KAHDEKSAS LUKU.

Ritari Helmer Blå oli toisten nuorten ritarien kanssa seurannut kerskailevaa rostokkilaista ja hänen laivaväkeään heidän majataloonsa; he olivat sopineet keskenään, että he omin päin kurittaisivat ja nöyryyttäisivät ylimieliset hansalaiset. Majatalossa oli drotsin asepoika näytellyt väärää rahaa, millä erästä talonpoikaa oli petetty Berner Kopmanin markkinateltassa, ja väitettiinpä rostokkilaisten tuoneen mukanaan monta kirstullista näitä samoja rahoja. Väitettiin näiden väärien rahojen olevan lainsuojattomien lyömiä, sillä he olivat edellisenä vuonna saaneet käsiinsä muutaman kuninkaan parhaista rahanlyöjistä. Usein ennen oli kuultu valitettavan vääriä rahoja olevan liikkeellä, ja kun nyt kuultiin rostokkilaisten tuoneen niitä oikein tynnyrittäin, niin oli suuttumus heti kohonnut ylimmilleen, ja pian oli syntynyt tappelu kauppiaitten ja laivurien kesken. Hansalaisia Skanörin laivasillalta karkoittaessa oli ritari Helmer hyvin tulisesti ahdistaen seurannut asestettua laivaväkeä ja oli auttanut vyöryttämään mereen muutamia heidän kirstuistaan, jotka sisälsivät väärää rahaa. Lopulta hän ja drotsin asepoika, rohkea Knuut Fyenbo, olivat hyökänneet venheeseen heidän jälestään, estääkseen heitä pakenemasta; mutta täällä ylivoima heidät sai vangituksi, ja heidät laahattiin rostokkilaisten laivaan.

Pahoin haavoitettuna, kädet ja jalat sidottuina oli Helmer ja hänen toverinsa heitetty laivaruumaan. Täällä he saivat koko yön maata oluttynnyrien, silakkanelikoiden ja ryytisäkkien keskellä, joita ei vielä oltu purettu laivasta. Laiva keinui aikatavalla; oli alkanut pahanlainen rajuilma ja näytti olevan vaikea pelastaa sekä laiva että lasti. Viimein kuitenkin talttui myrsky. Laivan rajut liikkeet asettuivat, vähitellen se alkoi liukua eteenpäin hitaasti ja melkein huomaamattomasti, ja pian vallitsi kannella hiljaisuus. Uupunut laivaväki tuntui nukkuvan. Ritari Helmer huomasi nyt heikon valojuovan päänsä yläpuolelta; aluksi hän arveli sen päivänvaloksi, mutta hän huomasikin pian kuun paistavan alas luokseen kannessa olevasta raosta. Yläpuoleltaan hän kuuli yön hiljaisuudessa kahden miesäänen puhelevan, jotka hän pian tunsi Berner Kopmanin ja Henrik Gullandsfarin ääniksi. "Minä en saa nukutuksi suuttumukselta ja polttavilta haavoiltani", murisi rostokkilainen. "Katsokaa, tässä on nyt se kauppavapaus ja turvallisuus, joka on meille kirjeellä ja takuilla vakuutettu, tässä on rauha, joka on odotettavissa silloin kun kananpoika istuu valtaistuimella, ja oikeus saavutetaan ritarien keihäänheitolla. Rutto ja kirous pöyhistyneille ritariroistoille! senkin matelevat kuninkaanorjat ja lautastennuolijat! He ovat puolustavinaan kansaa ja porvaristoa, senkin mokomat, vaikka he taistelevatkin vain itsensä ja korkean herransa puolesta. Jos minä en olisi lausunut noita rohkeita sanoja pöyhistyneelle ritarikuninkaalle Sjöborgissa, ja jos minä en olisi ottanut tuota lainsuojatonta kuninkaallista metsäriistaa laivaani, niin olisivatpa tainneet meidän rahamme olla heille yhtä hyviä nyt kuin ennenkin. He ovat kaikki oikeata ryövärijoukkoa, nämä roistot, jotka kutsuvat itseään ritareiksi ja aatelismiehiksi sekä täällä että Saksassa. Niin kauan kun on valtaistuimia ja linnoja maailmassa, ei kauppa eikä porvaristo pääse oikeuksiinsa. Heti auringon noustua hirtetään nuo molemmat äsken vangitut roistot isoon mastoon."

"Kuuleppas, poikani?" kuiskasi Helmer Blå laivaruumassa fyeniläiselle vankeustoverilleen. "Taitavatpa puhua meistä! Hullusti tässä käy! Jospa vain voisimme porata laivan upoksiin ennen heitä ja hukuttaa kerskuvat ryytikaupustelijat, niin voisimme kuitenkin tyytyväisinä mennä hautaan heidän seurassaan."

"Vähän siitä olisi iloa ja vielä vähemmän huvia, herra Helmer, mutta olisihan se kuitenkin parempi kuin antaa noiden veitikoiden hirttää meidät", vastasi asepoika. "Minä olen hangannut vasemman käteni vereslihalle", jatkoi hän, "mutta olenpa onnistunut pian vetämään sen pois ansasta. Jos vielä saisin jatkaa puolen tuntia, niin saisin meidän siteemme irroitetuiksi. Minulla on hyvä puukko taskussani; tässä on suuri laivapora ja kirves. Monta haavaa tässä; vielä isketään ennenkuin he saavat nuoran silmun kaulaamme."

