ENSIMÄINEN LUKU.

Haderslebenin luona olevalla Sommerstedin nummella näytti syntyvän verinen taistelu Eerik-kuninkaan ja hänen ylpeiden sukulaistensa, Slesvigin ja Langelandin herttuoiden välillä, jotka myöskin polveutuivat Abelin ruhtinassuvusta. Heidän joukossaan arveltiin Jaakko Sinijalan, Niilo Hollantilaisen ja monen muun lainsuojattoman kuninkaanmurhaajan oleskelevan, vaikka Hindsgafvelin sopimuksessa edellisenä vuonna oli suostuttu että nämä maanpakoon ajetut maankavaltajat saisivat yhtävähän näyttäytyä Slesvigin herttualle kuin Tanskan kuninkaalle ja hänen veljilleen. Kun herttuat näkivät kiireessä kootun sotajoukon, jonka etunenässä nuori, närkästynyt kuningas, viidenkymmenen valitun ritarin ympäröimänä, ryntäsi heitä vastaan, peräytyivät he jonkun verran. Miekka näytti pidättävän miekan huotrassa, ja drotsin välityksellä saatiin aikaan välirauha, jonka kestäessä molemminpuoleiset vihollisuudet lakkaisivat; herttuoiden sotaväki riisui aseensa, eikä ketään lainsuojatonta otettaisi heidän palvelukseensa, jotapaitsi kaikki herttuoiden vaatimukset raukeaisivat kunnes kohtuullinen sopimus saataisiin aikaan Holsteinin kreivi Gerhardin välityksellä. Tässä tarkoituksessa ehdotettiin rauhallista kohtaamista tämän ruhtinaan ja heidän kuninkaallisen läänitysherransa välillä Vordingborgin linnassa.

Drotsin ja valtakunnanneuvoston onnistui harvoin taivuttaa kuningas sovintoon ja muodolliseen rauhantekoon vastustajan kanssa, joka oli puolustanut hänen isänsä murhaajia. Ainoa, joka tällaisissa tapauksissa joskus sai aikaan rauhansolmimisen, oli hänen viisas, hyvänluontoinen isäpuolensa, kreivi Gerhard, joka aina oli ystävällisessä, melkein isällisessä suhteessa kuninkaaseen.

Norjan kanssa vallitseva rauha oli myöskin vain aselepo, joka jälestäpäin uudistettiin määrätyiksi vuosiksi ja kuukausiksi. Sillä lainsuojattomat olivat aina saaneet suojaa Norjan kuninkaan Eerikin ja herttua Håkonin luona, ja näille pakolaisille antamansa lupauksen vuoksi ei Norjan kuningas voinut solmia kestävää rauhaa Tanskan kanssa, muutoin hänen lainsuojattomat tanskalaiset vieraansa samalla olisivat joutuneet vangituiksi. Usea näistä Tanskan kuningassuvun verivihollisista oli tosin jo kaatunut onnettomassa taistelussaan Tanskaa vastaan; muutamat olivat joutunet rahvaan pahoinpitelemiksi, toiset heistä kuninkaan käskynhaltijat olivat vanginneet ja mestanneet ryöstöstä ja murhasta syytettyinä. Niin oli käynyt Arvid Bengtsonille, kuninkaanmurhaajista nurjimmalle ja julmimmalle, joka yhdessä kymmenen tallirenkinsä kanssa joutui ankaran Tule Ebbenpojan käsiin, tullen armotta mestatuiksi. Mutta joka kerta, kun päämiesten luku näin vähentyi, kasvoi jälellejääneiden uhma ja kostonhimo. Ollen liitossa vieraiden valtojen ja arkkipiispa Grandin, sekä paavillisen hovin kanssa, olivat nämä maanpakolaiset aatelismiehet maan vaarallisimpia vihamiehiä. Niinkauan kuin yksikään heistä oli elossa, katsoi kuningas alituisesti olevansa sotajalalla, ja tarvitsi ainoastaan mainita jotakin lainsuojatonta nimeltä, saadakseen kuninkaan haarniskaan.

Solmittuaan välirauhan slesvigiläisten herttuoiden kanssa kävi kuningas tarkastamassa kartanoltaan Jyllannissa ja saarilla; mutta hän ei antanut sen enempää hajoittaa sotajoukkoa, kuin että se muutamissa päivissä voitaisiin kutsua kokoon marskin käskystä. Niitä vääryyksiä, joita oli tapahtunut hänen murhatun isänsä hallituskaudella, koetti hän parhaansa mukaan sovittaa. Siten luovutti hän Agnetan luostarille Roskildessa suuria tiluksia, joita hän ei hyvällä omallatunnolla luullut voivansa pitää. Hänen epäitsekkään intonsa oikeuden puolesta täytyi hänen katkerimmankin vihamiehensä tunnustaa; mutta huolimatta kunnioituksesta ja rakkaudesta, mistä kuningas useissa tilaisuuksissa oli kansalta saanut mitä kauneimpia todistuksia, oli hänen henkensä usein vaarassa, samoinkuin maan sisäinen asema oli erittäin epävarma. Lainsuojattomat kuuluivat Tanskan huomatuimpiin ylimyssukuihin, ja heillä oli suuri joukko sukulaisia, ystäviä ja salaisia puoluelaisia, jotka koettivat suojella heitä kansan raivolta, kun he salaa tai julkisesti uskaltausivat kotimaahansa, yllyttääkseen kansaa kapinaan, tai etsiäkseen tilaisuutta kostoon. Kaikki tyytymättömät valtakunnassa, kaikki huimapäät ja sellaiset, jotka olivat riidassa lain ja ylivallan kanssa, kaikki rikokselliset ja valtiolliset haaveksijat, jotka pelkäsivät tai vihasivat kuninkaanvaltaa, liittyivät niinkutsuttuihin vapauden marttyyreihin ja itsevaltiuden vihollisiin. Useat mahtavat prelaatit, arkkipiispan ystävinä, kuuluivat myöskin heidän puolueeseensa, vaikka hengen miehet yleensä olivatkin kuninkaalle uskollisia. Hartaimmatkaan isänmaanystävät eivät voineet kieltää, että tyytymättömät joskus olivat oikeassa, ja laillista porvarillista vapautta usein häirittiin. Kuninkaan uskotut ja ystävät menivät nimittäin usein liian pitkälle hänen turvallisuutensa tähden, ja kuninkaan käskynhaltiat harjoittivat usein väkivaltaa ja vääryyttä kuninkaan nimessä, missä vain epäilivät jonkun pitävän yhtä lainsuojattomien kanssa. Sellaista esittivät maan tyytymättömät ja lainsuojattomien salaiset puoluelaiset puolustaakseen samanlaista menettelyään kuninkaan palvelijoita ja ystäviä kohtaan. Erittäinkin huolestutti jokaista isänmaanystävää pelko siitä, että kirkot yleisesti suljettaisiin, jos kuningas ei myöntyisi arkkipiispan asiassa, ja myöskin he olivat levottomia siitä, että syntyisi sisällinen sota tai vaarallisia kapinoita lainsuojattomien ja muiden kapinoitsijoiden toimesta, ja erittäinkin, että rauha rikkoontuisi kuninkaan ja hänen veljensä junkkarin välillä.

