YHDEKSÄS LUKU.

Drotsin lähestyessä ratsumiehineen Issevuonoa, jonka rannalla Holbekin linna oli, alkoi jo olla puolenyön aika. Oli tyven pakkasyö. Lumi kimalteli tähtikirkkaassa talviyössä. Melkein kaikki tien vieressä olevat suot ja lammikot olivat jäätyneet, mutta vuono oli vielä sulana. Holbek muistutti enemmän rauniokasaa kuin kaupunkia, sillä talojen asemasta näkyi vain siellä täällä muureja ja yksinäisiä savupiippuja autioilla talonpaikoilla. Viisi vuotta sitten oli norjalainen laivasto, taistellessaan Stig-marskin ja lainsuojattomien puolueen edestä, ryöstänyt ja melkein kokonaan polttanut kaupungin. Muutamia pienempiä rakennuksia vain oli senjälkeen rakennettu. Kirkko sekä suuri harmaaveljesten luostari olivat säilyneet vahingoittumattomina, samoin linna, jonka junkkari Kristoffer oli hiljattain huolellisesti korjauttanut, ja jonka hän nyt, kuninkaan kielloista välittämättä, aikoi varustaa yhtä lujaksi kuin Kallundborgin.

Åken rinnalla ratsasti vanhempi ritaripäällikkö, herra Riboltin veli, hiljainen, vakava herra, jolle drotsi heidän ratsastaessaan oli selittänyt matkan tarkoituksen. Kylän lähelle tultua pysähdyttiin ja annettiin hevosten hengähtää ja kukin ratsumies sai vastaanottaa ohjeen tehtävästään. Sitten ratsastettiin hitaasti ja ilman melua kaupungin lumipeitteisiä katuja luostarin ohi, missä kaikki makasivat syvimmässä unessa. Linnassa näyttivät myöskin lepäävän mitä täydellisimmässä turvassa. Linnan muureilla olevat vartijatkin näyttivät nukahtaneen. Tutkittiin tarkasti linnaa joka puolelta. Koko päärakennuksesta ei näkynyt ainoatakaan valoa, vain vuononpuoleisen ritarisalin ikkunasta tuikki yksinäinen tuli, ja linnan takana olevan laivasillan luona oli punapurjeinen vene, jota valaisi sarvilyhdyn heikko valo. Laivasillalla asteli edestakaisin ketunnahkaturkkiin puettu pyylevä ritarismies, näyttäen siellä odottavan jotakin. Hän haukotteli usein ja hieroskeli käsiään katsellessaan kärsimättömänä ikkunaan, mistä yksinäinen valo tuikki. Roistonnäköinen, ruma, yksisilmäinen mies istui nuokkuen sillankaiteella.

"Jos nukkuessasi putoat vuonoon, Kyste, niin säästyypä silloin nuoranpunojalle hamppuköyden pätkä", sanoi paksu ritari ja nauroi omalle sukkeluudelleen.

"Vai luuletteko te, herra Palle, niin varmasti minun köydensilmukkaan joutuvan!" murisi mies. "Teidän on helppo kiusotella, sillä te ette ole luotu hukkumaan eikä hirteen roikkumaan. Tuollainen möhömaha kelluu veden pinnalla kuin oluttynnyri, ja se, joka teidät hirttää, saa ensin tekasta teille kaulan."

"Hyvä on", vastasi Palle haukotellen, "silloinhan minulla onkin oikean valtiomiehen vartalo. Sellainen olisi toki tarpeen sinulle ja sinun kaltaisillesi rohkeille herroille. Mitä helvettiä ne niin kauan viipyvät! Kylläpä ne pahukset siellä viivyttelevät ja neuvottelevat pitkään."

"Mutta taitaapa siinä ollakin tärkeät asiat esillä, herra Palle", mutisi mies, ja löi käsivarsillaan rintoihinsa pysyäkseen lämpimänä. "Kunpa minulla edes olisi kannu saksalaista olutta, niin pysyisivät silmäni auki."

"Jos voit pitää yhden silmäsi auki, on sekin kunniallista, koska sinulla ei toista ole", ivaili ritari. "Mitä ihmettä junkkari nyt ajattelee?" jatkoi hän. "Siellä hän istuu lämpimässä salakamarissaan tärkeistä asioista neuvotellen, ja jättää minut tänne pakkaseen ja kylmään — minut, joka olen hänen oikea kätensä ja vihitty kaikkiin hänen salaisuuksiinsa. Kuule, sanoppas minulle. Kyste, mitä merkitsee tämä salaperäinen öinen retki? Kyllä minä tunsin Niilo Brockin ja Juhana Papaen. Ne ovat niitä pahuksen miehiä, kyllä minä tiedän mitä he kilvessään kantavat. Mutta kuka oli se kolmas kyttyräselkäinen mies, jonka sinä toit tänne, hänellä oli punainen vaippa yllään?"

"Minä uskon nyt varmasti hänen olleen itse paholaisen", vastasi karkuri tehden ristinmerkin, "ainakin hän on noita. Annan vaikka hirttää itseni, ellei hän ole taitava noitatemppujen tekijä. He kutsuivat häntä viisaaksi mestari Thraudiksi. Paavi kuuluu tuominneen hänet roviolle, ja sekä kuninkaat että ruhtinaat ovat ajaneet hänet maanpakolaisuuteen. Mutta hänpä heistä vähät välittää, hän vain nauraa hohottaa tämän maailman hallituksille ja herrauksille, eikä hän välitä merellä ollessaan ei Jumalan Pojasta eikä pyhästä Neitsyestä. Jos hän on oikeassa, niin ovat kaikki kristityt narreja, eikä meidän tulisi totella ketään muuta kuin sitä omaa Herraa, joka on meissä itsessämme ja kaikessa, mutta se menee jo yli minun ymmärrykseni. Osaa hän välistä olla hurskaskin; sen minä nain kun hän hyvästiksi suuteli arkkipiispan kättä ja vastaanotti synninpäästökirjan, jonka hän kuitenkin heitti heti mereen. Hän on Niilo Brochen hyvä ystävä, ja sanotaanpa hänen osaavan tehdä kultaa."