"Jumala ja pyhä Yrjänä meitä auttakoon!" kuiskasi Helmer, ja vetäisi syvään henkeä. "Jos pääsen elävänä täältä ja saan vielä kerran nähdä rakkaan Annani", lisäsi hän salaa huoaten, "niin minä lupaan pyhälle Yrjänälle uuden alttarivaatteen, ja jokaisen pitkänenäisen hansalaisen otsan, jonka tapaan, minä lyön veriseksi."

"Sepä vasta olikin hurskas lupaus, ankara herra", kuiskasi asepoika, "saattepa nähdä sen auttavan. Nyt minun käteni luisuu silmukasta, mutta kylläpä ottaakin kovalle."

"Hiljaa!" kuiskasi Helmer ja vieritti itseään lähemmäksi ruuman katossa olevaa rakoa.

"Sanoinhan minä tuosta rahakaupasta koituvan vain harmia, samoin kuin yhteydestänne lainsuojattomien kanssa", kuului nyt Henrik Gullandsfarin pitkäveteisempi ääni ritarien pään päältä. "Sellaisella on aina pahat seuraukset; se heikontaa luottoa, ja harvoin se ajan pitkään itsensä maksaa, herra Berner. Ei, puhtaalla hopealla ja kullalla meidän on maailmaa hallittava, ja tyynesti ja viisaasti on kultavaltikkaa kannettava! sen minä aina olen sanonut. Jos olisimme olleet maltillisempia, niin ehkä kauppamme kuitenkin olisi onnistunut paremminkin Skanörin markkinoilla; mutta te tahdotte aina toimia väkivaltaisesti, herra Berner."

"Väkivalta väkivaltaa vastaan, siinä minun vakituinen neuvoni neuvostossa", vastasi rostokkilainen. "Kulta- ja hopeavaltikkaan nähden te ehkä olette oikeassa; ja kunhan vain kukaan ei huomaa niin voi aina hiukan kuparia ja tinaa sekottaa siihen; mutta kirkkaalla teräksellä sitä on suojeltava. Siihen asti kunnes voimme asettaa miekkamme vaakalaudalle koko maailman kruunuja ja vaakunamerkkejä vastaan, on meidän suunnitelmamme vain loistava ilmalinna."

"Odottakaa, herra Berner", jatkoi gotlantilainen, "ylpeää Roomaa ei rakennettu yhtenä päivänä ja kuitenkin siitä tuli maailman valtias. Antakaa meidän ensin puhdistaa meri ja maantiet pienistä rosvoilijoista, kyllä vielä tulee linnoissa ja valtaistuimilla istujienkin vuoro. Kunhan ensin saamme maailmanmeren käsiimme, kyllä silloin tavaramme tulvivat maailmalle — se kasaa kultavuoret meille ja huuhtasee edestämme jokaisen linnan tai valtaistuimen, joka on meidän tiellämme. Kultaa ja viisautta seuraa myöskin valta. Me visbyläiset kyllä asumme Tanskan kuninkaan naapureina; meidän täytyy olla varovaisia, vaikka me viisaina kauppamiehinä uskallammekin nitistää maaväen hengiltä. Te rostokkilaiset olette liian kiihkeitä. Vallassaolijoiden kanssa ei pidä liian aikaisin ryhtyä käsikähmään. Tuo teidän uhkauksenne Sjöborgissa oli typerä teko. Vain teidän vuoksi vaikenin ja lainasin nimeni teille. Ei kannata uhata, ellei samalla voi lyödä, yhtävähän kuin kannattaa lyödä ennenkuin on varma vahvemmuudestaan."

"Vähät minä teidän varovaisuudestanne!" murisi rostokkilainen. "Kyllä meillä voimia riittää kun vain niitä haluamme käyttää; saammehan rahalla niin monta sielua palvelukseemme kuin vain tahdomme."

"Mutta ihmissielut ovat kallista kauppatavaraa", huomautti gotlantilainen, "joka sitäpaitsi usein on vahingoittunutta ja turmeltunutta. Miten monta mitallista hopeaa onkaan tuo lurjus tuolla ylhäällä jo maksanut teille! Ja onhan hän kuitenkin vain kunniaton mies ja luopio meidän korkea-aatelisten verivihollistemme joukosta. Siihen joukkioon ei kenenkään kunnon porvarin pitäisi luottaa."

"Sellainen mies juuri onkin kullan arvoinen", sanoi rostokkilainen naurahtaen. "Nielkööt nyt itsensä senkin ylimysmieliset pedot. Paras rottienhävittäjä maailmassa on nälkiintynyt rottaylimys, jolta on häntä leikattu. Lainsuojaton ja kuolemaan tuomittu ritari, vailla linnaa ja tiluksia, ja jolta kaiken lisäksi on kunnia ja nimikin riistetty — häntä parempaa kuningas-ahmaria ei ole. Hänellä tuolla on jo harjaannusta siihen ammattiin; hän oli mukana Finnerupin ladossa. Minä päästän hänet maihin ensi satamassa. Kohta saamme kalastella sameassa vedessä. Eipä kääntänyt tuo kruunattu kananpoika meille turhaan selkäänsä Sjöborgissa. Saatpas nähdä, kohta hänellä on muutakin ajattelemista kuin häittensä viettämistä kesällä."

"Niin pitkälle ei kuitenkaan ulotu meidän neuvostolta saamamme valtakirja", huomautti gotlantilainen. "Tämän ritarin kostonaikeet olkoot hänen omina asioinaan; hänen ja teidän yhteiset salaiset hankkeenne eivät kuulu liitolle. Minä en tahdo olla missään tekemisissä hänen laisensa heittiön kanssa. Silloin kun on kysymyksessä koko liiton menestys ja sellainen laajalle ulottuva hallitussuunnitelma kuin meidän, pitäisi meidän viisaasti syrjäyttää yksityinen kostomme ja kaikki pienet henkilökohtaiset pyyteemme."