Ensimäisinä kylminä kevätpäivinä vallitsi Vordinborgiin johtavilla teillä vilkas liike tärkeän rauhanneuvottelun vuoksi Slesvigin herttuoiden kanssa. Sellaisissa tilaisuuksissa tarvitsi harvoin kaivata loistavia juhlia ja turnajaisia, jotka olivat ritarillisen kuninkaan ilo ja ihastus. Monta ritaria ja herraa matkusti sentähden Jyllannista ja saarilta Vordinborgiin näyttäytyäkseen kaikessa komeudessaan ja loistossaan kuninkaalle ja hoville sekä ottaakseen osaa odotettuun rauhanjuhlaan, jota kuninkaan ystävät kuuluttivat jo loistavana voitonjuhlana.

Seurue, johon kuului kolme ritarillista herraa ja lukuisa seurue aseenkantajia ja palvelijoita, ratsasti eräänä iltana ankarassa myrskyssä ja raesateessa pitkin Suse-joen vartta kulkevaa metsätietä, lähestyen suurta P. Pietarin luostaria (nykyistä Herlufsholmia). Matkustavien mukavuudet olivat sinä aikana harvat ja alkuperäiset. Kuningas Silmänräpyttäjän perustamat yleiset majatalot eivät olleet lukuisat ja sitäpaitsi olivat ne halveksittuja. Ylhäiset matkustajat turvautuivat sentähden vielä usein luostareihin, joka saivat kärsiä paljonkin vaivaa ja harmia sellaisista usein pakollisista vierailuista. Kuninkaallinen julistus oli tosin vapauttanut luostarit vanhasta velvollisuudesta antaa vapaata yösijaa matkustajille, jopa oli kerrassaan kiellettyäkin ottaa vastaan kuljeksivia vieraita, jos läheisyydessä oli joku yleinen majapaikka. Mutta tätä määräystä eivät hengelliset herrat melkein koskaan seuranneet, koska se soti luostarisääntöjä vastaan.

Matkustavat herrat ja palvelijat eivät myöskään näyttäneet tälläkertaa tahtovan kulkea rikkaan luostarin ohitse koettelematta sen vieraanvaraisuutta. Luostari välkkyi valkeine päätyineen ja kirkkaine kuparikattoineen yli metsänreunan iltahämärässä. Lähestyttiin suurta tammikujaa luostarin alueella, asemiesten iloisina viittaillessa savuaviin uuninpiippuihin. Mutta molemmat etumaiset herrat olivat kääriytyneet viittoihinsa, vetäneet suuret matkahattunsa silmilleen ja näyttivät nyt, huolimatta kiihtyvästä rajuilmasta, niin omiin mietteisiinsä vaipuneilta, etteivät ollenkaan välittäneet tiestä tai luostarin houkuttelevista savupilvistä. Ne olivat samat kaksi kookasta, vaiteliasta ritaria, jotka olivat käyneet junkkari Kristofferin luona Holbekin linnassa, samana yönä, jolloin linna joutui drotsi Åken valtaan. Pientä kyömyselkäistä herraa, joka silloin oli seurannut heitä, ei nyt näkynyt; mutta heitä seurasi junkkarin kamaripalvelija, paksu, lyhytkaulainen ritari Palle, joka alituisesti valitteli ilman huonoutta ja näytti olevan yhtä väsynyt matkaan kuin ikävään seuraansakin.

"Tänne lehtokujaan, herraseni!" huusi hän kärsimättömänä. "Ette suinkaan aikone matkustaa edelleen tässä herran ilmassa? On vielä aika taipale Nevstediin, ja Koiranluolan krouviin on myös pitkä matka. Me tarvitsemme hyvän illallisen ja kunnollisen yörauhan. Minä tunnen kyökkimestari-veljen."

"Minä tunnen abotin", sanoi pisin totisista herroista ylpeän näköisenä. "Joka tapauksessa tunnen myös itseni ja asemieheni ja tiedän mitä matkustava mies voi vaatia."

"Paras herra Brock, elkäämme Jumalan nimessä hätiköikö", sanoi Palle hieman levottomana hevostaan pidättäen. "Jos esiinnymme väkivaltaisesti ja sopimattomasti voisivat hurskaat herrat paiskata luostarinportin kiinni aivan nenämme edessä ja vielä senlisäksi hankkia meille kuninkaan epäsuosion. Ainakin yösijaa tulee etsiä varovasti, jos aikoo kiertää lakia ja oikeutta."

