SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Aamunkoitossa olivat Helsingborgin linnassa kaikki iloisessa touhussa. Jokainen Tanskan hovimies ja ritari tunsi nuoren kuninkaan täsmällisyyden ja kärsimättömän kiivauden, kun oli kysymyksessä varhainen lähtö, vaikkapa vain metsästykselle. Jokainen ritari ja asemies, jonka jalka ei ollut jalustimessa silloin kun kuningas oli ratsun selässä, sai vartoa ankaraa katsetta tai vakavaa nuhdetta. Tänä tärkeänä juhlapäivänä, johon kahden valtakunnan huomio oli kiintynyt ja jota kuningas niin kaihoten oli odottanut, oli kuin aurinko yksistään olisi uskaltanut koetella hänen kärsivällisyyttään. Jo ennen päivännousua seisoivat komeat ratsut loimiin peitettyinä ja satuloituina; juhla-asuisia ritareita, silkkiin samettiin ja kirjovaatteihin pukeuneina, parveili virkeinä ja iloisina, ja tuskin oli kesäkuun auringon ensi säde langennut suureen ja loistavaan hääjoukkoon, ennenkuin kuningas-sulho astui ulos, taluttaen äitiään, ja tervehti ystävällisesti kaikkiin suuntiin. Hän saattoi äitinsä paljain päin rouvasvaunuihin, ja hyppäsi sitten ratsunsa selkään. Hänen kauniit, nuoret kasvonsa loistivat toivoa ja sydämen iloa; hän näytti heittäneen pois kaikki synkät ja kiusaavat ajatukset. Loistavimpaan ritaripukuunsa pukeuneena, ruusunpunainen miekanhihna olallaan ja valkoinen strutsin-sulka hatussaan, hän pyöritteli ylvästä, maidonvalkoista juhlaratsuaan. Hänen iloinen isäpuolensa, kreivi Gerhard, pysytteli hänen oikealla, junkkari Kristoffer hänen vasemmalla puolellaan. Junkkarikin näytti riehakkaalta ja iloiselta, mutta tuli hehkuvan punaiseksi ja vakavaksi, kun kuningas heilutti kättään ja tervehti häntä niin sydämellisen näköisenä, että hän näytti hämmästyvän.

Ne kultaiset vaunut, joissa kuninkaan majesteetillinen äiti istui kamari-rouvineen, vierivät kuuden teräsharmaan andalusialaisen oriin vetäminä kulkueen etunenässä linnansillan yli; mutta pian kuningas ratsasti kärsimättömänä niiden ohi, esittäen iloisesti ja kohteliaasti anteeksipyyntönsä. Henrik-kreivi ja puolet ritareista seurasivat häntä, mutta: rouvasvaunujen ja muun osan suurta ritarisaattuetta oli työläs pysytellä rientävän sulhasen mukana. Tukholmantien vieriset ojanpartaat ja kukkulat olivat kirjavanaan kansaa, joka riemuitsi komeasta näystä ja tervehti kuningasta vilpittömällä ihailulla.

Kun kuningas niin ratsasti morsiantaan vastaan, valmisteltiin Helsingborgissa kuninkaallisen morsiusparin vastaanottoa mitä komeimmaksi. P. Maarian kirkko oli koristettu kukkasmatoilla ja seppeleillä; siellä nähtiin jo aamumessussa dominikaanien maakunta-esimies sekä Aarhusin ja Riiben arvokkaat piispat, jotka uljaasti olivat pysyneet kuninkaan puolella hänen taistellessaan arkkipiispaa ja paavin hovia vastaan. He seisoivat siellä aamuvarhaisesta asti juhla-asuisina koukerosauvoineen pääalttarilla, ollakseen apuna tämänpäiväisissä menoissa, ja heidän mukanaan oli suuri joukko munkkeja, kaniikkeja ja pappeja valtakunnan kaikista hiippakunnista, jotka tuomiokapitulien ja Tanskan papiston puolesta tahtoivat yhteisillä rukouksillaan ja siunauksillaan vihkiä tämän päivän oikeaksi kahden kansan ja kahden ruhtinassuvun ilojuhlaksi. He näyttivät saapuneen niin lukuisina poistaakseen huomattavalla lukumäärällään ja yhdistyneellä arvokkuudellaan kaiken tukalan epäröinnin sekä kansasta että kuninkaalta ja hänen morsiameltaan mitä tuli kihlauksen pätevyyteen ja rikkomattomuuteen pyhänä sakramenttina, huolimatta erikoisvapautuksen puuttuvasta muodollisuudesta, huolimatta siitä pannasta ja kirkonkirouksesta, jota vastaan he kuninkaan ja kansan kera olivat panneet vastalauseensa.