"No, toivonpa hänen sitten opettavan meille ja junkkarille sen taidon!" sanoi Palle. "Olisipa synti jos hänet poltettaisiin niin vähäisen kerettiläisyyden vuoksi, siitä hänet kuitenkin poltetaan kerran toisessa maailmassa. Mutta sanoppas minulle, Kyste, jos sinä ja herrasi tulette Hammerhuusista, miten silloin uskallatte astua junkkarin silmien eteen? Onhan arkkipiispa manannut sekä hänet että kuninkaan paholaiselle, ja täytyypä minun sanoa junkkarin olleen hänelle paholaistakin häijymmän."

"Sen kai suuret herrat ymmärtävät paremmin", vastasi Kyste. "Minä palvelen sitä, joka parhaiten maksaa, enkä kysele sen enempää heidän asioitaan. Jos minä olisin tiennyt, ettei arkkipiispa tuonut äyrityistäkään mukanaan vaan kadotti lisäksi senkin, mitä Skånesta odotti, niin enpä, pahus vie, olisi pannut henkeäni kaupan hänen tähtensä."

"Taisittepa tehdä tukalan matkan hänen kanssaan Sjöborgista?"

"Sen voitte uskoa. Kyllä otti kovalle ennenkuin saimme hänet pelastetuksi. Meidän täytyi ensin paeta Venin suojaan, ja me olimme hengenvaarassa kaksi yötä ja kokonaisen päivän Saltholmenin luona. Purjelaivat ja kirotut kalastajaveneet ajoivat meitä takaa, mutta sumu ja arkkipiispan rukoukset taisivat auttaa meidät sillä kertaa. Kamalassa myrskyssä me purjehdimme henkemme kaupalla Kåsebergiin, ja Hammerhuusiin saapuessamme me olimme melkein nääntyneet nälästä ja kylmästä. Ja mitä siitä saimme palkaksemme? Hullu Martti Madsven sai piispankirjeen pyhiinvaellusretkelle, minä ja Ola Ark saimme kuivan siunauksen kolmella laihalla sormella, ja uuden synninpäästön kymmeneksi vuodeksi. Voihan siitäkin olla hyötyä, enkä minä hylkää jumalanlahjoja, mutta eivät senlaiset lahjat täytä vatsaa eikä kukkaroa. Mutta siitä seuraa, tietysti se", lisäsi hän, "että meidän on lupa etsiä leipämme, mistä sen löydämme ja saamme ryöstellä meidän herramme arkkipiispan vihollisia kuolinpäiväämme asti, eikä meiltä senvuoksi kiirastulessa kärvennetä hiuskarvaakaan; mutta" — —

"Malta mielesi, Kyste; onhan sekin jonkinlainen ammatti", keskeytti hänet Palle. "Mutta jos sinun uudet herrasi ovat arkkipiispan puolella, niin enpä totta totisesti saa päähäni mitä he täällä tekevät: junkkari ja arkkipiispa ovat kuin kissa ja koira."

"Niinkuin jo sanoin, sen ymmärtävät suuret herrat paremmin", vastasi karkulainen. "En minä tässä rupea selvittelemään niitä he puhuivat arkkipiispan kanssa Hammerhuusissa; mutta jos he nyt saavat mestari Grandin leppymään junkkarille ja pannan julistuksen peruutetuksi, niin eipä taitaisi prinssillä olla mitään asiaa vastaan, ja toinen palvelus on toisen ansainnut: jos junkkari joutuu riitaan kuninkaan kanssa, on hän selkänojan tarpeessa, ja jos he saavat kuninkaan pois valtaistuimelta, niin taitaa silloin junkkari kohota ja voi taas auttaa puolestaan ystäviään. Mutta se ei kuulu minuun; käyköön täällä muuten miten hyvänsä, kunhan täällä vain syttyisi aika sekamelska, että pääsisi hyvästi ansaitsemaan. Mutta mitä ääniä tuolta kuuluu? Ettekö te kuullut hevosten kavioiden kopsetta tuolta puolen linnan?"

"Sinä näet unia, Kyste? Kuka näin myöhään tulisi linnaan?" sanoi Palle ja kuunteli levottomana.

"Tuossa minun herrani tulevatkin. Tulkoon tänne nyt vaikka itse paholainen", sanoi karkuri ja kiiruhti venheeseen.

Kaksi kookasta herraa, yllään suuret, harmaat umpivaipat, astuivat punatakkisen, pienen kyttyräselkäisen miehen seurassa linnanmuurissa olevasta salaovesta, ja astuivat pienen laskusillan yli, joka johti linnan alimman vallihaudan poikki. He kiirehtivät laivasillalle, missä he ääneti nyökäyttäen tervehtivät herra Pallea ja astuivat sitten sanaakaan sanomatta venheeseen. Se työnnettiin heti rannasta ja purjeet nostettiin. Herra Palle pudisti arvelevan näköisenä päätään katsoessaan heidän jälkeensä ja samassa hän luuli kuulevansa etäistä hevoskavioiden kopsetta ja aseidenhelinää linnanportin ulkopuolelta; hän kiirehti kapean laskusillan yli, jonka vieressä hän oli vartijoinut, ja vetäsi sen ylös jälestään, jonka tehtyään hän kiirehti muurissa olevan salaoven kautta linnaan.

Linnanmuurien edustalla, vastakkaisella puolella, seisoi drotsi Åke ratsumiehineen. Hän oli antanut heidän varovasti ja yhden kerrallaan taluttaa hevoset puolivalmiin sillan yli, jota ei vielä voitu nostaa. Hyvin varustettu linnanportti oli lukittu, ja he olivat jo pari kertaa koputtaneet saamatta minkäänlaista vastausta. "Kuka siellä?" kuului vihdoinkin väsynyt ääni muurilta, portin yläpuolelta. Ääni oli linnan vartijan, joka nyt nousi, pidellen toisessa kädessään pitkää keihästä ja toisessa hälytys-torvea.

"Nukutko sinä vartiopaikallasi, mies!" huusi Åke ankaralla äänellä. "Etkö sinä näe, että täällä kuninkaan väki haluaa päästä sisään? Joudu! Anna heti avata portit! Täällä tulee uusi varusväki."

"Uusi varusväki! Emme me ole kuulleet täällä siitä mitään", murisi vartija. "Minä saanen puhaltaa torveeni niinkuin junkkari on käskenyt."

"Vähinkin ääni maksaa henkesi, mies!" uhkasi drotsi. "Siellä missä kuningas käskee, ei junkkarilla ole mitään sanomista."