"Pyh, täällä ei meidän tarvitse välittää kuninkaanjulistuksista, eikä mistään maallisista lakipykälistä", vastasi herra Brock pilkallisesti. "Pyhän Benediktuksen sääntöjä ei kukaan kuningas voi horjuttaa."

"Elkäämme vain, hyvät herrat, rikkoko veljeskunnan sääntöjä", huokasi ritari Palle taputtaen tyhjää vatsaansa, "muuten voimme saada nauttia paastoruokaa tänä iltana ja oppia P. Benediktukselta kieltäytymään lihasta."

"Jos sitä opittaisiin luostarissa, niin tuskinpa olisi Nevstedissä niin paljon lahtareita", huomautti toinen ritareista. "Olkaa levollinen, herra Palle. Minä lupaan teille lihavan paistin illalliseksi. Maksavathan Nevstedin lahtarit joka sunnuntai veronsa silkassa paistissa ja makkaroissa."

"Abotti tietää kyllä asiansa", sanoi herra Brock nyökäyttäen. "Se on mies, joka osaa pitää puoliansa niinhyvin ylhäisiä kuin alhaisia vastaan. Uskokaa minua, herra Pape, Nevstedin porvarit voivat kernaasti lähettää hänelle viiniä paistin kera. Koko kaupunkihan saa kiittää luostaria ja rikasta abottia varttumisestaan. Niin, elämme nyt porvarien ja kauppiasten ajassa. Nyt on siellä kaupunkeja ja kauppaloita, missä ennen nähtiin linnoja ja talonpoikien asuntoja; kauppatalot kasvavat yli herraskartanoiden ja luostarien. Sitä eivät kuningas ja valtiomiehet ymmärrä; mutta sen ymmärtää ainoastaan hän tuolla ylhäällä."

"Te tunnette siis itse abotin herra Brock?" kysäsi Palle ihmetellen ja loi häneen uteliaan katseen. "Hän lienee mahtava herra, ja arkkipiispa Grandin hyvä ystävä, kuten kerrotaan. Ei suinkaan teillä ole mitään asiaa hänelle? Varmaankin tunnette hänet paremmin kuin minä veli kyökkimestarin, se onkin ainoastaan pintapuolinen tuttavuus. Kun oikein ajattelee, niin olisi ehkä viisainta näinä rauhattomina aikoina kulkea luostarin ohi ja tyytyä Koiranluolan krouviin, siinä tapauksessa nimittäin, ettei teillä todellakaan, herra Brock, ole tänne mitään asiaa. Te olette kenties tuntenut abotin jo kauankin? Ehkäpä olette sukuakin hänelle —"

"Jatkakaa! Sehän käy mainiosti. Jos teillä on lisää kyseltävää, tai enemmän epäilyksiä, niin antaa kuulua yhdellä kertaa ja jättäkää minut sitten rauhaan", sanoi ritari Brock halveksivasti. "Rehellisesti sanoen, rakas herra Palle, te olette melkein liian utelias. Olettehan kysellyt minulta tällä matkalla enemmän kuin kokonaisena vuotena tahtoisin tunnustaa rippi-isälleni."

"Ja te olette niin salaperäinen ja varovainen, aivan kuin pitäisitte minua lörpöttelijänä ja epäluotettavana miehenä", vastasi Palle suuttuneena. "Jos jalosyntyinen junkkari on uskonut minut viemään teille salaisia kirjeitä, pitäisi teidän ymmärtää, että olen hänen uskotuimpia ystäviään."

"Uskottu tietää tavallisesti minkä sanoman hän tuo", huomautti ylpeä ritari.

"Ja ettekö luule minun tietäväni?" vastasi Palle pöyhkeillen ja tärkeän näköisenä. "Jalosukuiselle junkkarille olisi mieluisaa nähdä teidät ja ystävänne Vordinborgissa molemminpuolisen selvittelyjen takia — eikö totta —?"

"Vai niin, ovela herra Palleni, osaatte siis jalon taidon avata vahasinettejä? Toisella kertaa tulee teidän kuitenkin tehdä se hieman kätevämmin, taikka ainakin voida itse vaieta siitä. Jalosukuinen junkkari tuntee kirjeenkantajansa, ja siksi hän ei ole uskonut teille suurempaa salaisuutta, kuin sen, minkä voi antaa huutaa julki jokaisen kaupungin kaduilla."

Toinen herra hymyili pilkallisesti; Palle vaikeni nolona ja häpeissään. Pysähdyttiin luostarinportille ja jyskytettiin ankarasti. Portinvartija-veli pisti ajellun päänsä luukusta kysyen vihaisena, kuka siellä oli ja mitä asiaa oli näin myöhään.

"Matkustavaisia miehiä ja kristityitä ihmisiä", kuului vastaus. "Jos olette hurskas jumalanmies, veli portinvartija, niin elkää tehkö syntiä kielletyillä kysymyksillä, vaan aukaiskaa heti pyhän Benediktuksen ja pyhän Pietarin nimessä."

"In nomine St. Benedikti Aniancusis et St. Petri Apostoli", vastasi hengellinen portinvartija nostaen heti pois suuren rautatangon, jolla portti oli suljettu.

"Näittekö", sanoi ritari Brock. "Täällä merkitsevät kuitenkin vielä pyhä Benediktus ja pyhä Pietari enemmän kuin kaikki kuninkaat ja maalliset apostolit."