Linnavuoren alisella nurmikolla pystyteltiin aituuksia ja lavoja turnajaisia varten, sekä telttoja, joissa katsojia kestittiin. Kaikki linnan asujamet olivat täydessä touhussa; korkeissa saleissa katettiin pöytiä, kellareista vyöryteltiin sima-, olut- ja viinitynnyreitä. Kyökissä oli kokkipojalla hiki. Joukko soittajia viritteli ja näppäili soittokojeitaan; siinä oli pillipiipareita, huilun- ja torvenpuhaltajia, sekä suurten rumpujen hoitajia. He olivat asettuneet parvelle, mistä heidän oli otettava häävieraat soitolla vastaan sekä huviteltava taajaa kansanjoukkoa. Salmen rannalla vuorenrinteellä olevassa suuressa linnanpuistossa ripusteltiin jo aamuvarhaisesta pitkien käytävien vieruspuihin värillisiä lyhtyjä iltajuhlia varten. Eräässä syrjäisessä puistonkolkassa sitäpaitsi kokeiltiin ennen tuntemattomia tulitemppuja, joilla tuo salaperäinen Thrand Fisililäinen tahtoi hämmästyttää kuningasta ja hovia, ja joita hän itse ja hänen apurinsa, nuori Laurentius-herra, innokkaasti valmistelivat. Mestari Rumelant ja mestari Pappe taas tepastelivat suurten pensasrivien väliä, harjoitellen juhlalaulujaan. Uteliasten vierasten ja katsojain kuhina lisääntyi alituiseen. Kaikki sataman laivat olivat seppelöidyt ja liputetut, ja salmi oli melkein Själlannista ja pikkusaarilta saapuvien laivojen peitossa. Laivasillalla, kaupungilla ja Tukholman tiellä vilisi ritareita, pappeja, kauppiaita ja kalastajia sekä Skoonen talonpoikia perheineen; näkyipä kansallispukujakin kaukaisemmilta tanskalaissaarilta ja monista ruotsalaismaakunnista. Kaduille oli siroteltu kukkia. Kaikissa ikkunoissa riippui seppeleitä ja silkkiverhoja, ja ne olivat täynnä korupukuisia naisia. Monista tuhansista iloisista äänistä syntyi hurinaa, kaikkialla odoteltiin ja tuijoteltiin siihen suuntaan mistä hääsaattoa varrottiin. Vihdoin kaikui suusta suuhun: "Kulkue, kulkue! Nyt he saapuvat! Tuolla he ovat!" Väenvirta liikkui suurena ryhmänä eteenpäin, ja linnanvoudilla miehineen oli täysi työ tilan pitämisessä vapaana tulijoille.

Suurella kulmakivellä, eteläisen linnanportin viereisen nostosillan läheisyydessä, seisoi vanttera mies, päällään karkea pyhiinvaeltaja-kauhtana, jonka näkinkengillä kaunistettu kaulus peitti leveitä hartioita, ja leveälierinen hattu puoliksi pyöreiden, ahavoittuneiden poskien yli vedettynä. Hänen vierellään seisoi vanha kalastaja sekä pieni suloinen gillelejeläinen, pohjoissjällantilaiseen pukuun pukeutunut kalastajatyttö. Pyhiinvaeltaja oli Martti Madsvend, joka äskettäin morsiamensa ja hänen isänsä kera oli astunut maihin kalastajaveneestään kaukana hietaharjun alla. Edellisenä päivänä Martti oli saapunut Gilleleijeen eräällä punapurjeisella, etelästä purjehtivalla laivalla, joka oli merellä saanut vaurioita ja laski Kulleniin korjauksille; siitä hän oli puhunut jotakin salaperäistä ja vertauksellista. Vaikka kuningas oli hänet itsensä osallisuudesta arkkipiispan pakoon Sjöborgista tuominnut maanpakoon, oli hän kuitenkin osannut rauhoittaa vanhaa Jeppe-kalastajaa ja hänen tytärtään siitä, että hän taas uskaltautui maahan, ja senlisäksi saanut heidät saattamaan häntä tänne, missä hän tahtoi näyttää heille, että hän pyhiinvaellusretkellään oli päässyt rauhaan sekä Jumalan että ihmisten kanssa ja nyt "tohti uudestisyntyneellä ja hyvällä omallatunnolla astua itse kuninkaan eteen hänen hääpäivänään."

"Tule tänne, isä Jeppe, tule, pikku Kaarina! Minä nostan sinut ylös!" — sanoi Martti, hypäten alas kiveltä. — "Nyt voitte nähdä koko loiston. Minä kai teen viisaimmin tukahduttaessani uteliaisuuteni eräästä vissistä syystä, ja pysyttelen siksi pyhiinvaeltaja-asussani toistaiseksi, saadakseni säilyttää pääni."

"Ah niin, rakas Martti!" — kuiskasi tyttö huolestuneena ja taputti häntä poskelle, Martin nostaessa hänet vahvoin käsin ylös kivelle kuin nuken. — "Piiloudu minun ja isän selän taa! Minä kuolen pelosta, että kuningas huomaa sinut."

"Älä huoli mistään ja katso vain iloiten tuota loistoa, pikku morsian!" — kuiskasi leikkisä pyhiinvaeltaja. — "Hän on nähnyt minut yhden ainoan kerran ja tuskin tuntee minua; tänään hänellä on muutakin ajateltavaa kuin rakkaitten uskollisten alamaistensa hirttämistä."