"Jumala teitä siunatkoon, jos totta puhutte, ankara herra!" sanoi vartija iloisena. "Sitten ei minun tarvinne huomenna ratsastaa puuhevosella senvuoksi, että satuin nukahtamaan."

"Joudu tai me murramme auki portin."

Åken hämmästykseksi avattiin linnanportti heti ilman sen enempää vastustusta. Lukuisa ratsujoukko täytti nyt linnanpihan, ja heti asetettiin vahdit kaikille oville, ja tornien sekä muurien ympärille. Tämä tapahtui nopeasti ja ilman vähintäkään melua. Monien hevoskavioiden kapse ja kilisevien aseiden helinä oli siitä huolimatta herättänyt kaikki linnanasukkaat, jotka nyt pelästyneinä kurkistelivat ikkunoista ja luukuista, tietämättä kenen käsiin linna oli joutunut. Mutta nyt antoi drotsi kolmen torvensoittajan puhaltamalla kutsua kokoon aseensa riisuneet linnanmiehet, sekä koko linnan varusväen. Hän julisti kuninkaan nimessä linnanvoudille ja linnanväestölle, että he olivat vapaat junkkarin palveluksesta, sillä kuningas otti nyt itse linnan haltuunsa. Ne, jotka tahtoivat astua hänen palvelukseensa ja vannoa uskollisuutta, saivat jäädä; toiset saivat vapaasti poistua ja palvella junkkaria hänen muissa läänityslinnoissaan. Tämä kuulutus muutti pelon yleiseksi iloksi. "Eläköön kuningas!" kaikui suusta suuhun. Ei ainoakaan linnanvarusmiehistä kieltäytynyt isäntää vaihtamasta, ja heidän puheestaan huomasi miten vähän junkkari Kristoffer oli kyennyt voittamaan alustalaistensa suosion. Niin pian kun uudesta varusväestä kukin oli määrätty paikalleen, poistui drotsi Åke jälellä olevan miehistönsä kanssa linnaan. Nyt vasta näyttäytyi linnanherra. Hän oli lyhyenläntä, harvapuheinen mies, jonka puhe oli saksanvoittoista. Hän luovutti drotsille linnan avaimet ja oli yhtyvinään yleiseen mielialaan. Mutta saatuaan odottamattomat vieraansa majoitetuiksi, hän katosi eikä tullut enää näkyviin.

Ennen päivän koittoa istui drotsi Åke taas ratsunsa selässä, ollen matkalla Holbekin linnasta Kallundborgiin, mukanaan puolet ratsuväestään. Herra Riboltin vakava veli oli jätetty linnanpäälliköksi, ja häntä oli ankarasti kielletty avaamasta linnaa kenellekään tai jättämästä sitä takaisin junkkarille ennenkuin hän näki siitä kuninkaan sinetillä varustetun käskykirjeen.

"Herra drotsi", sanoi vanha ratsumies, heidän ratsastaessaan nukkuvan kaupungin raunioiden ja hökkelien ohitse: "Sanoittehan te itse, että me emme saisi pysäyttää ketään, joka tahtoi poistua linnasta, ja olittehan te kuolemanrangaistuksen uhalla kieltänyt kohottamasta kättä junkkaria vastaan, jos hänet tapaisimme?"

"Se oli kuninkaan käsky meille kaikille", vastasi drotsi.

"Siis minä tein kuitenkin oikein, vaikka päästin roistot ja petturit pakenemaan", jatkoi ratsumies. "Herra drotsi, seisoessani takaportin luona minä näin kolmen naamioidun herran taluttavan hevosensa tallista; he katosivat vuononpuoleisesta muuriaukosta, ja taivaan Herra yksin tietää minne he joutuivat. Minun toverini arvelivat, että meidän tulisi estää heidän pakonsa, sillä he livahtivat niin salaperäisesti pois ja olivat muutenkin omituisen näköisiä; mutta minä kielsin, ja me annoimme heidän mennä. Yksi heistä oli varmasti se lyhyt saksalainen, jonka täytyi antaa teille linnan avaimet. Toinen oli paksu mies, joka tuskin jaksoi nousta hevosensa selkään. Mutta kolmas oli kookas, äkänen herra; hän kiroili ja hosui ympärilleen joka askeleella. Voinpa melkein vannoa, että se mies oli junkkari itse. Ollessaan noin kahden sylen päässä minusta, huomasi hän meidät ja näytti vähän pelästyvän. Hän ohjasi hevosensa lantatunkion taakse, ettei joutuisi liian lähelle meitä, siltä ainakin minusta näytti; mutta samassa putosi hattu hänen niskastaan ja minä näin hänen pitkän, mustan tukkansa, jonka te kyllä tunnette; sehän on karkea kuin hevosjouhi. Ei kellään koko maassa ole niin tuuheaa, mustaa tukkaa kuin hänellä. Mutta niinkuin jo sanoin, niin me annoimme hänen mennä, emmekä liikahtaneet paikaltamme. Kylläpä kuningas itse tietää hänet kurittaa, ajattelin minä" —

"Hyvä on", keskeytti drotsi hänet — "sinä teit aivan oikein. Kuninkaan ja hänen veljensä välit eivät kuulu meihin, ja vielä vähemmin onko prinssin tukka kaunis tai ruma." Sitten hän kannusti hevosensa ja matkaa jatkettiin täyttä nelistä kertaakaan pysähtymättä.

* * * * *

Ennenkuin drotsi Åke ratsumiehineen ehti Kallundborgiin, lähestyi kuningas kaupunkia, mukanaan suurin osa ritaristoa ja lukuisampi joukko ratsuväkeä ja jalkasotilaita kuin tavallisesti oli hänen mukanaan silloin kun hän aikoi vierailla läänitysmiestensä luona tai jossakin linnoistaan. Oli päivällisaika. Hevoset vaahtosivat ankarasta ratsastuksesta. Pysähdyttiin pyhän Yrjänän hospitaalin luo, korkealle Myllymäelle kaupungin ulkopuolella.