Vaikka luostariveljet sääntöjen mukaan itse toimittivatkin tärkeimmät talousaskareet, vastaanotti joukko maallikoita vieraat rikkaan herrasluostarin pihalla, riisuen heidän yltään märät vaipat, tuoden heille kädenpesuvehkeet ja mitä muuta tarvitsivat. Isä portinvartija oli antanut maallikkoveljen astua sijalleen, ettei laiminlöisi illallista ja sen yhteydessä vietettävää iltahartaushetkeä. Annettuaan ensin ilmoituksen luostarin apotille vieraiden saapumisesta, saattoi hän nuo kolme matkapukuista ritaria refektorioon [refektorio = ruokasali] jättäen heidän palvelijansa maallikkoveljien hoitoon.

Korkean holvikattoisen refektorion, jonka kapeat kaari-ikkunat johtivat luostaripuutarhan puolelle, pimensi jono lehmuksia. Mahtava apotti Johannes istui illallispöydän ääressä, pehmeässä nojatuolissaan, lamppu edessään, pitäen jonkinlaista herätyspuhetta nöyrästi kuunteleville veljeskunnan jäsenille ja luostarin oppilaille. Lähinnä häntä istui 11 munkkia, mustat kauhtanat yllään, heihin liittyi isä portinvartija kahdentenatoista. Yhtä suuri joukko pikkupoikia, jotka kasvatettiin luostariveljeksiksi, ja joilla, samoin kuin munkeilla, oli yllään mustat benediktiläiskaaput, istuivat alempana pöydän päässä innokkaasti syöden, mutta olivat kuitenkin ahkerasti kuuntelevinaan abotin puhetta. Matkustajien astuessa ruokasaliin nousi mahtava hengenmies suuttuneen näköisenä puoleksi istualta lausuen heidät tervetulleiksi pyhän Benediktuksen ja pyhän Pietarin nimessä, mutta melkein suomatta heille katsettakaan, sekä äänellä, joka ilmaisi hänen vain velvollisuuden pakoittamana vastaanottamaan heidänlaisiaan kutsumattomia vieraita. Mutta kun molemmat kookkaat ritarit astuivat lähemmäksi syvästi ja kohteliaasti tervehtien ja pöytälamppu valaisi ritari Brockin rohkeat kasvonpiirteet, muuttui äkkiä apotin ylpeä käytös ja jäykkä ilme. Hän teki siunauksenmerkin ritari Brockin ja hänen seuralaisensa yli ja pyysi heidät kohteliaasti istumaan, ja iskettyään heille salaisesti silmää, hän painoi nopeasti sormen suulleen, ja puhutteli heitä sitten edelleenkin tuntemattomina. —

Paitsi noita kahtatoista veljeskunnanjäsentä, ja munkiksipukeutunutta lasta, istui pöydässä vielä eräs henkilö; hänelläkin oli yllään musta benediktinikaapu, mutta ilman kalottia ja täydellistä veljeskunnanpukua. Hän oli vieraitten saapuessa nopeasti kääntänyt kasvonsa syrjään, ja näytti aikovan poistua. Mutta heti ritari Brockin voimakkaan äänen kuullessaan, hän kääntyi äsken saapuneisiin vieraisiin päin, nyökäyttäen tuttavallisesti ritari Brockille. Nyt huomasi, ettei tällä henkilöllä ollut tonsuuria, olipa hänellä sitävastoin tuuheat, sotaiset viikset. Punakellertävä tukkansa oli vedetty silmäripsien ja otsan peitoksi.

Ritari Brock säpsähti, mutta tervehti häntä kuitenkin ääneti.

"Maailmallinen vieras, joka on etsinyt suojaa veljeskuntamme pukimissa, käyttämällä hyväkseen luostarimme suojelusoikeutta", lausui apotti. "Minä voin esittää hänet teille vain hänen nimeään mainitsematta, samoin minä myöskin vastaanotan teidät, pyhän Benediktuksen ja pyhän Pietarin nimessä, kysymättä teidän nimeänne maailmassa tai teidän matkanne tarkoitusta."

"Teidän vierasvaraisuutenne ja jalomielisyytenne on tunnettu kautta koko maan, hurskas herra!" sanoi ritari Brock uudelleen kumartaen. "Emmehän ole karkulaisia, eikä myöskään meidän matkamme tarkoitus ole mikään salaisuus. Mutta me vastaanotamme kuitenkin kiitollisuudella ja kunnioituksella sen suojaa, minkä nämä pyhät muurit tarjoavat kaikkia rajuilmoja vastaan."

"Siitä hetkestä asti, jona minä Jumalan armosta vastaanotin papinhatun ja pyhän käyräsauvan", alkoi apotti puhua kirkollisen ruhtinaan mahtavuudella, mutta pää kumarassa ja jonkinlaisella opitulla kaavamaisella äänellä. "Olkoon se sanottu ilman turhamaista itserakkautta ja ainoastaan taivaallisen Herramme kunniaksi! Siitä hetkestä asti, jolloin pyhä Pietari ja hänen pyhä perillisensä asettivat minut näiden sielujen ja tämän hurskaiden ja turvattomien suojakodin herraksi, olen minä halvan kykyni mukaan, pyhän Benediktus Nursialaisen hengessä, sekä Benediktus Anianin hurskasta tahtoa silmällä pitäen, koettanut auttaa ja suojata kaikkia matkustavia ja pyhiinvaeltajia, sekä myöskin kaikkia hätääntyneitä sieluja, niin hyvin hurjistuneita luonnonvoimia kuin inhimillistä julmuutta ja jumalattoman maailman ahdistusta vastaan. Te keskeytitte minun jumaliset selitykseni, arvoisat vieraani! Minä puhuin kirkon mahtavasta vallasta, jota maailman sokeat lapset koettavat solvaista näinä jumalattomina aikoina meidän suureksi kiusaksemme. Minä teroitin meidän pyhän veljeskuntamme velvollisuuksia näiden lasten ja minun alamaisteni mieleen, niiden julmuuksien ja taivastajärisyttävien vääryyksien johdosta, joita joka päivä saamme sekä kuulla että nähdä. Olette kai tekin kuulleet miten häpeällisesti kuninkaan miehet ovat kohdelleet lainsuojattoman Jaakko kreivin miehiä Hallannissa, ja mihin mielettömiin omavaltaisuuksiin kuninkaallinen läänitysmies Jonas Friis on äskettäin ryhtynyt täällä minun apottikuntani pyhän alueen rajalla?"

