IX.

GILBERT LÄHETTILÄÄNÄ.

Bostonin uusi asemarakennus oli hiljakkoin valmistunut ja Gilbert oli mielestänsä koko tärkeä henkilö suunnatessaan kulkunsa halki sen suunnattomien alojen ja hankkiessaan matkaa varten tarvittavat tietonsa vain oman älynsä avulla tiedustelematta asioita vastaantulijoilta kuten mikäkin typerä koulupoika. Kuten meriupseerin lapset yleensä olivat Careytkin matkustaneet aina syntymästään saakka. Mutta tämä oli sittenkin Gilbertin ensimmäinen matka omin päin, ja hän, jos kukaan, oli tietoinen siitä mitä asema vaati ja paloi halusta suoriutua siitä kunnialla.

Hän astui vaunuun, avasi laukkunsa, otti siitä matkalakkinsa sekä Ben Hurin, ja heitti sitten laukkunsa ylpeän huolettomasti istuimen yläpuolella olevaan tavaraverkkoon. Hän avasi kirjan, mutta piankin hänen mielenkiintonsa siirtyi nuoreen, vastapäätä istuvaan pariskuntaan. He olivat moitteettomissa pukineissa aina hattuihin ja hansikkaihin asti ja uteliasta poikaa huvitti se silminnähtävä häämatka-ilmapiiri, joka heitä ympäröi.

Pian tuli junailija osastoon. Seisahtaen sulhasen eteen hän sanoi: "Piletit, olkaa hyvä", sitten "Olette joutuneet väärään junaan."

"Väärään junaan! Eihän toki! Erehdytte varmaan! Piletinmyyjä neuvoi minua tähän junaan!"

"Sille en mahda mitään, tämä juna ei mene Lawtenciin."

"Käsittämätöntä! Kysyin asemamieheltä ja kahdelta kantajalta. Eikö tämä ole kolmen juna?"

"Kolmen juna juuri."

"Minne se sitten menee?"

"Lowelliin, Lowell on ensimmäinen asema."

"Mutta minä en tahdo mennä Lowelliin."

"Mikäs Lowellia vaivaa? Hauska paikkahan se on!"

"Mutta minä olen luvannut olla Lawrencissa neljän tienoissa."

"Paha juttu, mutta Lowellissa teidän kait täytynee olla siihen aikaan! Piletit, olkaa hyvä!" tämä sanottiin Gilbertiä vastapäätä istuvalle sievälle, valkohipiäiselle, punakalle nuorelle neidolle, joka tuntui suurella myötätunnolla seuraavan kovaonnisen pariskunnan kohtaloa ja täydelleen ymmärtävän nuoren aviomiehen voimatonta raivoa.

"Väärässä junassa, neiti!" sanoi konduktööri.

"Väärässä junassa?" Tyttö parahti ja kohosi pystyyn siepaten hurjasti matkalaukkunsa. "Se ei voi olla väärä juna! Eikö tämä juna mene White Mountainiin?"

"Menee, neiti, mutta se ei mene North Conwayhin; se menee Fabyaniin."

"Mutta minun isäni pani minut tähän junaan ja kaikki sanoivat, että se on White Mountainin juna."

"Niin onkin, mutta jos teillä oli aikomus pysähtyä North Conwayn asemalla, niin teidän olisi pitänyt lähteä 3,55, 8:lta junasillalta."

"Antakaa minun sitten astua pois täällä ja odottaa 3,55:n junaa!"

"Ei käy, neiti, tämä on pikajuna; pysähtyy vain Lowellissa, jonne tämä herrasmies matkustaa!"

(Tässä konduktööri vilkaisi hymyssäsuin nuoreen aviomieheen, jonka oli oltava Lawrencessa neljän tienoissa.)

Sievä tyttö puhkesi kyyneliin ja kääntyi epätoivoissaan ikkunaa kohti, sillä välin kuin nuori vaimo kiihkeänä selitteli miehelleen, mitä heidän olisi tullut tehdä ja mitä he olisivat tehneet, jos häneltä olisi neuvoa kysytty.