"Vain konna häntä syyttää sellaisista ajatuksista!" — kiivastui vanha Jeppe-kalastaja. — "Jos hän nyt hirttää sinut, ryökäle, niin olet sen ansainnut; jos et voi päästä pälkäistä, niinkuin kunnon mies konsaan ja niinkuin kädelläsi takasit ja vannoit minulle ennen maasta-lähtöäsi, niin matkasit Roomaan narrina ja palasit kotiin vielä pahempana."

"Ai, ai, älähän hätäile, isä Jeppe!" — vastasi Martti. — "Katsotaanpa tätä loistoa rauhassa. Onhan huomenna aikaa nähdä, hirtetäänkö minut vai ei; eipä sillä ole hätää."

"Sinä olet paatunut velikulta, Martti!" — mutisi vanhus. — "Jos olet houkutellut meidät tänne, jotta me suruksemme saisimme nähdä sinut hirressä, niin et ikinä saa tytärtäni — olin vähällä sanoa, — vaikka sehän on itsestään selvää. Mutta missä ne viipyvät ne ylhäiset herrat, joiden piti tulla avuksesi? Se on kaikki lorua ja kerskausta, nähdäänpäs, ja sinä olet vielä kuten ennenkin huima hirtehinen."

"Vaiti, Jeppe-isä! Kas, sieltäpä tulee ylhäisiä ritareita ja herroja; kukaties niistä joku tahtoo taittaa peitsen kuningasta vastaan Martti Madsvendin kunnian puolesta! — Ja katsokaas, tuolla hän itse tulee."

"Syrjään, riiviö! Et ole kyllin arvokas näkemään häntä!" — lausui kalastaja työntäen maanpakolais-pyhiinvaeltajan tylysti taaksepäin ja asettuen hänen eteensä. — "Jumalalle kiitos ja kunnia, minä tohdin katsoa kunnon kuningastamme silmiin, tarvitsematta piiloutua rehellisen miehen selän taa." Nyt seurasivat kaikkien silmät vain kulkuetta, ja ilmassa kajahteli ylistyshuutoja kuninkaalle ja hänen kauniille morsiamelleen.

Kuinka jännitetty odotus olikin ollut, ja kuinka huhu olikin ylentänyt jalon Ingeborg-prinsessan kauneutta ja rakastettavuutta, niin kuitenkin jokainen hänet nähdessään oli kuin yllätetty. Hän istui leveissä, avoimissa rouvasvaunuissa äitinsä, Helvig-kuningattaren sekä kuninkaan äidin, kreivitär Agnesin välissä. Hän oli puettu vielä vain yksinkertaiseen, mutta aistikkaaseen matkapukuunsa. Ei mitään silmiinpistävää loistoa ollut hänen kauneuttaan lisäämässä; mutta kukaan ei senkään kysynyt, hänkö se oli morsian. Noiden kahden vanhemman naisen välissä, jotka kumpikin arvokkaalla majesteetillaan herättivät kunnioitusta ja vetivät puoleensa kansan huomion, piti tämä nuori kaunotar kuitenkin etusijansa ja herätti ylevää ihailua, joka, siihen kun liittyi tajunta siitä, että hän oli kuninkaan morsian ja tästä päivästä lähtien Tanskan kuningatar, täysin täytti majesteetillisen ylevyyden puutteen. Äitinsä, rehdin Gerhard-kreivin sisaren rinnalla hän ilmaisi, keltä oli perinyt lapsellisen hyvänsävyisen hymyilynsä ja sen sydämenrakkauden jalon ilmeen, joka oli koko hänen olentonsa sieluna; ja ken oli nähnyt hänet mahtavan isänsä, suuren, majesteettisen kuningas Maunu Latolukon, se voi selittää sen rohkean ylevyyden, mikä tuon kauniin prinsessan katsannossa oli yhtynyt niin suureen lempeyteen ja sulouteen. Vastapäätä prinsessaa ja molempia kuningattaria istui kaksi nuorempaa naista, jotka kuuluivat prinsessan ja Ruotsin leskikuningattaren seurueeseen. Pienempi oli kaunis Kristiina-neito, marski Torkkeli Knuutinpojan tytär, joka äskettäin oli kihlattu kuningas Birgerin nuoremmalle veljelle, Suomen herttualle Waldemarille. Kookkaampi oli prinsessan lapsuudenopettajatar ja uskollinen ystävätär Inge-rouva, Tanskan drotsin Pietari Hesselin ylevä puoliso, joka toimeliaan miehensä ollessa lähettiläänä Roomassa oli elellyt Ruotsin hovissa. Tämä Litlein ja suurten Videin sukuun kuuluva jalo nainen oli lähinnä hurskasta, hyvää Helvig-kuningatarta enimmän vaikuttanut prinsessan koko kasvatukseen ja varhain herättänyt hänessä suuren rakkauden Tanskaa kohtaan. Hän oli tutustuttanut tanskalaisten tulevan kuningattaren kansan henkeen ja tapoihin, entisaikain töihin, kansanlauluihin ja ihaniin taruihin, ja hän oli ilolla ja ihailulla nähnyt, miten kokonaisen kansan elämä näytti virittävän lapsellisen hurskaan prinsessan sielussa kauneimman rakkauden Tanskan nuoreen kuninkaaseen. Inge-rouva oli vielä mitä viehättävin nuorikko, jonka sanoissa ja ilmeissä oli paljon varmuutta ja voimaa. Kansa tunsi ja kunnioitti häntä; mutta hän itse näytti nyt ilolla häviävän siihen nuorekkaan kauneuden loistoon, joka täydellä syyllä teki Ingeborg-prinsessan päivän ja juhlan kuningattareksi.