Huhu kuninkaan tulosta oli jo ehtinyt sinne häntä ennen. Tavallisuuden mukaan se oli herättänyt suurta pelkoa koko seudulla, ja erittäinkin Kallundborgin asukkaat olivat kovassa jännityksessä, sillä heidän kiintymyksensä kuninkaaseen, sekä pelkonsa hänen vihastaan, asetti heidät vielä epäilyttävämpään asemaan heidän ankaraan herraansa, junkkari Kristofferiin, ja hänen sotaisaan linnanpäällikköönsä. Jo kauan aikaa oli liikkunut mitä erilaisimpia huhuja kuninkaan ja hänen veljensä välisistä riitaisuuksista; mutta kukaan ei ollut niistä oikein selvillä. Ollen Samsön, Holbekin ja Kallundborgin herra, missä prinssi Kristofferilla läänitysherrana oli hallussaan sekä sotaväki että varustukset, hallitsi hän täällä melkein kuninkaallisella itsevaltiudella. Viime aikoina oli hänet usein nähty Kallundborgissa, missä hän oli koonnut linnaan tavallista lukuisemman varusväen, sekä porvarien kauhistukseksi laitattanut kaupungin ja maanpuoleiset vallitukset puolustuskuntoon, niinkuin joka päivä voitaisiin odottaa vaarallista porvarissotaa. Pari viikkoa sitten oli linnassa kieltäydytty vastaanottamasta marski Olavinpoikaa, joka, mukanaan pienempi seurue sotilaita, oli pyytänyt tulla kuninkaan nimessä päästetyksi sisään. Tällaisella niskoittelulla kuninkaallista lähettilästä vastaan pelättiin nyt olevan mitä vakavimmat seuraukset. Itse liikkui prinssi edestakaisin öin ja päivin Kallundborgista, väliin ratsain mukanaan suuri, asestettu seurue, väliin taas meritse asestetuilla laivoilla, jotka alituiseen kulkivat Samsön ja Kallundborgin väliä, tuoden sekä sotaväkeä että elatustarpeita linnoitukseen. Silloin kun huhu kuninkaan tulosta saattoi koko kaupungin liikkeelle, ei kukaan tiennyt oliko prinssi Kristoffer itse linnassa. Mutta suurella pelolla nähtiin että nostosilta vedettiin pois, ja linnassa ryhdyttiin mitä ankarimpiin puolustusvarustuksiin.

Suuren seurueensa etunenässä pysähtyi kuningas Myllymäelle ja antaessaan valkoisen ratsunsa levähtää hän tarkasteli kaupunkia ja linnaa. Hänen oikealla puolellaan ratsasti hänen ruhtinaallinen vieraansa, nuori Brandenburgin rajakreivi Valdemar, joka oli siirtänyt kotimatkansa ja seurannut kuningasta tälle retkelle saadakseen sanoa hyvästit hyvälle ystävälleen, junkkari Kristofferille, ja jos mahdollista väistääkseen häntä uhkaavan rajuilman. Kuninkaan vasemmalla puolen nähtiin hänen reipas sotapäällikkönsä, Meklenburgin kreivi Henrik, joka nyt, lähinnä drotsi Åkea, oli kuninkaan uskotuin ystävä. Ratsumiehet juottivat hevosiaan pyhän Ristin kappelin luona olevasta lammesta. Kaikki pyhän Yrjänän hospitaalin vaivaiset tulivat ulos kuningasta katsomaan, ja lukuisat pyhän Yrjänän veljekset tai puolihengelliset sairaanhoitajat toivat kilvan kuninkaalle ja hänen seurueelleen virvokkeita. Suuri, utelias joukko pysytteli kuitenkin kunnioitettavan matkan päässä kuninkaasta ja molemmista vieraista herroista.

"Saatte nähdä, että kaikki on vain väärinkäsitystä, teidän armonne!" sanoi nuori rajakreivi kevytmielisellä ja välinpitämättömällä äänellä, hypähtäessään ratsunsa selästä ja järjestellessään komeaa pukuaan. "Ainakin siihen on syynä veljenne jonkinlainen väärä kunniantunto tai pikemminkin hänen täällä olevan päällikkönsä, sekä teidän urhea marski Olavinpoika; sillä kunnon miehellä on aivan omituinen lahja loukata kaikkia ihmisiä, aavistamatta siitä itse vähääkään. Sen olette toki itsekin huomannut. Sellaista väkeä voi käyttää vain ystäviä ja vihollisia narraillakseen. Minä olen kernaasti sukulaisten ja hyvien ystävien kesken välittäjänä", jatkoi hän iloisesti. "Jokaisen riidan jälkeen juodaan aina hyvät sovittajaiset, ja silloin juhlitaan iloisesti. Minä tunnen junkkarin viinikellarin tuolla linnassa, se on parempi kuin minkään priorin. Jos hän ei tahtonut avata sitä teidän ärtyiselle marskillenne, niin hän on luultavasti tahtonut säästää sen rakkaimmille vieraille."

"Jumala suokoon, että olisimme tulleet tänne ystävälliseen juhlaan, herra markkreivi", vastasi kuningas vakavana hiljaisella äänellä ja hän koetti peittää syvää liikutusta katsellessaan kaunista talvimaisemaa, joka levisi hänen eteensä. Aurinko kirkasti vuonon ja kaupungin. Linnan muurit ja tornit kohosivat ylpeinä harmaaveljesten luostarin kiiltävän kuparikaton takaa. Vanhasta Frue-Kirkestä viittasivat Esbern Snaren viisi göthiläistä kirkontornia uljaina taivasta kohti, ja uloinna vuonon rannalta kohosi pyöreä meritorni. "Jos minun veljeni voi puolustautua", jatkoi kuningas, "niin hän ei pelkää tavata minua, vaan tulee velvollisuutensa mukaan minua vastaan."

"Mutta hän ei varmaankaan tiedä odottaa teitä. Ehkä hän on metsästysretkillä, tai matkustelee tiluksillaan", sanoi rajakreivi. "Jalolla junkkarilla on kuuma veri. Minä olen aina valittanut, että hänen kiihkeällä toiminnanhalullaan ei ole määrättyä päämäärää, jonkavuoksi se usein häiritsee hänen ruhtinaallisen mielensä tasapainon, saattaen hänen läheisimmät ystävänsä ja sukulaisensa ymmärtämään hänet väärin."

"Jos näen oikein, herra kuningas!" sanoi kreivi Henrik varjostaen kädellään silmiään auringonpaisteelta, "niin tulee tuolta kaupungista joukko ihmisiä meitä vastaan. Ne ovat varmaankin porvarit, jotka tahtovat osoittaa teille rakkauttaan ja uskollisuuttaan."

