SEITSEMÄS LUKU.

Skanörin markkinoille oli kokoontunut suuri joukko kaikensäätyistä kansaa. Siellä vilisi laivureita ja kauppiaita kaikilta maailman kulmilta, mutta erittäinkin Hampurista, Lybekistä, Rostokista, Deventeristä ja Overysselistä. Nämä viimemainitut olivat enimmäkseen ryytikauppiaita; he toivat Veneziasta ja Genuasta kallisarvoisimpia ryytejä markkinoille. Nähtiin tavaroita Intiasta, Persiasta ja Egyptistä, jotka toimekkaat kauppiaat olivat tuoneet Rheiniä myöten tänne Pohjolaan asti. Täällä oli monta viinillä lastattua englantilaista laivaa. Mutta eniten pistivät silmään moniväriset uhkeat verat, jotka liehuivat lippuina satamassa olevista laivoista, ja joita oli suurissa kääröissä kaduille pystytettyjen telttojen ja puusuojusten pöydillä.

Skanörin asema oli edullinen kaupalle. Kaupunki oli Falsterbon ja Malmön välillä skånelaisella ranta-alueella; se oli pohjoisempana Falsterbosta, ja oli sekä suurempi että paljon vanhempi kuin tämä kaupunki. Vanhan kaupunginportin yläpuolella oli kivi, mihin vanhemmalla skånelaisella murteella oli piirretty runo, joka ilmaisi kaupungin iän, sen uudempi runomuoto olisi seuraava:

Kun Kristus maailmahan syntyi jo silloin Lund ja Skanör perustuksen sai.

Kaupungin suuret markkinat olivat hyvin kuuluisat, ja markkina-aikana oli liikenneyhteys Själlannin kanssa keskeymätön, niinkuin yleisesti liikenne Skånen ja muiden tanskalaisten alusmaiden välillä oli paljoa vilkkaampi niihin aikoihin kuin myöhemmin senjälkeen kun tämä kaunis Själlannin kanssa läheisessä sukulaisuudessa oleva alusmaa tuli irroitetuksi emämaasta. Markkinaväen vilinässä nähtiin useita ritareita, munkkeja ja kauppakaupunkien porvareita sekä Själlannista että Skånesta, ja repaleisten kerjäläisten ja skånelaisiin ja hollantilaisiin kansallispukuihin pukeutuneitten talonpoikaistyttöjen ohella kuljeskeli siellä ritarirouvia ja komeita neitosia, palvelustyttöjä ja renkipoikia lähiseudun herraskartanoista. Kaikkialla vilisi pelimanneja ja jos jonkinmoisia ilvehtijöitä. Rukousnauhoja ja pieniä pyhimyksenkuvia tarjoiltiin siellä kaupaksi kaikenlaisten maallisten ja ulkolaisten ylellisyystavaroiden rinnalla. Torilla olevien molempien komeimpien verkatelttojen yli liehuivat Henrik Gullandsfarin ja Berner Kopmanin tunnetut lippumerkit, käärme ja lohikäärme, jotka yhteen köytettyjen keihäiden kanssa, lybekkiläinen oikeus kynsissä puolustivat heidän aarteitaan naurettavan näköistä ritaripukuista ryövärijoukkoa vasten. Ylhäiset kauppiaat eivät olleet myömässä, sillä heillä oli kaupungissa vakituiset kaupittelijansa. Sensijaan he olivat läsnä tavaroita laivoista purettaessa, katsoakseen ettei vaadittaisi minkäänlaista tullia, joka soti heidän kauppavapauttaan vastaan. Kaikista majapaikoista ja krouveista kuului soittoa ja tanssia. Saksalaista olutta ja viiniä tarjoiltiin runsaasti rikkaille markkinavieraille, jotavastoin köyhät saivat tyytyä skånelaiseen ja själlantilaiseen maalaisolueeseen. Illempana nähtiin jo paljon humaltuneita; siellä täällä syntyi riitoja ja tappeluita, niin että kaupungin voudin täytyi usein yövartijoiden ja asestettujen miesten avulla sekaantua siihen.