"Se minkä kuulin, on melkein uskomatonta, hurskas isä!" vastasi ritari Brock. "Vapauden ja itsevaltiuden ystävät kertovat kuitenkin asian aivan toisessa valossa. — Huhu lienee myöskin osaksi liioitellut läänitysmiehen omavaltaista käytöstä."

"Minun vieraani tässä voi todistaa sen", vastasi apotti. "Läänitysmiehen laittoman raakamaisuuden onneton uhri oli hänen hyvä ystävänsä ja toverinsa."

"Se on niin totta kuin minä tässä istun", alkoi munkinpuvussa oleva sotaisa herra puhua, nousten seisomaan. Hänen puhetapansa oli norjalaista ja tukan luisuessa silmänräpäykseksi hänen otsaltaan, huomattiin hurjasti leimuavien silmien yläpuolella harjasmaiset, melkein yhteen ulottuvat tuuheat kulmakarvat, sekä niiden yläpuolella suuri, punainen arpi. "Niin käsitellään nykyään lakia ja oikeutta Tanskassa", jatkoi hän. "Minä saavuin tänne luottaen rauhaan ja Hindsgavelin sovintoon, mutta senjälkeen kun vapauden ystävät julistettiin lainsuojattomiksi ei täällä enää tunneta lakia eikä oikeutta. Minun ystäväni oli pelastanut minun henkeni ja vapauttanut minut vankeudesta; hän oli samoin kuin minä Norjan kuninkaan palveluksessa. Kolme päivää sitten keskellä kirkkainta päivää, otti Jonas Friis itse hänet vangiksi minun rinnaltani ja laahasi hänet taloonsa. Minä pääsin pakenemaan apottikunnan rauhoitetulle alueelle. Mutta kun minä eilen hurskaan apotin miehien avulla aijoin vapauttaa ystäväni, löysimme me hänet hirtettynä Jonas Friisin lukittuun linnanporttiin."

"Aivan niin! Mitä hurjempia he ovat, sitä lähempänä on heidän loppunsa", huudahti ritari Brock voimakkaalla sankariäänellään ja kolahutti suuren miekkansa lattian liuskakiveä vasten. "Se herra, jolla on noin kiivaat palvelijat, ei pysy kauvan vallassa. Tämä väkivallanteko sytyttää — —"

"Me emme täällä välitä maailman hälinästä ja melusta", keskeytti apotti hänet äkkiä, ja annettuaan hänelle salaa varoittavan viittauksen, hän loi ankaran katseen tarkasti kuunteleviin, hämmästyneisiin munkkeihin, jotka istuivat nöyrinä, päät kumarassa, ja näyttivät enemmän pelkäävän kuin rakastavan mahtavaa päällysmiestään. "Maailmalliset asiat ovat minulle ja minun alamaisilleni vain hengellisten välikappaleina", jatkoi pappi hurskaan hartaana "ja minä sallin niistä puhuttavan vain silloin kun voimme saada niistä opetuksia pyhän Benediktuksen ja Anianin hurskaan tahdon ja käskyn mukaan. Nyt minä kiellän täällä enää puhumasta näistä asioista. Virkistäkää itseänne, minun arvoisat vieraani! Rukoile hiljainen rukous, veli vuoteenvalmistaja, ja huolehdi vieraista! Rukoilkaa hiljaisuudessa ja menkää levolle, lapset! Kukin veli menköön ilta-askareilleen! Tuntemattomat vieraani!" lisäsi hän. "Elkää uskoko näiden täällä näkemienne maallikkoveljien toimittavan yksin ne ruumiilliset työt, jotka ovat meidän kaikkien tehtävät: vain vahvistaakseni ruumista täyttämään meidän veljeskuntamme ankaria velvollisuuksia annan minä, niinkuin näette, joskus erikoisia vapautuksia vaivaisen ruumiimme halutessa liharuokia."

Veljeskunnan jäsenet ja munkkipukuiset pojat liittivät nyt kätensä yhteen ja mumisivat rukouksen. Kun he kaikki syvään ja nöyrästi kumartaen olivat suudelleet apotin kättä, joka sitä varten oli ojennettu tuolinkaiteelle, poistuivat he ääneti huoneesta. Itse hän jäi istumaan korkeaan nojatuoliinsa ja tarkasti vieraitaan tutkivin katsein. "Te olette tervetulleet, ritari Niilo Brock ja Juhana Pape!" sanoi hän nyt tuttavallisella äänellä, vilkaisten sivulleen herra Palleen. "Tätä herraa minä en tunne. Mutta toivottavasti te ette ole tuoneet mukananne muita kuin teidän uskotuimpia ystäviänne."

"Hänen ylhäisyytensä junkkari Kristofferin kamaripalvelija, ritari Palle, saattaa meidät Vordingborgiin herransa käskystä", sanoi ritari Brock nopeasti, "mutta me emme voi kehua tuntevamme häntä tarkemmin."