"Hm! He olivat myöskin ynseitä marskille", sanoi kuningas. "Minulle on kansa uskollinen. Minä tiedän, että vaikka minä kulkisin spitalisena maan läpi, ei ainoakaan talonpoika eikä porvari sulkisi minulta oveaan. Monen silmissä minä olen pannan julistuksen jälkeen melkein spitalitautinen", lisäsi hän, "kuitenkin saan kaikkialla osakseni rakkautta. Minun veljeni vain kääntää minulle selkänsä ja kieltäytyy minua tottelemasta tänä ahdistuksen aikana."

"Korkea-arvoisa junkkari ei voi olla täällä", alkoi taas rajakreivi puhua — "muuten hän kiirehtisi teitä vastaan pyytämään anteeksi päällikkönsä ajattelemattomuuden ja saattamaan meidät herkulliseen juhlapöytään. Linnan varustukset hän on pannut erinomaiseen kuntoon", jatkoi hän, "siitä minä teidän sijassanne oksin hänelle kiitollinen, herra kuningas! Kallundborg on tärkeä linnoitus sota-aikana ja hyvä satama teidän laivastollenne."

"Juuri senvuoksi ei ainoakaan läänitysmies ole oikeutettu lukitsemaan linnaa maan lailliselta hallitsijalta tai hänen sotapäälliköltään", vastasi kuningas. "Minä pidän arvossa teidän pyrkimystänne koettaa puhdistaa minun harhaanjohdettua veljeäni, herra rajakreivi!" lisäsi hän hetken vaiti oltuaan. "Mutta olkaa vakuutettu siitä, että jos veljeni voi puhdistautua, jos hän voi antaa minulle ruhtinaallisen sanansa siitä, ettei hänellä ole minkäänlaista osaa tässä niskoittelussa, niin ei hän tarvitse minkäänlaista vierasta puolustajaa siellä, missä veli on hänen herransa ja tuomarinsa."

Rajakreivi kumarsi kohteliaasti ja vaikeni, ja pyyhkäistessään kädellään kasvojaan hän näytti salaavan loukkaantuneen ilmeen.

"Haluaako teidän armonne puhua porvarien kanssa?" kysyi nyt kreivi Henrik. "He näyttävät pelolla odottavan teidän suostumustanne saada lähestyä teitä."

"Se on ymmärrettävää, herra kreivi. Antakaa heidän tulla tänne!"

Kreivi Henrik ratsasti nyt epäröivää porvarijoukkoa vastaan ja palasi pian takaisin kuninkaan luo, mukanaan kaupunginvouti ja kaksitoista kylän vanhinta, jotka porvarillisissa juhlapuvuissa ja paljain päin astuivat kuninkaan eteen ja kumarsivat syvään. Useampaan kertaan kumarrettuaan alkoi kaupunginvouti pelokkaasti ja arastellen puhua: "Korkea-arvoisin herra ja kuningas! — Teidän armonne korkea läsnäolo — meidän halvan kaupunkimme ilo nähdä teidän korkeastikuninkaallinen armonne" — —

"Ei näy olevan kovinkaan suuri", — keskeytti kuningas hänet. "Puhukaa minulle vain aivan suoraan, kaupunginvouti, ilman minkäänlaisia verukkeita. Te pelkäätte minun korkeastikuninkaallisella armollani olevan tällä kertaa määränsä, ja että minä vaadin teidät ankaraan edesvastuuseen siitä kohtelusta, jonka minun marskini sai osakseen täällä —"

"Teidän korkeasyntyinen veljenne, meidän ankara herra junkkari, on käskenyt linnanpäällikön —" änkytti kaupunginvouti.

"Täällä ei puhuta, nyt siitä mitä hän on käskenyt palvelijansa tekemään tai olemaan tekemättä", keskeytti kuningas hänet. "Siitä niskoittelusta saa hän itse tai hänen linnanpäällikkönsä vastata minulle. Mutta kuka on käskenyt teidän kieltäytyä tottelemasta minun käskyläistäni?"

"Linnanpäällikkö, herra junkkarin ja teidän omassa nimessänne armollinen kuningas", vastasi linnanvouti. "Mutta kun marski näytti meille valtakirjansa ja käski meidän tekemään aivan päinvastoin, emme me voineet pitää heidän käskyään todenmukaisena, emmekä myöskään sitä totelleet. Lyhyen mietintöajan jälkeen sai marski ja hänen väkensä, myöskin kaiken mitä hän vaati, vaikka me saimme sen kalliisti maksaa —"

"Mitä!" huudahti kuningas kiivaasti. "Rangaistiinko teitä senvuoksi, että tottelitte minun käskyjäni?"

"Me emme valita, teidän armonne, emmekä tahdo soimata teidän omaa korkeaa sukuanne ja sitä herrautta jonka olette meille antanut. Se vääryys, millä meitä on kohdeltu, on vain vähäinen meidän surumme ja häpeämme rinnalla, jos olemme joutuneet jalon herramme ja kuninkaamme epäsuosioon."

"Te olette saaneet kärsiä vääryyttä minulle osoittamanne uskollisuuden vuoksi, mitenkä minä voisin senvuoksi olla teille vihainen, kunnon porvarit!" sanoi kuningas liikutettuna. "Kaikkien pyhien miesten nimessä, silloinhan en ansaitsisi kutsua ainoaakaan uskollista sielua joukostanne omakseni. Minkä olette vääryyttä kärsineet, se teille runsaasti palkitaan. Me olemme tulleet tänne vaatimaan tiliä siitä mitä on tapahtunut. Missä on prinssi Kristoffer?"

"Me emme tiedä, kaikkivaltaisin herra!"

"Missä on sitten hänen linnanpäällikkönsä? Miksei hän tule tänne meitä vastaanottamaan?"

"Hän väittää saaneensa sellaiset ohjeet, herra kuningas, jotka ovat niin uskomattomat, ettemme me uskalla niitä lausua."

"Mitä! Kuka uskaltaa täällä käskeä minun läsnäollessani?" huudahti kuningas kiivaasti. "Mutta, ei, se on mahdotonta", lisäsi hän rauhallisemmin ja hillitsi kiivautensa. "Se mies on mielipuoli tai sairas. Ratsastakaa linnaan, kreivi Henrik! Ilmoittakaa minun tuloni! Minä vietän siellä yön ritarieni ja sadan miehen kanssa. Te pidätte huolen muusta sotaväestäni, kaupunginvouti!"