"Te peräydytte? Te pelkäätte, virkaveljeni? No hyvä, se salakuljetus olkoon minun asiani, jos niin tahdotte", murahti Berner Kopman alkaen tulla kovaääniseksi. "Elkää olko huolissanne, viisas herra Henrik! Teidän ei tarvitse vanhalle laskumestarille ruveta opettamaan suuruuden ja pienuuden suhteita. Minä voin yhtähyvin kuin te eroittaa sen mihin ryhdyn Hansaliiton nimessä ja mihin uskaltaudun omassani. Jos yritykseni ei onnistu, on tappio Berner Kopmanin. Minä tiedän, että sen miehen selkä kestää enemmänkin. Ja te olette oikeassa: se ei kuulu neuvostolle."

"Sen epäonnistuminen voi kuitenkin jossakin määrin vahingoittaa meidän kauppaamme ja yrityksiämme", vastasi gotlantilainen tyynen harkitsevasti. "Miettikääpäs vain sitä asiaa, herra Berner! Kaikki tämän maan satamat ovat nyt meille avoinna. Kuningas on ylpeä ja arvostaan pitävä, mutta hän suosii meitä kuitenkin paljon enemmän kuin voisi odottaa. Ovathan meidän miehemme ja välittäjämme turvatut hänen merikaupungeissaan; meidän kauppamme on täällä vapaampi ja verrattomampi kuin missään. Ei juolahda ainoankaan tanskalaisen mieleen, kuningasta itseä lukuunottamatta, jolta sen kuulimme, että tie suolaan ja pippuriin, olueen ja saksalaiseen verkaan on yhtä leveä ja tasainen kaikille, ja että tanskalainen vilja ja tanskalainen karja hyvästi voivat maksaa sekä rahdin että tullin. Pyhälle Nikolaukselle ja pyhälle Hermannille olkoon kiitos, meriliike on vielä meidän hallussamme; he ovat liian hitaita ja mukavuutta rakastavia ymmärtääkseen omaa etuansa. Talonpoika tyytyy heikkoon olueen ja kauppalanporvari kuorittuun maitoon, ja he antavat meidän viedä pois maltaansa ja kermansa. Mutta jos uhkauksessanne on totta, olkoon se salainen tai julkinen, ja jos täällä tapahtuu jotakin tärkeämpää, missä joku Hansaliiton jäsenistä on osallinen, niin ehkä heidän silmänsä aukeaisivat näkemään, ja silloin meidän kauppavaltamme täällä Pohjolassa on loppunut."

"Juuri ne silmät, jotka voisivat tulla meille vaarallisiksi, jos ne tyystin avautuisivat, ne minä tahdon sulkea", mutisi rostokkilainen. "Suurempaa palvelusta tuskin voitaisiin tehdä Hansalle näissä maissa ja valtakunnissa. Mutta hiljaa, mikä se oli? Minä kuulin jotakin kolinaa altamme. Eiväthän vain vangit ole päässeet irti?"

"Vangit! Kuolema ja kirous!" huudahti gotlantilainen. "Jos heidät on heitetty ruumaan niin tietävät he ehkä nyt enemmän kuin yhdenkään elävän ihmisen tulisi tietää."

"Elkää siitä välittäkö, herra virkaveli", virkkoi Berner hohottaen. "He eivät pääse tietoineen pitemmälle kuin isoon mastoon. Nyt nousee aurinko punaisena kuin punaisin kulta. Sen näyn he saavat nähdä viimeisen kerran. Hohoi, perämies!" huudahti hän "miten pitkällä ollaan?"

"Jos tuuli paranee, niin ehdimme Kallebohon ennenkuin Hamnissa iltamessuun soitetaan", vastasi käheä ääni peräsimen luota.

"Hyvä. Pidetään sitten aamurukous ja laivaoikeus omalla pohjalla, ennenkuin piispa anastaa lybekkiläisen oikeuden käsistämme. — Ylös, kaikki miehet! Soittakaa suurella kellolla."

Malmikellon ääni kutsui pian koko miehistön kannelle.

"Tuo vangit tänne ylös, laivuri", jatkoi laivaherra. "Ja laulakaa, pojat! Virittäkää 'armahda meitä syntisiä!' Antaapas tanskalaisten veijarien kuulla, että me olemme hyviä kristityitä, ja antaa heidän koiransielujensa mennä helvettiin laulun voimalla."

Sillaikaa kun laivaväki hirvittävällä ulvonnalla alkoi laulaa jonkinlaista hengellistä laulua syntisen erosta ajallisesta elämästä, ja kaksi rotevaa miestä tervaisissa takeissa välinpitämättömästi kiinnitti kahta nuoraa mastoon, avattiin laivan eturuuman luukku ja sinne astui eräs laivamiehistä, mukanaan kaksi aseellista merimiestä. Alhaalta ruumasta kuului huutoa ja melua, ja sitten oli taas kaikki hiljaista; mutta ei laivamies eivätkä hänen seuralaisensa palanneet ylös sieltä.

"Mitä tämä merkitsee?" huudahti Berner Kopman ihmeissään. "Mitä he tekevät? Nuo tanskalaiset helvetinkoirat ovat päässeet vapaiksi. — Alas heitä hakemaan, miehet! Tuokaa heidät ylös elävinä tai kuolleina! Joutuun alas, tai saatte selkäänne maston luona!"