Eniten kuitenkin veti tällä kertaa Skanörin markkinoilla huomion puoleensa värillisten lyhtyjen koristama markkinakoju aivan laivasillan vieressä, missä näyteltiin ilotulitustemppuja ja kaikenlaisia uusia ihmeellisiä asioita, joita ihmeteltiin ja joita katsellessa moni teki ristinmerkin ikäänkun näky olisi pettänyt. Tänne oli oppinut Trand Filisier pystyttänyt optillisen teatterinsa. Hän seisoi itse korokkeella ja piti kansalle puhetta taidetemppujensa harvinaisuudesta ja niiden suurista eduista verrattuina kaikenlaisiin pyhienjäännöksiin, amuletteihin ja väärennettyihin yleislääkkeisiin, millä he antoivat ulkolaisten markkinaveijarien ja petturien itseään peijata. Etupäässä hän kiitteli temppujensa luonnollisuutta ja vaarattomuutta ja kehoitti ennakkoluulottoman ja järkevän yleisön pelkäämättä astumaan lähemmäksi ja katsomaan mitä hän näytti ja selitti heille, tehden sen enemmän tieteen ja totuuden vuoksi, kuin maallisen voiton halusta. Hänen jumaluusopillinen ihailijansa, nuori herra Laurentius, jota punaisen kauhtanansa vuoksi ei arvattu hengenmieheksi, auttoi innokkaasti häntä temppuja tehdessä, kooten vähän takaa haavin täyteen rahoja katsojilta, kuitenkin tehden sen tavalla, josta huomasi hänen häpeävän tätä tointa, mihin hän kyllä, vaikka toisessa ja hurskaassa tarkoituksessa, oli tottunut, kootessaan Pyhän Olavin kirkkoveroon almuja poenitentiaruksena ollessaan suuressa kirkkojuhlassa Nidaroksessa.

Aivan lähellä tämän markkinaveijarin telttaa paloi lyhty pienessä kappelissa olevan madonnankuvan edessä, missä myöskin nähtiin suuri seinään kiinnitetty ja raudoitettu köyhiensäästölaatikko. Ei ainoakaan kauppias eikä laivuri kulkenut laivaan tai sieltä pois, ennenkuin oli polvistunut täällä ja pistänyt rovon köyhien ja pyhän neitsyen kirkkoveroon. Tämän niinkutsutun laivasiltakappelin luona seisoivat illempana ritari Helmer Blå ja drotsin asepoika, Knuut Fynbo, sekä muutamia drotsin seurueeseen kuuluvia nuoria ritareita, tarkasti silmäten jokaista laivasillalta tulijaa. Heillä oli ollut vastatuuli koko päivän, ja olivat senvuoksi vasta äsken nousseet maihin. Berner Kopmanin rostokilais-laiva oli ankkuroituna satamassa aivan heidän silmäinsä edessä. Se oli saapunut Skanöriin hyvässä myötätuulessa jo päivää ennen. Toimelias laivanomistaja oli koko päivän pysynyt laivallaan ja tarkastanut tavaroiden maihinvientiä, mutta jo ennen pimeän tuloa oli ritari Helmer luullut huomanneensa lainsuojattoman pakolaisen hänen rinnallaan laivassa. Jos pakolainen aikoisi maihin oli ryhdytty toimenpiteisiin hänen kiinniottamisekseen, josta oli ilmoitettu kaupunginvoudille; mutta pakolaisella ei näyttänyt olevan halua jättää turvapaikkaansa. Iltamessun jälkeen saapuivat Berner Kopman ja Henrik Gullandsfar maihin ylvästellen ja lukuisan asestetun merimiesjoukon saattamana. He eivät laiminlyöneet pysähtyä rukouskappelin luo, missä he pistivät muutamia kovasti kilahtavia rahoja köyhäin säästökirstuun, ja astuivat sitten ylpeinä ja uhkamielisinä ritarien ohi.

"Tahtoisinpa tietää montako väärää hopearahaa jo on kilahtanut tähänkin säästölaatikkoon?" sanoi ritari Helmer ääneen. Lihava rostokkilainen kääntyi häneen vimmastuneena, mutta gotlantilainen työntäsi häntä merkitsevästi käsivarteen, ja he astuivat edelleen. Helmer sekä nuo muut nuoret ritarit seurasivat heitä, ja heillä näytti olevan palava halu masentaa kauppiaitten ylvästelyä.