Prinsessa vastaili kansan tervehdyksiin ja ihailunhuutoihin mitä armaimmilla katseilla ja liikkeillä; aina kun hänen iloinen katseensa siirtyi vaunusta oikealle, kohtasi se kuninkaan katseen. Tämä ratsasti valkoisella oriillaan rouvasvaunujen vieressä, sulkahattu kädessään, ja näytti melkein ilon lamauttamana jakavan rakkautensa uskolliselle kansalleen ja morsiamelleen, mutta hänen koko sielunsa kuitenkin ikäänkuin sädehti loputtoman täytelästä rakkautta hänen katseestaan, viipyipä se sitten vaunuissa tai riemuitsevissa väkijoukoissa. Ei hän sentään tässäkään onnen mielialassa voinut tukahduttaa vähäistä huokausta, ja hänen selkeän katsantonsa taivaan yli kiiti ikäänkuin uhkaava myrskypilvi aina kun hän vaunujen toiselta puolen kuuli veljensä kumean äänen ja näki junkkarin levottomassa katseessa ja intohimoisen punertavilla kasvoilla epäämättömän ilmeen kateudesta ja loukatusta ylpeydestä. Kristoffer ratsasti Ruotsin kuninkaan Birgerin veljien, Södermanlannin uljaan, ritarillisen Eerik-herttuan sekä Suomen herttuan Valdemarin välissä, jotka molemmat herättivät miehisellä kauneudellaan, loistollaan ja kohteliaisuudellaan paljon huomiota. Joka kerta kun Kristoffer kuuli heitä puhuteltavan herttuoiksi ja häntä itseään vain "jaloksi herra junkkariksi", näytti hän katkeralla hymyllä kokevan turhaan peittää sitä, kuinka suuresti hän tunsi veljensä, kuninkaan, syrjäyttävän häntä, kun tämä ei kohottanut hänen arvoaan ja arvonimeään, vaikka hän oli Tanskan kuninkaaseen samassa suhteessa kuin nuo ruotsalaiset herttuat Ruotsin kuninkaaseen.

Itse nuori Birger-kuningas, joka ei asuunsa paremmin kuin henkeensä ja voimaansakaan nähden vetänyt vertoja ritariveljilleen, ajoi kuningatarvaunujen jäljissä avaroissa vaunuissa, missä hän kallisarvoinen purppuraviitta päällään istui erään nuoren naisen vierellä Se oli hänen morsiamensa, Tanskan prinsessa Merete, kuningas Eerik Menvedin ja junkkari Kristofferin sisar, joka varhaisen kihlaussopimuksen takia jo lapsena oli jätetty kuningatar Helvigin hoidokkina Ruotsin kuningasperheeseen, eikä nyt ollut nähnyt äitiään eikä veljiään senjälkeen kuin äidin ja Gerhard-kreivin häissä. Tanskalainen prinsessa puhui nyt ruotsia äidinkielenään ja näytti jo tuntevan arvonsa Ruotsin vastaisena kuningattarena; hän ei kuitenkaan ollut yhtä kaunis eikä yhtä herttaisen lempeä kuin Ingeborg-prinsessa, ja hänessä keksittiin enemmän yhtäläisyyttä junkkarin ja onnettoman isänsä kuin Eerik-kuninkaan ja kauniin Agnes-rouvan kanssa.

Ruotsin kookas, vakava valtionhoitaja, marski Torkkeli Knuutinpoika seurasi melkein ruhtinaallisella loistolla ja arvolla kuningastaan ratsain Åke-drotsin ja Meklenburgin kreivin Henrikin välissä, jotka usein nyökäyttivät iloisina toisilleen; ja kaunis kesäinen juhlailo pyrki yhtä vilkkaana esiin ruotsalaisten herrain muhkeassa parvessa, joka keveästi jutellen saattoi kuningastaan ja arvossapidettyä valtionhoitajaa. Heidän joukossaan ei näkynyt drotsi Brunkea; hän oli nyrpeissään kihlauksesta jäänyt muun valtaneuvoston kera Tukholmaan.