"Vai niin! Olkaa tervetullut, ritari Palle!" lausui apotti ylpeän kohteliaasti, ja hänellä oli jälleen entinen mahtava prelatinilmeensä —. "Teidän herranne, hänen ylhäisyytensä junkkari Kristoffer, kuuluu nyt katkerasti katuvan meidän oppineelle ja hurskaalle arkkipiispallemme osoittamaansa kovuutta, haluten rauhaa ja sovintoa pyhän kirkon kanssa. Kaikista erehdyksistään huolimatta näyttää hänellä kuitenkin olevan taipuisampi luonne kuin hänen veljellään, ja se voi olla hänelle vielä hyväksi. Sillä Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armonsa."

"Niin, minun herra junkkarini on varmasti muuttanut mielensä, hurskas isä!" vastasi Palle, ja pisti suuren lihapalasen suuhunsa, ollen siten estetty jatkamasta puhettaan.

"Hyvän herra Pallen ruumiinrakennus on enimmäkseen virkistyksen ja levon tarpeessa", vastasi ritari Brock huomattavalla painolla. "Hänen selitystensä mukaan vallitsee nyt junkkarin ja hänen veljensä välillä mitä parhain sovinto."

"Vai niin, hm — no niin! Sehän on hurskasta, että veljet sopivat, kun se vain tapahtuu sydämenpohjasta", keskeytti prelati hänen puheensa. Senjälkeen puhuttiin vain vähän ja aivan mitättömistä asioista. Ritari Pallen ruokahalu näytti huomattavasti vähentyneen huomatessaan keskustelun käyvän varovaiseksi ja nähdessään munkinkauhtanaan pukeutuneen pakolaisen, joka oli jäänyt istumaan pöydän vähemmän valaistuun päähän, tuijottavan terävästi ja taukoamatta häneen. Kun ei kukaan enää syönyt eikä juonut, liitti apotti yhteen kätensä ja mumisi latinalaisen rukouksen. Sitten hän soitti pienellä hopeakellolla, ja isä taloudenhoitaja astui sisään.

"Tämä herra haluaa heti päästä levolle", sanoi apotti viitaten Palleen. "Ehkä te haluatte olla hänen conturbenaliksenaan [conturbenalis = makuutoveri] tuolla ylhäällä." Näin sanoen hän viittasi ritari Papaelle, ja tämä harvapuheinen herra seurasi heti Pallea ja hovimestaria luostaripihan poikki syrjempänä olevaan vierastaloon. Niin pian kun apotti oli jäänyt yksin ritari Brockin ja valepukuisen luostarivieraan kanssa, antoi hän heille salaisen viittauksen ja nousi. Hän otti lampun käteensä ja avasi seinässä olevan salaoven, josta tultiin pitkään, holvattuun munkkikäytävään. Itse hän astui edeltä, ja he seurasivat häntä ääneti munkkikäytävän läpi ja kiertoportaita luostarikirjastoon ja prelatin salakammioon; hän avasi itse kaikki ovet ja lukitsi jokaisen tarkasti jälestään.

Herra Pallen mukavuudenhalu sekä hänen uteliaisuutensa ja salainen pelkonsa näyttivät joutuneen keskenään ristiriitaan. "Kenenkä luulette tuon teräväsilmäisen pakolaisen olleen, ritari Papae?" kysyi Palle vaiteliaalta huonetoveriltaan heti kun isä taloudenhoitaja oli jättänyt heidät kahdenkesken heidän makuuhuoneeseensa.

"Se on minulle yhdentekevää", vastasi ritari nyreästi ja alkoi riisuutua.

"Hän oli varmasti joku lainsuojattomista", jatkoi Palle levottomana. "Ei ole hyvä asia istua samassa pöydässä ja nukkua saman katon alla senlaisen miehen kanssa: se voisi herättää epäilyksiä."

"Minä annan teille hyvän neuvon, herra Palle!" vastasi nyrpeä ritari. "Ottakaa te hevosenne luostarintallista ja ratsastakaa täältä tiehenne, välittämättä yöstä ja rajuilmasta! Meidänkin seuramme voi teistä olla arveluttava. Teidänkaltaisenne miehen, jolle oma rauha ja turvallisuus ovat kaikkein rakkaimmat, ei pitäisi koskaan ruveta herrapalvelukseen näinä tukalina aikoina. Luulen huomanneeni teidän kelpaavan yhtävähän junkkarin kuin kuninkaan palvelukseen. Kaikkein vähiten te kelpaatte olemaan oma herranne niinkuin minä ja muut vapaat miehet."

"Pahuus vieköön! Mitä ajattelettekaan minusta, herra Papae?" sanoi Palle suuttuneena ja ylvästellen. "Luuletteko minun aristelevan omaa nahkaani? Tahtoisinpa nähdä sen, joka olisi useamman kerran pannut henkensä alttiiksi herrainpalveluksessa, kuin minä, ja joka kuitenkin vapaana miehenä uskaltaa olla välittämättä tämän maailman herroista ja tyranneista. Minun herra junkkarini vastatkoon itse puuhistaan, — ne eivät kuulu minuun. Hänen päänsä on myöskin liian korkealla joutuakseen vaaraan. Kiristettäessä joutuvat vain pienemmät ansaan. Koska hän kutsuu teitä ja ritari Brockea ystävikseen, ja lähettää teille terveisiä ja kohteliaan kutsun luokseen, niin en suinkaan minä silloin hänen palvelijanaan ole vaarassa seurustellessani teidän kanssanne. Mutta lainsuojaton — ajatelkaa toki! Ehkäpä lisäksi joku kuninkaanmurhaajista, saamme vielä kalliisti maksaa, jos olemme sellaisen kanssa istuneet samassa pöydässä."