Drotsi Åke ei ollut laiminlyönyt käyntiä Trand Fisilierin teltassa, missä tämä huvitteli ihmetteleviä markkinavieraita näyttämällä heille kaikenlaisia temppuja ja optillisia näytelmiä. Drotsi oli ostanut taiteilijalta muutamia hänen ihmeellisimmistä tavaroistaan sekä antanut selittää itselleen niiden käytön. Hän ei voinut olla ihmettelemättä Roger Bacon kuuluisia keksintöjä, ja hän katseli tarkkaavaisesti kaikkea mitä näytettiin. Enimmäkseen oli siellä pieniä katselukaappeja, joissa suurennuslasin vaikutukset esitettiin tähän asti Pohjolassa tuntemattomalla tavalla, ja joilla taiteilija herätti suurta ihmettelyä. Näissä pienissä katselukaapeissa ei esitetty ainoastaan pienten eläinten muuttumista kamaliksi petoeläimiksi, vaan nähtiin niissä kuvilla esitettynä kokonainen maailman mullistus mestari Trandin maun mukaan. Siellä esitettiin hullunkurisella tavalla pyhimykset ja martyyrit, ihmenäyt ja legendakuvaukset, munkkisaattueet, madonnaliput ja ristiinnaulitun kuvat kreikkalaisten ja roomalaisten jumalien rakkaustarinoiden rinnalla. Kaikki nämä kulkivat liikkuvina ivakuvina katsojien silmien ohi, päättyen loistavaan kuvasarjaan, missä esiintyivät vertauksellisesti kuvattuina totuus, viisaus, filosofia, vapaus, porvarilliset ammatit, valtiohoito, luonnontiede ynnä muuta. Pimeän tultua näytteli mestari Trand pieniä palavia pyöriä, monivärisesti säteileviä tähtiä ja aurinkoja, jotka lennähtivät ilmaan kirkkaina valojuovina ja sammuivat äkkiä heikosti pamahtaen.

Tämä viimeksi mainittu oli drotsista sekä kaunista että ihmeellistä; mutta ne olivat kuitenkin vain pikku asioita verrattuina siihen, mitä herra Laurentius oli kertonut tämän ihmetaiturin suurista ja mailmaa mullistavista keksinnöistä. Noiden pienten tähtien ja aurinkojen näkeminen, jotka singahtivat meren yli, sammuen tyynen iltataivaan alle, oli jotakin aivan uutta ja outoa, mikä huvitti katsojia aivan äärettömästi. Mutta huomatessaan kansan ihastuneen tähän häikäisevään ilotulitusleikkiin, ja ihaillessaan itsekin tätä salaperäistä ilmanäytelmää, kävi drotsi Åke omituisen vakavaksi. Tämä välähdys uudesta ja pyhästä taiteesta, jonka salatuista ja valtavista vaikutuksista hän jo oli kuullut puhuttavan, tuntui hänestä sen uudenaikakauden lähetiltä, josta salaperäinen taiteilija ennusti, ja jossa kaikki käsitteet ja mielipiteet laajentuisivat ja muuntuisivat ja kaikki vanha katoaisi, niinkuin kaikki nämä tähdet ja auringot, jotka nyt katosivat ja sammuivat mereen. Drotsi Åke ei voinut unohtaa sitä ihmeellistä taiteilijan ja hänen oppilaansa keskustelua, jonka hän äsken oli kuullut, siitä suuresta unesta ja erhetyksestä, missä koko kristitty maailma vielä hoippuili. Hänen mielestään olivat oppineen mestari Trandin aivan omat käsitykset kuuluisan Leccar-lahkon opeista vain ylvästelevää ja uhmailevaa järjettömyyttä, jotka, jos ne joskus tulisivat yleisiksi ja vallitseviksi, kumoaisivat kaiken kauniin, totisen ja jumalallisen maan päältä. Hänen oma unensa kivettyneestä maailmasta väikkyi vielä kammottavana hänen sielunsa silmissä. Hänen ympärillään vallitseva ilo ja kansan melu kävi hänelle lopulta sietämättömäksi; nuo tuskalliset mielikuvat painoivat häntä, ja hän pakeni etsimään rauhaa ja lepoa pienestä laivasillankappelista. Hän notkisti polvea pyhän neitsyen maalatulle puukuvalle, joka täällä tuttuun tapaansa oli esitetty Jesuslapsi käsivarrella, ja lapsen kädessä ristihuippuinen maapallo kuin valtakunnan omena. Åke oli liittänyt kätensä rukoukseen. Mutta luodessaan nyt katseensa kuvaan, valaisi sen äkkiä ilotulitusteltasta singahtava tulikuula, ja pyhän neitsyen kuva näytti hänestä räikeässä valaistuksessa ilkeästi irvistelevältä epäjumalankuvalta. Samassa hän kuuli ilmasta kovan paukahduksen melkein kuin ukkosen jyrähdyksen, jota seurasi naisten ja lasten kauhistuttava huuto. Pieni kappeli tärähti; vanha laho neitsyt Marian kuva horjahti ja putosi hänen jalkoihinsa. Hän hypähti ylös ja kiiruhti ulos kappelista. Kansan ilo oli muuttunut kauhuksi ja kiukuksi. Muutamia naisia oli pyörtynyt; erään kapucinimunkin parran oli tuli kärventänyt. "Noituutta! Perkeleenjuonia!" huusivat kaikki sekaisin. "Kivittäkää hänet! Polttakaa tuo kirottu noitamestari! — Hän on kerettiläinen!" huusivat muutamat. "Jumalanpilkkaaja!" huusivat toiset. "Hän kehuu itsensä niin taitavaksi ihmeidentekijäksi ettei kenenkään enää tarvitse välittää ei pyhästä neitsyestä eikä muista pyhimyksistä! — Hän kehuu ajavansa kilpaa itse Jumalan kanssa! — Kivittäkää hänet! — Repikää alas tuo noidanhökkeli!"