Tanskan ritariston etunenässä nähtiin vahva, mutta, vähän suosittu marski Olavinpoika Biler. Raa'an karskina näöltään ja kömpelönä olennoltaan hän oli täytenä vasta: kohtana kepeälle, kapoiselle ritari Helmer Blålle, joka iloisena tepastelutti rakasta jälleenlöydettyä arabialaishevostaan ja tietämättään usein nyökäytti myöntyvästi, kuullessaan rahvaan ylistävän häntä itseään tai hänen hevostaan. Väliin hän kuitenkin katsahti hiukan epäröiden kuninkaaseen, ikäänkuin ei toivoisi tämän huomaavan häntä; ja väliin hän viittoi merkitsevästi drotsi Åkelle. Hänen vierellään ratsasti eräs hiljainen pappismies konkarilla; hän oli kuninkaan rippi-isä, mestari Petrus Dacialainen; hänen silmänsä siirtyivät usein kirkkaan kauniille kesätaivaalle, ja tyynessä ilossaan hän näytti ajattelevan enemmän taivaallisia ja jumalallisia asioita tai jotain kaukaista näkymätöntä kaunotarta kuin kaikkea häntä ympäröivää maallista loistoa ja ihanuutta.

* * * * *

Nuo lukuisat vallasväet ja häävieraat tuskin mahtuivat Helsingborgin linnaan. Pari tuntia tulon jälkeen nähtiin hääjoukon vielä lukuisampana lähtevän kirkkoon. Prinsessan kullattuja vaunuja vetäväin kolmen valkean parivaljakon edessä kiitivät nyt valtoimin ohjasperin kaksi turnajaisratsua, joita kuningas oli niin katkerasti kaivannut lähtiessään Sorretslövin kuninkaankartanosta. Ratsujen jälkiä aina Tukholmaan asti väsymättä seuranneet kaksi pientä tallipoikaa hyppivät nyt iloisina ylvästellen eläinten sivulla. Nähdessään noiden kahden tutun paraatihevosen pyörähtelevän morsiusvaunujen edessä, kuningas hämmästyi iloisesti. Drotsi Åke kertoi hänelle kohta parilla sanalla ritari Helmerin huimasta seikkailusta Köpenhaminassa, sekä ilmoitti hänen olevan mukana nuoteiden joukossa. Kuningas kääntyi taaksepäin ja huomasi ritareistaan reippaamman: "Vapaasti hän istuu satulassaan!" — sanoi hän, uhaten ritari Helmer Blåta, mutta iloisin hymyin ja nöykäyttäen tyytyväisenä.

Kirkossa vahvistettiin kihlaus kaikin roomalaiskirkon tavoin Aarhuusin ja Riiben piispojen avulla, ja maakuntaesimies Olaus ynnä kaikki munkit ja papit virittivät ihanin, syvin äänin rikassointuisen ja täytelään Gloria in excelsis. [Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa!] Kun toinen piispoista yhdisti kuninkaallisen morsiusparin kädet ja luki kirkon siunauksen heille, laski toinen Tanskan kuningatarkruunun morsiamen kauniille vaaleille kutreille, ja nyt liittyi kuorolauluun mahtava pasunaääninen virta, ja kansa yhtyi juhlalliseen virteen. Kauniimpaa näkyä ei kukaan tanskalainen eikä ruotsalainen ollut nähnyt kuin sen, kun korkea morsiuspari, hartauden ja ilon kyynelet loistavissa silmissään, vaipui polvilleen vihkipallille tuhatkynttiläisen pääalttarin eteen, syvien, ihanien hymnien soidessa, ja melkein koko suuri hääjoukko ynnä ihastunut kansa polvistui vaistomaisesti heidän kerallaan äänekkääseen, hartaaseen rukoukseen. Pasuunat vaikenivat, eikä kuulunut hengähdystäkään sinä hetkenä, jolloin morsiuspari korkealla ja kirkkaalla äänellä vannoi rikkomatonta rakkautta ja uskollisuutta elämänsä loppuun asti. Kaikki munkit ja monet kansan seasta toistivat vanhan maakuntaesimiehen syvän "amenen". Iloinen Te-Deum torvien ja pasuunain säestämänä päätti kirkkojuhlan.

Vihkimisen jälkeen lähimmät sukulaiset syleilivät syvästi liikutettua morsiusparia korkeassa kuorissa. Viimeksi läheni junkkari Kristofferkin veljeään, kuningasta, ja teetteli kylmää ja jäykkää syleilyä; mutta silloin se pimeyden henki, joka niin kauan oli uhkaavana seisonut veljesten välillä, ikäänkuin äkkiä olisi lähennyt heitä ja kasvanut hirviöksi: he tuijottavat mykkinä, miltei kauhuissaan, toisiaan ja heidän kätensä vaipuivat. Oli kuin lempeät kyynelet olisivat pysähtyneet kuninkaan silmissä ja jäätyneet veljen hirveän kylmyyden takia. "Ei petollisuutta tällä pyhällä hetkellä, Kristoffer, jos sielusi autuus on sinulle rakas!" - Kuiskasi Hän ankaran varoittavasti. — "Nyt veljiä Jumalan kasvojen edessä — tai — Jumala anteeksi antakoon minulle! — vihamiehiä kuolemaan asti!"

