tahdottaisiin olla johdonmukaisia, niin lopulta ei kristikunnassa voitaisi solmia ainoatakaan avioliittoa ilman paavillisen istuimen erikoislupaa, koska kaikki ihmiset ovat lihallisia sukulaisia Aatamin ja Eevan kautta."

"Se juuri on minunkin mielipiteeni", sanoi kuningas tyytyväisesti hymyillen, "asia tulisi siten kovin monimutkaiseksi. Mitä te arvelette asiasta, puhdasoppinen piispa Juhana?"

Kuninkaan ivallinen hymy tämän lausuessaan saattoi piispan hämilleen. Hän ei ollut valmistautunut tähän vastausta antamaan ja koska hän tahtoi yhtä vähän loukata paavin valtaa, kuin joutua tällä hetkellä kuninkaan vihoihin, niin hän soperteli muutamia sanoja ja koetti välttää tarkemman selityksen antamista.

"Sallikaa minun, arvoisa herra veli, vastata tähän kysymykseen", alkoi Metsäluostarin apotti puhua tyynen ja ylpeän näköisenä. "Esimerkillä voi parhaiten valaista asian", jatkoi hän kääntyen kuninkaan puoleen. "Ei mikään ole meitä lähempänä kuin teidän armonne sukulaisuussuhde teidän nuoreen morsiameenne Ruotsin prinsessa Ingeborgiin."

"Totisesti", huudahti kuningas säpsähtäen. "Te ette kursaile, herra apotti! Te käytte suoraan asiaan. Se onkin minulle eniten mieleen. Pysykäämme siinä esimerkissä; se on todellakin kaikissa suhteissa minulle lähin."

"Ennenkuin kirkko voi siunata teidän kysymyksessä olevan avioliittonne tämän korkeasukuisen morsiamenne kanssa", jatkoi apotti kylmän tyynesti, "tarvitaan pyhän isän dispenssi ja indulgenssi, ja se kahdestakin syystä: pro primo lankoutenne tähden, ja pro secundo veriheimolaisuutenne tähden. Mitä ensimainittuun kohtaan tulee, ylhäinen herra, niin on prinsessa Ingeborgin eno, Holsteinin kreivi Gerhard, niin kuin tiedämme, naimisensa kautta teidän korkeasti ruhtinaallisen äitinne, leskikuningatar Agneksen kanssa, teidän ylhäisyytenne todellinen isäpuoli. Kreivi Gerhardin isällisestä suhteesta sekä armolliseen prinsessaan että teihin, herra kuningas, johtui; teidän ylhäisyytenne ja prinsessan välillä melkein sisarellinen ja veljellinen suhde, — ja naimisen sisarusten välillä eli niiden, jotka voidaan sellaisiksi katsoa, kieltävät sekä jumalalliset että inhimilliset lait ankarasti."

"Siinäpä saitte meidät äkkiä sisaruksiksi. Sepä oli omituinen tapa saattaa ihmiset keskenään sukulaisiksi", keskeytti kuningas hänet. "Sivuuttakaa toki lankouteni isäpuoleni sisarentyttären kanssa, kunnianarvoisa isä, ei siinä ole tippaakaan samaa verta; sen voin hyvällä omallatunnolla todistaa. Vain läheisen ja todellisen veriheimolaisuuden tunnustan minä niin päteväksi esteeksi, että siihen tarvitaan paavillinen erikoislupa."

"Teidän armonne on muutamissa suhteissa oikeassa", vastasi apotti, "siihen katsoen ainakin, että tässä suhteessa veri juuri on se, joka saastuttaa, tehden jokaisen sukulaisten kesken solmitun avioliiton, jota kirkon indulgenssi ei ole solminut, pahennukseksi, verisynniksi ja kirotuksi sukurutsaukseksi."

"Haa, oletteko mieletön?" huudahti kuningas hehkuvin poskin ja viha leimahti hänen silmistään ja korkealta otsaltaan. Mutta hän voitti kiihtyneen suuttumuksensa. "Jos totuutta ja henkeä vailla olevat hirvittävät sanat voisivat lyödä kuoliaaksi sielun, niin minä olisin jo aikoja sitten henkisesti murhattu", jatkoi hän tyynesti. "Mutta sanokaa suoraan herra apotti: miten läheisen laskette sen veriheimolaisuuden olevan, joka teidän rohkean lausuntonne mukaan syöksee minut kuolemansynnin häpeään, ja kirotun sukurutsauksen kadotukseen ellen minä odota kirjettä Roomasta, joka sallii minun tehdä tämän rikoksen."

"Tämä kielletty sukulaisuussuhde on helposti laskettu", vastasi apotti tyynesti ja kylmästi. "Hänen ylhäisyytensä prinsessa Ingeborg on, niinkuin tiedämme, kuningas Maunun tytär, joka oli Birger Jarlin poika, jonka vaimo, rouva Ingeborg, oli kuningas Eerik kymmenennen tytär, jonka kuningatar Regitta taas oli teidän autuaan isänne isän isän isän tytär: — ergo, prinsessa on teidän armonne lihallisen isoisän autuaan isoisän vanhan Waldemar suuren, tyttärentyttären pojantytär."

"Aivan oikein. Siis lapsenlapsen lapsenlapsen lapsi on minun esi-isäni; onpa siinä tosiaan läheinen sukulaisuus", sanoi kuningas purskahtaen nauruun. "Minä toivon nyt teille tyynen ja rauhallisen yön, arvoisat herrat", lisäsi hän, niinkuin näytti keventynein mielin, ja katse iloisena ja varmana. "Minä en ole näihin asti punninnut tätä asiaa tarkemmin, mutta nyt se on minulle täydellisesti selvä: nyt minä voin nukkua yhtä tyynesti kuin Abrahamin helmassa ajatellessani sitä syntiä, jonka minä kypsästi harkiten varmasti aion tehdä niin pian kuin mahdollista! Minä toivoisin ettei kukaan teistä koskaan saisi raskaampaa syntiä omalletunnolleen", näin sanottuaan hän tervehti hymyillen ja poistui.

Kuninkaan kiivas puhelu hengellisten herrojen kanssa oli vetänyt puoleensa kreivi Henrikin ja muutamien nuorten ritarien huomion, ja he olivat lähestyneet kuullakseen mistä oli kysymys. Kun kuningas vastasi ivallisesti piispan selitykseen, olivat muutamat ritarit sen johdosta sydämellisesti nauraneet. Apotti oli suuttumuksesta pakahtua. "Silmänpalvelijan tunnusmerkkinä on", sanoi hän ääneen, "että he nauravat kilpaa herransa sukkeluuksille, vaikka heidän naurunsa on häpeäksi heille, itselleen ja heidän lyhytnäköiselle herrasväelleen. Tämä häväistys ja pilkka vielä heille kostetaan", kuiskasi hän piispan korvaan luoden häneen merkitsevän katseen. Piispa säpsähti ja vilkaisi levottomana ympärilleen. Hän iski silmää suuttuneelle virkaveljelleen ja huomautti ääneen, että oli jo aika paneutua levolle ja jättää kaikki kostontuumat ja maalliset huolet silleen. Nyt astuivat sisään talonhovimestari ja joukko kynttiläpoikia, ja sekä ritarit että hengelliset herrat poistuivat näiden saattamina heille osoitettuihin vierashuoneisiin ritariluhteihin, kuninkaankartanon vasempaan siipirakennukseen.