Kreivi Henrik lähti heti liikkeelle ja ratsasti linnaa kohti mukanaan pienempi joukko ratsumiehiä.

"Suurvaltaisin herra kuningas!" jatkoi kaupunginvouti tuskallisella äänellä. "Minun ja näiden toverieni henki ja omaisuus ovat teidän ja maan omat. Mutta elkää olko vihoissanne meille siitä, mitä me emme ole voineet estää! Linnanportti on lukittu. Nostosilta vedetty pois. Muureille on asetettu sotaväkeä ja linkoja. Linnan päällikkö on julistanut meille saaneensa käskyn ampua kaupunki palamaan hehkuvilla kivillä ennen kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua siitä hetkestä, jolloin teidän sotaväkenne piirittää linnan."

"Raivoaako hän!" huudahti kuningas. "No hyvä! Siis pois kaikki sääli! Me tahdomme nähdä kuka täällä on herra. Satulaan, miehet! Kunnon porvarit, te olette minun kuninkaallisen suojelukseni alaisia!" sanoi hän kaupunginvoudille ja kylän vanhimmalle. "Jos he kärventävät yhdenkään oljenkorren teidän päänne päältä minun tähteni, niin he saavat sen kalliisti maksaa. Jokainen kapinallinen rangaistaan ankarasti, kantakoon hän vaikka kuinka pystyssä päänsä."

"Kunnia kuninkaalle! Eläköön nuori Eerik kuningas!" huusi kaupunginvouti heiluttaen hattuaan, ja tähän tervehdyshuutoon yhtyi koko porvarijoukko, heiluttaen lakkiaan ja myssyjään.

"Nyt tilaa, lapset!" käski kuningas ja tyynnetteli ratsuaan. "Minä tahdon nähdä kuka uskaltaa lukita sen portin, josta me haluamme sisään."

"Suokaa minun pysähdyttää teidät hetkeksi, teidän ylhäisyytenne!" sanoi Brandenburgin rajakreivi, joka myöskin oli hypähtänyt satulaan ja nyt ratsasti paljastetuin päin kuninkaan luo. "Ennenkuin te ryhdytte minkäänlaisiin väkivaltaisuuksiin, toivoisin minä, teidän vieraananne, ja sekä teidän, että teidän ruhtinaallisen herra veljenne puolueettomana ystävänä, saada silmänräpäyksen ajan keskustella teidän kanssanne kahden kesken —"

"Hyvä, sitä minä en teiltä kiellä, herra rajakreivi! Syrjään, hyvät ystävät!"

Kaikki poistuivat etemmäksi, ja rajakreivi jäi samaan nöyrään asentoon, korkea sulkahattu kädessään "Teidän herra veljenne on kunnioittanut minua ystävyydellä joka velvoittaa minun puhumaan hänen puolestaan hetkenä jolloin hän itse ei ole saapuvilla. Se mikä täällä on tapahtunut ja edelleen tapahtuu teidän tahtoanne vastaan, osoittaa epäilemättä niskoittelua. Mutta on mahdotonta, että se tapahtuisi teidän herra veljenne käskystä: siihen — anteeksi tämä lausuntoni — siihen on hän minun mielestäni liian viisas. Meidän sisimmät ajatuksemme tuomitkoon korkeampi sielujentutkija. Elköön meidän parhaat ystävämmekään kuvitelko tietävänsä, mitenkä aijomme pelinappulamme siirtää Kuitenkin — minä menen takaukseen junkkari Kristofferin puolesta tässä asiassa, siksi kunnes hän itse voi astua teidän eteenne todistamaan syyttömyytensä Minä tarjoudun etsimään hänet ja tuomaan hänet teidän luoksenne. Hän on varmasti Holbekin linnassa tai Samsössä. Tahdotteko luvata minulle olla ryhtymättä sillaikaa minkäänlaisiin väkivaltaisiin toimenpiteisiin, korkeintaan pitää linna piiritettynä?"

"Minä suostun, herra rajakreivi! Kaksikymmentäneljä tuntia minä odotan häntä, mutta en tuntiakaan kauemmin. Huomiseen asti minä tahdon hillitä suuttumukseni, ja miekka huotrassa minä jään odottamaan sen portin ulkopuolelle, joka uhkamielisesti on uskallettu sulkea minun silmieni edessä. Mutta ennenkuin kuuntelen hurskaiden harmaaveljesten toista iltarukousta, on linna minun hallussani. Sen, minä lupaan kaikkien pyhien miesten nimessä, niin totta kuin olen herra täällä ja tahdon itseäni kutsuttavan Tanskanmaan kuninkaaksi."

"Se on sanottu, teidän ylhäisyytenne!" vastasi rajakreivi päättäväisesti hetken aikaa mietittyään. "Jos en minä vuorokauden kuluttua ole täällä teidän edessänne mukanani teidän arvoisa herra veljenne — niin polttakaa silloin poroksi tuo komea linna tai valloittakaa se rynnäköllä! Kreivi Henrik näkyy olevan hyvinkin halukas osoittamaan teille rohkeuttaan ja sotataitoaan, — mutta sitten minä olenkin tehnyt kaiken voitavani, ja toivon osoittaneeni teille kummallekin, että teillä on ollut ystävä vieraana."

"Teillä on sanani, herra rajakreivi! Ja minä tiedän olevani teille kiitollisuuden velassa, jos hyvä aikeenne onnistuu. Näettekö mille kohtaa luostarin katosta keskimmäisen kirkontornin varjo lankeaa? Siihen on kärsivällisyyteni raja merkitty huomispäivänä. Jumala ja pyhä Neitsyt olkoon meidän kaikkien kanssa!" Näin sanoen hän kohotti oikean kätensä ja tervehdittyään rajakreiviä hän kannusti ratsuaan ja riensi eteenpäin sotajoukkonsa etunenässä. Kuningas ratsasti ritareineen kovaa nelistä alas myllymäkeä, ja samoin ratsasti rajakreivi Valdemar muutamien saksalaisten ja tanskalaisten aseenkantajien seuraamana Holbekiin vievää tietä.