Kristoffer kumarsi vaieten ja kalpeni. Hänen huulensa näyttivät liikkuvan, mutta ääntäkään ei kuulunut. Kuningas kääntyi poispäin hänestä tulisin katsein; mutta näytti siltä kuin joku näky avoimesta taivaasta olisi äkkiä sammuttanut hirveän vihan ja tuskan liekin kuninkaan vilkkaista silmistä, kun hän kääntyi ja näki hiljaisen, liikutetun morsiamensa lempeänä ja armaana levittävän kätensä häntä kohti. Hän painoi armaan kiihkeästi povelleen, ja lempeä kyynel kiilsi jälleen hänen silmissään. "Tämän sielun kuitenkin olet antanut minulle, Herra Jumala!" — kuiskasi hän, — "ja minulla on oikealla kädelläsi veli, joka ei vihaa minua."

"Rakas Eerik, mikä sinun on?" — kysyi morsian kummastuneena ja katsoi häntä silmiin; mutta hän näki nyt kuninkaansa luottavasta kohotetun katseen kiintyneenä kuorin oven päällä olevaan ristiinnaulitun-kuvaan ja hän kulki vaieten, hiljaisen onnellisena hänen käsivarteensa nojaten kirkonkäytävää pitkin suuren hääsaaton etunenässä. Kuningas näytti jälleen rauhalliselta ja iloiselta; mutta hän oli kumman hiljainen; kukaan ei kuitenkaan ollut huomaavinaan hänen ilonsa tuskallista keskeytystä.

* * * * *

Kansan huomio oli kääntynyt ritarileikkeihin, joiden piti alkaman muutamia tunteja kirkkojuhlan jälkeen. Suurta turnajaiskenttää ympäröi tavaton ihmisjoukko, ja koko linnavuori oli kuin kylvetty katsojia täyteen. Porrasmaisesti kentän ympärillä kohoavat penkit olivat korupukuisten naisten hallussa, jotka jännitetyllä odotuksella iloitsivat edeltäpäin tästä näytelmästä. Vihdoin torvientoitoitus ilmoitti vallasväkien saapuneen. Purppuraverhoilla peitetyille korkeille parvekkeille istuutuivat kaikki ruhtinaalliset naiset ylhäisine rouvas- ja neitsytsaattueineen. Siellä nähtiin jälleen juhlan kuningatar, kaunis kuninkaanmorsian, pääkoriste vaaleilla kutreillaan. Kansan ilohuutojen kaikuessa hän asettui nojatuoliin äitinsä ja Helvig-kuningattaren väliin. Birger-kuningas istui äitinsä vierellä prinsessa Mereten luona; hän aikoi ottaa turnajaisiin osaa vain katsojana. Torkkeli Knuutinpoika ja joukko muita vanhempia ruotsalaisia hovimiehiä seisoi hänen lähellään, samoin kreivi Gerhard, joka ei enää kyennyt tähän leikkiin; mutta Tanskan nuori kuningas pysyttelihe ruotsalaisten herttuain ja muiden ruhtinasherrojen kera turnajaisratsujensa selässä aitausten ulkopuolella kilpailija-ritarien joukossa. Ruhtinasparvekkeen alla istuivat korokkeella kilpailutuomarit, jotka kaikki olivat vanhoja kokeneita ritareita, ja kilparadalla astelivat aseairuet apureineen juhlapukuisina, käsissä valkeat sauvat, järjestystä pitäen. Suuri kuoro torvenpuhaltajia ja rumpaleita avasi ritarikisat soittamalla kansanomaisen turnajaislaulun säestykseksi:

"Heitä seitsemänkahdeksatta läks Haldista ratsastain."

Kun kuului kertosäe, johon koko kansa yhtyi:

"Ja kaviot ne kapsaa, kun tanskalaiset urhot ratsastaa."

niin kaikki kilparitarit ajoivat täyttä neliä aitauksen sisään ja asettuivat iloiseen kilpa-asentoon. Turnajaiset alkoivat. Moni peitsi katkesi yleisön riemuitessa. Tässä tylsin peitsin suoritetussa aseleikissä jouduttiin harvoin vaarallisiin pinteisiin, vaikka joku ritari kyllä saattoi nyrjähyttää käden tai jalan, pudotessaan aivan päistikkaa satulasta. Monet ritarit olivat erittäin taitavia pyörittelemään hevosta ja peistä; mutta etevimmät kaikista tanskalaisista ritareista olivat marski Olavinpoika, Meklenburgin kreivi Henrik sekä ritari Helmer Blå. Eräs hunnutettu nainen viittoi usein innostukseksi ja suosionosoitukseksi Helmer-ritarille: hän heitti rouvasparvekkeelta hänen eteensä hansikkaita, esiliinoja ja silkkinauhoja. Ritari tervehti kohteliaasti. Hänen kilvessään oli tunnuslause: "Pyhän Annan ja Pyhän Eerikin puolesta!"; ne olivat hänen rakkaan vaimonsa ja kuninkaansa suojeluspyhimykset, joiden kunniaksi hän tällä kertaa heilutti peistä. Viime kierrolla hän työnsi marskin satulasta; silloin nainen heitti hänelle huntunsa. Se oli hänen nuori, kaunis vaimonsa, Kogsböllen Anna-rouva, joka arvaamattomalla läsnäolollaan täällä iloisesti yllätti miehensä; kohta kun tämä tunsi hänet, hän heitti iloissaan peitsensä korkealle ilmaan. Hän unohti ottaa vastaan voittamansa palkinnon, ja juoksi kuin vihuri rouvasparvekkeelle syleilemään vaimoaan, suureksi huviksi katsojille vieläpä kisatuomareillekin, jotka mielellään soivat näin hiukan poiketa hyvästä tavasta ja järjestyksestä.