Gilbert saattoi tuskin pidättää hilpeyttänsä näkyviin puhkeamasta ja todella kaikki saapuvilla olevat — se on jokainen, joka sattui olemaan oikeassa junassa — katselivat häämatkaahan olevaa pariskuntaa ja sievää tyttöä hihittäen kuuluvasti.

"Miksi ihmiset eivät ensin tiedustele?" mietti Gilbert ylimielisesti. "Kenties he eivät koskaan ennen ole missään käyneet, vaikkei sekään ole mikään puolustus."

Leveästi myhähtäen ojensi hän konduktöörille pilettinsä sanoen puoliääneen: "Onko hauskoja matkustavaisia tänä iltana?"

"Ei sen kummempia kuin tavallisesti! — Olette joutunut väärään junaan, poikaseni!"

Gilbert melkein lensi ilmaan ja hänen ensimmäinen liikkeensä oli vetää matkalaukkunsa alas tavaraverkosta.

"Minäkö väärässä junassa?" hän kysyi mahtavasti. "Se on mahdotonta; piletinmyyjä sanoi, että tämä on ainoa Greentownissa pysähtyvä juna."

"Mahtoi luulla teidän sanovan Greenville; tämä juna menee Greenvilleen, jos se on teille yhdentekevä! Ihmiset eivät ole vielä tottuneet uuteen asemaan, ja piletinmyyjätkin ovat enimmäkseen pelkkää uutta väkeä — taisitte joutua jonkun vasta-alkajan narrattavaksi!"

"Mutta Greenvilleen minulla ei ole asiaa!" huudahti Gilbert. "Greentowniin minä tahdon mennä."

"No, astukaa sitten junasta Lowellissa, ensimmäisellä pysäkillä — kyllä tiedätte koska sinne tullaan, sillä tämä herra, joka pyrki Lawrenciin, astuu alas siellä, samoin tämä nuori neiti, joka aikoi lähteä North Conwayhin. Teitä on neljä yhteensä, sievoinen matkaseurue."

Gilbert puhisi raivosta nähdessään toisten matkustajain nauravan.

"Millä junalla voin päästä Greentowniin?" sai hän huudetuksi konduktöörin jälkeen.

"En tiedä, nuori herra! Tiedustelkaa Lowellin piletinmyyjältä, hän tietää, on ollut kauan virassa!"

Gilbertin ylpeys oli saanut hirveän kolauksen, mutta hänen rohkeutensa alkoi paisua hiukan myöhemmin, kun hän pääsi selville siitä, että ei tarvinnut odottaa Lowellin asemalla kahtakymmentä minuuttia kauempaa, sillä hän saattoi paikallisjunassa jatkaa matkaansa ja saapua perille ennen makuuaikaa. Ei siis ollut pakko kellekään kertoa typerästä erehdyksestä.

Ja tämä osoittautuikin Gilbertin ainoaksi erehdykseksi, sillä siitä hetkestä alkaen sujui häneltä kaikki liukkaasti eikä Carey-äiti olisi voinut valita varovaisempaa ja onnistuneempaa lähettilästä. Hän löysi everstin, jonka nimi, ohimennen sanoen, ei ollutkaan Foster, vaan Wheeler; eikä eversti sallinut hänen mennä Beulahin ainoaan pieneen hotelliin, Mansion Houseen, vaan pyysi hänet yövieraakseen. Sinä iltana eversti kertoi hänelle Keltaisen talon historian ja seuraavana aamuna kuletti hänet hevosella erään kauppiaan luo, joka hoiti sitä omistajan oleskellessa Euroopassa. Asianomaisella virallisuudella hän sitten vietiin itse taloon, jotta se joutuisi vuokraajan kaikenpuolisen tarkastelun alaiseksi.