"Te olette hyvin tukalassa asemassa, herra Palle!" sanoi ylpeä Papae, ylönkatseellisesti hymyillen. "Kuninkaan luona ette enää kuulu olevan hyvissä kirjoissa, ja vaikka nyt olettekin junkkarin suosiossa, voi sekin pian saada surullisen lopun. Jos hän saa tiedon siitä, miten te säilytätte hänen salakirjeittensä sinetin" — —

"Se on häpeällisin valhe; minä kiellän sen varmasti", vastasi Palle sävähtäen hehkuvan punaiseksi. "Mutta Jumalan ja pyhän neitsyen nimessä, paras herra Papae! Elkää saattako minua onnettomuuteen puheillanne. Pyytäkää myöskin ritari Brockin vaikenemaan! Totta puhuen: minä olen viaton kuin lammas tai vastasyntynyt lapsi: Eihän minulla ole vähintäkään tietoa teidän ja junkkarin välisistä asioista — eihän kirjeessäkään ollut siitä mitään. Senhän te sanoitte itsekin. Mitenkä minä muuten olisin sen tiennyt?" lisäsi hän nopeasti. "Mutta olkoon miten tahansa", jatkoi hän, "niin kuitenkin minä pyydän teidän ajattelemaan, että kuningas on mahtava mies, jonka kanssa ei ole leikkiminen silloin kun hän suuttuu. Neuvoisinpa, näin meidän kesken, teidän olemaan varovaisen myöskin minun herra junkkarini kanssa. Meidän aikoinamme ei kannata liian lujasti luottaa mahtaviin; täytyy, häpeä sanoa, tietää totella herrainkäskyä ja kuitenkin käyttää omaa järkeä, näettekös. Suoraan puhuen, herra Papae, senjälkeen kun Kallundborgin linnanpäällikön kaula katkaistiin, näen minä usein levottomia unia."

"Nyt, hyvää yötä, rakas herra Palle!" sanoi ritari Papae ja taputti häntä säälivästi olkapäälle. "Enpä paljostakaan haluaisi olla teidän asemassanne. Taitaapa olla raskasta urhealle, viattomalle onnenritarille, joka rehellisesti pyrkii palvelemaan mahtavia, voidakseen lihavana ja paksuna paneutua levolle hautaansa — taitaapa olla raskasta tällaiselle uskaliaalle miehelle, kun hän ei löydä pohjaa herransa sielusta yhtä vähän kuin omasta vatsastaan." Tämän jälkeen ritari Papae poistui makuuhuoneeseensa ja lukitsi ovensa ivallisesti nauraen.

"Taas typerä juoni!" mutisi Palle lyöden paksuun otsaansa. Hän heittäytyi tuoliin ja haukotteli. Hänen ruumiinsa ja sielunsa näyttivät taistelevan: hän tunsi olevansa levon tarpeessa, mutta ei saanut rauhaa. Hän heittäytyi pari kertaa vaatepäällä vuoteelleen, mutta nousi taas puhkuen ja ähkyen siitä. Kaikkialla luostarissa vallitsi nyt täydellinen hiljaisuus; kuului vain myrskyn vinkunaa uuninpiipuissa ja korkeissa päädyissä. Vähän aikaa arveltuaan kietoutui Palle vaippaansa ja hiipi hiljaa ulos ovesta. Vierastalon porstuan ovi oli auki, ja hän astui luostarinpihalle. Hän katseli ympärilleen joka taholle. Oli pimeä; ei ainoastakaan noista kahdestatoista munkkikammiosta näkynyt valoa, mutta päärakennuksen toisesta kerroksesta loisti yksinäinen lampunvalo huojuvien lehmuksenoksien välitse. Valo näkyi huoneesta, jonka isä keittiömestari oli selittänyt olevan apotin salakammion. Sen edustalla oli suuri lehmus, jonka lehdet eivät vielä olleet puhjenneet. Herra Palle hiipi sen juurelle ja koetti kiivetä ylös pitkin sen paksua runkoa. Hänen paksulle ruumiilleen oli se hyvin vaivaloista; lopulta onnistui hänen kuitenkin suurilla ponnistuksilla kiivetä siksi ylös puuhun, että hän voi nähdä huoneeseen valaistujen ruutujen kautta. Siellä sisällä näyttivät apotti ja ritari Brock olevan omituisessa toimessa. Kookas ritari seisoi heidän edessään, yllään vanhat ritarivarustukset. Apotti oli täydessä juhlapuvussa; hän asetti kypärän, jota hän näytti siunaavan sotilaan päähän. Ritari Brock näytti voitelevan jollakin voiteella haarniskoidun miehen kulmakarvoja ja viiksiä. Palle kuunteli turhaan, hän ei voinut myrskyn tohinalta kuulla sanaakaan sieltä. Mutta nyt hän näki apotin avaavan kaapin ja ottavan sieltä esille suuren hopeahelaisen kirjan, joka näytti raamatulta. Sekä ritari Brock että panssaroitu soturi asettivat kätensä kirjalle ja polvistuivat. He jäivät tähän asentoon siksi aikaa kun apotti haki hopeaisen kirkkopikarin kaapista ja toimitti samat juhlamenot kuin kirkon hiljaisessa messussa. Hän otti hopeaisen viinikannun ja täytti pikarin, teki ristinmerkin sen yli ja joi itse. Hän avasi hopeisen rasian, teki samoin ristinmerkin sen yli ja näytti ojentavan kumpaisellekin ritarille ehtoollisleivän.

"Herra siunaa, hän valmistaa heitä kuolemaan!" kuiskasi Palle. "Mitä ihmettä tämä nyt merkinnee?"

Nyt peräytyi apotti ja näytti puhuvan heille pontevasti ja innokkaasti. Viimeinkin nousivat molemmat polvistuneet ritarit ja suutelivat apotin kättä, ja nyt kuuli pelästynyt urkkija ritari Brockin voimakkaan äänen. Tämä löi panssaroitua ritaria olkapäähän ja sanoi kovalla äänellä: "Kas niin! Kaikkien pyhimysten nimessä, onko teillä nyt kylliksi rohkeutta, Kagge? Nyt ei paholainenkaan voisi tuntea teitä tai kärventää hiustakaan vihitystä päästänne?"