Meluten hyökkäsi kiukustunut joukko ilotulitustelttaa kohti. Pieni, onneton taiteilija oli apulaisensa kera piiloutunut siellä olevien kirstujen väliin. Pari hurjistunutta talonpoikaa ja maallikkoa veti heidät esiin sieltä, jättääkseen heidät väkijoukon pahoinpideltäviksi. Kaupunginvouti ja hänen apulaisensa koettivat turhaan estää näitä väkivaltaisuuksia. Vihdoinkin joutui drotsi Åke hätään ja huusi kuuluvalla äänellä: "Seis, maamiehet! Hiljaa, kuninkaan nimessä! Sitokaa nämä veijarit, mutta elkää kajotko ainoaankaan hiuskarvaan heidän päässään. Heidät viedään tutkittavaksi ja tuomittavaksi maalain mukaan, jos he eivät voi puhdistautua. Kaikki mitä he ovat meille näyttäneet on ollut aivan luonnollista, kansalaiset. Nämä miehet ymmärtävät enemmän luonnon voimista kuin me; mutta he käyttävät väärin viisautensa ivaten ja uhmaillen kaikkea mikä on pyhää."

Kiukustunut väkijoukko tyyntyi samassa kun se kuuli kuninkaan nimen mainittavan ja tunsi hänen ja kansan suosikin. Kaupungin voudin miehet sitoivat heti Trand Fisilierin ja hänen apulaisensa, ja suuren väkijoukon saattamana vietiin heidät kaikkine kampsuineen laivarantaan. Drotsi Åke saattoi itse heidät kuninkaalliseen pitkälaivaan, jonka seuraavana päivänä oli määrä lähteä Helsingborgiin, ja laivanpäällikön oli määrä asestetun miehistönsä avulla suojella vankeja kaikilta hyökkäyksiltä.

Kun vangittu tuhattaituri kuuli olevansa turvassa, mutta joutuvansa vankilaan, loi hän ympärilleen ylpeilevän katseen. "Minun korkea vainottu mestarini oli kuitenkin oikeassa", sanoi hän, "vielä ei ole meidän eikä meidän hengenheimolaistemme aika. On vaarallista olla viisas hullujen huoneessa. Pieninkin välähdys siitä valosta, joka on tuleva, on vielä liian voimakas näille heikkonäköisille raakalaisille. Nero ei tullut ensi kertaa vuosisataa liian aikaisin."

"Vaikene, kurja suupaltti!" huudahti Åke. "Se suuri mies, jota häväiset kutsumalla häntä mestariksesi, oli hurskas ja viisas luostariveli, niin minulle on kerrottu, hän ei ollut markkinahuijari eikä itsetekemänsä pappi. Kiitä pyhää neitsyttä ja hänen poikaansa, jotka sinä tänään kielsit, siitä, että olet elossa! Minä en antanut vangita sinua viisautesi vuoksi, vaan sen harhaopin vuoksi, jota sinä tahdoit levittää kansaan."