Koko laivaväki oli lähtenyt liikkeelle. Virtailtiin luukulle, mutta ei kellään näyttänyt olevan halua astua alas, huolimatta ankaran laivaherran uhkauksista.

"Ensimäinen, joka astuu jalallaan tänne on kuoleman oma!" karahti nyt ritari Helmerin ääni laivaruumasta. "Ennenkuin minä ja toverini annamme henkemme kauppiasten käsiin, saatte te kaikki, pyhän Mikaelin ja hänen säkenöivän miekkansa kautta, seurata meitä meren pohjaan. Minä hetkenä vain tahdon, olemme me kaikki kadotuksen omat: me olemme poranneet pohjan irti, ja voimme irroittaa laudan yhdellä ainoalla nykäyksellä."

"Senkin saatana!" huudahti rostokkilainen, valahtaen kalman kalpeaksi. "Me olemme kaikki hänen vallassaan. Mitä nyt on tehtävä?"

"Meidän täytyy tinkiä heidän kanssaan", vastasi gotlantilainen. "Pois tieltä, kaikki miehet! Antakaa minun puhua näiden herrojen kanssa. Olette tainneet keksiä sukkelan sotajuonen, jalo herra ritari", alkoi nyt herra Henrik kohteliaasti. "Mutta koska me hengenvaaratta emme voi ottaa asiasta selvää, niin me tyydymme olosuhteiden pakoittamina tunnustamaan teidän tällä kertaa ovelasti yllättäneen meidät. Minne meidän kolme miestämme ovat joutuneet, arvoisa herra?"

"He ovat saaneet palkkansa ja makaavat täällä kuolleina", vastasi ritari. "Ja niin käy teille kaikille, jos tahdotte ilman vilppiä kanssamme taistella. Me otamme vastaan kolme kerrallaan kuiviltaan; mutta jos tulee useampia, niin otamme veden avuksi. Heittäkää nyt heti tänne alas meidän omat hyvät miekkamme, tai muuten saamme koetella kuka on paras uimari."

"Te olette kunnialla voittanut vapautenne, jalo ritari", vastasi gotlantilainen. "Jos te tahdotte luottaa sanaani, niin voitte vapaasti astua tänne meidän joukkoomme; me olemme rauhallista väkeä emmekä me halua kilpailla teidän kanssanne asetaidossa. Aseenne te saatte heti, mutta yhdellä ehdolla, ankara herra ritari, te saatte käyttää niitä vain puolustukseksenne, mutta ette saa hyökätä meidän päällemme niin kauan kun olette täällä laivassa. Siitä minä vaadin takeiksi teidän ritarillisen kunniasananne."

"Se olkoon teille annettu kunniani kautta!" huusi Helmer, ja heti kaksi miekkaa heitettiin alas heille.

"Me viemme teidät vahingoittumatta maihin Köpenhavnin satamaan, jalo herra", jatkoi Henrik Gullandsfar, "jos te vain lupaatte vaieta kaikesta siitä, minkä enkä olette sattunut kuulemaan, ja mikä voisi saattaa meidän suosiomme ylemmillä ilmoilla horjumaan sekä vahingoittamaan kauppaamme ja liikettämme."

"Kielellään taistelkoot kaupustelijat ja lain väärentäjät", vastasi ritari ylpeästi. "Minä en viitsisi uhrata sanaakaan juorutakseni siitä mitä olen kuullut teidän mainioista aikeistanne ja suunnitelmistanne; mutta tästä hetkestä asti julistan teille kaikille taistelun elämän ja kuoleman uhalla. Siihen asti kunnes olen astunut maihin olkaa rauhassa, mutta senjälkeen kun olemme eronneet saatte varoa itseänne."

"Aivan niin", sanoi gotlantilainen. "Me suostumme ainakin aluksi ehdoitukseenne. Pysykää nyt vain hiljaa, niin pääsette parin tunnin kuluttua maihin."

Laivalta kuului äkäistä ja levotonta murinaa. Muutamat rohkeimmista merimiehistä nurisivat häpeällisen rauhan tulleen solmituksi molempien vankien kanssa, ja Henrik Gullandsfaria syytettiin raukkamaisuudesta ja petoksesta; mutta ei kellään ollut halua laskeutua laivaruumaan ja uskaltautua taisteluun urhokasten vankien kanssa, joilla oli sekä laiva, että miehistö vallassaan. Lopulta oli kaikkien pakko alistua. Berner Kopman oli vaiti, ja viisas gotlantilainen oli ottanut päällikkyyden. Hän käski jokaisen menemään aivan tyynesti töihinsä, ja häntä toteltiin vastustelematta. Laivaherra itse seisoi kokassa hehkuvin poskin ja silmät pyörien, ja hän koetti suurella ruumiillaan peittää miestä, jolla, oli yllään musta munkinviitta, ja joka kuiskasi salaa hänelle ja käänsi alati selän laivan perää kohti.