Keltainen talo — tämä nimitys tuntui jo alkavan vakiintua — olikin ainoa senvärinen talo kymmenen mailin alalla. Kuudettakymmentä vuotta se oli ollut erään Hamilton-suvun eri haarojen hallussa, mutta aikaa myöten, sen joutuessa Lemuel Hamiltonin perheen käsiin, ei vanha talo enää soveltunut sen elintapaan. Vuotta tahi paria ennen kuin Careyt olivat sen nähneet, Bostonista oli tullut poikia ja tyttäriä katsomaan taloa, ja he olivat pyytäneet isältään lupaa saada panna se sellaiseen kuntoon, että he voisivat lupapäivinä nuorten tuttavainsa seurassa tehdä huviretkiä sinne. Herra Hamiltonilta he saivat rahasumman mielensä mukaan käytettäväksi, ja erään paikkakunnan puusepän avulla heidän onnistui panna huoneet kuntoon omaksi täydelliseksi tyytyväisyydekseen, vaikkei juuri saata kehua talon arvon siitä kohonneen. Se oli heille etupäässä huvittelupaikkana, ja maalautettuaan muutamien makuuhuoneiden lattioita ja hankittuaan niihin joitakin vuoteita, ostettuaan keittiö-uunin sekä muutamia petäjäisiä tuoleja ja pöytiä, he arvelivat tämän puolen loppuun suoritetuksi ja kuluttivat loput rahoistaan vanhan, rapistuneen vajan kuntoonpanemiseen, jotta voisivat siinä pitää kaikennäköisiä viattomia mässäysjuhlia. Kaksi keltanokkaylioppilasta, kaksi koulutyttöä ja naimisissa oleva sisar, joka oli tuskin kyllin vanha oman pienokaisensa kaitsijaksi, toivat mukanaan iloisia, nuoria ystäviään viipyen täällä päivän tahi pari. Tätä menoa uudistui useita viikkoja peräkkäin ja heidän kemunsa tuottivat suurta hupia kylän asujamille, he kun aivan ilmaiseksi saivat nauttia sirkusnäytäntöjen hauskuutta ja jännitystä. Tätä hauskuutta ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä Lemuel Hamilton nimitettiin konsuliksi vieraaseen maahan, jonne hän vei mukanaan vaimonsa ja tyttärensä. Naimisissa oleva sisar kuoli ja pojista lähti toinen Kiinaan teenviljelystä oppimaan ja toinen Texasiin maanviljelijäksi. Lemuel Hamiltonin perhe hajautui niinmuodoin ympäri maailmaa ja koska Beulahissa oleva Keltainen talo oli tilana varsin vähäarvoinen, eikä koskaan ollut merkinnyt suuria heidän elämässään, niin se melkein unehtui heidän muististaan elämän kiireisessä tuoksinassa.

"Herra Hamilton sanoi minulle neljä vuotta takaperin mennessäni Bostoniin häntä tapaamaan, että saisin vuokrata talon, jos kunnollisia ihmisiä olisi tarjona, vaikkei hän luvannut antaa senttiäkään korjauttaakseen taloa vuokralaisia varten. Mutta johan nyt, sitä ei kukaan ole huolinut vuokrata, ei Beulahissa ole asuinhuoneista puutetta, eikä ole ollutkaan kahteenkymmeneen vuoteen", niin puheli Gilbertille Bill Harmon, maakauppias. "Talossa on tiivis katto ja hyvä perusta, ja jos teidän väkeänne haluttaa uhrata jonkinverran rahaa maalauksiin ja seinäpapereihin, niin tulee se sieväksi kuin nukenkaappi. Ulkohuoneet Hamiltonin pojat panivat sellaiseen kuntoon, ettei niissä voi pitää mitään elukoita."

"Meillä ei olekaan ei hevosta eikä lehmää", sanoi Gilbert.

"Kiittäkää onneanne, ettei ole. Kaksi kertaa olisin jo voinut vuokrata talon, jos olisi ollut kunnon ulkohuoneita. Mutta nuo pirun poikanulikat raastoivat väliseinät tallista ja navetasta, hävittivät siankarsinan ja panettivat lattian, jolla saattoivat tanssia. Navetanylinen on täynnä heidän moskaansa, jottei siellä voi pitää mitään heiniä; kyllä ne vasta olivat joukkoa, ei sitä ilvettä, jota ne eivät keksineet näillä mailla ollessaan. Nähkääs kun farmari tiedustelee kotia perheelleen ja elukoilleen, ei kannata näyttää hänelle tanssisalia. Mainessa talonpojalla on tarpeeksi tanssimista siinä kun hankkii leipänsä maankamarasta — se tanssi pitää kyllä jalat nopeassa liikkeessä."