Ennenkuin drotsi Åke poistui pitkälaivasta, vei hän vangitun herra Laurentiuksen syrjään ja katseli häntä osanottavasti ja vakavasti. "Te olette liian hyvä tämän veijarin kätyriksi ja seuralaiseksi", sanoi hän. "Sokeasti ihaillessanne hänen tietojansa maallisista ja katoovaisista asioista, te olette tullut kieltäneeksi ja häväisseeksi oman pyhän säätynne ja korkean kutsumuksenne, mihin te olette vihitty. Te olette hyljännyt pyhän Olavin ja teille uskotut sielut, tämän vaivaisen helvetintulitaiteilijan vuoksi. Teidän ei tarvitse enää puutteen ja hädän pakoittamana alentaa itseänne. Pitkälaivan päällikkö on käsketty huolehtimaan tarpeistanne; Helsingborgissa hän hankkii teille säätynne mukaiset vaatteet sekä matkarahat. Pelastaakseni teidän henkenne, herra Laurentius, olen minä ollut pakoitettu kohtelemaan teitä kovemmin kuin olisin toivonut. Kun te tulette Helsingborgiin, olette te vapaa ja oma herranne; mutta teidän epäiltävän seuralaisenne täytyy valtiovankina odottaa kuninkaan saapumista ja puhdistautua hänelle jos voi. Minä tiedän hänen olevan leccar-veljen, ja sellaisena hänet on kielletty tässä maassa vapaana kiertelemästä ja kansaa villitsemästä. Minä tiedän myöskin hänen koetelleen viekoitella teitä lahkoonsa; mutta minä vannotan teitä sen jumalallisen herran ja mestarin nimessä, jonka te olitte vähällä pettää — peräytykää, arvoisa herra Laurentius, ja suojelkaa kuolematon sielunne kadotukseen joutumasta! Se on varmasti kutsuttu johonkin korkeampaan ja jalompaan, elleivät vain teidän kasvonne ja lämmin innostuksenne kaikkeen kauniiseen ja pyhään olisi pettäneet minua. Jumala olkoon teidän kanssanne! Hyvästi!" Åke poistui laivasta odottamatta syvästi liikutetun nuoren miehen vastausta, joka kyynelsilmin turhaan koetti ojentaa hänelle nuoriin köytettyä kättään.

Drotsi souti takaisin Skanöriin laivasillalle. Yö oli pimeä, ja laivasillalla vallitsi hirveä melu ja rähinä. Vakava ottelu oli syntynyt drotsin ritarien ja hansalaisten kauppiaitten välillä, jotka oli ajettu pois majatalosta ja paenneet alas satamaan. Berner Kopman ja Henrik Gullandsfar laivamiehineen hosuivat rohkeasti ympärilleen, mutta eivät kuitenkaan asetaidossa vetäneet vertoja ritari Helmerille ja muille kiukustuneille, nuorille ritareille, joita Skanörin porvarit avustivat. "Lyökää maahan senkin väärentäjät — petturit — ylpeät koirat!" huudettiin. — "He ovat tuoneet vääriä rahoja tänne markkinoille! Heillä on lainsuojattomia laivassaan!" Ottelu oli vakava ja verinen. Hansalaiset vetäytyivät taistellen takaisin veneisiinsä. Åken oli mahdoton saada rauhoitetuksi heitä. Muukalaiset kauppamiehet ja suurin osa heidän laivaväkeänsä pääsi viimeinkin pakenemaan laivoihin pimeän avustamana. He nostivat heti purjeensa, ja vasta kun he olivat kaukana merellä, alettiin rannalla kaivata ritari Helmeriä ja drotsin urheaa asepoikaa, Knuut Fyenbota.

Drotsi Åken täytyi aamulla aikaisin jatkaa matkaansa eikä ehtinyt siten etsiä ritari Helmeriä eikä asepoikaansa. Kun drotsi ja kuninkaalliset henkivartijat jättivät Skanörin, seurasi heitä kadulla suuri joukko ihmisiä. Näytti siltä kuin porvarit olisivat arvanneet tämän loistavan matkueen tarkoituksen:

"Eestä Eerik kuninkaamme!"

laulettiin täälläkin. "Eläköön kuningas ja hänen urhoolliset miehensä!" huudettiin. "Tuokaa hänelle ja Tanskalle Dagmar, rakkaat herrat!"