Alkoi tuulla rivakammin. Tuuli oli suotuisa, ja ennen päivällistä liukui laiva Kallebonrannalle, Amager saaren ja Solbjergin vihreiden niittyjen välille, mihin Köpenhaminan etukaupunki Västerbro sittemmin perustettiin. Oli kaunis kevät päivä. Itäiseltä puolelta, niinkutsutulta Tioniemeltä eli Linnasaarelta, kohosi auringonpaisteessa veteen kuvastuen ylevä, äsken uudelleen rakennettu Axelhuus, muureineen ja tornineen. Tänne rakennettuna oli linna aivan erillään kaupungista, ja kun sinne ei ollut minkäänlaista siltaa, kulettiin sinne vain veneillä ja lautoilla. Linnasaaren takaa näkyi kaksi muuta tiheästi rakennettua pikkusaarta, minne näytti olevan vilkas veneliike. Se oli kauppalaivurien lastauspaikka Bremerholm (sittemmin Hammelholm), missä Bremerkauppiaiden pakkahuoneet kohosivat melkein Axelhuusin korkuisiksi. Rostokkilaislaivaa ei ohjattu suureen satamaan, josta kaupunki oli saanut nimensä, vaan se kulki Kissansalmen kautta. Tämä sittemmin täytetty ja asutettu Kallebonrannan lahti ulottui osaksi myöhemmin syntyneille Raatimiehen- ja Länsikadulle asti, muodostaen tähän kaupungin laitaan oivallisen sataman kauppiaslaivoille. Molemminpuolin kissansalmea nähtiin joukko pieniä rakennuksia, seinät savella rapatut ja katot oljista tai kaisloista; rakennusten välissä oli kaalimaat ja pienet puutarhat, aidan ja orjantappurapensaikon ympäröiminä. Laivasillan lähellä oli pyhän Klemensin pieni kirkko.

Heti laivan laskiessa rantasiltaan, pisti ritari Helmer päänsä eturuuman luukusta ja huomasi miehen hyvin kiireesti hypähtävän maihin kokasta. Helmer näki hänet vain selästä, hänellä oli yllään saksalaisen kauppapalvelijan puku; mutta hän oli melkein varma siitä, että tuo mies oli lainsuojaton Kagge. Pyhän-Annan veljeskunnan viitta oli heitetty etummaisen soutupenkin alle. Paljastettu miekka kädessä juoksi ritari Helmer Blå kannelle drotsin asepojan seuraamana, joka oli käärinyt vasemman kätensä viittaansa. Heidän vaatteensa olivat hiukan repaleiset ja veriset; kuitenkin näytti heillä olleen aikaa sitoa toistensa haavat, jopa siistiä pukujaankin. Sanaakaan sanomatta he astuivat aseellisen laivaväen ohi, jäykästi kumartaen Henrik Gullandsfarille ja ivallisesti hymyillen pahasti kiukustuneelle rostokkilaiselle, jonka suuret kasvot olivat kuparinpunaiset suuttumuksesta. Laivasillalla Helmer ja asepoika heti pistivät miekat tuppeen, ja se joka näki heidän kulkevan sillalla, huomaamatta veritahroja heidän vaatteissaan, luuli heitä rauhallisiksi matkustajiksi, jotka olivat saapuneet rostokkilaislaivalla.

"Pippurisaksa! Pidä silmällä häntä, Knuut", kuiskasi ritari Helmer asepojalle, kun he molemmat kiireisin askelin kulkivat laivasillalta pyhän Klemensin kirkkoa kohti, koko ajan tähystellen ympärilleen. "Minne hän joutui? Tuonne? — Ei, se oli toinen — Haa, tuolla hän on! — Ei taaskin toinen."

Aina vähän päästä he luulivat tuntevansa valepukuisen lainsuojattoman, mutta yhäti samankaltaiset puvut heitä pettivät. Saksalaisia kaupanvälittäjiä vilisi hätiköitsevinä laivasillalla ja Kissansalmen laivojen luona, missä heillä alati oli asioita toimitettavana sekä joukko kantajia työssä. Nämä vanhemmat kauppapalvelijat eli niinkutsutut asiamiehet olivat tavallisesti vanhempia, naimattomia miehiä, joiden kasvojen ilme useimmiten oli happamen ikävä, ja puku sekä käytös pikkumaisen tarkkaa ja jäykkää. Ja koska pippuri oli heidän pienten kauppapuotiensa päätavaraa, kutsuttiin heitä yleisesti pippurisaksoiksi, ehkäpä sillä kuitenkin samalla viitattiin heidän epämiellyttävän ärsyttävään olentoonsa. Erityisesti huomattavat olivat heidän pitkien verkatakkiensa suuret hopeanapit. Venäläinen villahattu ja pitkä kultanuppuinen keppi, joka samalla oli heillä kyynärpuuna, kuului useimmiten heidän koristeitansa, ja he olivat niin tunnettuja siitä käytöksensä ja liikkeittensä jäykkyydestä, joka johtui heidän hajanaisista elintavoistaan ja yksipuolisesta askartelustaan, että he joutuivat usein väkijoukon viattoman pilan esineeksi, etenkin koska heidän naimattomuutensa saattoi heidät alttiiksi kiusauksille, jonka kautta he usein joutuivat enemmän naurettaviksi kuin siveellisesti vaarallisiksi. Useat heidän verka- ja ryytikaupoistaan olivat Kissansalmen ja Hyrkestäden varrella olevissa pienissä taloissa ja vajoissa, joista tämä katu oli saanut nimensä. Näiden kaupanvälittäjien naimattomuuden olivat heidän hansalaiset herransa määränneet, ja sen teki heidän asemansa välttämättömäksi, koska he olivat vieraina muukalaisessa kaupungissa, mihin heillä ei ollut oikeutta asettua asumaan perheellisinä.

Ritari Helmer tuijotti tarkkaavaisesti jokaista saksalaista kaupanvälittäjää joka joutui hänen näköpiiriinsä, ja huomatessaan yhäti pettyneensä hän suuttui niin silmittömästi, että hän oli vähällä loukata näitä ihmisiä, jotka ahkerissa kauppatoimissaan aina vähän päästä tunkeilivat hänen ohitseen. "Nuo kirotut pippurisaksat saattavat minut hulluksi!" huudahti hän lopulta polkaisten jalkaa. "Ensimäiseltä joka vastaani tulee, minä nitistän kaulan poikki."