Ruotsalaisista turnajaisiin osaa-ottavista herroista oli etevin Södermanlannin Eerik-herttua; hänen peitsensä kukisti jokaisen vastustajan satulasta, ja hänen sisarensa, juhlan nuori kuningatar, iloitsi hyvin siitä maineesta, mitä hänen rakkain ja ritarillisin veljensä täällä niitti. Suomen herttua Valdemar loisti myös näissä juhlakisoissa ja koetti näyttää rohkeuttaan varsinkin kun Torkkeli Knuutinpojan kaunis tytär osoitti pelkoaan sentakia. Aina kun joku kilpailija syöksyi tantereeseen, raikuivat torvet voittajan kunniaksi, ja kansa riemuitsi, kun taas voitettu riensi tervehtimään voittajaansa kohteliaalla kumarruksella, säälimättä itseään tai nureksimatta. Åke-drotsi, joka tavallisesti onnistui hyvin sellaisissa koetteluissa, ei ollut vielä kyllin toipunut vaarallisesta onnettomuudesta Kallundborgissa, voidakseen ottaa niihin osaa. Sitäpaitsi hän oli kumman alakuloinen, vaikka iloitsikin kuninkaan rakkausonnesta. Hän oli nyt menettänyt kaiken toivon saada nähdä Stig-marskin tytärparat vapautettavan vankeudestaan. Kuningaskin oli harvinaisen vaitelias, vaikka hänen kasvoistaan loistikin syvä sydämenilo aina kun hänen silmänsä kohtasi Ingeborg-kuningattaren rakkaan katseen parvekkeelta. Hänen ajatuksensa näytti usein olevan poissa, eikä hän seurannut tavallisella tarkkaavaisuudellaan eikä innollaan tätä mielihuviaan, jota hän tänään, sulhasena ja palkintojenjakajana, tahtoi olla vain katsomassa. Langelandin Eerik-herttua, joka oli kuulu yhtenä etevimmistä turnaajoista ei näyttänyt nuorempien ritarien joukosta saaneen yhtään vastustajaa, jonka kanssa olisi halunnut otella, kun Södermanlannin Eerik-herttua oli jo katkaissut peitsiä täyden määrän saadakseen korkeimman palkinnon, ja poistunut kilpailusta. Junkkari Kristoffer katseli raskasmielisellä halveksunnalla koko leikkiä, kuin kulunutta ja lapsellisen turhaa pilaa. Hän kyllä osasi käyttää peistään voimakkaasti; mutta hän ei pitänyt itsensä arvoisena tavoitella turnajaispalkintoa, jonka hänen veljensä oli asettanut, tai kilpailla jonkun vähemmän kanssa kuin kuninkaan.

Vähitellen Eerik-kuninkaan nuorekkaat kasvot vilkastuivat, hänen katsellessaan kilpailua. Valkoinen turnajaisori tanssi hänen allaan, ja kohta kun viimeinen palkinto oli voitettu, hän tarttui reippaasti kullattuun peitseen, heilutti sitä kepeästi kädessään ja laski rohkeata nelistä aidan yli, riemuitsevain katsojain suureksi iloksi.

"Koetetaanko mekin kerta keskenämme naistemme kunniaksi, herra serkku?" — huusi hän iloisena Langelandin herttualle Eerikille. Kookas herttua tervehti kohteliaasti ja ratsasti aituuksen sisään.

"Kas hittoa, Pitkäkoipi, Pitkäkoipi!" — kuului uteliaasta väkijoukosta, ja syntyi odottava äänettömyys. Kuningatarparvekkeelta liehui ruusunpunainen silkkinauha häntä kohden; hän sitoi sen kypäräänsä, tervehti iloisesti nuorta kuningatartaan ja ajoi paikalleen. Herttua kiinnitti kypäriinsä sinisen nauharuusun. Erittäin tottuneesti ja taidokkaasti kiitivät nyt nämä kaksi ruhtinaallista kilparitaria toisiaan vastaan täyttä neliä, peitset tanassa. Kuningas käytteli peistään nopsasti ja torjui vastustajansa lyönnit. Herttualta lensi peitsi kädestä ja putosi kauas radalle; mutta kuninkaan peitsi murtui herttuan rintahaarniskaan huojuttamatta häntä ensinkään.