Kun kuningas saapui Kallundborgin linnan edustalle, ja näki sillan vedetyksi ylös sekä hyvinvarustetun linnan olevan täydessä puolustuskunnossa, kohosi suuttumuksen puna hänen poskilleen, hänen kätensä tavoitteli vaistomaisesti miekankahvaa, ja hän oli vähällä unohtaa lupauksensa ja paljastaa miekkansa. Kreivi Henrik ohjaili levottomana sotaratsuaan uloimmaisten vallitusten edustalla, missä hän vielä odotti vastausta siihen käskyyn, jonka hän kuninkaan nimessä oli antanut huutaa uloimmalle linnanvoudille.

"Kuulumatonta yltiöpäisyyttä!" huudahti kuningas. "Vaikka he tietävät minun olevan itse täällä, niin he kuitenkin viivyttelevät vastauksen antamista silloin kun heidän tulisi vain vaieta tai totella?"

"Heillä ei näy olevan kiirettä, herra kuningas!" sanoi kreivi Henrik. "Heidän röyhkeytensä on rajaton. Käskettekö heti puhaltamaan rynnäkköön? Miekka polttaa minun kädessäni."

"Ei vielä!" vastasi kuningas ja vetäsi kätensä pois miekankahvalta.

Samassa puhallettiin torveen uloimmalla vallituksella, ja muurin harjanteelle astui kookas, hyvin asestettu sotilas, kypäränsilmikko suljettuna. "Linnaa ei avata aseellisille miehille", huusi sotilas korskealla äänellä, josta kuitenkin kajahti pakotettu rohkeus, "sitä puolustetaan viimeiseen asti jokaista hyökkäystä vastaan. Se on hänen ylhäisyytensä junkkarin ankara käsky."

"Mielipuoli!" huudahti kuningas, ja kreivi Henrik aikoi antaa kiivaan vastauksen.

"Ei sanaakaan enää, kreivi!" sanoi kuningas ankarasti. "Me emme alennu enää minkäänlaiseen sananvaihtoon kapinallisten ja majesteettirikoksentekijöiden kanssa. Te piiritätte heti linnan joka puolelta ja ryhdytte kaikkiin tarvittaviin valmistuksiin piiritystä varten! Vuorokauteen ei kuitenkaan heitetä ainoatakaan keihästä. Jos kapinoitsijat uskaltavat panna täytäntöön tyhmänrohkeat uhkauksensa kaupunkia vastaan, niin pidettäköön ainoastaan huoli sammutuksesta ja pelastuksesta. Jos jotakin tapahtuu, annettakoon siitä heti minulle tieto. Harmaaveljesten luostarissa tapaatte minut minä hetkenä hyvänsä. Jumalan haltuun!" Tämän sanottuaan kuningas käänsi hevosensa ja ratsasti, pienempi osa seuruettaan mukanaan, aivan linnan vieressä olevaan fransiskaaniluostariin. Täällä seisoivat luostarin pihalla, kiviportaiden vieressä, guardiani [guardiani = luostarin esimies] ja kaikki luostariveljet, sileiksi ajetut päät paljaina. Vanhalla, laihalla guardianilla, samoin kuin kaikilla muilla veljeskunnan jäsenillä, oli yllään halpa, tuhkanharmaa viitta ja karkea nuora köytetty vyötäisten ympäri. Talvipakkasesta huolimatta olivat kaikki ilman kenkiä ja sukkia, puulaatat vain paljaiden jalkojen alla. He vastaanottivat kuninkaan huomattavasti pelästyneen ja levottoman näköisinä.

"Olkaa levolliset, te hurskaat miehet!" sanoi kuningas lempeällä äänellä, laskeuduttuaan ratsunsa selästä ja vastattuaan ystävällisesti heidän tervehdykseensä ja guardianin hartaaseen puheeseen. "Minä tulen teidän luoksenne teidän ystävänänne ja suojelijananne. Suokoon Jumala ja pyhä Neitsyt, ettei mitään onnettomuutta tapahtuisi teidän luostarillenne ja tälle meidän hyvälle, uskolliselle kaupungillemme. Eihän ole teidän syynne, että meidän veljemme junkkari Kristoffer on asettanut houruinhuonelaisen tänne linnanpäälliköksi; sillä me toivomme Jumalan ja voimakkaan pyhän Kristofferin kautta, ettei meidän rakas herra, veljemme itse ole menettänyt järkensä valoa. Minä tahdon odottaa häntä täällä siksi kunnes hän on saanut tiedon minun tulostani ja voi itse saapua antamaan selvityksen tästä asiasta. Jos täällä vaara uhkaa, niin minä ja'an sen teidän kanssanne. Nyt minä vain tahdon nähdä, kestääkö teidän vierasmajanne ja ruokavarastonne näin monen odottamattoman vieraan tulon. Se kyllä etukäteen luostarille hyvitetään."

"Suurvaltaisin herra!" vastasi guardiani. "Elkää turmelko millään maallisella hyvityksellä sitä iloa, jonka nyt suotte meille meidän pelossamme ja ahdistuksessamme! Onhan köyhyys, niinkuin tiedätte, meidän pyhän veljeskuntamme ensimäinen ehto. Jos te tahdotte kunnioittaa meitä läsnäolollanne ja jakaa kanssamme katuvaisten halvan majan, jalo herra, niin elkää epäilkö rehellistä pyrkimystämme elää yksinkertaisuudessa ja palvella palkkaa vaatimatta, ja elkää saattako meitä kiusaukseen vastaanottaa sitä mihin pyhä Franciskus niin ankarasti on kieltänyt meidän koskemasta!"

"No, niin ankaria ei täällä sentään olla", sanoi kuningas hyväntahtoisesti hymyillen, astuessaan sisään luostarin vierastupaan ja luotuaan silmäyksen avoinna olevasta ovesta refektorioon [refektorio = ruokailuhuone], mihin luostariveljille oli katettu yksinkertainen paastoateria, mutta suurempi pöytä viinikannuineen ja voimakkaine liharuokineen oli varattu ylhäisille, maallisille vieraille. "Täällä me emme ainakaan tule puutetta kärsimään", jatkoi kuningas. "Täällä ei meille tarjota välttämättömintä, vaan Jumalan lahjoja aivan runsaalla mitalla."