"No niin", sanoi Gilbert, "jos te voitte laskea vuokran siksi alhaiseksi, että me voimme suorittaa tarpeelliset korjaukset, luulen äitini tuumivan asiaa."

"Vuokraisitteko sen kesää pitemmäksi ajaksi?" kysyi herra Harmon.

"Vuokraisimme toki. Aikomuksemme on muuttaa tänne asumaan!"

"Vai muuttaa tänne asumaan?" ihmetteli Harmon. "Noh, siitä on jo aikaa kulunut, kun on kuultu jonkun semmoista puhuvan, vai mitä, eversti? No niin, poikaseni", (Gilbert toivoi kaikesta sydämestään, että kunnioitus puhkeavaa miehuutta kohtaan olisi voinut ulottua hiukan kauemmas tällä seudulla) "mitään kiskurihintoja en aio määrätä näistä suojista, en minä —"

"Se olisikin hyödytöntä", sanoi Gilbert mahtavasti. "Isäni kuoli vuosi sitten; meitä on neljä paitsi äitiäni ja lisäksi on meidän pidettävä huolta eräästä serkusta. Meillä ei ole muuta kuin pieni eläke sekä henkivakuutuksen, viidentuhannen dollarin korot. Äiti sanoo, että meidän on erottava kaikista ystävistämme ja elettävä halvalla ja tehtävä työtä kunnes Nancy, Kitty ja minä olemme kyllin vanhat ansaitsemaan jotain."

Eversti Wheeler ja herra Harmon olivat kumpikin mieltyneet Gilbertin ulkomuotoon, ja hänen siinä seisoessaan ystävällisesti ja poikamaisen suorasukaisesti kertomassa heille perhehuoliaan, tahtoi kumpikin mielellään auttaa häntä tavallaan.

"No niin, Harmon, taidamme saada hyviä naapureita, jos voimme sopia hinnasta rouva Careyn kanssa", sanoi eversti. "Määrätkää te kohtuullinen hinta, niin minä kirjoitan Hamiltonille ja saatan hänet mieltymään asiaan."

"Hyvä on. Tahtoisin, nähkääs, eversti, ehdottaa summan tässä tuokiossa teidän kuullen, että voitte neuvoa tätä nuorta herraa. Nähkääs, Lemin on maksettava veronsa, — pienet ne tietenkin ovat, mutta menoja ovat yhtä kaikki — ja pitäisi rakennuksia hiukan vakuuttaakin, vaikkei hän ole tähän asti sitä tehnyt. Toiseksi taas, jos hän voi saada vuokralaisen, joka silloin tällöin panettaa taloon pari uutta kattopärettä tai porraslautaa, ja haluaa kustantaa siihen hiukan maalia ja seinäpaperia, eivät suojat joudu tyyten rappiolle, kuten nykyisin näyttävät tekevän. Noh, nuori herra, haluaisikohan äitinne hiukan korjailla paikkoja, jos määrätään, sanokaamme kuusikymmentä dollaria vuodessa, maksettava kuukausittain tahi neljännesvuosittain, miten vain parhaiten sopii?"

Gilbertin päätä huimasi, hänen silmissään hyppi sellainen tähtien paljous, että hänestä tuntui kuin olisi ollut yö eikä päivä. Charlestownin talon vuokra oli seitsemänsataa dollaria vuodessa, ja hänen äitinsä viimeiset sanat olivat olleet, että kahtasataa enemmän ei saisi tarjota Keltaisesta talosta, koskei hän nykyhetkellä ollut oikein varma voisiko edes sitä summaa suorittaa.

"Mitä te neuvotte minua tekemään, eversti?" änkytti hän.

"Kuusikymmentä dollaria ei mielestäni ole korkea vuokra", vastasi eversti tyynesti, (Beulahissa oli maan ja rakennusten arvo laskenut vuosi vuodelta jo miespolven ajan) "vaikka ette luonnollisesti voi maksaa sitä summaa, jos toimitatte kalliita korjaustöitä."

"Silloin vuokraan talon" huomautti Gilbert mahtavasti. "Äitini jätti vuokrasumman päättämisen minun ratkaistavakseni, ja me maksamme vuokran säännöllisesti etukäteen. Tarvitaanko minun nimikirjoitustani mihinkään paperiin?"