"Se on oikein ja kohtuullista, ankara herra", sanoi asepoika. "Aina kun näen jonkun noista miehistä alkavat sormeni syhyä. Jos he tahtovat olla munkkeja, niin heidän ei tarvitse juoksennella keskipäivällä tuijottamassa tyttöjä silmiin. He ovat paljon hullumpia naisväen perään kuin — olinpa vähällä sanoa kuin joku tonsuuriksi ajeltu — pyhä Anton suokoon syntini anteeksi! — Kas, tuolla on taas yksi. Näittekö miten hän pullisteli silmiään voidakseen tuijottaa tuohon kauniiseen kaalikoria kantavaan piikatyttöön? Työntäsenkö hänet kissanraatojen joukkoon Kissansalmeen, ankara herra?"

"Herra varjelkoon, elä suinkaan, sinä hurjapää", vastasi Helmer suuttuneena. "Koettakaamme olla vähän järkevämpiä. Jää sinä odottamaan tänne sataman olutkapakkaan ja vartioi ettei lainsuojaton pääse hiipimään takaisin laivaan. Jos täällä laki ja oikeus vallitsevat, niin hän ei pääse käsistämme. Tunnet kai sinä hänet?"

"Kyllä, aivan varmasti. Suuriarpinen Susi-Kagge, hän, jolta ritarikunnia pyyhkäistiin mestauslavalla; hänet minä tuntisin vaikka tuhannen roiston joukosta, myöskin hänen mustan hevosensa. Minä säälin sitä kaunista eläintä."

"Ehkäpä oli Jumalan tahto, että me jouduimme tänne, vaikkakin vasten tahtoamme", sanoi Helmer. "Rooman punalakki kuuluu täällä olevan hieromassa sovintoa kuninkaan ja Hammerhuusin pakolais-piispan välillä. He istuvat nyt täällä linnassa kieritellen pienen piispa Juhanan sormiensa ympäri. Siitä nyt ei tule kerrassaan mitään. Mutta jos kuningas tulee tänne, missä Roeskilden piispa hallitsee, niin hän tulee tarvitsemaan sekä meidän silmämme että meidän miekkamme. Mutta mitä ihmettä tuolla on tekeillä? Katsoppas miten ihmisiä keräytyy tuonne." Nyt vasta ritari Helmer huomasi kaupungin asukasten olevan omituisen kuohunnan ja levottomuuden vallassa. Oli paljon enemmän ihmisiä kaduilla kuin tavallisesti näki tiheimminkin asutuissa kaupungeissa. Hän astui edemmäs ja katseli edelleenkin ympärilleen lainsuojatonta pakolaista etsien. Nyt hän kuuli ohikulkevien porvarien ja käsityöläisten äänekkäästi ilmaisevan katkeroituneen suuttumuksensa kaupungin herraa, piispa Juhanaa, ja hänen aatelisia vieraitaan vastaan Axelhuusissa. Kokoonnuttiin joukkoihin kaduille ja erottiin muristen ja nuristen, kun joukko asestettuja sotilaita lähestyi. "Voudin väkeä! Piispan palvelijoita!" mutistiin varoittaen toisilleen. — "Menkää syrjään — erotkaa, toverit — ei ole vielä aika — Alas Gammelstrandille!"

"Mitä tämä merkitsee?" sanoi Helmer asepojalle, joka vielä seurasi häntä satamakatua, uteliaasti ympärilleen katsoen. "Näyttääpä siltä kuin syntyisi täällä kapina."

"Millä oikeudella te kannatte aseita täällä piispojen kaupungissa? Ettekö te tunne satama-asetuksia ja kaupunginlakia?" kuului nyt voimakas ääni heidän takaansa. He kääntyivät ja näkivät miehen, joka puvusta päättäen oli porvari, mutta jolla väljän takkinsa yllä oli jonkinlainen airutviitta ja kädessä Roskilden piispan merkillä varustettu valkoinen sauva. Häntä saattoi joukko piispan sotureita.

"Minä olen kuninkaan ritari ja henkivartija, niinkuin hyvinkin näette", vastasi Helmer. "Minulla ei ole mitään tekemistä teidän piispanne eikä hänen lakiensa kanssa."

"No, no, uljas herrani", vastasi airut. "Pistäkää kauniisti sormenne maahan ja tutkikaa missä olette. Te tulette varmasti maallisista kaupungeista ja herraslinnoista, missä ei ole kurinpitoa eikä järjestystä. Mikä on teidän nimenne, herra henkivartija?"

"Helmer Blå, Kogsböllestä", vastasi ritari laskien kätensä miekan kahvalleen. "Oletteko kuullut sen nimen ennen, tai opetanko minä teidät sen tuntemaan?"

"Teidän luvallanne, ankara herra", jatkoi airut lempeämmällä äänellä ja katseli häntä ihmeissään, "oletteko te tuo kuuluisa ritari Helmer, joka löi nuo kuusi veljeä yhdellä kertaa ja joista koko maa laulaa laulua: 'Hän vapaana orhilla ratsastaa?'"

"Sitä minä en koskaan kiellä", vastasi Helmer itserakkaasti nyökäyttäen. "Se, joka minusta on tämän laulun kirjoittanut, ei ole valehdellut. Kuitenkaan minä en tahdo ylpeillä siitä taistelusta", lisäsi hän. "Olihan kysymyksessä vain minun oma elämäni ja onneni. Te, uljaat köpenhaminalaiset, olette saavuttaneet yhtä suuren kunnian Stig-marskin otteluissa, ja luulenpa meidän ymmärtävän toisemme."