"Sen mitä meillä on teille tarjottavaa, ovat porvarit tänne lähettäneet. Minne Herran voideltu astuu, sinne tuo hän siunauksen mukanaan", vastasi guardiani ja kädet liitettynä ristiin rinnalle hän kumarsi syvään kuninkaalle.

"Siunauksenko?" toisti kuningas, ja äkkiä kohosi synkkä pilvi hänen otsalleen. "Hm, silloinkin kun hänet on manattu perkeleelle ja lihan turmelukseen, kunnianarvoisa isä?" kysyi hän katkerana hiljaisella äänellä, vetäen guardianin syrjään ja luoden häneen terävän, tutkivan katseen.

Vanha luostarin esimies kalpeni nuo kuninkaan sanat kuultuaan ja hän teki ehdottomasti ristinmerkin, huokaisten syvästi. "Pyhä kirkko julistaa meille vapautuksen kuolemansynneistäkin ja antaa meille sovituksen armon kääntymyksen kautta" — sanoi hän ja liitti yhteen laihat kätensä. "Mutta sen kirous sattuu vain paatuneen ja kunniattoman päähän."

"Mutta kun nyt sinun arkkipiispasi, Tanskan kirkon ruhtinas, on kostonhimosta ja vihasta julistanut sinun kuninkaasi tällaiseksi kunniattomaksi?"

"Jos te todellakin olisitte sellainen, minun herrani ja kuninkaani, niin totisesti, minun täytyisi silloin toistaa tuo kamala tuomio sydämessäni, vaikka se siitä murtuisi, ja vaikka teidän vihanne rusentaisi minut", — vastasi vanhus syvällä totisuudella ja painoi yhteenliitetyt kätensä rintaansa vasten. "Mutta Herra vapauttakoon minun sieluni osallisuudesta kostonhimoisten ja jumalattomien tuomioon! Kirkon valta on totisesti suuri, ylhäinen herrani!" jatkoi hän. "Mutta kosto ja tuomio ovat Herran, samoin kuin armo katuvaisille on hänen. Meille on annettu valta siunata, mutta ei repiä alas; me emme voi mitään totuutta vastaan, mutta kaiken totuuden puolesta. Jos joku meidän oikeauskoisen kirkkomme piispoista erehtyy ja väärinkäyttää kirkon valtaa vastoin Jumalan sanaa, ei kenenkään papin tai kristityn tule sitä hyväksyä, sanoo pyhä Augustinus."

"Oikein, hurskas isä! Se on myöskin minun mielipiteeni ja minun ainoa lohdutukseni. Saman sanoi minulle oppinut mestari Petrus de Dacia. Te ette siis pelkää minun tuoneen kirousta ja pahoja henkiä mukanani tämän kynnyksen yli?"

"En totisesti!" vastasi guardiani juhlallisesti. "Minä tiedän, ettei minun herrani ja kuninkaani ole paatunut, parantumaton syntinen, joka ylönkatsoo katumusta ja hurskaita tekoja, ja jonka sanan voimalla voi luovuttaa lihan turmelukseen sielun iankaikkiseksi pelastukseksi. Minä tiedän myöskin, ettei pahuuden ruhtinaalla ole minkäänlaista valtaa teidän kalliistilunastetun sielunne yli, eikä mikään synnillinen kirous voi poistaa Jumalan rauhaa teidän sielustanne eikä pyhää voitelua teidän kruunatusta päästänne."

Kuultuaan nämä guardianin sanat levisi kuninkaan kasvoille lempeä ilme. "Siunatkaa minua, hurskas isä!" sanoi hän hiljaa. "Teidän sananne tunkivat sieluni syvimpään."

"Vanhurskas, sovittava Jumala suojelkoon ja varjelkoon teidän elämänne ja kruununne, ja ennen kaikkea teidän sielunne kalliin rauhan!" rukoili vanha guardiani ja laski luisevan kätensä kuninkaan kumartuneelle päälle — "jos te itse olette sovittava ja vanhurskas", lisäsi hän painolla ja loi kuninkaaseen läpitunkevan katseen.

"Hm, sovittava", toisti kuningas ja kohotti nopeasti päänsä, "myöskin kapinallisille ja majesteettirikoksentekijöille?"

"He eniten ovat laupeuden tarpeessa", vastasi guardiani. — "Elkää vihastuko, herra kuningas", jatkoi hän hiljaa, mutta kuitenkin painolla. "Eräs pyhä raamatun sana tunkee tänä hetkenä ihmeellisesti huulilleni: jos sinun veljesi rikkoo sinua vastaan — kirjoitetaan siinä — niin rankaise häntä! Mutta jos hän katuu, niin anna hänelle anteeksi!" —

"Mutta jos hän ei kadu?" kysyi kuningas ja loi guardianiin hämmästyneen katseen.

"Niin rukoile silloin hänen edestään, kunnes se tapahtuu, ettei sinun äitisi poika joutuisi kadotukseen, ja sinun oman rauhasi tähden!" kuiskasi hengen mies. "Loukkaantunut veli", sanoo Salomo, "pysyy suljetumpana kirin luja kaupunki, ja riita-asiat ovat kuin lukittu linna."

"Mutta lujat kaupungit voidaan maahan tasoittaa, ja kapinoitsijoiden linnat voidaan maan tasalle hävittää", huudahti kuningas äkkiä ankaralla äänellä, ja hänen liikutuksesta lempeät kasvonsa synkistyivät. "Viisas kuningas Salomo on myöskin opettanut minut luottamaan enemmän uskolliseen ystävään kuin petolliseen veljeen. Eikö profeeta lausunut kerran kansalleen sellaisena epätoivon ja koettelemuksen aikana, kuin meillä nyt on: 'Elkää luottako veljiinne, sillä veljet teidät varmasti pettävät?' Toivoisin pyhän miehen erehtyneen. Mutta kylliksi siitä!" keskeytti hän äkkiä vakavan keskustelun. "Ajatelkaamme nyt vähän näitä maallisia ja elkäämme hylätkö ruumiimme ravitsemista. Me olemme tänään ratsastaneet pitkän matkan." Näin sanoen kuningas astui kiivain askelin refektorioon. Guardiani seurasi häntä ääneti ja huolestuneen näköisenä. Luostariveljesten ilo kuninkaan hurskaudesta ja lempeydestä näytti hiukan vähentyneen.