"Voi Jerusalemin suutari! Niillä merkeillä, jotka teidän vähäinen nyrkkinne tekisi paperiin, ei olisi suurtakaan arvoa oikeussalissa", hihitti vanha Harmon. "Antakaa everstin sopia asiasta mammanne kanssa."

"Voinko kävellä takaisin talolle, eversti?" kysyi Gilbert koettaen säilyttää jonkin verran arvokkaisuuttaan kauppiaan hyökkäyksistä huolimatta. "Tahtoisin ottaa hiukan mittoja huoneista ja tehdä niistä muutamia pohjapiirroksia äitiäni varten."

"Hyvä on", sanoi eversti. "Juna lähtee vasta kahdelta. Saatte ensin haukata hiukan välipalaa luonani ja sitten ajetaan asemalle."

* * * * *

Jos Carey-äiti olisi nähnyt, mitä Gilbert teki seuraavan puolen tunnin aikana, niin hän olisi ollut perin tyytyväinen, sillä hetki hetkeltä poika tuli yhä enemmän senkaltaiseksi kuin perheenpään oli oltava. Hän kulki läpi koko talon tarkastaen kellarit, vajat, ruokasäiliöt, kaapit ja uunit. Hän mittaili askelillaan kaikki huoneet ja merkitsi muistikirjaansa niiden eri suhteet; hän määräsi senkin, kelle mikin huone oli kuuluva ja mitä tarkoitusta varten käytettävä, vaikka hänen perheensä naispuoliset jäsenet sittemmin vain nauroivat hänen ehdotuksilleen, silmäillessään hänen suunnitelmiaan. Sitten hän huolellisesti lukitsi ovet suloista omistusoikeutta tuntien ja lähti paluumatkalle katsahtaen kulkiessaan vielä monta kertaa taakseen.

Asemalta hän lähetti sähkösanoman äidilleen. Nancy oli salaisesti antanut hänelle kolmekymmentäviisi senttiä, kun hän lähti kotoa. "Minä olen säästänyt joululahjaksi amiraalille", kuiskasi hän, "mutta samantekevä, en voi kestää epätietoisuutta hetkeäkään kauemmin kuin on tarpeellista. Sähkötä vain: on tahi ei, ja me saamme tietää sen neljä tuntia ennen kuin sinun junasi saapuu. Neljässä tunnissa voi jo monta kertaa kuolla ja minä aion vielä tämän viimeisen kerran olla tuhlaavainen — amiraalin kustannuksella."

Kolmen seutuvilla lauantai-iltapuolella sähkösanomapojan nähtiin tulevan veräjästä sisään ja soittavan kelloa.

"Mene sinä, Kitty, minä en rohkene!" virkkoi Nancy painuen raskaasti sohvalle istumaan. Hetkistä myöhemmin tytöt sekä Peter (joka kerrankin sai olla aivan huomaamatta) tuijottivat henkeään pidättäen äitiinsä, kun hän avasi sähkösanoman. Hänen kasvonsa kirkastuivat hänen lukiessaan ääneen: —

"Lippuni liehuu voitokkaana, onnelliseen päätökseen. Olen suorittanut asiani."

Gilbert.

"Eläköön!" huusivat molemmat tytöt. "Keltainen talo on oleva Careyn talo nyt ja aina!"

"Pääseekö Peter mukaan?" uteli nuorin Carey innokkaana, ja vavahtelevin sieraimin kuten aina jännittävien hetkien kohotessa huippuunsa.

"Eiköhän sentään," huudahti Kitty siepaten hänet syliinsä. "Mitä olisi Keltainen talo ilman Peteriä?"

"Miksi Gilbert puhuu omasta lipustaan," sanoi Nancy arvostelevasti kurkistaessaan äitinsä olkapään yli sähkösanomaan. "Ei se ole ensinkään hänen lippunsa — meidän se on, Careyn lippu, eikä kenenkään muun!"

Carey-äiti oli ajatellut samaa, mutta toivonut, ettei Nancy huomaisi Gilbertin ylvästelyä.