"Niin minäkin luulisin, häpeän sen nyt sanoa, herra Helmer", sanoi porvarillinen airut avomielisesti ja ojensi hänelle iloisesti kätensä. "Yhtävähän minä tahdon loukata teitä kuin teidän herraanne, meidän uljasta nuorta kuningastamme. Yhtä vapaasti kuin ratsastatte oriillanne hänen rinnallaan, saatte kernaasti kulkea täällä omilla jaloillanne. Mutta meillä on kova edessämme täällä näinä päivinä. Täällä on kapina piispaa vasten, kuten näette. Minun täytyy neuvoston nimessä vaatia maallisen tuomioistuimen eteen ja Andabothin käräjille jokaisen, joka kantaa aseita. Mutta kuninkaan ritarin, ja erityisesti teidänlaisenne ritarin suhteen, luulen kuitenkin herra piispan tekevän poikkeuksen."

"Jos piispa haluaa pitää partansa, niin suokoon silloin myöskin ritarin pitää miekkansa", sanoi Helmer. "Jos hän on lähettänyt teidät estämään epäjärjestyksiä ja rikoksia, niin auttakaa minua paremmin etsimään erästä lainsuojatonta rikoksentekijää, joka on päästetty maihin tuosta rostokkilaislaivasta. Hän on puikahtanut saksalaisen pippurisaksan vaatteisiin. Hän uhkaa kuninkaan henkeä ja hänet helposti tuntee, — mies on iso arpinen Kagge. Jos tuotte hänet tänne elävänä tai kuolleena, niin minä tahdon kiittää teitä uskolliseksi tanskalaiseksi mieheksi ja kuninkaan rehelliseksi alamaiseksi."

"Sitähän me kaikki olemme täällä, ankara herra", vastasi airut hillityllä äänellä katsellen varovaisesti ympärilleen ja annettuaan asestetulle seurueelleen viittauksen vetäytymään etemmäksi. "Niinkuin te äsken itse sanoitte, olemme me hyvinkin rehellisesti osoittaneet uskollisuutemme kuninkaalle taistelussamme Stig-marskia vastaan. Kuningas onkin siitä meitä kiittänyt. Hän on rehellisesti auttanut meitä linnoittamaan oivallista kaupunkiamme sekä avustanut lautapaalutuksen rakentamisessa. Jokainen rehellinen ihminen täällä haminassa tottelisikin mieluimmin häntä kuin hengellistä herrautta; mutta jos me täällä tahdomme puhua ääneen muista herroista kuin piispasta, niin me olisimme pakoitetut jättämään kaiken omaisuutemme hänen rahastoonsa ja itse meidän täytyisi kodittomina lähteä kaupungista. Menkää rauhassa, herra Helmer, mutta piilottakaa miekkanne viittanne alle. Jos minä tapaan pahantekijän, jota etsitte, niin minä otan varmasti hänet kiinni ja manaan hänet teidän nimessänne käräjiin. Missä minä tapaan teidät itse?"

"Täällä majatalossa pyhän Klemensin kirkon luona. Sanokaa minulle rehellisesti, kansalainen, olisiko siitä mitään hyötyä, jos minä menisin kaupunginvoudin tai teidän piispanne luo tuon kysymyksessä olevan pahantekijän vuoksi? Hän on yksi noista kirotuista kuninkaanmurhaajista. Epäilenpä pahasti myöskin tuota kerskailevaa rostokkilaista; hän kulettaa maahan väärää rahaa ja on uhannut kuningasta. Minä tiedän muutakin hänestä, mutta sen suhteen olen luvannut vaieta; mutta missä hänet tavannenkin, joutuu hän minun kanssani tekemisiin."

"Kuninkaan vihollisia vastaan te ette saa täällä minkäänlaista avustusta, herra ritari", kuiskasi airut. "Jos te tahdotte seurata minun neuvoani niin pysytelkää niin kaukana piispasta ja hänen voudistaan kuin mahdollista. Kuninkaan ystävät eivät juuri ole heidän eivätkä saa näyttää olevan meidänkään. Jos ei minulla olisi vaimo ja lapsia, niin tuskinpa olisitte nähneet minua tämä keppi kädessä. Jos te tahdotte ahdistella pippurisaksoja", lisäsi hän toisen silmänsä sulkien, "niin etsikää heidät lautapelin äärestä oluttuvista. Siitä ei sakoteta jos heille siellä jotakin sattuu; mutta satamassa ja sillalla ei kukaan uskalla heihin kajota. Eteenpäin, pojat, vieras herra on puhunut minulle kunnon miehen lailla!" huusi airut käskevällä äänellä ja astui edelleen asestetun joukkonsa etunenässä.

Helmer katsahti hänen jälkeensä ja sanoi asepojalle: "Reipasta väkeä nuo kööpenhaminalaiset", sanoi hän, "onpa synti ja häpeä että heidän täytyy totella piispan käskyjä. Kuitenkaan ei minua oikein miellytä tuo hänen neuvonsa nurkkakapakoista ja lautapeleistä. Kiittäkäämme kuitenkin ensin pyhää Yrjänää ja pyhää Klemensiä pelastuksestamme; voimmehan sitten hyvällä omalla tunnolla ratkaista asiamme noiden roistojen kanssa kun heidät tapaamme." Hän lähestyi pyhän Klemensin kirkkoa, mutta se oli suljettu ja suuri, musta risti oli maalattu sen ovelle. "Mitä tämä merkitsee?" huudahti hän. "Onko täällä rutto herran huoneessa?"