Sekä herttuan että kuninkaan taitoa ihasteltiin äänekkäästi; monesta lausumasta kävi kuitenkin selvään ilmi kansan ennakkorakkaus nuorta ritarillista kuningasta kohtaan. "Jos kuninkaan peitsi olisi kestänyt" — lausui eräs poikanen — "niin olisimmepa nähneet Pitkäkoiven töppöset ilmassa."

"Ei ollut ihmekään, että se mies jäi satulaan" — murahti joku merimies — "voihan hän miltei heittää pitkät koipensa ankkureiksi hietaan."

Torvet toitottivat. Kilpailijat tervehtivät toisiaan kohteliaasti ja kisat näyttivät nyt olevan lopussa; mutta musiikkia jatkui yleisön riemuitessa ja jutellessa.

"Saa nähdä tohtiiko junkkari panna nuttuaan likoon! Ei, kyllä hänen on parasta tyytyä, katselemaan" — lausui joku rohkea, kova ääni aivan junkkari Kristofferin takana.

"Mieluimmin hän antaa uskollisten miestensä panna päänsä tosivaaraan kuin uskaltautua itse pilanpäiten tuleen", mutisi toinen.

Junkkari Kristoffer näytti kuulleen nämä lauseet; hän karahti tulipunaiseksi. Torvet vielä raikuivat ja kuningas oli lähdössä ajoradalta; silloin junkkari äkkiä kannusti raskasta ratsuaan ja ratsasti peitsi kädessä häntä vastaan.

"Jos näen oikein, niin herra veljenikin tahtoo koetella kerta kanssani!" — sanoi kuningas säpsähtäen — "No niin, puhalluttakaa turnajaissävel, airut! Uusi peitsi, mutta ei lasinen, kuten äskeinen!"

Torvenpuhaltajat soittivat nyt vanhaa juhlallista sotalaulua. Aliairut ojensi kuninkaalle suuren, tylppäpäisen peitsen. Huomio oli taas korkealle jännittynyt, ja nuori kuningatar näytti hiukan levottomalta. Kuningas oli asettunut paikoilleen; hänen kasvonsa eivät olleet yhtä lempeät ja iloiset kuin ennen; hänen valkoinen oriinsa korskui kärsimättömänä. Junkkari oli ratsastanut kauas takaisinpäin eikä näyttänyt vielä valmiilta.

"No, nopeaan, herra veli!" — huusi kuningas. — "Käydään reippaasti leikkiin, kuten sopii meidän juhlassamme." Ja nyt he molemmat läksivät liikkeelle. Kuningas ratsasti eteenpäin komeata tanssintahtia, kuten näytti, ollakseen käyttämättä hyväkseen ylivoimaisuuttaan ja suurempaa tottuneisuuttaan; mutta junkkari kannusti orittaan ja ajoi tuimasti eteenpäin. Kuningas melkein pysähtyi ja näki hämmästyen, että veljen peitsenpää ojentui suoraan hänen avoimia kasvojaan kohti. "Minne tähtäät? Rintaan, neljän raajan välimaille!" — huusi hän. Mutta junkkari ei tuntunut kuulevan ei näkevän; hän ajoi hehkuvin poskin ja tuijottavin silmin suoraan samaan suuntaan. Mutta nyt kuningas näytti ankarasti kiivastuvan. "Alas siis!" — huusi hän, ja samassa Kristofferin peitsi sinkosi sivuun ja junkkari itse syöksyi takapäin satulasta. Kuningas hyppäsi oitis maahan auttamaan häntä, torvet toitottivat, ja ilma kajaili kansan haltioituneista riemuhuudoista. "Et kai loukkautunut?" — kysyi kuningas. — "Miten sinä ohjaat peistäsi?"

"Kehnosti teitä vastaan, suurivaltias herra voittajani!" — mutisi Kristoffer. — "Mutta se kuuluu asiaan. Kuulkaa, kuinka kansa kirkuu iloissaan siitä näytöksestä, minkä annoitte sille!" — lisäsi hän katkerasti ja puoliääneen. — "Jos olisin taittanut niskani, olisi juhla ollut täydellinen."

"Älä anna tämän pikku tapaturman häiritä mieltäsi!" — sanoi kuningas. — "Sellaista voi sattua parhaallekin. Toisella kertaa minulla voi olla huonompi onni."

"Mahdollista, teidän armonne!" — vastasi junkkari kumealla äänellä ja tervehti kuningasta hillityn kohteliaasti, lähtien samalla pois. Hän hypähti pian ratsunsa selkään ja ratsasti tiehensä meluisan väkijoukon keskitse, joka äänekkäästi teki pilaa siitä hullunkurisesta asennosta, missä junkkari oli ollut jalat ilmassa kuninkaan lyönnin voimasta.

Siten turnajaiset päättyivät; mutta se riemu, millä kuningasta saatettiin linnansillalle, näytti vähän ilahduttavan häntä tällä kertaa. Hän luuli nähneensä veljensä silmässä tulen, joka kauhistutti häntä.