Kuullessaan nimen Kagge, pelästyi Palle niin että kadotti tasapainon. Se oksa, jolle hän oli asettanut jalkansa, katkesi, ja hänen täytyi luisua alas lehmuksen runkoa pitkin voimatta suojella käsiensä nahkaa, tai kallista pukuansa, mihin repeytyi suuria reikiä. Hän putosi maahan ja hiipi tuskasta ja pelosta tupertuneena tässä surkeassa tilassa makuuhuoneeseensa.

Apotti Johannes ei näyttäytynyt enää seuraavana aamuna vierailleen. Kun ritari Brock ja herra Papae aamumessun aikana ratsastivat metsäluostarista, seurassaan uninen ja surkean näköinen herra Palle, oli heidän seuransa lisänä outo herra. Tämä ratsasti apotin suurella, lihavalla hevosella, ja hänellä oli yllään vanhanaikuiset ritarivarustukset. Suuri kypärä peitti hänen niskansa ja otsansa, ja se oli lukittu hopeaketjuilla hänen leukansa alle. Hänen yhteenkasvaneet kulmakarvansa ja viiksensä olivat pikimustat; hänen panssariinsa oli kiinnitetty hopeaketju jonkin ritarilupauksen merkiksi. Ritari Palle uskalsi tuskin katsoa häneen; hänen oli mahdoton noissa pukimissa tuntea metsäluostarin pakolaista. Mutta hän oli kuitenkin vakuutettu siitä, että tämä oli sama henkilö, ja hän tiesi nyt hänen olevan lainsuojattoman kuninkaanmurhaajan Åke Kaggen. Ajatellessaan mihin vaaralliseen seuraan hän oli joutunut, tunsi Palle jo melkein nuoran kaulassaan. Uusi, salaperäinen matkatoveri ratsasti ääneti molempien mahtavien ystäviensä välissä. Hänen katseensa oli levoton, hän vilkuili alussa usein taakseen ja joka puolelle, ikäänkuin peläten takaa-ajajia. Mutta pian hän nyökäytti tyyntyneenä totisille seuralaisilleen ja vaipui taas syviin ajatuksiin, kunnes äkkiä hurja, hillitty nauru keskeytti hänen synkät mietteensä.

"Minä tapasin hyvän ystävän ja sukulaiseni tuolla metsäluostarissa", sanoi herra Brock välinpitämättömällä äänellä Pallelle. "Hän on hauska mies, kuten huomaatte: hän nauraa omille ajatuksilleen, silloin kun hänen seurastaan puuttuu iloisuus ja hauskat leikkipuheet. Hänellä on lemmitty Vordingborgissa, jonka hän aikoo yllättää; mutta senvuoksi hän haluaa olla tuntematon, ja te osannette vaieta, ellette halua sopimattomalla sanalla itse joutua vaaraan?"

"Olkaa rauhassa", vastasi Palle. "Vaiteliaisuus on avu, jonka pakko opettaa jokaiselle viisaalle miehelle meidän aikanamme. Ja helppohan minun on vaieta, kun minä en edes tiedä teidän arvoisan ystävänne ja sukulaisenne nimeä."

"Sen minä voin uskoa teille: hänen nimensä on Juhana Limbek, mutta hän kutsuu itseään Åke Mustaparraksi, joka lähti pyhiinvaellusretkelle pyhälle maalle", jatkoi ritari Brock hiljaa. "Mutta pitäkää se salaisuutena! Minun serkkuni ei kärsi itseään pilkattavan, nähkääs, ja jos te häiritsette hänen rakkausseikkailuaan turhilla puheilla niin varokaa silloin hänen miekkaansa. Hän on taitavampi miekkailija kuin paholainen itse, sen minä voin vakuuttaa teille. Hän on rakkausasioittensa vuoksi taittanut monen uljaan ritarin niskan."

"Tuskinpa hän minusta saa kilpakosijaa", vastasi Palle, "vaikka minun sanotaankin olevan kauniimman sukupuolen suosikin."

"Niin sanokaa se vielä toisen kerran", ivaili ritari Brock nauraen. "Kuka ei tuntisi tuota kaunista laulua herra Pallen kosimaretkestä neiti Gunillan ajopojan luo."

"Paholainen vieköön kaikki hienot neidit ja kosimaretket!" vastasi Palle suuttuneena. "Oletteko tekin kuullut sen valheellisen pilkkalaulun? Tuo ovela neitonen ei nyt enää taida päästä kujeilemaan rehellisen miehen kanssa, jos on totta, että Stig-marskin karanneet tytöt istuvat elinkautisessa vankeudessa Vordingborgissa."

Panssaroitu matkatoveri tuli nämä sanat kuultuaan hyvin tarkkaavaiseksi ja mittaili herra Pallea ivallisin, suuttunein katsein.

"Katsokaappas nyt", kuiskasi ritari Brock, "minun rakastunut serkkuni ei voi edes kuulla puhuttavan neidoista tai kilpakosijoista, sillä heti hänen verensä joutuu kuohuksiin. Olkaa varuillanne, herra Palle, ja elkää vain sekaantuko hänen asioihinsa!" Näin sanottuaan hän kääntyi pois hämmästyneestä kamaripalvelijasta ja liittyi molempiin toisiin matkatovereihinsa, joilla yhtä vähän kuin hänellä oli halua puhelemiseen. Melkein sanaakaan vaihtamatta, jatkettiin matkaa synkissä mietteissä Vordingborgiin.