"Suljettu, interdikti, veilekonstitutionin Cum Ecclesia Dacianan [alkusanat paavillisessa käskykirjeessä interdiktista] johdosta", vastasi vanha dominikaani, joka oltuaan polvistuneena suljetun kirkonoven luona olevan kiviristin edessä nyt nousi. "Mahtavien rikoksia saavat nyt huonompiosaiset sovittaa. Meidän hurskas herra piispamme ei ole voinut enää siirtää suuren maanrangaistuksen täytäntöönpanoa, jonka pyhä isä on määrännyt arkkipiispan rikollisen vangitsemisen johdosta vastoin määräyksiä ja kaikkia pyhiä lakeja. Virgo amata ora pro nobis!" mutisi hän liittäen yhteen kätensä.

"Piru vieköön kaikki latinalaiset lait, kunnianarvoisa isä", vastasi ritari. "Onhan arkkipiispa nyt vapaa. Onko nyt sopiva aika rangaista maata ja kansaa kuninkaan vanhan synnin vuoksi, jos hän sellaiseen oli syyllinen?"

"Varmasti hän teki suuren synnin ja vääryyden", vastasi munkki. "Mutta rangaistus on liian kova, se on totta — ja siitä joutuvat nyt viattomatkin kärsimään. Kansa tulee siitä vain jumalattomaksi ja kapinalliseksi; senhän me nyt näemme joka päivä. Jos ei kuningas nyt ole tullut tänne katumusta tekemään, niin tässä alkaa meille kaikille kurjat olot."

"Onko hän tullut?" kysyi Helmer äkkiä.

"Ei tänne kaupunkiin, mutta Sorretslövin kuningaskartanoon. Hänen valtuutettunsa ovat jo Axelhuusissa. Niin, niin, kyllä hänen jo olisi aika myöntyä ennenkuin interdikti saattaa koko kansan kapinaan ja kadotukseen. Ora pro nobis!" mutisi munkki taas ja kääntyi ristiinnaulitun kuvaa kohti.

"Uskotteko te hänen tulleen tänne nöyrtymään ja matelemaan arkkipiispan jalkoihin, kunnianarvoisa isä", vastasi ritari, "silloin ei teidän uskonne ole paljonkaan arvoinen. Minun huomatakseni tämä kapinaliike ei koske kuningasta, vaan teidän pientä piispaanne ja hänen ylpeitä vieraitaan. Kyllä kai tuolle typerälle kirkon sulkemiselle joku keino keksitään. Hullu on se kansa, joka antaa sulkea itsensä Herran huoneesta niin kauan kun täällä on kunnon kirveitä ja rautatankoja maassa."

"Oi, te maailman lapset ja te maalliset herrat! Te tahdotte toteuttaa kaikki vallalla ja väkipakolla. Jos vain voisitte niin tahtoisitte lopulta murtaa auki taivaanvaltakunnankin portit", huokaili munkki. "Suuret ja mahtavat aiheuttavat kaiken uhkamielisyyden ja suuttumuksen, ja soaistu kansaparka se kuuntelee liiankin mielellään jumalattomien hurjia neuvoja. Kas, tuolla tulee taas joukko eksyneitä lampaita, jotka ovat sudeksi muuttuneet. Heillä on aseina keihäät ja tangot niinkuin niillä, jotka seurasivat Judasta, tuota vihan lasta. Kuule, kuinka he meluavat ja kirkuvat! Jumala armahtakoon, he hyökkäävät tänne! Nyt he varmaankin aikovat avata kirkon väkivallalla."

Pelästynyt dominikaani näytti aikovan paeta, mutta kapinalliset asettuivat hänen tielleen.

"Odota vähän, hurskas isä", huusi joukkojen johtaja, pitkä salvumies, kädessään suuri kirves. "Sinun täytyy lukea meille pyhä messu pyhän Klemensin alttarilta; me emme ole kuulleet Avea eikä messua kolmeen päivään. Murtakaa auki kirkonovi, toverit!"

"Oletteko mielettömiä?" huusi munkki. "Teettekö väkivaltaa Jumalan huoneelle?"

"Ei mitään puhetta! Työntäkää auki ovi, miehet!" huusi johtaja. "Ei pyhä Pietari eikä Neitsyt Maria ole meihin suuttunut; pyhän Nikolauksen luona me tahdomme kuulla messumme. Hyvä on, lapset, nyt on se kirkkolaki kumottu!" Kirkonoven olivat voimakkaat lyönnit murtaneet auki. Kapinalliset virtailivat hurjin voitonhuudoin kirkkoon vetäen dominikaanin mukanaan.

"Taitaapa tästä tulla hiukan rauhaton hartaushetki, ankara herra", sanoi asepoika. "Säästäkäämme mieluummin hurskauden vaatimuksemme toiseen kertaan. Katsokaa, tuolta tulee uutta väkeä! Ei, näettekö, heillä on keihäät ja miekat mukanaan. Luulenpa heidän aikovan hyökätä Axelhuusiin."

"Se on minulle mieleen", huudahti ritari Helmer iloisesti. "Itsevaltiaan piispan sortovaltaa eivät tanskalaiset kauempaa jaksa kestää. Taisinpa tulla tänne sopivaan aikaan: saan täällä kylläkin toimintaa. Jos he aikovat ampua piispanpesää, niin minä opetan heidän tekemään sen niin että osuvat. Jää sinä tänne satamaan pitämään silmällä pippurisaksaa, Knuut. — Minä menen uljaitten porvarien avuksi." Tämän sanottuaan ritari Helmer kiirehti nopein askelin Gammelstrandille, missä levottomat pyövelijoukot törmäsivät yhteen hurjin kapinahuudoin.